Tilanne Naurismäellä

Me Lopettajat
1

Hei!

Haluan päihteettömän elämän. Olen siinä joskus onnistunutkin ja isoimmasta liikkeestä on kulunut aikaa pian 20 vuotta. Nuorena join todella rankasti, yli viikonkin mittaisia putkia ja lopulta näitä oli ainakin kahdesti kuukaudessa. Ajauduin harhaääniin ja tietysti työkykyni oli aivan tärviöllä. Sain silloin hoitoa ja voin todella hyvin. Kolmen vuoden kuluttua aloin juoda toisinaan, mutten enää samoissa määrin kuin aiemmin. Sitä kesti sen aikaa, kunnes sitten sattui elämään kriisi sen aikaisen parisuhteen päättyessä ja se oli sen jälkeen enemmän tai vähemmän yhtä sekoilua viitisen vuotta. Taas parin vuoden raittius ja sen jälkeen olen ollut nykyisellä urallani: juon ajoittain, mutta aina juodessani touhu pysyy jonkinlaisessa hallinnassa aikansa, sitten alan juoda enemmän tai ainakin huomattavasti useammin.

Vuosien mittaan olen kokeillut kaikenlaista, käynyt A-klinikalla, Avomyllyssä, AA:takin olen kokeillut, mutta se ei ole lainkaan minun juttuni. Plinkissäkin olen kirjoittanut aikanaan ja tämä on ollut minulle ehdottomasti paras vertaistuen paikka. Olen hävennyt sitä, että olen palannut jossain mielessä lähtöviivalle kerta toisensa jälkeen. Koen ongelmani niin moninaiseksi, että minun on ollut vaikeata suhtautua yksinomaan juomiseen ongelmana, jota täytyy erikseen hoitaa, jos mielin päästä itseni kanssa parempaan vointiin noin yleisemminkin.

Eilen join ikään kuin ”kokeeksi”. En juonut hirveän paljon mutta sen verran, että sain aamuksi kunnon päänsäryn. Olen ollut elämässäni monenlaisessa turbulenssissa viime aikoina ja menettänyt jonkinlaisen tunneyhteyden itseeni. Tähän olen sitten hakenut ”rauhaa” kapakasta sillä seurauksella, että olen tullut vain entistäkin levottomammaksi. Olen kärsinyt uupuneisuudesta, tunteiden ailahtelusta ja tullut aivan järkyttävän helposti ärsyyntyväksi. Sen lisäksi, että olen juomisellani aiheuttanut melkoista turhautumista vaimolleni, olen huutanut ja raivonnut lasteni kuullen tavalla, joka on itsellenikin vieras. Olen ollut todella kireä jo pidemmän aikaa. Nyt olen lomalla ja minulla on ollut mahdollisuus pysähtyä kaiken tämän äärelle. Olen tavannut työterveyden psykologia ja tavoitteenani on jokin tarkoituksen mukainen terapiatyöskentely. Nyt olen soveltanut Mielenterveystalon omahoito-ohjelmia ja päässyt jonkinlaiseen alkuun. Vähäkin on auttanut jo ja olen taas jollain lailla läsnä itseni kanssa.

Mutta siis eilen vielä join, ja tällä kertaa sen intensiivisesti tiedostaen. En edes yrittänyt taistella mielitekoani vastaan vaan jollain tavalla hyväksyin sen, että näin tuo impulsiivinen halu taas yhtäkkiä heräsi. Ja ainakin nyt sen tiedostin, että nämä ”tilaisuudet” minä luon mielessäni aivan yhtäkkiä. Join muutaman tuopin ja seurasin humaltumistani kuin tutkien itseäni ja sen vaikutuksia. Ja totesin, etten minä oikeastaan edes pidä humalassa olemisesta - ja jokin siinä silti vetää puoleensa pakonomaisesti. Oli tunnustettava, etten minä juo mistään muusta syystä kuin siitä, että minä kuvittelen juomiseni jollain lailla ”välttämättömäksi”. Se on ihmeellinen uskomus, eräänlainen psykoosi: hallitseva usko siihen, että juominen kuuluu elämään, identiteettiini, asiaan. Tätä minun riippuvuuteeni käytännössä on ja tiedän kokemuksesta itsekin, että tuosta koukusta voi päästä irti.

Vaikken nyt viimeisenä kertanani mitään övereitä juonutkaan, niitä on kuluneen kevään aikana muutama ollut. Vuodenvaihteen jälkeen pisin taukoni on ollut kuukauden mittainen, muuten olen juonut melkein viikottain ja toukokuussa 3-5 päivänä putkeen. Unirytmini meni pariin otteeseen aivan sekaisin ja töissä oli lopulta vaikea jaksaa. Vaimoni päätti hakea lapsemme kanssa rauhaa vuokraamalla toistaiseksi kämpän ja antaa sitä samalla minulle, että saan laittaa hiljaisuudessa asioitani kuntoon. Vaikka tämä tuntui aluksi todella raskaalta asialta minulle, se myös havahdutti näkemään omaa tilannettani todellisemmin. Tilanne oli dramaattinen mutta todella tarpeellinen.

Eilisenkin jäljiltä olen voinut sen havainnon jo tehdä, miten vahva myrkky alkoholi on minulle. Maltillisempikin juominen aiheuttaa juuri tuota tunneyhteyden katoamista. Ehkä kyse on ihan hormonaalisista syistä tai mistä hyvänsä, se sitoo itseensä ihan hirvittävästi energiaa. Maailma alkaa jotenkin pyöriä sen juomisen tai siitä palautumisen ympärillä ja ajatukset muuttuvat jotenkin sekaviksi. Kun nyt tiedostan tämän tänään, niin ehkä ymmärrän tuonnempana paremmin, miksei se mikään ihme ole ollut, että kevättalven ja kevään törpöttelyn myötä muutuin vain entistäkin jännittyneemmäksi.

Krapulani parani jo aamulla ja nyt olen ihan levollisella mielellä. Olen aloittanut muunlaista työskentelyä, kuten aiemmin kuvasin, mutta tästä aloitan erikseen tämän alkoholiriippuvuuteni hoitamisen. Mikään muukaan ei etene, ellen tätä työstä aivan asiana itsenään.

2

Juomiseni oli kausittaista vuosien ajan ja näyttää selvästi liittyneen aina johonkin sellaisiin vaiheisiin, joissa elämäni ja sen myötä tunteeni ovat tietyllä tavalla kiihtyneet. Juomisella olen yrittänyt hillitä ainakin stressiäni, joka näissä vaiheissa on sitten ollut läsnä, ja tämä taas liittyy tunne- tai minäyhteyteni hämärtymiseen - miten sitä nyt parhaiten nimittäisi.

Kuvioni on ollut sellainen tässä viimeisten viiden-kuuden vuoden aikana, että juovien kausien välillä on voinut olla muutaman kuukauden, joskus lähes vuodenkin mittainen tauko. Sitten olen juonut tuopin, muutaman viikon päästä useamman ja lopulta kännin - viimein oikein todella kovan kännin.

Viime syksyn olin juomatta oikeastaan kokonaan. Juuri silloin oli tilanne, jossa kävin työkaverin kanssa juomassa yhden ja juttelimme mukavia. Tilanne oli itsessään oikein kiva ja rentouttava, päällisin puolin aivan normaali alkoholinkäyttötilanne. Vastaavia on ollut kuluneen puolenkin vuoden aikana, mutta tällä olen tainnut vakuutella itselleni kykyäni juoda ”hyvin”. Sen rinnalla on sitten ollut kaiken aikaa övereitä, joiden vuoksi menin talvella ja kevään aikana monet kerrat krapulassa töihin. Työkaverit ja asiakkaat tuskin ovat olleet huomaamatta tätä.

Kun tämä tahtini kiihtyi, kiihtyi myös yritykseni juoda kohtuudella ja normaalisti. Huom! Tämä normaaliuden pyrkimykseni taustauskomuksineen on kuulunut koko ajan asiaan: olen sitonut käsitykseni normaalista ihmisestä juuri kykyyn juoda alkoholia. Alkoholi on ollut tällä tavoin keskiössä kaiken aikaa, ja olen verrannut itseäni siihen. Haluan ajatella, että itse asiassa tuohon minua vertaa vain riippuvuuteni, jolla on myös tietyn ajattelumallin hahmo. Kun en muuta näe kuin alkoholin, näen myös juovia ihmisiä tai tilanteita, joissa on ”pakko” juoda. Olisin yhtä hyvin voinut ottaa limun tai alkoholittoman oluen kaverin seurassa, mutta minä annoin valinnanvapauden riippuvuudelleni.

Tosiasiallisesti olen ollut todella stressaantunut juomisesta ja varsinkin siitä ajatuksesta, ”pelosta”, etten voi juoda. Minusta tuli naurettavan herkkä ärsyyntymään ja kävin kovilla ylikierroksilla koko kevään ajan. Asiat, jotka minua luonnollisesti stressasivat, eivät koskaan tulleet käsitellyiksi. Hermostuneisuuteni, äkkipikaisuuteni, jännittyneisyyteni ja kumuloituva pahoinvointini heijastuivat erityisesti parisuhteeseeni ja sitä kautta koko perheeseen. Mitä kipeämmin kaipasin ulospääsyä tilanteesta, sitä enemmän ja useammin join.

