Hei madde. Onko nuo himot odotettuja? Että jossain vaiheessa ne kuitenkin tulevat? Mutta kuten tiedostat, ne ovat vaimeampia → helpompi kestää…
Hmm. Varmaan olisi erittäin hyvä, että sinulla olisi joku paikka, missä voisit keskustella ja “tutustua itseesi”.
Miten sinulla on viikonloppu mennyt?
No eikös se ole pelkästään hyvä asia, että päihteet eivät maistu?
Sain läksyt tehtyä, JeSS! Ne aina Sunnuntaina stressaa ku ei viitti aikasemminkaa palauttaa, osan palautin tänä aamun :mrgreen: . Mut nyt on kiire, pitää käydä klinikan kautta töihi ja oon viäl pyyhe pääs syömäs aamu-palaa ilman meikkiä 
… Myöhemmin tänne sit… 
Mul on nyt tosi e p ä o n n i s t u n u t olo. Hoitosuhde katkesi perinteiseen tyyliin, turhautumiseen, suuttumiseen, raivariin. Jep jep. Pään vetäminen tukkoon bentsoilla on ajatuksissa, mut mitä se tätä tilannetta muuttais…Ainakaan parempaan. Kova pakenemisen halu on. Onneksi on harrastus, joka on tärkeä ja josta haluan pitää kii, vaikken mistään muusta pysty. Ehkä mä meen kotiin ja otan mirtazapiinia ja pakenen uneen. Parempi se on kuin bentsojen hankkiminen… Emmä tiedä. Äh. Josko koittais nyt edes odottaa iltaan saakka. Ehkä mä ostan karkkia ja luen yhtä kirjaa, joka on kesken.
Ilmeisesti mä en kykene käymään missään hoidossa. Ilmeisesti mun on vaan selvitettävä pääni ongelmat yksin. Paitsi että tässähän on ryhmä…On se totta, että mun ongelmat liittyy paljon toisiin ihmisiin: jotenkin on tosi vaikea olla muiden kanssa. Sellasis tilanteis ok,mistä voi poistua juuri sillä sekunnilla, kun tulee hankala olo tai haluaa, mutta sitoutuminen melkoinen ongelma. Aina menee hermo…
Malibun kirjoituksista tulee mieleen, että sä teet tosi paljon asioita. Se on kyl hieno homma. Jalmarin kirjotuksen luin jostain topikista ja hieno, että sut autettiin hoitoon ja että siitä vissiin on ollut apua. Mullekin sitä päihdepsykiatrista suositeltiin, mut nyt kun hoitosuhde on vaihteeks katkennu, en tiedä siitäkään. Lekuriaikoja on kyllä, etten sillai ole pudonnu kaiken ulkopuolelle.
Äh. Täytyy mennä kun aika loppuu koneelle. Iltapäiväl on varattu kone toisesta paikasta. Eli sinne asti jaksan ilman että hankin lääkkeitä ja sit menen harrastusten pariin, että menee koko päivä raittiina. Jos nyt en sit ajattele sen pidemmälle. Eihän oikeastaan kenenkään tarvitse elää kuin päivä kerrallaan. Tietysti tulevaisuuden suunnitelmat ja päämäärät on hyviä, mut jossain mielessä päivä kerrallaan- ajatus koskee kaikkia.
Tsemppiä k a i k i l l e!!!
No, varmaan tarttis tehdä lobotomia, että mielihyväkeskuksesta pyyhkiytyisi koko mömmömuisti 
. Useita kertoja kuukaudessa saatan haaveilla pitkään jostain aineesta ja sen tuomasta olotilasta 
. Sitten jotenkin herään ja tunnen häpeää, kun olen käynyt mielessäni jonkun muinaisen käyttökerran läpi. Ei tunnu luontevalle eikä omalle tuo päihdemaailma.
Nukkumatti tuli käymään viime viikolla täällä meilläkin 
. Nyt on nukuttu siis hyvin. Riittäkööt välillä nuo kuuden tunnin unetkin… Olinhan jo melkein tarttumassa viimeiseen oljenkorteen, lääkkeisiin. Varsinaisten lääkkeiden sijaan mulla menee taas ja vaihteeksi rautaa tabletin muodossa. Hemoglobiini 111 .
