Tilanne Naurismäellä

Me Lopettajat
21

Tuo puhumattomuuden kulttuuri on aika syvään juurtunut. Toivottavasti seuraavat sukupolvet ovat jo taitavampia, vaikka moni meistä taitaa vielä olla aika huono esimerkki. Hauska sinänsä, että työelämässä neuvon muita puhumaan, vaikka asiakastyön ulkopuolella omatkin taitoni ovat lapsenkengissä. Ei auta ties mitkä puheeksi ottamisen koulutukset ilman suojapanssaria. Oli panssarina sitten työrooli tai suojakänni. Lienee myös loogista, että kaksi vaikenevaa kohtaavat parisuhteen merkeissä. Alussa voi olla ihanaa, kun ei kaikesta tarvitse avautua, purkautua ja puida läpi. “Ymmärrämme toisiamme muutenkin.” Mutta eihän siitä pidemmän päälle hyvä tule.

Ehkä meidän tulee kummankin ottaa monia asioita chillimmin, ja sitten joitakin toisia vakavammin.

22

Hömmmm… nyt tuulee jostain. Eilen illalla mieleeni hiipivät yhtäkkiä oluenmakuiset mieliteot ja siihen liittyvät ajatusradat alkoivat tehdä omiaan. En juonut, mikä tekee tilanteesta ihan kunnialla selvitetyn siinä mielessä, ettei tarvinnut tänään herätä särkevän pään, hermostuneen kuvotuksen ja maansa myyneen mielen vallassa. Tänään ei vastaavia ärsykkeitä ole mielen projektori syöttänyt, mutta jotain minäyhteyden tjms. hämärtymistä tuntuu tapahtuneen nyt alkaneen työn myötä.

Olen tehnyt pitkää päivääkin nyt selvitettyäni loman aikana kasautuneet asiat ja voi hyvin olla niin, että nuo mieliteot puskivat pintaan ikään kuin ehdollistuneina reaktioina tyytyväisyyteeni työhön, joka nyt soljuu aika kivasti. Pitäisi palkita, ja siihen tuo olut mielessäni varmasti yhdistyy. Onneksi olen nyt sillä tavoin hereillä itseni kanssa, että tiedostan tällaiset mieliteot herkästi. Ja sekin oli hyvä, että vaikka ”teki mieli”, ei tehnyt mieli. Tunne ajatuksineen tuli ja meni. Purin rentoutumisen tarpeeni soittamiseen, ja siinä menikin yli puolen yön. Tänään tein taas tosi pitkän päivän mutta huomenna jo otan takaisin. Yritän nyt välttää kaikenlaisia övereitä ja työssä on sentään helpompi noudattaa kohtuullisuutta kuin kapakassa.

Elohiirelle sen verran kommenttia, että meillä kyllä puhutaan, mutta ongelmana ovat pikemmin tunteet. Syyllisyyttä on vaikeampi kohdata itsessä kuin toisessa ja sitä kautta vastuuta omasta käyttäytymisestä. Tähän olemme kiinnittäneet huomiota ja puhuneet myös siitä, mitä vaikeutta molemmat kokevat juuri oman syyllisyytensä osalta ja siihen liittyvää pelkoa. Tilanne on hieman sellainen, että ainakin tuon toisen on vaikeata uskoa sitä, että vaikka hän perseilisi sanoissaan mitä hyvänsä, ne ovat tekoina ihan anteeksi annettavissa, mikäli hän itse suostuu ymmärtämään loukkaustensa vaikutukset eikä karkaa vastuutaan niiden selittelemiseen ja oikeuttamiseen minulla. Asetelma on kahdensuuntainen, joten en lainkaan väitä sitä, etteikö minulla olisi vastaavaa vaikeutta. Omaani liittyy myös tietty herkkyys hylkäämisenpelolle, minkä kanssa olen sillä tavalla päässyt eteenpäin, että olen tykönäni todennut pärjääväni aivan hyvin siinäkin tapauksessa, että toinen tosiaan lähtisi. Tämän oivaltaminen on ollut aika vapauttavaa siksikin, että voin tavallaan vapaasti valita, millaisessa suhteessa itse olen tai olen olematta. Se antaa perspektiiviä.