Toukokuussa ei tainnut olla viikkoakaan, etten olisi juonut vähintään kolmena iltana. Viimeinen ryyppyni meni aamuyöhön kestäväksi karaokemölinässä hillumiseksi. Se merkitsi överiä sillä tavoin, että vaikka himmailinkin humalaani, tunsin itseni todella huonovointiseksi paikassa, joka ei mitenkään minua viehättänyt ja vuorokaudenaikaan, jolloin olen tavallisesti nukkumassa. Tämän jälkeen olin sammunut sänkyyn ja kussut sinne unissani. On täytynyt olla melkoisen kova känni, etten ole siihen herännyt ja näitä on ollut ennenkin. Aamulla kävin hakemassa korjaussarjaa kaappiin, mutta juotuani puolikkaan oluen, nukahdin sohvalle siihen asti, kunnes perheeni tuli kotiin. Vaimoni mitta täyttyi, ymmärrettävästi.

Seuraavalla viikolla en kyennyt nukkumaan öisin kuin 2-4 tuntia. Olin tilanteesta todella häpeissäni ja hädissäni, ja unettomuuteni vei minulta vähänkin kykyni hallita tunteitani. Vaimoni oli sietänyt juomistani ja kapakoissa istumistani koko kevään ajan ja tarvitsi rauhaa. Parisuhteemme tunnelma oli jännittynyt siten, että saatoimme yltyä riitaan aivan mitättömistä asioista, kun itse hermostuin ties mistä ja vaimoni vastasi tähän. Meillä on parisuhteessa ongelmia, jotka ovat läsnä enemmän tai vähemmän ja kumpikin olemme kovia syyttelemään toisiamme ja tekemään tämän myöskin todella julmasti. Vaikka se on ongelma, jolle meidän on molempien voitava tehdä omat kotiläksymme, minun osuuteeni kuuluu itsestään selvästi se, etten juo itseäni hermoraunioksi. Hänen vastuulleen kuuluu oman suunsa anti siitä riippumatta, juonko vai en, ja jollain tavalla olen nyt tähän asiaan saanut tykönäni tehtyä ratkaisun, ettei minun ole mikään pakko esittää hyvinvoivaa suhteessa, jossa mikään määrä toisen syyllisyyttä ei poista molempien kärsimystä.

Ymmärrän nyt alkoholitietoutta kerrattuani ehkä paremmin sitä, miten juominen on yksinäänkin aiheuttanut minulle tätä jatkuvaa hermostuneisuutta ja stressiä. Kehon ja mielen palautuminen juomisesta on jäänyt jatkuvasti kesken, vaikka tunnistamani krapulaoireet olisivat jo loppuneet. En ole missään vaiheessa ehtinyt tasoittua aivokemioineni ja hermostoineni, kun seuraavat tuopit olen jo tilannut. Useammin näiden juomisten väliin on menneenä keväänä sopinut alle viikon kuin kahden tauko. Olen ollut juomatta yli kaksi viikkoa viimeksi maaliskuussa.

Perjantaina join vielä ”kokeeksi”. Minua ei oikeastaan kiinnosta tällä hetkellä sen arvioiminen, kuinka hallittua tai hallitsematonta tuo juominen oli. Tiedän, että tulee taas se ilta, jolloin koen voimakasta halua juoda. Tiedän, että silloinkin teen aivan saman valinnan kuin perjantaina, että minä juon tai en juo. Kaiken, mitä haluan nyt rakentaa, perustan tänään siihen, että minä en juo. Minä seurasin omaa juomistani ja humaltumistani, ja havaitsin, etten oikeastaan pidä siitä: turhaudun siihen. Minua turhauttaa ennen kaikkea juomiseni pakonomaisuus. Minua turhauttaa identifioitumiseni juomiseen ja se, etten ole osannut tarrautua mihinkään muihin keinoihin rauhoittua kuin tuoppi ja kapakan tunnelma. Jos joskus ajaudunkin siellä keskusteluihin, joista pidän, ne eivät ole lainkaan sen antoisampia keskusteluita kuin sellaiset, joihin voisin ajautua myös missä tahansa muualla.

Tällainen ”testi” oli mahdollisesti erittäin typerä ja vaarallinen, ja tiedän vain herkistäneeni itseni retkahtamiselle uudelleen. Mutta suhtaudun asiaan siten, että siinä kohdassa minun oli ehkä ihan hyväkin tutkia tarkemmin sitä, mitä itse asiassa valitsen, jos valitsen juomisen. Koska minähän sen päätöksen teen sittenkin, ei mikään riippuvuuden kuiskima ratkaisumalli. Valitsen tolkuttoman rahanmenon, päiväkausien stressin ja jännittyneisyyden, sisäisen häpeäni ja hädän siitä, eikö tämä ikinä lopu - ja aina uudet yritykset vaientaa sisälläni tämä kaikki hätäni ja siihen kytkeytyvä levottomuus ja hermostuneisuus. Minä en voi löytää vaimoni kanssa yhteyttä, jossa olisi molemmille turvallista käsitellä välejämme häiritsevät tavat suhtautua toisiimme ja puhua toisillemme miten sattuu, jos olen oman juomiseni takia kaiken aikaa jossain ylivirittyneessä tilassa. Tämäkin tässä on: juodessani myös tunteideni tasapaino menee aika lailla vituralleen.

Niinpä minua kiinnostavat tässä vaiheessa myös ihan alkoholin kemialliset ja biologiset vaikutukset, kovat faktat. Ja siksi ajattelen juuri tänään sitä, mitä myrkkyä alkoholi minulle onkaan. Olen sille vähintäänkin yliherkkä, ja sen vaikutusten ymmärtäminen on minulle sitä vaikeampaa, mitä sotkuisemmaksi juon tuon oman tunneyhteyteni itseeni.

Se, missä koen olevani jo alussa, tuntuu minussa jonkinlaisen itsetietoisuuteni elpymisenä. On pieni ihme, että toimeen ryhdyttyäni olen saanut otteen tunteistani ja itsestäni jo näinkin hyvin, vaikken minä missään onneni kukkuloilla nyt todellakaan jodlaa. Tunnen surua, uupuneisuutta, välillä kiukkuakin. Olen itkuherkässä tilassa tämän tästä. Mutta kaiken sen kanssa voin jo olla jotenkin levollinen. Uupumukseni on alkanut hellittää siten, että pystyn jo toimimaan täällä Plinkissä ja keskittymään oma-apuohjelmiin. Kohtaan vaimoni tietoisempana itsestäni, jaksan leikkiä lapseni kanssa ja iloita siitä hetkestä ihan aidosti.

Tällainen levollisuus tuntuu erittäin hyvältä, kun olen ollut niin pitkään todella jännittynyt ja hermostunut. Tavoittelen sitä, että voisin tuntea jonkinlaisen perusvireyteni tällaiseksi, koska minä myös pystyn tuntemaan tunteeni paremmin tällaisessa tilassa. Mieleni ikään kuin joustaa jo aavistuksen paremmin.

Raittius merkitsee minulle juuri nyt tällaisen kehityksen perustavinta edellytystä.

3

Voi olla, että pyrin tilanteessani kiirehtimään, mutta minulle on jo alussa tärkeän tuntuista lähteä selvittämään syitäni sille, miksi join. Jossain toisessa ketjussa olen syitä ja seurauksia avannutkin, ja todennut juoneeni esim. stressiin tai kiihtyneisiin tunteisiini, joita olen yrittänyt turruttamalla ikään kuin hallita.

Juovien kausieni alut vaikuttavat sijoittuneen aina johonkin sellaiseen kohtaan, jossa on ollut meneillään jokin isompi elämänmuutos tai yksinkertaisesti hyvin steressaava vaihe. Viime talvena se alkoi muutosta, kun olimme ensin käyttäneet kaiken tarmomme kodin etsimiseen, ostamiseen ja kaikkeen tähän liittyvään järjestelyyn. Olin myös aloittanut loppukesästä uuden, melko haastavankin työn ja elänyt vahvasti mukana isäni mielenterveydellisessä kriisissä, joka ajoittui noihin samoihin aikoihin. Arkeamme rytmitti osaltaan pieni lapsi, jonka tarpeet ja elämänmuoto täyttävät niin sanotusti ilmatilan. Olin hyvin väsynyt ja hukannut itseni kaiken tämän pyörityksen keskelle. Oikeasti olisin tarvinnut hiljaisuutta, rauhaa ja omaa tilaa, mutta sitäkin aiemmin kyvyn tunnistaa nuo tarpeeni ja tuntea niistä ilmoittavat tunteeni. Minulta puuttuivat siihen keinot, joten tartuin baarin ovenkahvaan.

Tätä edeltävä rankempi juomisvaihe ajoittui kesään 2020. Olin näiden välissäkin juopotellut ja taukoillut vuoron perään, mutta kulunutta kevättä vastaava vaikeampi koukku löytyy tuolta kolmen vuoden takaa. Silloin join hyvin saman tapaisesti kuin nytkin koko silloisen kesän ajan. Silloin oli eletty ahdistavaa koronakevättä ja meidän koko perheemme eli kaiken elämänsä neljän seinän sisällä, kuten tuolloin muutkin. Meillä oli vauva, äitiyteen kasvava vaimo, kattiloista rummut huoneeseensa musiikin etäopettajan neuvosta kyhännyt vanhempi lapseni ja sitten minä, joka tein seinän toisella puolella etäohjaustyötä hyvin haastavien asiakkaiden kanssa. Tuolloin tein myös erästä kirjoitusprojektia, minkä vuoksi jatkoin samassa työhuoneessa toisia puuhia heti leipätyöpäiväni pulkkaan saatuani. Nukuin myös yöni samassa huoneessa, että sentään minä jaksaisin tehdä työni äidin valvoessa vauvan kanssa öitä. Olimme kaikki uupuneita ja parisuhteeni alkoi ehkä jossain mielessä hajota tuolloin. Lapsi välissä muuttaa parisuhdetta luonnollisesti, mutta meidän väliltämme katosi myös jonkinlainen yhteys, eikä vaimoni ollut sen aikaisessa suhteessa erityisen proaktiivinen kommunikoija muutenkaan. Minun oli aina vaikeata ymmärtää häntä, koska hän omista syistään kätki tunteensa, ajatuksensa ja halunsa. Minä koin tulevani hylätyksi ja toissijaiseksi. En syytä siitä häntä millään tavalla, vaan yritän ainoastaan itse ymmärtää, mikä sai minut käyttäytymään siten kuin käyttäydyin.