Kiva lukea täältä, että ihmisillä on todella muutakin elämänsisältöä kuin päihteily. Pitäkää huolta !
Hienosti olette oivaltaneet asioita. tänäänkin.
Bp:n ajatus päivä kerrallaan elämisestä. Niin, se on hyvä malli meille kaikille. Elämää raamittavia asioita on hyvä suunnitella. Raittiuden suhteen toki myös, mutta kun ottaa siitä raittiudesta vastuun päivä kerrallaan, niin se on jo puolivoittoa.
Jalmari, kuinka pitkästä hoidosta on kyse?
BP mä yritän tehä mahollisimman paljo asioit, ettei kama pyöris mieles, mut kuinkas kävikään nyt tänää… En taas oo sisäistäny asiaa, mitä äsken oikein tein, mut bussis päätin mennä yhen “frendin” luo istuu, kenenkaa en oo kuitenkaa kauheest muuten ollu, mitä klinikal. No sil oli bubree ja pirii ja se näytteli sit piri-säkkii just yläikästen poikien edes, jost mä sanoin, et lopettaa heti. Mut siin bussimatkan jälkee mä sit kutsuin sen käymää meil, se bussis heitti mulle 400mg tramboi ku oon aina välil lainan sille bussirahaa tänne kulmille ja viimeks ku se sano et sil ja sen ex-muijal (eros just) oli oikee tyylii “Hobby Hall”-kämppä, ni meinasin et näytän kämpän sille.
Ku noustii meille mäkee ylös (on dösäpysäkilt ehkä 30 metrii meille+rappuset), se kysy et haluunks piri-vedot ja ku olin jo aiemmin sanon etten oo lähes 3 vuotee ottan, ni sanoin et en mä tiiä, en, ehkä tai joo; en oo varma. No sit koton kuitenkii halusin ne piri-vedot ihan vaa kokeillakseni, eihän mul oo sen aineen kaa ollu ongelmii kolmee vuotee. Eipä se pahemmin vaikuttan, enkä mä sit osaa suuremmin murehtii, enemmän mua se iv-käyttö haittas (sil oli mulle puhtaat värkit ja mä en sellast tahnaa ois vetäny ellei ois vermei ollu), mut ei mua tavallaa haittaa, ku mä tiiän et mä en sitä tee uudelleen. Outoo, ehkä mä en vaa oo viäl sisäistäny asiaa ku täst on vajaa tunti ku tänne tuli.
En tiiä uskaltaako omahoitsulle kertoa et kokeilin, ku se sano et jos alan pirin kaa leikkii, ni se heittää mut ulos klinikalt, mut toi oli vaa mielenkiinnost… Ei tosta voi impulsiivisuuttakaa syyttää, se oli vaa se kokeilunhalu ja olin jo valmiiks sil asenteel et ei se kuitenkaa toimi eikä toimikaa kuten joskus.
Mut onneks ei antan siit bubrest palast vaik pyysin. ONNEKS. Sanoinkii et mul on ton bubren kaa ongelmii, ei pirin. No näin sit tänää, olin tunnin ylimääräst töissä ja huomen meen taas. Hitto ku vaa pyörii mieles et “jos ois menny istuu toisee paikkaa bussis”, “oisinko kuitenkii jossaa vaihees kokeillu” ja kaikenmaailman muut asiat pääs. Mut en saa mitää oloi kyseisest aineest joten se oli kokeilu joka meni niinku odotinkii. Mitä täs nyt sit miettis, pitää varmaa tehdä viäl täydempi kalenteri et ei PYSTY kokeilemaan mitää!!! Ja tänää sais bubree, mut en ota.
Tsemppiä kaikille, mä oon yks tuuliviiri enkä todellakaa mikää hyvä esimerkki tänne 
. En oo ku kolme vuotta ainakii lopettanu. Mut jos nyt siit bubrest ois päässy eroo, siin oon tosissani ja sen myötä kaikes muus. Oon mä kerran ottan viime vuon essojakii vaik olin ne lopettanu silloin joku 3 vuotta sit. Eikä siitäkää mitää suurempia jääny. Kelasin vaa etten taho laskui enää, joten tuskin tästäkää pahempia. Piru ku pitää olla liian utelias 
Olen sitä mieltä, että kerro klinikalla tämä juttusi malibu.