Mutta puhumisesta… Paljolla puheella voi myös torpata sitä hiljaisuutta ja estää sen hetken, jossa todella tunnetaan tunteita eikä vain rationalisoida niitä sanojen valtaan. Muistan joskus suorastaan uupuneeni puheeseen, joka jollain tavalla karkaa tunnekokemuksesta ja aistinut siten, että pälinällä vain väistetään esim. sen tosiasian kohtaamista, että vaikka miten olisivat mitkäkin tunteet päällä, niiden vallassa voi myös valita sanansa ja tekonsa. Tätä olen itse asiassa tavannut myös työyhteisöissä, joissa on ”aina” ne jatkuvasti kärsivät ja yleensä muka huonosta johtamisesta uupuvat elämäntaparuikuttajat, jotka selän takana lietsovat muihin epävarmuutta ja kaunaa ja mitä tahansa. Ja kuitenkaan ei suoraan sanota, mistä varsinaisesti kiikastaa, kun tilaisuus olisi. Nykyisessäkin työyhteisössäni tällainen asetelma on jossain määrin olemassa, mutta myös enemmistö sitä väkeä, joka tarttuu asioihin kriittisellä rakentavuudella ja positiivista luottamuksen henkeä työyhteisöön tuoden. Huomaan kyllä, että tässä usein juuri nuoret tuovat mukaan sitä ilmavampaa henkeä ja vanhemmalle väelle itsepintainen marina tuntuu olevan luontevammin omaksuttava tapa orientoitua työelämään. Itse olen jotain tältä väliltä, keski-iän alkupäässä ja työurani puolivälissä noin suunnilleen.

23

Sä N kirjoitat niin hyvin, rikkaasti ja taiten, että mä vain osin pystyn kertalukemalla sisäistämään, mitä sanot. Mutta tuo yksi asia, minkä sanoit, mä allekirjoitan. Hylätyksitulemisen pelko on tuttua…se lienee peruja lapsuudesta ja on seurannut mua kyllä mukana läpi elämän ja aiheuttanut hankaluuksia parisuhteissa. Mutta kun oppii olemaan yksin, tajuaa että pärjää ja lopulta huomaa, ettei nyt sen suhteen mitään kamalaa tapahtunutkaan: ero ei tappanut. Mutta viina kyllä tappaa jos se ottaa elämässä sen vakituisen kumppanin roolin. Mutta miksi mä just tuohon halusin jotakin kirjoittaa vastineeksi? Siksi koska mä itse olen omille lapsilleni, heidän ollessa lapsia/ nuoria, aiheuttanut saman hylätyksitulemisen tunteen useasti juomisen vuoksi. Se on fakta ja sitä kadun loppuelämäni. En ikinä anna itselleni anteeksi, he sanovat antaneensa anteeksi mutta paljon on jäänyt asioita sanomatta ja puhumatta. Ehkä joskus sitten.
Nyt mä luen uudestaan tuon sun viimeisen viestin. Pistää funtsimaan vielä.

24

Näin minäkin olen kokenut tehneeni omille lapsilleni. Pienempi on kysellyt liian monena iltana, missä isä on ja vanhempi ottanut osumaa siitä, että olen väsymykseni keskellä ärtynyt ja etäinen. Muutuin varsinkin viime talvena isäksi, joka oli itsellenikin vieras. Ja heti, kun tämä kohkaamiseni loppui, pystyin aloittamaan heidänkin kanssaan jotain uutta. Se ei ole suurta eikä ihmeellistä, mutta jonkinlainen yhteys. Vuorovaikutuksessa lapsetkin kasvavat niin hyväksyttyinä kuin torjuttuina.

25

Nämä on kipeitä asioita. Mun lapset ovat jo nuorehkoja aikuisia. Sikäli kai voin ajatella, ettei ihan kaikki mönkään ole mennyt…he kuitenkin ovat riittävästi uskoneet itseensä, jaksaneet opiskella ja nyt menestyvät. Silti, mua sattuu aina kun näen äiitejä ja pieniä poikia yhdessä ja muistan oman äitiyteni. Tämä on asia jota suren eniten.
Tarkennan nyt sen verran että mä olin 42 v kun aloin juomaan. Ensimmäinen lapsi syntyi kun olin 27v. Havittelin täydellisen äidin ja vaimon roolia siihen asti…sitten mun korttitalo romahti.