Jollain tavalla juomiseeni kuului tuolloin ja ehkä laajemminkin tietty kapinallisuuden ulottuvuus. Juominen oli minulle “tila”, jossa tein itse omia valintojani. Itse asiassa ymmärsin tämän, kun onnistuin puolisentoista vuotta sitten lopettamaan tupakoinnin miltei puoleksi vuodeksi (sen jatkamisesta saan muuten syyttää juomistani). Oivalsin tuolloin hyvin selkeästi sen, että alkujaan tupakointi eräänlaisena rituaalina merkitsi minulle tapaa kokea oma itsenäisyyteni.

Aloin tupakoida 16-vuotiaana, jolloin aloin myös masentua. Olen kotoisin perheestä, jossa meille tapahtui hyvin traumaattinen onnettomuus isäni loukkaantuessa vakavasti, kun olin itse 7-vuotias. Tästä seurasi sitten kaikenlaista pitkälle eteenpäin, mutta minun kohdallani persoonallisuuden kasvun ja identiteetin kehityksen lähtölaukaus oli tämä, mihin jouduin kasvamaan pienestä pojasta lähtien. Minusta tuli aikuisten huolten kantaja, selviytytyjä ja hallitsija tilanteissa, jotka voivat kaatua niskaan hetkenä minä hyvänsä. Vanhempani ajautuivat aviokriisiin, kun olin teini-ikäinen ja minusta tuli jonkinlainen äitini terapeutti. Kotini oli todella riitaisa vuosien ajan ja imin itseeni tuon ilmapiirin, se masensi minut, kun kadotin itseni iässä, jossa itsensä pitäisi pikemmin löytää. Ymmärsin äitini sivusuhteen ja tolkuttoman moitteensa isääni ja hänen tunne-elämäsä vaikeuksia kohtaan. Olen vasta aikuisena tajunnut tämän, minkälaisen häpeäkoodiston olen tästä puheesta omaksunut itse ja miten se on vaikuttanut minuun aina ammatinvalintaani ja parisuhteitani myöten. Tupakoinnista tuli tällaisessa ilmapiirissä minun oma salaisuuteni, vain minun oma valintani ja jonkinlainen turvapaikkani.

Olen itse kokenut rankkaa riittämättömyyttä erityisesti nyt kriisiytyneessä parisuhteessani, mutta myöskin siksi, ettei minulle ole puhuttu avoimesti tarpeista ja tunteista. Kaikenlaista psykokirjallisuutta on siteerattu sitäkin enemmän, mutta teorioiden takaa ei vain henkilökohtaista ja omaäänista tunnetta ole saanut millään esiin. Tästäkin olen tehnyt tulkinnan, että minussa on jotain niin huonoa, ettei minulle voi luottaa “omaa todellisuuttaan”. Kun sitten on saatu riita aikaiseksi, tuomitsevissa sanoissa ei ole lainkaan säästelty. Tämä on edelleen vahvistanut riittämättömyyden traumaani etenkin, kun riidat on lähes poikkeuksetta selitetty ainoastaan minun aiheuttamikseni, ja toisella on oikeus julmuuteensa siksi, että hän “kärsii” ja sitä minä en vain ymmärrä.

Siksi olen ajatellut nyt, että pelastuessaan suhteemme olisi pelastuttava myös riippuvuudellisista ulottuvuuksistaan. En minä voi hyvin suhteessa, jossa olen toiselle vuoroin Vladimir Putiniin rinnastettava kaiken epäinhimillisyyden ja julmuuden edustaja, ja vuoroin en-mitään. En minä enää ihmettele, miksi olen tullut todella itsellenikin vieraaksi hermostuneisuudessani ja ärsyytymisherkkyydessäni, kun mietin sitä ilmapiiriä, jota kaksi turvattoman lapsen tasolle jäänyttä riitelijää ovat rakentaneet vuosien ajan.

Toisaalta, olemme yhdessä myös hyviä monissa asioissa ja yksi niistä on se, että kykenemme täysissä järjissämme tiedostamaan ongelman ja etsimään siihen ratkaisua. En tiedä vielä itsestänikään, minkälaista ratkaisua haluan tilanteeseen rakentaa ja jaksanko uskoa siihen vaivansa arvoisella tavalla lainkaan, mutta sisälläni on kuitenkin toivo siitä, että tuo minunkin tahtoni taas löytyisi. En kuitenkaan pakota itseäni siihen. Minä en enää jaksa haluta suhdetta ja sen ratkaisuja yksin ja vain seurata vierestä, kuinka vaimoni reagoi minun aloitteeseeni joko tuhoavasti tai minut pidättyväisesti hyväksyen. Minulle on ongelma se, etten koe hänen tekevän suhteessa juuri muunlaisia toiminnallisia aloitteita kuin sitä purkavia. Ja tällainen hyvin välttelevä käyttäytyminen on ollut hänelle ominaista alusta pitäen. Vaikka ymmärtäisinkin sitä, en välttämättä enää jaksa. Ei minun ymmärtämiseni voi olla vastaus kaikkeen.

Juomiseni kapinahenkisyys on ollut kypsymätöntä pyrkimystä eräänlaiseen itsenäisyystaisteluun. Minulle olut ja kapakka ovat olleet minun valintojani ja minun tilojani ihan samalla tavalla kuin tupakointi nuorena. Mutta kuten tupakointini nyt 30 vuoden tupruttelun jälkeen, myös juomiseni on ollut juomista vain sen itsensä vuoksi: itseään pakonomaisesti toistavaa käyttäytymistä, jota en enää ole voinut valita itse vaan olen luovuttanut valinnanvapauden riippuvuudelleni.

En ole esim. fyysisesti riippuvainen alkoholista enkä oikeastaan sosiaalisestikaan muussa kuin siinä mielessä, että olen tykännyt esim. urheilun katsomisesta ja sattumanvaraisista keskusteluista sanomalehtien ääressä muiden kapakassa aikaansa viettävien kanssa. Enimmäkseen olen kuitenkin mennyt baariin saadakseni yksinäisyyttä, riippuvuuteni on psykologista

. Keväällä koin jopa kauhistuttavan vahvasti sen, etten minä HALUA mennä kotiinkaan. Olin niin uupunut kaikkeen meteliin ja siellä vastaan tuleviin toisten tarpeisiin, kun olin jo työpäiväni ajan kantanut muiden huolia ja yrittänyt auttaa heitä. Toisaalta olin myös hyvin väsynyt vaimoni dominoimaan perherakenteeseen, jossa hän yksin tuntui tekevän kaikki ratkaisut ja myös toimivan niiden eteen. Minä passivoiduin entisestään myöskin isänä, kun yhteistä tilaa ei kerta kaikkiaan jaettu. Tunsin olevani hänen elämänprojektiensa tiellä, ja tämän tulkinnan minussa teki tietenkin tuo riittämättömyyteni. Nyt ajatellen se tulkinta ei kuitenkaan ole ollut aivan väärä, sillä hänkin olisi voinut ilmaista omaa tarvettaan yhteistyöhön avoimemmin eikä roikottaa minua siinäkin suhteessa ajatustenlukijan odotuksissaan.

Tietenkään tuo riittämättömyyden kokemukseni ei ole sellainen, jonka minuuteni “terveet” osat hyväksyisivät.
Koen nyt niin, että vaikka keinoni ovat olleet huonot ja riippuvuudeksi kehittyessään sairaat, syyt tälle käyttäytymiselle ja “vapaustaistelulle” ovat olleet hyvinkin ymmärrettäviä, inhimillisiä, ehkä jopa terveitä. Minä en ole suostunut toisen kirjoittaman näytelmän tyranniksi, vaikka minusta on sellaista yritetty väkisin huutaa ja hienovaraisesti vihjailla. Olen yrittänyt repiytyä siitä, ja suojautua siltä. Olen ollut todella suuttunut siihen hahmoon ja turhautunut, että toinen ilkeääkin vaatia koko ajan ymmärrystä todellista itseään kohtaan mutta pitää kynsin hampain kiinni oikeudestaan elää oman narratiivinsa kautta suhteessa minuun.

Ehkä kirjoitan pitkästi ja mihinkään suureen maaliin kuitenkaan osumatta, mutta olen vasta tutkimassa näitä syitäni ja selvittämässä itselleni, minkälainen uskomusjärjestelmä tai muu vaikutin sisälläni ohjaa tällaisessa käyttäytymisessä. Minä nimittäin olen tehnyt paluun tuopin ääreen monet kerrat pidempienkin taukojen, jopa vuosien jälkeen. Jokin syvempi rakenne minussa altistaa sille, että vielä viinapiruni vaiennettuakin tulen johonkin sellaiseen kohtaan, jossa en osaa vielä toimia raittiisti. Alkoholiriippuvuuden luonnettakaan en välttämättä tunne kohdallani aivan kaikessa laajuudessaan.