Mutta palataan asiaan. Tänään en enää ole konella, sitten huomenna. Luin kyllä tekstisi.
Tänään on tilanne sellanen, että ollu kuivilla ja lääkityksenä menee klotriptyl mite ja se on auttanu mielialaan. Nuuska piti lopettaa mutta eipä se onnistunu ja tarvii huomena mennä laivalta hakemaa varastoja 
[size=85]Mikähän se joku paikka olis? Enkä tiiä haluanko tutustua itseeni 
Viikonloppu meni siinä missä muutkin, yksin ollessa ja nukkuessa.
Ajatus tästä kaikesta, menneestä ja tulevasta, lukkiutuu 
Siinä yks syy miksen vastaile viesteihin, kyse ei oo siitä etten haluaisi vaan siitä ettei löydy sanoja 
Vois hiljentyä kokonaan ja jäädä vaan taustailemaan, katsoa miten muut edistyy ja unohtaa itsensä. Ja nukkua.[/size]
Miten hoidat itseäsi tällä hetkellä? Millä keinoin olet pysynyt kuivilla?
Vaikka terapia? Vertaistuellinen ryhmä tms. Voisiko olla se paikka, missä voisit puhua jonkun kanssa?
Jossakin olisi hyvä olla se “langan pää”, mistä kiinni otettuasi voisit lähteä etenemään ja eheytymään.
Vastaaan tähän nyt uudestaan, kun mä käyn tässä silloin kun saan koneelle ajan. Mut repetitio… :mrgreen:
Mä pystyn kul käyttäytymän ihan normaalisti “terveissä” [no niin kuka se nyt niin terve olikaan 
] rymissä. Esim tanssitunneil pystyyyn oleen ihmisiksi, ja sitäpaitsi sillon välil ihan kivaankin.Ryhmän kontrolli riittää siihen, etten päästä pahimpia tunteenpurkauksia julki. Tosin olen edelleen siltä mieltä, että suuttuminen sinänsä ei ole rikos… Se lienee aika inhimillistä,mutta mun on myös hyvä tajuta, että mun käytöksellä on seurauksia ja ihmiset saattavat pahoittaa mielensä ja menen joskus way out of line, eikä se edes hyödytä mitään. Ei koko elämäänsä voi käyttäytyä kuin oisin vain viidentoista vanha. On muistettava, että maailmassa ihan oikeasti on muitakin ihmisiä ja sanatkin satuttavat ja loukkaavat…
Tänä päivän keinoja on siivous - pitkästä aikaa, kun sain siivousvälineitä, pakkaus ja matkalle lähtö huomenna. Tekee hyvää päästä kaverin luo maalle. Siellon sillai tervehenkistäl…
Eilinen hoidon päättyminen teki tosi huonon olon, ja olin kurjalla miellellä ja vollotin, kun tuli sellanen ajatus, että mä aina vaan reagoin asioihin enkä pysty antaan ihmisten ajatukselle yksityisyyttä, vaan loukkaannuun kaikesta. Ja sit vielä räyhäsin läheiselle ihmisille. Huh.
Edelleen. Mä opettelen. Kaupunki ei tule tarjoamaan mule mitään hoitoa enää, koska en tän aggressioni takiani pysty sitoutuun hoitoon. Yliherkkyyttä, loukkaantumista, sanoihin takertumista, rajattomuutta.
Nyt kun hoitoa ei ole täytyy yrittää yksin.