26

Tällä kertaa vain pieni mutta merkityksellinen asia. Olin kyläreissulla kotiseudullani ja tapasin kaverini paikallisilla markkinoilla. Paikka, jossa istuimme, on anniskelupaikka muttei mikään varsinainen kapakka. Kaverini ei juurikaan juo eikä tuo kyseinen paikkakaan millään lailla ärsyttänyt mielitekojani. Join alkoholittoman oluen ja Dr. Pepperin. Oli kiva jutella ja olla.

Sen jälkeen kävelimme bilepaikalle katsomaan, mikä meininki. Meininki oli kauhea, hirveää örvellystä ja aivan käsittämättömän kovalla soitettua junttidiskoa. Monet vanhat tutut kävivät paiskaamassa kättä ja kaulailemassa. Kävin pubissa ja etenin tiskille kuin autopilotilla. Jollain tasolla imeydyin tunnelmaan, niin vastenmielinen kuin se nyt ajatellen onkin. Olin jo tilaamassa oluen, kunnes mieleeni pamahti todella vahvasti: nyt tulisi jo kolme viikkoa täyteen ilman alkoholia ja huomenna heräisin vain täysin pettyneenä itseeni ja hermostuneena. Tuntisin olevani nollassa ja nolla. Sillä hetkellä pyysin alkoholittoman oluen, joka sekin tuntui sitten nauttiessa aivan turhalta. Olisin voinut olla tilaamatta mitään.

Metelissä keskustelemisesta ei tullut mitään ja tunnelma oli meille molemmille jotenkin ahdistava. Pois kävellessä näimme överikänneissään horjuvia ja pitkin katuja kuseskelevia idiootteja. He tuskin ovat idiootteja selvinä mutta jotenkin siinä touhua katsellessa ja ankeasta tunnelmasta vapautuessa tuli vain mieleen, mikä mahti onkaan alkoholilla idiotisoida kenet tahansa, kun sitä vain on juonut rajansa yli. Ja minä olen.

Olen toki iloinen siitä, että selvisin tilanteesta kunnialla. Olen oikeastaan todella helpottunut ja iloinen. Samalla ihmettelen sitä, miten tajuamattani tuo tietty autopilotti käynnistyi. Alkoholin tilaaminen tietyssä kontekstissa tunnelmineen oli kuin itsestään selvä reaktio, josta onneksi sain kiinni hetkenä, jona voin viimeisestään tehdä paremman ratkaisun. En voi tällä hetkellä luottaa siihen, että vastaavassa hetkessä osaisin tehdä automaattisesti raitistumistani tukevan valinnan. Olen aivan alussa, täysvihreä keltanokka.

Silti, kolme viikkoa ilman alkoholia ja se on tähän asti pisin taukoni sitten maaliskuun. En halua nyt rakentaa mitään ”kuivaa kautta” vain, vaan uudenlaista elämäntapaa. Tuo kyseinen kaverini ei mikään ryyppymies ole emmekä yleensä edes tapaa kapakoissa. Näin voin todeta senkin, että tavoitettani tukee myös sosiaalinen verkostoni, joka on omalla tavallaan alkoholikeskeinen vain joidenkin työkavereitteni osalta mutta töissäkin seurani ja afterini valita. Tilanteeni on siinä mielessä helpomman puoleinen, ettei minun tarvitse pyrkiä samalla eroon jostain ydinryhmästäni vaan pikemmin se on niin, että raittiuteni voi mahdollistaa myös parempien kaverisuhteiden muodostumisen.

Palaan laajemmin asiaan ensi viikolla.

27

Onnittelut hienosta tilanteen väistämisestä!

Samoin, on totisesti tullut oltua tuo “ihanasti häpeästä vapaana liihotteleva” ihminen. Onhan se huikea tunne, mutta nyt sen huomaa kuinka väärin itseään kohtaan siinä samalla toimi. Mieluummin työstää niitä estojaan ja häpeäprobleemaansa ihan selvinpäin. Pohtii, missä noin jotakuinkin mahtaisi mennä sellainen oma terveen häpeän alue ja miettii keinoja päästä sinne.