4

Olen hävennyt juomistani aina. Kuten edellä kirjoitin, sillä on ollut omanlainen merkityksensä itsenäisyyden kokemiselleni, oman tilani ottamiselle. Kun kaikki on ollut aivan sekaisin, pienen hetken olen voinut tuntea levollista läsnäoloa ja jonkinlaista kokonaisuuden tunnetta, kun tuopin ensipuraisu on suudellut minut sisäänsä. Keinona tämä on ollut tietysti kestämätön ja johtanut vain voimakkaaseen ristiriitaan ehkä sinänsä ymmärrettävän pyrkimykseni kanssa. En minä ole ”juonut itsenäisesti” vaan lopulta juomisen itsensä vuoksi, riippuvuuteni ehdoilla.

Se tila, jonka olen yrittänyt tavoittaa, on siis särkynyt. Olen sammunut lattioille kotona, kussut alleni, vapissut ja oksennellut ja haissut ja hermoillut. Olen ollut sekava, lasten nähden omituinen ja pelottava. Vaimolleni olen ollut tolkuton huoli.

Hän huomautti viimeisen överini jälkeen, että siivoan ja pyykkään kovassa krapulassa hullun lailla ja toistan sitäkin rituaalia kaavamaisesti. Mietin tänään, että tuolla puhdistautumisriitillä olen tosiaan peittänyt jälkiäni kuin korjatakseni hengen hädässä sitä, mikä minusta ja viallisuudestani on taas tullut esiin. Näin olen pyrkinyt paitsi siivoamaan sitä, mikä pitääkin siivota mutta myös sitä, millaiseksi koen sillä hetkellä itseni. Tunnen juomisestani syyllisyyttä ja heikkoudestani häpeää. Tämä rituaalisiivoaminen ei sitä minussa korjaa eikä edes piilota, vaikka hädissäni sitä toivoisin.

On surullista, ettei minulla ole ollut turvallisuutta kokea itseäni tilani ja tarpeitteni arvoiseksi ilman näin surkeaa keinoa saavuttaa se.

Päiväni on ollut hyvä ja tyyni, mutta sain yöllä nukutuksi vain muutaman tunnin, minkä vuoksi väsyin jo illansuussa. Huomaan, että mieleni leijuu sen myötä vaikeammissa ajatuksissa ja tunteissa. Tunnen itseni levottomammaksi ja etäisemmäksi, ikävystyneeksi. Tunnen tätä häpeää, mitä edellä kuvaan: häpeää siitä, etten ole kyennyt liittymään ja kuulumaan edes perheeseeni siinä tilassa, mihin olen itseni toistuvasti ajanut.

Minulla on arvoni, mutta juomisellani turhennan sen. Riippuvuuteni uhkaa lopulta kokonaisuuteni, läsnäoloni ja itsenäisyyteni toteutumista. Vain se.

5

Kävin illan viiletessä reippaalla kävelylenkillä. Kunto olisi kestänyt pidempäänkin, mutta kehoni kiihtyessä mieleen nousivat kaikenlaiset aggressiot ja ne tuntuivat todella ahdistavilta. Kävin mielikuvissani kuin automaatiolla jotain ihmeen riitaa puolisoni kanssa, jota en kiihdyksissä ollessani ole kyennyt kohtaamaan aidosti pitkiin aikoihin. Koen, että omassa pinteisyydessäni olen kehittänyt hänestäkin itselleni eräänlaisen uhkaajan, joka ei ole todellinen. Olen ollut hyvin jännittynyt pitkän aikaa ja huomasin lenkkeillessäni, miten muutoin jo periksi antava yliviritystila on edelleen herkässä. Totesin, että tarvitsen myös liikuntaa mutta minun on todellakin hyvä varoa sen kiihdyttävyyttä. Lopulta on aivan se ja sama, mikä tunne minulla on, jos kiihdyn samalla. Tuntuu kuin se aktivoisi minussa vain jännittyneen taistele tai pakene -mekanismin ja sen kanssa on ollut raskasta elää pitkään, kun se on ollut suunnilleen hallitsevin vireystila tässä viime aikoina. Sitäkin olen yrittänyt alkoholilla lievittää, eikä toimi.

Tulin kotiin, kävin suihkussa ja söin ja tein pidemmän kaavan mukaan TRE-harjoitteeni. TRE toimii minulla tehokkaasti hermostoni tasapainottamisessa. Kun tunneyhteyteni on alkanut elpyä, olen ottanut nämä harjoitteet säännölliseen käyttöön. Saan tärinät käyntiin ilman pitkiäkin valmisteluita, joten minun on sitä menetelmää aika helppo käyttää. Vaikutukset eivät yleensä ole minulle välittömiä, mutta eilen purkauduin aivan lohduttoman vuolaaseen itkuun. On hyvä, että olen voinut itkeä muutenkin aika herkästi nyt, kun olen tässä vaiheessa. Se vapauttaa kehosta jännitteitä ja rauhoittaa mieltä. Tänään heräsin hyvin levänneenä ja rauhallisena, jonkinlainen ”luonnollinen rytmini” alkaa palautua ja tuntuu kevyemmältä olla.

Kahvia join aamupäivällä ihan liikaa mutta muuten olen onnistunut olemaan ärsyttämättä kehoani liiaksi. Yritän nyt keskittyä itseni ja juuri hermostoni palauttamiseen tähän todellisuuteen, joka on juodessani ja sen kaikkien seurannaisten vuoksi hämärtynyt. Minulla on takanani hektinen vuosi, joita ovat edeltäneet mieleni taisteluiden täyteiset vuodet. En oikeastaan edes ihmettele enää sitä, miksi tuo juomiseni meni niin hurjaksi kevään aikana. Toisaalta minua ahdistaa se, etten tajunnut tätä itseltäni hukkumista aiemmin enkä osannut toimia oikein.

Minua ahdistaa se, etten tiedä, mitä tuleman pitää. En tiedä, mitä vaimoni haluaa, en tiedä, mitä minä haluan. Kumpikaan emme enää halua ainakaan huutaa ja haukkua toisiamme. Siitä olen aivan varma. Minua painaa tähän liittyvä syyllisyys ja samalla pelko siitä, ettei hän edes jaksa nähdä minussa muuta kuin sen, mitä pahaa olen tehnyt ja sanonut. ”… enkä selviä veloistani” kuvaa Martti Syrjä tiiviisti biisissään sitä suurta tunnetta, joka minulla nyt on.

Vaikka näin on, yritän luottaa siihen, että elämä voisi tällä tiellä johtaa hyviinkin kohtaamisiin ja suhteisiin.

6

Tänään on ollut eräänlainen “välipäivä” toipumisessa. Kävin eilen tapaamassa tuttavaani teekupin äärellä ja juttelemassa niitä näitä. Yritin tässäkin tilanteessa havainnoida käyttäytymistäni ja tuntemuksiani, sillä olen kokenut tällaiset tapaamiset viime vuosina jotenkin hankaliksi itselleni. Otan roolin tai ajaudun jonkinlaiseen ahdistuksen tai ärsyyntyneisyyden tilaan, jossa tunnen keskustelusta samanaikaisesti sekä iloa että jonkinlaista olemiseni epämukavuutta. Tällä kertaa tuota oloa ei ollut ainakaan niin paljoa. Jollain tavalla minä itse olin paikalla, ei jokin tilanteissa esiin nostamani rooli. Hengailumoodilleni on ollut tavallista, että jonkinlaisen rentouteni osaksi on mielessäni kuulunut alkoholi. Kotiin tullessani huomioin toki reitille osuvan pubin, jossa olen paljon käynyt. Havainto kävi mielessäni, mutta mitään mielitekoa ei tullut. Olin jotenkin yllättynyt, koska olisin juuri tuossa hetkessä voinut kuvitella käyväni eräänlaista kamppailua automaattisen impulssin ja tavoitteeni välillä. Pääsin vähällä, pääsin kotiin - tai siis minä menin kotiin ihan omin neuvoin, tein TRE-harjoitteeni ja kävin nukkumaan.

Aamulla lähdin vaimoni luo. Hänellä ovat nyt tunteet pinnassa, suru ja viha tilanteestamme. Yritin sinne kävellessäni pitää mieleni ennakoimat repliikit ja päässäni toistuvan käsikirjoituksen aisoissa. Meillä meni hyvin, vaikkakin minun on edelleen vaikeata rajoittaa omaa höpinääni, kun toinen purkaa tunteitaan. Alan analysoida ja esittää näkemyksiäni, yritin näin hallita tilannetta. Miksen vain voi antaa toisen tunteen olla siinä, missä se on? Mikä hätä minulle siitä tulee, mitä pelkään? Omat tunteeni onnistuin hillitsemään noin muutoin. Kävimme hyvää ja rauhallista keskustelua. Haluamme pariterapiaan ja totesimme yhdessä, että meidän on sellaisessa työskentelyssä myös varottava yhteistä taipumustamme puhua paljon. Ongelmamme ovat tunteissa, niiden tunnistamisessa ja turvallisessa ilmaisussa. Tarvitsemme apua ainakin näihin ja tukea kommunikoinnillemme, jossa nyt opettelemme aivan uutta tapaa.

