Viimeisestä kulauksesta nyt kolme vuotta.
Mulla on selfieitä siitä viimeisestä yöstä. Niihin ei tule vapaaehtoisesti palattua, mutta nykylaitteiden kuvasovellus ystävällisesti muistutti, että katsohan tätä hienoa hetkeä kolme vuotta sitten. Huh huh. Kun olen mennyt nimeämään ketjun toimiviksi taktiikoiksi, niin eiköhän lisätä tämä listalle. Tässä on ollut suht voimakkaitakin ajatuksia, että voisi taas korkkailla, eikä oikein aiemmat taktiikat tunnu saavan ajatuksista pitävää otetta. Oman humalaisen pärstän katsominen tuli parhaaseen hetkeen. Sekunti riitti, äkkiä kuva pois ruudulta ja olen takaisin raiteilla.
Tein tuossa vuoden hommia kaverin kanssa, joka oli laittanut korkin kiinni 30 vuotta sitten. Meillä oli kymmeniä keskusteluja aiheesta. Hän ei mennyt koskaan tarkasti siihen konkretiaan, että mikä työnsi hänet rajan tälle puolen. Minun on edelleen vaikea uskoa, että hänen viimeisissä märissä päivissä ei olisi sattunut mitään poikkeuksellista ja hän olisi vain kolmekymppisenä todennut, että nyt riitti. Ehkä se kuitenkin on niin, vaikka kuulijana toivoisi jännempää tarinaa. Pidän myös mahdollisena ja vähän toivon, että hänellä on jotain sellaista sanottavaa, mistä hän kokee, että en ole vielä valmis pureskelemaan. Ehkä hän on sparraillut raittiuden ydintä omasta näkökulmastaan riittävän monien kanssa, eikä vaan jaksa enää puhua sillä tasolla, että mikä on hyvä alkoholiton olut tai mitä kaverit ajattelevat. Olemme edelleen yhteydessä ja olen äärimmäisen kiitollinen, että hän on olemassa. Joka oksalla ei kasva pitkään raittiina olleita, jotka eivät jeesustele tai moraaliposeeraa.
Lopettaminen voi olla todella tylsää ja kuivaa. Jos yritän konkretisoida tätä, niin ei tarvitse kuin palata noihin vanhoihin valokuviin. Poimin sieltä vaikka useita reissuja Lappiin, joskus suksilla, joskus kalastusvälineillä. Kuvissa on upeita koskia, lumisia mäkiä ja latuja. Mitä olen oikeasti tehnyt? Ryypännyt kuin apina. Puolen päivän jälkeen rinteeseen, toisella laskulla rinneravintolaan ja viimeiset pari laskua jo nousuhumalassa ja siitä syömään ja saunaan. 2+2=4 laskua keskivertopäivälle. Kalarepussa kaljaa, povarissa Jallua ja radiopuhelimella paskoja vitsejä kaverille. Tässä oli tiivistettynä vain muutama perusreissu pohjoiseen. Sama kaava oli kaikessa. Paljon on menty ja touhuttu. Valokuvat kertovat rohkeasta monipuolisesta harrastajasta, joka on tehnyt sitä mistä useimmat vain haaveilevat. Montreal, Lontoo, Peking ja toista sataa paikkaa siltä väliltä.. kaikki kännissä, kaikki.
En tule koskaan selvänä kokemaan mitään samoin kuin kännissä. Sitä on turha tavoitella. Voin saada jättimäisen kalan tai olla finaalissa paikalla kun kannattamani urheilija ratkaisee viimeisellä sekunnilla, mutta se kännisen totaalisen pidäkkeetön raivoriemu ei palaa enää koskaan. Onnen hetket, jos niitä suodaan, tulevat olemaan syvempiä, herkempiä, analyyttisempiä, pitkäkestoisempia, mutta myös sekunnin murto-osan mieleen tarttuvia häivähdyksiä. Muistot näistä hetkistä ovat yksityiskohtaisempia ja ne sisältävät tunteet ja ajatukset matkan varrelta ennen onnistumista. Onnistumista? Itse asiassa koko matka on onnea, ilman edellytystä loppuhuipennuksesta. Tämä on totta kai arvokkaampaa kuin känninen riemu, mutta on eri asia opetella tunnistamaan ja arvostamaan joka hetkeä.. joka hetkeä, niin, se onnen hetki ei tarkoita maailmanmestaruuden ratkaisevaa loppuvihellystä, vaan yhtä lailla huoltoaseman kahvion kassan suomaa hyväksyvää ja myötäelävää kysymystä, että minne olen prätkällä matkalla. Tämä ei onnistu vain järkeilemällä, vaan kokemalla ja avaamalla itsensä siten, että päästää sen huoltiksen kassan empatian oman suojauksen läpi. Ei ole suomalaiselle helppoa tämä, koska se kassahan saattaa salaisesti ajatella jotain vittumaista.