Minulla on aika sama tilanne. Vaikka olenkin jo nyt päätynyt kipuilemaan hieman myös sosiaalisten verkostojeni kanssa, mikä oli yllätys. Mutta jos mietin vaikka sitä tuttavapiiriä, mikä minulla oli 25-vuotiaana, olisin ilman juomista tai rankasti juovaa seuraa ollut aika lailla yksin. Näistä kavereista osa on samoja edelleen, myös vähän muuttuneina, mutta osalla on somen perusteella sama baarimeno kuin tuolloinkin. Olen hyvin iloinen, etten kuitenkaan ole enää siellä. Jännä muuten sekin, että silloin pidin kotona juovaa ihan todella säälittävänä ja vannoin, etten sellaiseksi sentään anna itseni tipahtaa. Nyt on ihan hyväkin, että juominen on ollut osin sosiaalisista tilanteista erillään. Ja tosiaan, tässähän uskaltaa vaikka tutustua uusiinkin ihmisiin sen lisäksi, että voi tutustua vanhoihin paremmin, kun oppii olemaan läsnä, eikä tarvitse miettiä koska pääsee palkitsemaan.

28

Kiitos paljon Naurismäki ketjustasi. Sitä lukiessa menikin hetki ja pidän sekä samaistun tosi paljon tapaasi kirjoittaa ja analysoida. Tuntuu että meillä on aika samanlaisia elämäntilanteet monessakin mielessä, kuten myös haasteet parisuhteessa sekä tunne-elämän hallinnassa. Pohdintasi tuntuivat antavan paljon ideoita omaankin asioiden käsittelyyn.

Sillä erotuksella kylläkin olemme varustettuja, että minun pohjasyyni ongelmiini on syvä häpeä. En ole varma johtuiko se koulukiusatuksi tulemisen kokemuksista vai jostakin varhaislapsuuden turvattomuudesta, mutta olen aina kokenut ihmiset pohjimmiltaan epäluotettaviksi, vaikka tiedän että suurin osa ihmisistä rakastaa itseään ja siten ovat luottamuksen arvoisia. Olen esittänyt aina jotakin roolia jotta kelpaisin, ja vaikka minut hyväksytään, koen etten kelpaa. Olenkin elänyt lähes koko elämäni ilman ystäviä, en päästä ihmisiä lähelleni jotta he eivät saisi tietää totuutta minusta. On helpotus päästä omaan turvalliseen kuplaan, jossa ei tarvitse esittää roolia. Parisuhteissa olen puolestaan ollut lähes koko aikuisikäni, ja ne ovat kääntyneet jossakin vaiheessa hankaliksi, kun en pääse pakoon itseinhoisia ajatuksia.

Juominen on ollut aina lääke itseinhoisiin ajatuksiin, ja toisaalta jollain masokistisella tavalla rankaisen itseäni juomalla, koska enhän minä ole minkään arvoinen ja ansaitsen kaiken mahdollisen häpeän sekä kuran. Tästä yritän opetella pois, koska elämä kuluu vain hukkaan kiusaamalla itseäni näin julmalla tavalla. Juomattomuus ei poista ongelmia, mutta vasta juomattomana on mahdollista niitä käsitellä. Vasta sitten meillä parisuhteessamme on ollut mahdollista päästä jonkinlaiseen tunneyhteyteen yhdessä, ja sitten toisaalta myös itseni kanssa. Olenkin itselleni sekä puolisolleni pohjattoman kiitollinen, että nykyisessä parisuhteessa on ollut pidempiä jaksoja kun olen juomatta ollut iloinen elämästäni.

Yksi asia mikä on ihan olennaista minulle ymmärtää, on se tunneyhteyden vaaliminen. Jos se katkeaa, ei elämä tunnu elämisen arvoiselta. Minulla alkoi vastuullisessa työssä vieläkin vastuullisempi vaihe viime keväällä, ja olen ajatuksissani monesti pyörittelemässä monenlaisia tunneasioita, joita en haluaisi pitää elämässäni. Aikuisten ihmisten katkeruutta ja vaikeita elämäntilanteita, ja kärsin samanlaisista ongelmista itsekin. Tässä kyllä voi toki olla sekin, että näen ja huomaan ne asiat jotka alitajunnassani ovat jo valmiiksi. Riittämättömyyden kokemukset ja hylätyksi tulemisen pelko ovat niin vahvoja sisäistämiäni kokemuksia elämästä, että ne oikeastaan toteuttavat ennustuksina itseään.