Oma puheeni on ollut yleisestikin aika kovaa viime vuosina. Olen ollut jonkinlaisessa jännittyneessä koviksen roolissa, niin itselleni kuin toisille. Rooli, jota vedän töissä, on itselleni vieras. Minä esimerkiksi kiroilen niin paljon, että se on häirinnyt itseäni jo pidempään, häirinnyt ja ihmetyttänyt. En ole mikään kovanaama, en halua olla. Minun on parempi olla, kun tiedostan itseni ja tunteeni. Olen paljon rauhallisempi kaveri sisältäni kuin annan elävässä elämässä usein ymmärtää. Minussa on vilkas, leikkisä ja nokkelakin ulottuvuuteni, mutta sillä puolella ollessani minä tavallaan “innostun liikaa”. Jotenkin tuntuu, että vaikka minun tunteeni olisivat mitä hyvänsä, olen ollut herkässä ajautua niiden valtaan ja vietäväksi. En minä ole suruuni juonut vuosikausiin, ahdistukseen lähinnä krapulassa. Alkusysäys on usein ollut jossain positiivisessa tunteessa, tai juomista romantisoivassa, rentoutta hakevassa mielikuvassa. Tämä mielikuva edustaa rauhaa siitä tunteesta, joka minulla on sillä hetkellä ikään kuin “liian suurena”. Olen ehdollistunut siihen, että tuon tunteen tasaantuminen alkaa jo baarin ovenkahvaan tarttumisesta. Jo siinä hetkessä pääsen tavallaan “turvaan” tunteeltani, joka minun täytyisi maadoittaa jollain paremmalla tavalla.

TRE auttaa minua juuri tässä maadoittumisessa. Ja tänään kävin vaimoni kanssa upeassa päiväkonsertissa. En juurikaan harrasta klassista musiikkia, mutta tänään siihen oli hyvä tilaisuus. Esitys kesti noin tunnin. Ensimmäinen puolisko meni lähinnä kappaleita kuunnellessa siinä pyrkimyksessä, että hahmotan ne jotenkin rakenteellisesti. Sitten tapahtui aivan uskomaton irtipäästämisen hetki ja minä vain sulauduin musiikkiin ja tilaan, jossa se soi resonoiden erityisesti pääni ja silmieni kanssa. Liekö cembalon sointi sellainen, joka koskee kehoa juuri päähän vai mikä, mutta vastaavaa en muista kokeneeni juuri koskaan. Olen tällä tavoin nyt herkillä, ja tämän tapaista aukinaisuutta haluan nyt vaalia. Tämän vuoksi aloin rajoittaa tänään myös kahvinjuontia siten, etten juo enää klo 12 jälkeen sitä lainkaan. Kahvi on hermostolleni yllättävän vahva aine enkä jaksa olla aivan pärinöissäni joka ikinen iltapäivä. Pyrin nyt tasapainottamaan vähän kaikkea elämäntapaani. Tupakointiin ajattelin kokeilla ratkaisuksi lääkitystä, jonka olen kuullut olevan tehokas, mutten muista sen nimeä.

Välipäivä tämä on ollut siinä mielessä, etten ole tehnyt oikeastaan mitään juuri päihdeongelmalleni. En ole edes ajatellut sitä, olen keskittynyt pikemmin sen elämän ajattelemiseen ja rakentamiseen, jota en enää halua päihteillä häiritä. On ollut kauhea ajatus elää huonovointista, hermostunutta elämääni ilman alkoholia. Nyt sen tiedän, kun tuon hermostuneisuuteni on alkanut hellittää ja tiedostan itseni paremmin. Ehkeipä tämä siinä mielessä mikään paussi ole ollut kuin raittiuden tuskassa rypemiselle. Sitäkään minä en jaksa enää, olen niin monesti yrittänyt hakea jotain vauhtia sellaisesta. Nyt näkökulmani on vähän toinen ja laajemmin ottaen se, miten olen elänyt ja olenko elämäntavassani edes voinut voida kovinkaan hyvin. Takapakkia tulee varmasti tässäkin tavassa, mutta varaudun siihen mielessäni oppimisprosessin osana.

7

Söin illalla jonkin suklaasekoituspussin sillä seurauksella, että unensaanti oli erittäin vaikeaa, mieli levoton ja hermostunut ja pää täynnä synkkiä katastrofiajatuksia erityisesti parisuhteeseeni liittyen. Menin todella ärtyneeksi ja tunsin lopulta melkoista ällötystä tuota sokeripommia kohtaan. Ei se varsinaiseksi pahoinvoinniksi äitynyt mutta liian sokerin vaikutukset tunnistin kyllä. Jos jotain hyvää, niin juurikin tuo tunnistaminen. Enpä ole aikaisemmin kyennyt näin selvästi tunnistamaan eri aineiden vaikutuksia hermostooni tai mihin lie aivokemioihini, mutta nyt, kun tietynlainen tunneyhteys, läsnäolo, on alkanut palautua varsin hyvin, tämän hoksaaminen tuntuu jonkinlaiselta pieneltä voitolta. Heräsin seitsemältä ja tunsin edelleen pientä päänsärkyä ja ärsyttävää kehon levottomuutta. Aikamoinen täräyttäjä tuo sokeri :open_mouth:

8

Eilen ja tänään olen ollut lasteni kanssa. Pienempi on niin pieni, että vaatii käytännössä koko ajan huomiota ja yhdessä olemista. Olen ollut mielestäni hyvin heille läsnä. En ole mikään suorittajaisä, joka jatkuvasti järjestäisi jotain spesiaalitekemistä. Tuossa ne menevät sivussa ja yhteinen arki on tavallisuudessaan riittävän hyvää. Näin ajattelen ja näin toimin.

Kun nyt olen keskittynyt hyvin intensiivisesti oman hyvinvointini ja erityisesti tunneyhteyteni huoltamiseen - läsnä ja yhteydessä olemiseen itselleni - olen tänään pohtinut, miten voisin huolehtia tästä puolesta lasten kanssa toimiessani. Ehkä sitä jo teenkin, kun tätä mietin enkä kuitenkaan uppoudu aivan omiin vesiini. Mutta tosiasia on se, että osittain kaikki itseni hukkaaminen on perustunut myös hektisen lapsiperhearjen tietynlaisesta levottomuudesta, kirjaimellisesti. Aikaa ei ole juuri muuhun ollut kuin aamurumbaan, töihin, saman tien alkavaan iltarumbaan ja sitten tullaankin jo yötä kohden. Vaimoni on alkanut huolehtia osaltaan tästä puolesta, hän käy sentään salilla ja vähän jossain muuallakin, mutta ei saanut omia juttujaan käyntiin moneen vuoteen. Vauva-aikakin osui keskelle hulluimpia koronasulkuja eikä meillä lopulta muita asunutkaan kuin omaan elämäämme loppuun palavia.

Minun elämäni on jäänyt yhä jumiin. Olen siihen hakenut rauhaa kapakasta tietyin seurauksin. Asumusero, joka on saman tien johtanut hyvään sillä tavoin, että olemme alkaneet rakentaa rikki menneen elämämme tilalle uutta hyvin pyrkimyksin, on tarjonnut minullekin mahdollisuuden tarkastella kaikkea elämäni kokonaisuutta täysin rehellisesti. Siksi aktivoiduin täälläkin ja tämä osaltaan kuuluu siihen, että värkkään aivan uudenlaista elämäntapaa - ja teen sitä jo levosta käsin, enkä suinkaan pakosta. Mutta sen huomaan, että aivan tämän tavallisen kakara-arjen keskelle minun on kehitettävä jotain omaa aikaa ja tilaa ”maadoittua”. Luvalla sanoen pelkään hieman arkea, joka kaikessa hektisyydessään alkaisi vain ajatua vanhoille hermostuttaville raiteilleen. Tämän mahdollisuuden yritän tiedostaa.

Liikuntaa minäkin tarvitsen ja olen sitä kevyesti nyt aloitellut. Etsin aikuisopistosta syksylle kiinnostavia kursseja, mutta tässä vaiheessa ehdin niissä vain jonoon. Saa nähdä, jos onni potkisi sisäänkin. Pari ilmaista luentosarjaa löysin. Jotain substanssia minä tarvitsen muutakin kuin sellaista, mitä pelkkä perhe-elämä antaa - sitä sinällään väheksymättä. Parisuhdetta tässä perheessä ei ole välillä ollut lainkaan mutta olemme nyt siihen yksissä tuumin päättäneet panostaa. Pidän itse avoimena senkin mahdollisuuden, ettei jompi kumpi enää koekaan suhdetta itselleen tarpeelliseksi tai tyydyttäväksi, kun siihen päästään paremmin syventymään. Ja vaikkei niin kävisikään, pidän ainakin itselleni hyvänä sitä, että olen tuonkin mahdollisuuden jollain tavalla käsitellyt ja hahmottanut uudelleen oman erillisyyteni. Ero olisi surullinen asia, mutten minä siihen tuhoutuisi. On ollut hyvä tehdä tämä itselleni selväksi myös siksi, että olen sen ohella löytänyt aidon halun yrittää rakentaa suhdetta sen hyvän varaan, mitä se on ytimeltään ollut ja sellaisena hyvää. Paljon tämä vaatii ymmärrystä ja myötätuntoa puolisoakin kohtaan, mutta huomaan sen tulleen luontevammaksi, kun olen ensin voinut ymmärtää armollisemmin itse itseäni.

9

Moikka Naurismäki! Pohdiskelet tosi hyvin ja paljon. Tekisi mieli kommentoida niin paljon jokaista kohtaa, että aikaa menisi tuntikaupalla. Tyydyn siis nyt kertomaan, että luen kommenttejasi tosi mielelläni ja saan niistä myös omia oivalluksia.

Ne tunteet, ne tunteet. Siinä ollaan kyllä asian äärellä. Tunteiden tunnistamista, kohtaamista ja ilmaisemista. Parhaimmillaan sanoittamista. Omien ja muiden tunteiden erottamista toisistaan ja ymmärrystä niiden yhteydestä toisiinsa. Sitä kaikkeahan tässä on nyt opeteltava. Jotain tärkeää, mikä on jo lapsuudessa jäänyt enemmän tai vähemmän vajaaksi.