Tällaista on helppo kirjoittaa, mutta olen tosissani. Itse asiassa uskon, että tällaisessa ajattelussa piilee oivallus, jonka avulla raittiudessa pysyy kiinni. Humalaiset hienot hetket voi asettaa omaan harmaaseen lokeroonsa ja niitä ei tarvitse enää tavoitella. Onnihan on joka puolella, mutta se on opittava tunnistamaan ja sen myötä sitä voi oppia toistamaan. Väitän, että onnea pystyy monistamaan ja skaalaamaan hyvin vaivattomasti kunhan tiettyjä ajatuslukkoja saa auki. Meillä entisillä kosteilla nuorilla on itse asiassa paremmat mahdollisuudet toteuttaa tätä, koska on pakko. Ikänsä selvänä seikkailleilla ei ole samanlaista painetta pöyhiä itseään sisältä ja voivat siten olla hyvinkin sokeita onnelle.
No niin, takaisin maan päälle.
Minuutti on pitkä aika jos sen täyttymistä seuraa sekuntiviisaria tuijottaen. Tätä sivuttiin tuolla Tomppa53:n ketjussa. Sama pätee näihin elämäntapamuutoksiin. Olen ollut pari viikkoa vähän maissa painonpudotuksen pysähdyttyä 86 kiloon. Tuohon asti pudotusta tuli miltei päivittäin. Täältähän se onni löytyi kun osui silmiin, että olen ollut heinäkuun alussa ylpeä 95 kiloon pääsystä. Siitäkin siis vielä miltei kymppi lähtenyt! Kaikki on kiinni mistä katsoo ja perspektiiviä saa kun ottaa etäisyyttä. Pätee asiaan kuin asiaan.
Nyt kun on tavallaan uutta liikkumavaraa suhteessa painotavoitteeseen, niin voi laskea uudelleen viikkotavoitteita ja monipuolistaa ruokavaliota. Luulen, että kroppa laittamassa hanttiin kun mennyt liian vähärasvaisella. Ehkä pieni höllääminen ja muutos vaikuttaa myös stressiin tai ties mihin hormoneihin ja pudotus jatkuu taas sen myötä. Pääasia, että on pelivaraa kokeilla.
Kirjasaldo ylitti 60 tälle vuodelle. Tämä ei ole enää edes mikään suoritus, koska olen oppinut nauttimaan kirjojen ahmimisesta niin paljon. Onnistuminen ei siis ole 60 kirjaa, vaan aito ja raaka nautinto kirjoista.
Olin isoissa juhlissa. Isäntä oli hienosti huomioinut ja tiedusteli jo ennalta millaista holitonta varataan. Hyvin se meni. Pahin oli viimeinen tunti juhlapaikalla jolloin nousuhumalat oli ylimmillään, enkä kyllä selvinpäin ala hytkymään. Joku raja. Odottelin vain siirtymistä jatkopaikkaan, koska halusin olla ajokuntoisena avuksi ja jatkoilla odotti sauna. Pari pahempaa sössöttäjää oli jatkoilla, eivät kuitenkaan mitenkään ilkeitä, vaan lähinnä samaa tylsää levyään jankkasivat. Heistä selvisi aina sopivasti tilaa vaihtamalla. Yllättävän hyvin porukka suoriutui humalansa kanssa ja joidenkin juttuja jaksoi jopa kuunnella ja hekin jaksoivat kuunnella. Heittelin vielä viimeisiä kotiin neljän jälkeen. Ei ollenkaan paha. Jaksamista tietenkin helpotti suunnattomasti, että olin koko ajan vapaa nostamaan kytkintä.
Juomattomuuttakin sivuttiin lauteilla. Vitsailin totisella äänellä, että aloitan 65-vuotiaana uudestaan ryyppäämään. Sitten olisi seitsemänkymppisenä vasta 5 vuotta juonut. Hölmöintä on, että tuo tuntui pitkään ihan hyvältä idealta ja jäi jotenkin päälle saunan jälkeen, kunnes nyt tuli nuo viestin alun selfiet väliin. Juomisen petaaminen ei pääty koskaan ja se ottaa mitä uskomattomampia kierteitä.
Ostin yhden kuoharipullon, josta riittää kyllä koko porukalle. Railin kekseissä on jo niin paljon sokeria, että ruoan kanssa sopii kaikille Vichyt tai Coke Zerot. Saakohan sinne puistoon mennä koiran kanssa? Stressaantukohan se? Parempi jättää Tarzan kotiin, mutta käydään sitten lohdutukseksi piitkä kävely iltapäivällä.
Nauraminen on ihanaa.
Kyllä lähtee.