Mietin kuitenkin, pitäisikö minun muuttaa työnkuvaani, jotta voisin varmistaa onnellisuuttani jotenkin. Ainakin minun pitäisi muuttaa sitä, miten suhtaudun vihamielisyyteen ja epäkunnioittavaan käytökseen. Työssä otan iskut vastaan kylmettämällä ja kovettamalla itseni, enkä sinänsä tunne ikäviä kokemuksia kuin vasta myöhemmin, jolloin tuntuu että maailmani romahtaa. Tähän kylmän ja kovan moodiin päädyn sitten kotonakin, jolloin tunneyhteytemme kotona katoaa, ja muutun myös etäiseksi lapsellemme, mikä särkee sydämeni. Minusta tuntuu etten ole näistä herkkyyssyistä esihenkilötyöhön kaikkein sopivin. Toisaalta tunnistan nämä myös voimavaratekijöiksi, asioissa on aina monta puolta. Nykyisen pestini otin osin siksi vastaan, että pääsen kyseiseen paikkaan vakituiseksi tekijäksi. Mahdollisuuksia on tässä tehdä myös muutoksia. Vuodeksi olen nyt sitoutunut tekemään ”enemmän” ja siitä kyllä myös maksetaan ihan hyvin.

Lopuksi haluan sanoa vielä sen, minkä ehkä olet tunnistanut itsekin. Jos tilanteita ja tunteita analysoi liikaa, voi tämä analysointi myös toimia haluttujen tunnekokemusten esteenä. Ymmärryksen kautta löytyy keino hallita, mutta ihminen voi aina tulkita itseään systemaattisesti väärin suojellakseen jotakin alitajuntansa osaa, mitä ei itse tunnista. On siis mahdollista, että osittain analysointi, niin ”oikein” kuin sitä tekeekin, voi olla huonoksi itselle. Siinäkin pitäisi pyrkiä löytämään uusia puolia ja sietää se, että on väärässä itsensä suhteen. Minulle tämä on monesti vaikeaa ja ylpeys on estänyt minua nöyrtymästä silloin kun se olisi parisuhteen kannalta ollut parempi valinta.

Toivon sinulle mitä mukavinta viikon jatkoa, luen kyllä kirjoituksesi jatkossakin.

-Vakkari.

29

Ja niin tein, että rämähdin juomaan. Join suht maltillisesti tiistaina konsertissa käydessäni ja vielä keskiviikkonakin, mutta aivan hirveät överit torstaina. Perjantaina piti ottaa korjausta ja muka loivennellessa meni lauantaikin. Tänään sunnuntaina join päivällä harvakseltaan yhteensä kolme olutta ja nyt alkaa olla pää selvä. Kroppa on aivan saatanallisen kipeä ja mieli sekaisin. En ole ollut missään, kunhan kalsarikänniä kiskonut koko viikonlopun, kun jollain tavalla annoin sitten vain periksi. Olen sekä kipeä että aivan todella pettynyt itseeni.

Kaikki alkoi, kun saimme taas vaimoni kanssa aikaan ihan turhan riidan. Putosimme omaan ansaamme emmekä oikein päässeet siitä. Meillä oli jo parempia hetkiä ja uusi keskusteluyhteys oraalla ja sitten kävi näin. Tunsin tilanteen aivan toivottomaksi ja aloin jotenkin panikoida. Näitä tunteitani sitten lähdin ”hoitamaan” alkoholilla. Ja voi helvetti, miten maihin menin sen kanssa. Riitamme kyllä oikeni ja saimme taas hyvää keskustelua aikaan, mutta minun oli vaikea saada juomistani poikki. Perjantaina tein päivänä enimmäkseen etänä mutta kävin kuitenkin työpaikallakin. Hävetti mielessäni mennä sinne aivan hirveässä krapulassa. Vielä enemmän hävetti ostaa illalla lisää kaljaa ja ryytyä sitä lipitellessä sohvaan.

Seuraavat 2-3 päivää menee aivan varmasti kipeänä. Mutta juodessa ne eivät enää mene, hyi hitto että oksettaa jo kaljan hajukin. Jotain tuossa lomani päättyessä tapahtui ja olin jotenkin turta ja jännittynyt. Tuntui kuin hyvin alkanut prosessointi olisi yhtäkkiä vain karahtanut kiville enkä saanut enää mistään kiinni.