Tsemppiä!

10

Hei Elohiiri ja kiitos myötäelävästä vastauksestasi! Olen nyt Tallinnan-matkalla ja olen rentoutunut todella hyvin ja raittiisti ? Totean tässä kohtaa vain, että nuo tunteet ja kaikki se, minkä hyvin erittelet, kuuluu minulla nyt aivan selvästi koko ongelman ytimeen ja mitä selkeämmin olen tämän nähnyt, sitä vähemmän minulla on ollut minkäänlaista halua juoda eli sotkea tätä selkiyttämiseni prosessia. Itse asiassa, rajoitin kahvinjuontinikin jo kuin itsestään ja ihan vain siksi, että huomasin senkin aiheuttavan minulle tiettyä ylikierroksille menemistä ja samalla itsestäni etääntymistä. Mitä tukevammin kiinni itsessä, sitä herkemmin tunnistan ”haitat”.

Jatketaan tästä, Elohiiri! Mukavaa että löydämme yhteistä kokemusta ja voimme jakaa jotain tärkeää toisillemme. Vastauksesi kannustaa, kiitos!

11

Minulla tulee vasta pari viikkoa täyteen raittiutta sunnuntaina sillä tavoin, etten ole ollut alkoholin vaikutuksen alaisena lainkaan, en humalassa enkä krapulassa. En ole juurikaan keskittynyt näiden päivien laskemiseen enkä oikeastaan edes juomattomuuden miettimiseen. Huomioni on ollut paljolti noissa tunneyhteyden kysymyksissä ja yritän kovasti vahvistaa itsetietoisuuttani. Olen kesälomani aikana päässyt tässä hyvään alkuun ja saanut jo vähän kokemusta tuon yhteyden ajoittaisesta hukkumisestakin. Niinä hetkinä tunnen oloni jotenkin sekavaksi tai ahdistuneeksi, mutta olen yrittänyt olla pelkäämättä sitä. Tiedän, mitä tarvitsen päästäkseni riittävän itsetietoisuuden tilaan: hiljaisuutta ja rauhaa, jotain virikkeellistä luettavaa tai kuunneltavaa ajoittain, TRE-harjoitteeni ja vilpittömän pyrkimykseni ottaa myös vastuuta omista tunteistani. Tämä on auttanut minua myös asumuseroon ajautuneessa liitossani, jossa haemme nyt uutta kulmaa toisiimme. Olemme nämä asiat selvittäneet keskenämme, että haemme nyt kumpikin mahdollisuutta katkaista omien angstiemme kierteet ja löytää toisemme uudelleen. Tämä on alkanut tuottaa heti hyvää hedelmää: olemme puhuneet avoimemmin ja rauhallisemmin, rehellisemmin omista kokemuksistamme ja tarpeistamme kuin ikinä viimeisten neljän vuoden aikana. Emme halua kiirehtiä ja olemme senkin voineet todeta, että olemme yhä herkillä pudota tiettyihin kuoppiimme, jossa haitalliset, riitelevät reaktiomallimme yhä aktivoituvat. Pystymme tähän kuitenkin suhtautumaan jo aiempaa armollisemmin. Tällainen etäisyyden ottaminen tuntuu siksi viisaalta vaikka se oli minulle ensin yllätys.

Sen verran huomioin pienellä Tallinnan-matkallamme alkoholiin liittyviä impulssejani, ettei juominen herätä minussa juuri nyt oikein mitään tunteita. Minulle on nyt aivan se ja sama, vaikka olutta valuisi joka seinältä tai kuinka joku toinen juo seurassani. Seurassani ei tosin kukaan juonut kuin lasin pari viiniä - onneksi, en viihtyisi kapakoissa juuri nyt. Olen aiemmissa raitistelupyrkimyksissä ollut aluksi hyvinkin jumissa juuri riippuvuuteni aiheuttamiin tunne-elämän oireisiin, kuten juomahimoihin. Tiedän niiden mahdollisuuden nytkin, mutta olen luvalla sanoen tyytyväinen siihen, että nyt minulla on enemmän pohdittavaa oman elämänlaatuni ja mielenterveyteni kanssa noin laajemminkin ja koen, että sitä kautta olen myös voinut aloittaa jotain uutta sen sijaan, että keskittyisin vain lopettamaan jotakin vanhaa ja kärvistelemään sitten sen puutteessa.

Plinkkaaminen on ollut minulle kuitenkin hyvin tärkeä tapa pitää jalkani maassa tämän alkoholiriippuvuuteni osalta. En todellakaan halua enää ”haluta juoda”, ajautua siihen hähmäiseen mielentilaan, jossa minäyhteyteni kadottua alan kompensoida onttoa ja levotonta oloani kaljan särpimisellä.

Ensi viikolla palaan töihin ja suhtaudun siihen mahdollisuutena opetella uutta arkea, jossa mieleni voi paremmin ja voisin tuntea oloni rauhallisemmaksi. Sitä ennen lepään juhannusta perheeni kanssa ja yritän saada nukuttuakin helteestä huolimatta.

12

Se dopamiini, se dopamiini…se sen viinanjuonnin niin haluttavaksi tekee. Sama dopamiini myrskyää päässä kyllä niin monen muunkin asian avulla…syöksyy aivoissa myös jopa silloin, kun somessa joku kommenteistani tykkää?. Eikun lisää etsimään ja kokemaan. Tsemppiä sulle.

13

Iso kiitos Naurismäki Sinulle ajatuksia hyvällä tavalla herättelevistä kirjoituksistasi. Kuten Elohiirikin totesi, ovat tekstisi todella mielenkiintoisia. Kirjoitat suht pitkästi, joka on myös hieno tilaisuus meille lukijoille harjoitella keskittynyttä lukemista muutamaa sekuntia kauemmin. Monasti me alkoholistit olemme kärsimättömiä ja haluamme HETI lukiessakin päästä asian ytimeen. Sinä kirjoitat ikäänkuin interaktiivisesti, tekstejäsi lukiessa tulee pysähdyttyä pohtimaan alkoholismia laajemminkin ja omaa tilannetta.

Otan monta ajatustasi tarkempaan tutkiskeluun. Olen onnekas loman suhteen, vasta elokuussa koittaa arki jälleen. Lopun toteamuksesi uuden arjen opettelusta puhuttelee minua kovasti. Muutostilanteet (työ> loma ja loma> työ) ovat aina olleet minulle haasteellisia. Miksi samaa mielenrauhaa ja tyyneyttä, jota onnistuu lomalla tavoittamaan, ei voisi viedä mukanaan arjen hyörinään. Mehän valitsemme omat ajatuksemme ja reaktiomme. Näitä taitoja saan harjoittaa varmasti loppuikäni. Itselläni on myös työpaikan muutos edessä loman jälkeen ja juovana aikana tämä olisi ollut ahdistava tilanne. Varmasti olisin ollut huolissani siitä, kuinka pitkään onnistun salaamaan liikajuomiseni työkavereilta ja ei kai työyhteisön bileissä tule ylilyöntejä… Nyt olen rauhallinen ja ajattelen uutta työpaikkaa uuden, puhtaan sivun avaamisena elämässäni ja uusina mahdollisuuksina ammatilliseen ja ihmisenä kasvuun.

Ensimmäinen juhannus selvinpäin oli mykistävän hieno kokemus. En häiriintynyt lainkaan muiden juomisesta, eikä mielitekoja tullut. Tällä tiellä jatkan. Huomenna tulee viisi viikkoa täyteen uutta elämää.

Itseensä tutustuminen, terveen ja ehjän itsetunnon jälleenrakentuminen juovien vuosien (=vuosikymmenten) jälkeen on nyt tärkeää. Teen joka päivä jotakin, joka tukee raitistumistani. Olen löytänyt entisenä AA-skeptikkona AA-ryhmän ja se sopii minulle. En kuitenkaan halua tyrkyttää ajatusta muille, jokainen tapa löytää pysyvä raittius on oikea tapa.

Oikein hyvää kesän jatkoa Naurismäki Sinulle ja muille täältä voimaa hakeville raitistujakanssakulkijoille!

1 tykkäys
14

Dopamiinipa hyvinkin! Ja laajemmin koko mielihyvän ja sisäisen palkitsemisjärjestelmän vinoutuminen. Tätä olen paljon pohtinut myös ja toiminut somen kanssa jo useamman vuoden siten, että pidän varsinkin yhä toksisemmaksi käyneestä Naamatusta useammin ja pidempiä taukoja. Muutama vuosi sitten profiilin jäädyttäminen tuntui kuin tupakkalakolta ensimmäisten parin viikon aikana, mutta sitten mieli tasoittui. Nykyään piipahtelen siellä kuukauden verran kertaalleen ja katoan taas 2-4 kuukaudeksi. TikTokin pistin kiinni talvella. Ainut aktiivisesti käyttämäni some on nykyään Instagram ja sielläkin minulla on rajattu yksityinen tili.

On tuntunut naurettavalta nimenomaan se, miten pakonomaisesti olen seurannut jotain ihmeen tykkäilyjä tai useimmiten aivan tyhjänpäiväisiä postauksia ja kommentteja. Häiritseväksi aloin kokea myös sen, miten pelkältä somepohjalta ihmiset tekevät nykyään jo aika pitkälle meneviä tulkintoja toistensa persoonallisuuksista ja yksityisyydestä. Itselläni se hämärtyi jo vuosia sitten, miten siellä kannattaa julkituloja rajata mutta nykyään se on ainakin itselleni selvempää. Somen ja muun digikulttuurin ”tyhmentävä” vaikutus on osunut myös kohdalleni ja erityisesti keskittymiskykyni on ollut aivan tärviöllä pitkään. Vasta tänä kesänä olen saanut vähitellen takaisin levollisuuttani lukea esim. kirjaa. Nopeasti vaihtuva paljo informaatio on minulle lopulta aika raskasta ja stressaavaa.