Paranoidi pienestä pitäen, siinä mulle diagnoosia ihan kyllin… :mrgreen:
Ja tämä on jumalan tosi… Mä en tiedä kuinka paljon mua enää vaivaa varsinainen sosiaalisten tilanteiden pelko… toki sitäkin on ollut ja se on johtanut vuosien, vuosikymmenten varrella monennmoisista asioista luopumiseen.Tosin mun elämä ei nyt mitään hillitöntä maailmanmatkailua olekaan…Ennemmin se on jotain rajanveto-vaikeutta…Mullon on omat rajat, ja kyse on m u n elämästä. Mut mun on erittäin tärkeää alkaa kunniottaa myös toisten ihmisten itsemäärisoikeutta. Mun tehtävä ei ole kontrolloida ihmistä. Eri asia on hätätilanne, mutta niissä jokaisen ihmisen velvollisuus on tehdä jotaan. Mut mä olen ehdottomasti lian paljon elänyt toisten ihmisten elämää. Mä olen ystävä, mutta jos ihmisen elämä on äärimmäisen itsetuhoista, mä en v o i sitä estää, yritin piiiiitkään ja uuvuin. Olen mä yrittänyt puhua suuntaan ja jos toiseenkiin, mutta parasta olisi tässsä seesteisessä keski-iässä :mrgreen: pikkuhiljaa alkaa elämään omaa elämään. Ei se tarkoita ystävien hylkäämistä. Mut kun mun ei ole helppo aina huolehtia omista arkipäiväisistäkään asioista, niin ettei mulla riitä voimat koko maailman pelastamiseen. Ja tässä mun megalomania on: mä olen pitkään luullut, että toisten ihmisten elämä on musta kii… Mä olen vaan enkä sen vähempää kuin ystävä. Joo: when one door closed many more are open…
Mä en tiedä vastasinksmä tähän jo, mut sama se sille. Sä ilmaiset nyt avoimesti sen, et sul on kurja olla, ja mä en kyl tunne mitään muut ku myötätuntoo. MÄ olen tämmönen pälättäjä, joten kuuntelu joskus jää. Kuuntelu voi olla hyvä ratkasu… Sillai mä olen elämässä aika paljo oppinut. Joskus helpottaa kun löyttää samastumiskohteita. Mul menee välil nimimerkit sekasin, ja mä muistan vaan asian, mitä joku tuol kirjotti, että moni mun kirjotuksista tuntuu tutuilta ja jostain kummasta syystä se tuntuu helpottavalle, koska silloin ei ole niin yksin…
Et sä ehkä ihan niin yksin ole…vai. Sadistihan sitä taytyis olla jos toisen huonosta olosta jotai kicksejä saa…
Urheutta sinulle ja kaille. Älä päästä itseäsi putoamaan. Nitä kausia, jolloin ei jaksa tehdä mitään tulee… Yleensä niistä taas jossain vaihees nousee. T. nimim.“asiasta jonkin kokemusta verran omaavaa”…
Anteeksi Bp, mutta nyt en oikein ymmärrä.
Olet nyt ilman hoitoa, kun et pysty sitoutumaan ja omaat myös voimakkaita tunnereagtioita.
Ja mikä tässä ihmetyttää itseäni, että eikös ongelma ole juuri e.m johon tarvitset hoitoa ja apua.
Ikään kuin;
- On tehty diagnoosi näistä ongelmakohdista. ( Eli hoitosuhteessa on tullut e.m. ongelmia, tehty niistä “diagnoosi”.
- Ei hoideta
- Ongelmien kanssa täytyy selvitä yksin.
→ mikä on kuntouttava elementti?
En teidä asioiden kaikkia puolia, mutta tämä tuli mieleeni.
Sitoutuminen on monella päihdeongelmista kärsviillä aika ilmeinen ongelma. Jos hän osaisi sitoutua ja tehdä asiat “mallikkaasti”, niin tuskin tarvitsisi mitään hoitoa, ja ehkäpä ei olisi päihdeongelmaa, tunne-elämän häiriöitä jne.
En kritisoi tässä hoitotahoa enkä Sinua, mutta jäin miettimään, että miten tuo kuvio oikein menee.