Edelleen tuntuu siltä, etten saa kiinni mistään muusta kuin tämän hetkisestä tositilanteesta, mikä nyt oli sitten tämä tässä. Jos tästä nyt jotain sain, niin ainakin muistutuksen siitä, kuinka sekaisin saan pääni pelkällä kaljalla. Aivan kaikki menee sekaisin, tunteet, ajatukset, mieli ja kroppa. Ja nyt vain funtsin, miten lyhyessäkin ajassa asiat voivat alkaa selkiytyä, kun en vain juo. Reilut kolme viikkoa sain raittiutta alle ja voin jo huomattavasti paremmin kuin kertaakaan koko puolen vuoden aikana sitä ennen.

30

Voisiko sitä vaan ajatella ja todeta, että on nyt sitten taas yhtä saatanallista kokemusta rikkaampi? Hyväksyä repsahdus repsahduksena… siis sitten kohta, kun asiaa mielessänsä hetken päästä vähän kauempaa katselee. Ja sitten vaan yrittää uudelleen. On kuitenkin monia jotka ovat lopettamaan pystyneet. Mä itse olen nyt yksi just tällainen yrittäjä, alkutaipaleella toki. Kaikki keinot avuksi, mitä ikinä vaan keksiikin. Oman pään sisällä se isoin työ on kuitenkin kai tehtävä.

31

Sielläpä hyvinkin. En osaa vielä eritellä jalompia oppeja, mitä tästä kokemuksesta sain mutta pari asiaa tiedän jo pitää varottavien koettelemusten listalla:

Tässä vaiheessa minun on aivan turha mennä minkälaisiin alkoholinhuuruisiin paikkoihin mielihalujani herättelemään.

Tolkutonta tunnekuormaa on vältettävä kaikin keinoin. Riitely vaimon kanssa pudottaa minut nyt kerta kaikkiaan polvilleen enkä siedä siitä aiheutuvaa stressiä tällä hetkellä lainkaan.

Kolmas pari on se, että tarvitsen nyt paljon lepoa. Olen ollut pitkään todella uupunut sekä isohkojen elämänmuutosten vuoksi että sitten tämän asumuseromme takia. Vaikka tässä ollaan yhä jotenkin yhdessä, tilanne tekee minut jollain tavalla hyvin epävarmaksi - tavalla, jota minun on vaikea itselleni myöntää, kun pikemmin kokoan toivoa ajatuksissani sen minkä pystyn. Ehkä sellainenkin jännittäminen on vain osattava lopettaa, että saadaan enemmän tilaa rennommalle ja vapautuvalle ilmapiirille. Sitä me viime kädessä kuitenkin tarvitsemme ja tavoittelemme.

Ja mistään tästä ei tule mitään jotain kaljanpaskaa tirraamalla.

Mutta on sekin totta, ettei tämäkään olo ole pysyvää. Eteenpäin on mentävä eikä juuri muitakaan suuntia ole.

32

Kroppa on käynyt juomisen jälkeen kovilla ja sen osana tietysti mielikin. Olen kärsinyt nuorena paniikkihäiriöstä, joka sen aikaisen hoidon myötä tunnistettiin, kun tavallaan paljastui oltuani tuolloin jo vuoden juomatta. Nyt paniikkihäiriö on palannut mieleeni, kun tämä koko alkuvuosi oli nyt tällaista yhä kiihtyvää törpöttelyä. Yhdistän vimmaisen juomiseni stressinsietokykyyni, joka on ollut tietyssä koetuksessa, kun jonka juominen tärveli itsessään. Sitähän on koko ajan melkoisessa stressissä, kun alkoholin kaikki välittömät ja välilliset vaikutukset piinaavat kehoa. Ja on tässä nytkin odotettavissa pelkälle palautumiselle oma aikansa, ohituskaistaa ei ole.