En oleta mielihyvätoimintojeni korjaantuvan hetkessä mutta olisin silti kiinnostunut kokemuksista ja ideoista, kuinka sitä puolta muut ovat ”uudelleen-ohjelmoineet”. Itse olen nyt siinä vaiheessa, jossa panostan aivan ensisijaisesti elämänrytmini säännöllistämiseen (ruoka, uni, liikunta jne.) ja se tuntuu olevan todella tärkeää siihen, että pysyn rauhallisena. Varon tässä kohtaa voimakkaita tunteita ja kaikkea sellaista, mikä aiheuttaa minulle tunteiden osalta kovaa ailahtelua. Tarvitsen nyt paljon tiettyä vakautta ja koen tuon rytmini tasapainoisuuden ja säännöllisyyden sen kannalta ratkaisevaksi. Vaikka olen jo tasaantunut huomattavasti siitä, millaisessa aivomyrskyssä ja ylivirittyneessä pinteessä olin vielä kuukausi sitten, tiedän yhä olevani aika kaukana sellaisesta hyvän energisyyden ja tasapainon tilasta, jossa olen kuitenkin joskus ollut. Itse asiassa kokemus siitä, millaiseksi voin oloni tuntea ja tunteeni aistia, on tässä vaiheessa minulle aika tärkeä motivaattori. Tiedän senkin, ettei tämä puoli avaudu kuin ajan kanssa - mikä oikeastaan onkin hyvä, koska juuri kärsimätön, hermostuttava ja addiktiivinen dopamiininroiskinta elämäntapana on ärsyttävää mielenoikkujen perässä ravaamista (esim. some tai kalja).

Mutta… Tänäänpä voin tuntea sentään iloa siitä, että olen nyt ollut tasan kaksi viikkoa juomatta ja antanut itselleni tilaisuuden toipua. Ei tämä ajallisesti ole minulle mikään saavutus, vaikka edellisen kerran olen ollut näin kauan juomatta joskus maaliskuussa. Yleensä olen juovanakin juonut kuukauden tai puolentoista välein, mutta toki silloinkin kuin rituaalinomaisesti. Varsinainen muutos tuntuu nyt kuitenkin toteutuvan sillä tasolla, etten ole tuota rituaalia tarvinnut minkäänlaiseksi kompensaatioksi sille, että jotain oleellisempaa jäisi tekemättä noin hyvinvointini kannalta. Jatkan oma-apuohjelmien soveltamista, plinkkailua, elämänrytmini säännöllistämistä, tunnetyöskentelyitäni, pientä lenkkeilyä ja TRE-harjoitteitani. Nämä nyt ainakin vahvistavat minua ja kykenen myös toimimaan parisuhteessani rakentavammin.

Alkoholia en halua enkä halua kuvitella sitä enää mihinkään tarvitsevani. Sen elämään ”kuuluminen” on minulle saman tyyppinen harha kuin Facebook-ilmoituksen lupaus siitä, että Jenna-Anteron kommentissa on kyse jostain aivan ohittamattomasta oivalluksesta, jolta paitsi jäätyäni jäisin paitsi jostain. No enpä jää.

1 tykkäys
15

Sä Naurismäki osaat kyllä sanoittaa ajatuksesi?. Mä oon aina ollut sitä mieltä että kirjat pitää lukea…noh. Nyt kuitenkin, kun uusia mielenkiinnon kohteita on ollut hakusessa, kehoituksesta tartuin äänikirjaan. Suosittelen teosta “Aivovoimaa”, siitä saattaa saada kimmokkeen uuteen harrastukseen sellainenkin hlö, joka on sitä mieltä, ettei aktiiviliikunta ole itseä varten. Upea teos noin muutenkin. Sivuaa myös ongelmaamme. Some ahdistaa joten näissä oloissa vältän. Voimia!

16

Hei Kuumatka ja kiitos ajatuksistasi!

Minullakin on kokemusta eri AA-ryhmistä ja tunnen sen ”hyvän jutun”, mihin hyvissä ryhmissä tarttua ja joista monet saavat tarvitsemansa avun, jotkut aikansa ja monet suorastaan elämäntavaksi asti. Siinä kannattaa pysyä, mikä on itselle hyväksi!

Onnittelut viidestä viikosta ja nyt jo ensimmäisen ”pakkojuomisjuhlan” läpi elämisestä raittiina. Itse olen kamppaillut aikanaan myös sellaisen uskomukseni kanssa kuin tiettyjä sosiaalisia riittihetkiä ei kerta kaikkiaan kukaan voisi toisin elää kuin ne pilalle itseltään juoden. Muistan oivaltaneeni sittemmin, että vain ne ”kaikki” juovat, joihin itse katson. Kun sitten huomasin, että vaikka vappuna tai juhannuksena ”kaikki” ovatkin ulkoilemassa, koska itse tein niin ja reiteilläni heitä näin, mieleni saattoi tältä osin muuttua ja pystyin kyseenalaistamaan oman tarinani alkoholista. Näitä tarinoita kyllä löytyy Suomestakin siihen tarpeeseen, jos on vielä selitettävä omaa juomista jollain muulla kuin omalla juomisella. Mutta se juuri on mielenkiintoista, kun oman riippuvuuden mekanismi alkaa reaktioissa, tunteissa, käytös- ja ajattelumalleissa paljastua ja niihin pääsee paremmin käsiksi ja niitä voi muuttaa. Aivot onneksi oppivat uutta, kun vain toistamme uutta emmekä ruoki vanhoja, jumiutuneita automaatioitamme.

Vaikka meillä näissä automaatioissa jotain eroja olisikin, ne riippuvuuden toiminnallisia reaktioina ovat varmaan aika samanlaisia. Siksi on hyvä selkiyttää itselleen omiaan havainnoimalla rauhallisesti ja kirjoittamalla/puhumalla niistä rehellisesti. Tosiaan, minun tapani kirjoittaa taitaa olla interaktiivinen siinä mielessä kuin sen ilmaiset. Vaikka yhdeltä osin kirjoitan kuin päiväkirjaa, minulle on todella tärkeätä tiedostaa se, että voin päästä tätä kautta myös dialogiin muiden kanssa. Olen paljon ajatellut häpeän teemaa viime aikoina ja tiedostanut sen voiman juuri oman haavoittuvuuteni piilottamisena. Ei ole ollut helppoa elää repeävän mielen kanssa, joka jakautuu toisille esittämääni vahvaan ja näennäisen ehyeen Naurismäkeen ja toisaalta kantamaani salaisuuteen siitä, millaisten vaikeuksien kanssa painin esirippuni takana: näiden välille olen kaivannut ja tarvinnut tiettyä integraatiota; sitä, että voisin olla itselleni ja lähimmilleni yhtä ja sellaisena hyväksymäni ja hyväksytty; että itseymmärryksessäni voisin kasvaa sen verran, että voisin nämä eri osani hyväksyä itselleni ja suhtautua niihin jonakin päivänä armollisemmin, terveellä itserakkaudella. Paljon puhutaan sisäisestä lapsesta, mutta omani tuntuu jossain mielessä hallinneen itseäni siksi, kun en ole lapsenomaiseen tarvitsevuuteeni kyennyt suhtautumaan ”sisäisen aikuisuuteni” turvallisuudella. Tuntuu jopa hieman hölmöltä se, että osaan kyllä auttaa muita heidän vaikeuksissaan, mutta itseni auttamisen olen päästänyt tärviölle.

Kiitos paljon ajatuksistasi, jatketaan taas!

17

Kiitos suosituksesta! Löysin tämän myös käyttämästäni äänikirjapalvelusta ja klikkasin jonoon saman tien. Nyt luvussa Kaisa Peltolan Häpeän alkemia, jota myös voin suositella sen aavistuksen omaisesta rönsyilystä huolimatta, joka häiritsee vain löperöksi pienesti lässähtävän kulttuurikritiikin osalta: se ei sitä muuta silti miksikään, että parhaimmillaan loistavasti asiansa havainnollistava Peltola perkaa häpeän tematiikkaa niin, ettei se aivan muodottomaksi hattaraksi jää paatuneimmallekaan self help -skeptikolle :smiley:

18

Tietoa tulvillaan tämä maailma. Tieto lisää tuskaa, joten itse nyt maltilla sitä hamstraan. Muutoin mä pökrään?. Suosituksesi N laitan korvan taakse. Kiitti.

19

Olen itsekin nyt huomannut itsessäni samanlaista läsnäolon taitoa. Sosiaaliset tilanteet eivät koskaan ole olleet lemppareita, mutta viime vuosina niihin on selkeästi hiipinyt mukaan tuo rooli. (Puhun nyt vapaa-ajan tilanteista, työrooli on vähän eri juttu.) Suoritetaan homma kunnialla alta pois, jotta päästään omaan turvalliseen kuplaan takaisin. Jos seurana oli toisen ihmisen lisäksi alkoholi, oli heti helpompaa. Olihan mukana bestis, hah. Olen identifioitunut sekä selvänä että kännissä hauskaksi seuraksi. Olen kokenut vastuuta siitä, että kaikki viihtyvät ja rakastan saada muut nauramaan. Ehkä siksi tekeekin vähän kipeää, jos nyt yhtäkkiä olenkin “tylsä” ja saan muiden olon hankalaksi sillä etten juo. Yritän siis entistä kovemmin vetää sukkelan humoristin roolini, jotta kelpaisin silti. Pitäisi päästää irti ja ajatella välillä omia tarpeitaan ja tunteitaan. Ja siis sitä kohti taidan vähän mennäkin, sillä nyt tuntuu, että olen enemmän oma itseni, avoimempi ja haavoittuvampi. Minullahan ei ole salattavaa, ainakaan yhtään siinä määrin kuin aiemmin.