Juu, en hermostu. Olen vaan aika toivoton, kun mua on yritetty hoitaa, ja aina mun kunto menee huonoksi, enkä pysty hillitseen impulssejani ja saa jonku raivarin ja psykiatrisen puolen taholta ei enää terapeuttista hoitoa tarjota. Lekuril saan käydä harvaskseltaan, mut hän on vähän nössö ja monen tahon mielipide on ollut sen, että hän ei ole tehtäviensä taholla, esim. hätätilanteis ei osaa päättää mitään. Emmä tiedä, onks tä se n ai v i kuvitelma, että lääkärin pitää kyetä tekeen diagnoosia ja määrään lääkityksen. Vuosikausia mua “kuntoututettiin” sillai, että pudotin ressut postiluukusta ja hain parin kolmen päivän päästä…
Mä tiedän, että kun mä olen turhautunut ja pettynyt ja mun tekee mieli syyttää eikä se mitään oikeutettua ole. Olen aikaisemmin huötynyt oikeasta psykoterapiasta (todella pätevä terapetutti. Se oli tosi hyvillään,jos mä sanoin tiukasti vastaan jostain asiasta; en meinaa jostain tyhjänpäiväsestä, vaa pidin mielipiteistäni kii), jonkaaikana toki oli myös päihdeongelma (lai silloin ennen kaikkea lääkeriipuvuus), mut tyyppi ole tosi pätevä: hän pystyi pitään omat asenteensa ja mielipiteensä sivussa hoitotilanteesta, niin paljon kuin se nyt ylipäänsä inhimillisesti on mahdollisesti. Silloin mä päätin jäädä henkiin ja pahin lääkkeen käyttö jäi pois. Alkoholia käytin satunnaisesti, aluks antabuksia,mut siiten asiaan ei ole kiinnostusta, koska mun ympärillä on pajon ihmisiä,jotka juovat niin paljon,että se on hengenvaarilista. Hemmetin surullista…Mutta mä haluan löytää rajani myös suhteessa toisiin ihmisiin. Mä autan hätätilanteissa. Mut jos silloin kun mä haluan syödä lääkkeitä, kuka mua siitä voi estäää 
Mitä mä tarkoitin, että tiet kaupungin hoidon suhteen alkaa olla ummessa, oli se, että mua on yritetty auttaa kolmes eri terapias, ja kaikki päättyy samalla tavalla: musta tuntuu, että mun pitäis mennä terapiaan täyttämään jonkun terapeutin ihanteita, vaika oikessa siinon kyse m u s t a. Ja sit mä olen niin hemmetin yliherkkä, jollen jonkinasteisestí vainoharhainen
Eihän siinä varmaan ole huonoa, että omilla voimilla koittaa ja vertaustuen avulla. Ja onhan mul sentäs harrastus, ettei koko ajan mikään kaamee olo.Mua on kuntoutettu tosi pitkään, ja vällillä on edisymistä tapahtunut, mutta aina palaan samoihin asioihin. Ja sit kun mä olen ensisijaisesti ollut psykiatrisen hoidon puolella ja aikoinaan apteekkilääkkeet piisas, tai sitten ei.Siellä vain tulee jossain vaiheessa raja vastaan, kun “systeemi vaatii”, ettei loputtomiin hoidota… Jos jotain lääkkeidenkäyttöä vielä tulee, sitten sitä päihdespsykiatrista polia pitää harkita. Mä en edes tiedä onkse osasto…
On vähän tätä keski-ikäkriisiäkin ilmassa. Kyl mä toki mielialalääkettä käytän, mutta olen jotenkin sitä mieltä, että mun on vaan hyvä yrittää ilman tota virallista hoitokoneistoakin. Kyllä mussa kaikenlaista on, mitä pystyn edukseni käyttään. Kun kai se päihdeongelma viime kädessä on henkilökohtainen ongelma. Monesti hoidossa ihmistä kontrolloidaan hyvin paljon, ja siitä tulee ihan oma juttunsa. Olen päätymässä siitä, että se ei ole ainoa raktaisu, se hoitokoneisto. IHmisessä on itsesään hyvin paljon voimavaroja, mä en halua, että mun koko elämä menee siinä, että joku kontrolloi mua ulkopuolelta. Mä haluan selvitä niin pitkälle yksin kuin mahdollista. Ja vertaistuen avulla 
Emmä tiedä vastaskä tää kymyksiinm mut kai täs täutuu vaan löytää Oma totuus. Hiukan hämmentää…
Selvensi paljon asiaa Bentsopää.
Niin, nuo rajat suhteessa muihin ihmisiin on varmaankin opettelua. Niitä ei tosiaankaan opi viltin alla, kuten tuossa aikaisemmin asiasta kirjoiteltiin.
No tilanne on nyt tämä. Älä lannistu, eteen päin. Eikä se omin avuin eteneminekkään mikään huono juttu ole.
Takuulla kaikesta aikaisemmasta hoidosta on sinulle ollut hyötyä ja on edelleen.