Hyvä oivallus tämäkin. Itsehän olen toistellut, etten halua vaihtaa riippuvutta toiseen tai jäädä suorittamaan raittiutta. Sitä mieltä olen edelleen, mutta huomasin myös, että ajatusmallit vaativat kyllä muutoksia. Ei se niin voi loputtomiin mennä, että jättää yhden elementin pois ja muu vain jatkuu ennallaan. On tehtävä vähän töitäkin. Olikohan se Christer Schoultz joka sanoi podissa, että raitistuminen on helppoa, mutta raittiin elämän eläminen on haasteellisempaa, kun pitää muuttaa toimintamalleja. (Helppoudella taisi siis tarkoittaa lähinnä hoidossa tapahtuvaa raitistumista, ei sitä, että se olisi sitä kenelle vain ja milloin vain.) Saan kyllä nyt hyvinkin kiinni ajatuksesta. Pitää kohdata juuri ne muutokset, mitä halusin alunperin vältellä pyrkiessäni mieluummin vähentämään.

Onnea uuteen, Kuumatka! Minulla on syksyllä alkavien opintojen suhteen samanlaiset ajatukset. Vaikka lasillisella käyminen saattaa ehkä käydä mielessä jonkun luentopäivän jälkeen, voin hyvillä mielin mennä mukaan tai jättää menemättä. Kenelläkään ei ole ennakkokäsityksiä, joten eivät ihmettele juomattomuuttani. Eikä minun tarvitse miettiä tuleeko yhden jälkeen fiilis karata kaupan kautta kotiin. Jos sellainen kulttuuri nyt vielä opiskeluun kuuluu. Kuuluu ainakin työpaikkamme koulutuspäiviin.

Joo. Kirjoitin aikanani kai plinkkiinkin, etten mielestäni ole kovin addiktoituvaa sorttia. Sittemmin muutin mieleni, aivan kenollaan on omakin sisäinen palkitsemisjärjestelmä. Jään helposti jumiin kaikkeen helppoon ja nopeaan, mikä on klikkausten päässä. Se kaikki on valitettavasti useimmiten aivan turhaa, osin jopa haitallista. Vaikka kuinka kivasti se Jenna-Antero someen kirjoittaa, en tosiaan jää mistään paitsi, jos en sitä näe ja tykkää.

Jep, sen näkee minkä huomaa. Eilenkin aamulla näkyi ulkoilijoita vaikka kuinka, oli lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä, kävelijöitä sauvojen, lastenvaunujen tai koiran kanssa. Vaikka “kaikkien” piti maata krapulassa. Itse olen aina ymmärtänyt, että kaikki eivät käy baareissa, mutta sekin oli aikanaan joillekin baaritutuille käsittämätön ajatus. Mutta kyllä se vain niin on, että vaikka me ihmiset aika paljon juodaankin, on tosi paljon myös meitä, jotka emme juo. Ja melkein uskallan väittää, että enenevässä määrin.

Otan kirjavinkkinne jonoon, kiitos niistä! Olen ollut kova lukija ja pitkään sitä mieltä, etteivät äänikirjat ole minun juttuni. Mutta niin vain innostuin, kun kuunnellessa voi samalla tehdä muutakin. Tekee varmaan taas hyvää keskittymiskyvylle ja sille läsnäolon taidolle. :sunglasses:

20

Tänään sitten jatkuivat työt ja hyvin tunsin olevani palautunut siihen lomalla. Keskittymisessäni on ollut tiettyjä ongelmia, mutta töissä pääni on pelannut aivan hyvin ja itse asiassa työni oli aika tärkeä voimavara viime talvena ja keväällä, kun aloin muutoin väsyä, ärtyä ja kaiken kiihdyttäjäksi juoda yhä enemmän.

Kävin aamulla psykologillani, jolle papatin kuin papukaija kaikesta siitä, mitä olen nyt jäsentänyt ja käsitellyt. Päästyäni jonkinlaiseen yhteyteen itseni ja tunteideni kanssa, moni muukin kysymys tuntuu jo hahmottuvan.

Aika keskeinen teema minulle tuntuu nyt olevan identiteettini hahmottaminen uudelleen. On ollut varsinkin parisuhteessa ongelmallista se, etten ole kokenut tulleeni kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi sellaisena, mitä oikeasti olen. Kokemus on molemminpuolinen mutta vaikka nyt itse sanonkin, niin kaiken pahan syynä ja seurauksena on aika hankala elää. On meillä aika lailla ollut sellainen asetelma, jossa minä olen kantanut kaiken syyllisyyden riitelystä ja vastuun siitäkin, mitä ryönää toinen on aivan pakotettu päästämään suustaan. Itse olen nopeampi sekä syttymään että leppymään, kun taas toinen jaksaa kantaa kaunaa vaikka viikon putkeen. Ja olivat asiat miten hyvänsä, minä kannan aloitteesta vastuun miltei aina, kun puhutaan rauhanteosta. Itselleni on muodostunut olo kuin joutuisin vastaamaan kaiken aikaa kahden ihmisen tunteista ja niiden purkamisesta ja vielä synnyttämään toisessa rakkaudenhalunkin, kun ei sitäkään voi ilman minun aloitettani mitenkään tuoda ilmi. En minä ole tällaisessa asetelmassa tiennyt, mitä minulta ylipäätään odotetaan, kun toinen ei suutansa avaa kuin riidellessä ja sitten tuleekin täyslaidallinen.

Toinen identiteettiin liittyvä juttu on sitten tämä juominen. Huomaan sen jollakin lailla kytkeneeni käsitykseen itsestäni. En identifioidu juopoksi - tietenkään, olenhan juoppo! - mutta jollain ihmeen sitkeydellä olen pitänyt kiinni uskomuksestani siihen, että minun on ”normaalina” heppuna juotava enemmän tai vähemmän: että ilman sitä en ole minä enkä pääse jonkinlaiseen rentouteen ilman alkoholia.

Olut ja kapakka eivät ole olleet vain toiminnallisia välineitä vaan myös jonkinlaisia minuuteni kokemisen ja konstruoinnin välineitä. Olen romantisoinut ja idealisoinut juomistani jollain tasolla ja siinä on saattanut koukuttavaa olla juuri sellainen kokemus, jossa pieneen hiprakkaan päästyäni olen hetken tuntenut jonkinlaista ”kokonaiseksi tulemisen” tunnetta. Kyse on varmaan vain dopamiinista ja pidemmässä juoksussa sitten siitä, että jälkitiloissa tuo kokonaisuuteni on pirstoutunut päiväkausien krapulaan, väsyneisyyteen ja mielialojen ailahteluun. Tämän vuoksi olen sitten hakenut vain lisää tasapainoa siitä, mikä ei varsinkaan tasapainota ja hetken mielijohteet ovat alkaneet ohjata toimintaani.

Niin käsittämättömältä kuin se nyt jo tuntuu, en loppukeväästä voinut enää olla juomatta edes kahta viikkoa ja siksikin pidän tämän hetkistä yli parin viikon selväpäisyyttäni kierteen katkaisemisen hyvänä alkuna etenkin, kun olen säästynyt tähän asti ihan kaikenlaisilta mieliteoilta. Olenkin kiinnittänyt huomioni pikemmin alkoholin todellisiin vaikutuksiin kuin sen räknäämiseen, mitä ismiä siihen enää väkisin liittäisin.

Kuten Elohiirellä, myös minulla on taipumusta kantaa sosiaalisia tilanteita mm. huumorillani. Siinä missä otan toisenkin syyllisyyden harteilleni, pidän usein huolta siitä, ettei nauru porukassa katkea. Tämän puolen olen pitänyt Plinkissä aika sivussa ja samoin olen alkanut hillitä sitä somessa. On loppujen lopuksi aika raskasta vastata muiden nauruista ja iloisesta mielestä.

Saan oikeastaan tosi hyvin kiinni Elohiiren tunteesta siitä, että ihmisten tapaamisessa voikin raskaalta tuntua juuri se vastuu, minkä itse kannan tilanteisiin ehkä kuvitellen, että minun pitää niiden tunnelmasta vastata jotenkin yksin. Tähän ajattelin nyt kiinnittää huomiota juuri työni alkaessa, koska olen työyhteisössäni aika keskeinen hahmo, kuten olen pruukannut ennenkin olla (siitä riippumatta, onko statukseni tai vastuuni muita kummempi).

Olen joskus aivan naatti viihdytettyäni koko päivän työporukkaa sen lisäksi, että eläydyn asiakkaitteni vaihteleviin tilanteisiin ja autan heitä.

Tämäkin on identiteettikysymys mitä suurimmissa määrin: käsitys siitä, mitä minun on mielestäni oltava itselleni ja muille, että riitän. Ehkä juuri sitä olen altis haistelemaan turhankin herkästi, mitä muut minulta toivoisivat päästäkseen jotenkin parempiin fiiliksiin.

Voisin varmaan ottaa monta asiaa yksinkertaisesti chillimmin.