Yritän nyt levätä niin paljon kuin voin, vaikka mieli on yhä hermostunut ja levoton. Viime yönä nukuin 8-9 tuntia ja heräsin aamulla pyörteiseen tokkuraan. Jätin jo alkukesästä kahvin pois iltapäivistä kokonaan ja korvasin sen teellä. Loman loputtua pienetkin elämäntapojen muutokset jäivät ja ajauduin saman tien vanhoille urilleni, jotka eri tavoin kiihdyttivät ja stressasivat mieltäni. Pahin pinteeni on liittynyt parisuhdekriisiini, joka on ollut omiaan sekoittamaan tunteitani ja ajatuksiani. Siltä osin olen nyt paremmassa kohdassa, sillä olemme voineet yhdessä todeta, että voidessamme paremmin me voimme olla helpommin myös yhdessä. Se, että on yhteinen suunta ja tahto, auttavat nyt tässä kohdassa huomattavasti: minun ei tarvitse hätäillä suhteeni osalta vaan voin keskittyä nyt itseni hoitamiseen. Mutta se ottaa aikansa eikä minulla ole vielä pitkiin aikoihin varaa odotella aikaa, jolloin voisin julistautua alkoholiriippuvuudestani vapautuneeksi. Tosiasia on, että olen aiemmin rämähtänyt juomaan kolmesta ja kahdesta vuodesta, viimeisen kahdeksan vuoden aikana olen tainnut pisimmillään päästä 8-9 kuukauden taukoon. Olen päässyt usein kuiville noin periaatteessa, mutta raittiuteen, jonka varassa voisin elää laadukasta, vapautunutta elämää ja voida hyvin, en ole päässyt.

Elämää se on tämäkin toki ollut eikä se sinällään ole ollut pelkkää kärsimystä. On ollut paljon hyvääkin, mutta totta on silti se, että olen sitonut riippuvuuteeni myös paljon energiaa, joka on ollut aina pois jostain muusta. Jotenkin olen elänyt ja toiminut puolella teholla ja tuntenut eläväni ajopuuna. Minun on ollut vaikeata saada kiinni omasta elämästäni tai siitä, mihin voin siinä kunnolla sitoutua. Juominen on ollut tavallaan ainut elementti, joka tässä on taatusti ”ollut ja pysynyt”. Siksi siitä on ollut myös vaikea irrottautua ja elämä ilman sitä on tuntunut jotenkin uuvuttavalta.

Nämä päällimmäisinä tänään. Nukuttu yö auttoi paljon ja sen, minkä tänään voin tehdä, aloitinkin tässä viestissäni. Jos jokin voi minua nyt auttaa, niin ehkä rehellisyys näiden asioiden osalta. Tosiasia on, että olen voinut elää täyttä elämää vain vuosikausia sitten, kun olen saanut pitkän raittiuden ja silloin asianmukaista hoitoa. Sen jälkeen kaikki keinoni ovat jääneet vähän pintapuolisiksi pyristelyiksi, kun tuosta juomisesta on kuitenkin ollut vaikeinta päästää irti. Minun on ollut vaikeaa aloittaa sen tilalle jotain uutta elämää. Vaikka olisin jotenkin päässyt alkuun, hyvän elämän ylläpitäminen on jäänyt aina puolitiehen, en ole onnistunut luomaan sitä tukevia rutiineja.

Siinä olen nyt aivan alussa eikä se tällä hetkellä tunnu juuri muulta kuin tyhjyydeltä. Tänään voin silti palata niihin toimiin, jotka auttavat hermostoani rauhoittumaan pikku hiljaa. Siihen kuuluu niinkin pieneltä vaikuttava asia kuin kahvin karsiminen sieltä iltapäivästä. Tuntuu, että minulle realiteetti on sekin, että olen yksinkertaisesti yliherkkä vähän kaikille sellaisille stimulanteille, joille on ominaista kiihdyttää kroppaani.

33

Mun mielestä laadukasta elämää voi, ja kannattaakin vaikka väkisin, alkaa elämään heti kun on tehnyt päätöksen, ettei juo. Mitä sitä uutta aikaa sen enempää odottelemaan, sehän voi olla jo nyt heti.

34

Laadukas=mielekäs?

35

Kyllä vain, Minä vain. Tänään summailin repsahtamista edeltäneitä käänteitä ja saatoin jäsentää ainakin nämä:

Itseni hoitaminen lakkasi oikeastaan saman tien, kun lomani loppui ja työ alkoi. Tästä puuttuu vielä rutiini.

Tunsin suunnatonta yksinäisyyttä, kun hyvä yhteinen aikamme päättyi juuri tuohon lomaan ja vaimoni jatkoi omaansa omassa seurassaan. Tämä oli minulle jonkinlainen pudotus ja asumuseromme kärjistyi uudestaan mielessäni.

Edelliseen liittyen, olen kantanut tilanteesta todella paljon syyllisyyttä ja samaan aikaan nähnyt, ettei ole todellakaan tarvinnut yksin jännittyä ja riidellä. Välillä on ollut aivan mahdoton olo, kun tavalliseenkin asiaan vastataan jotenkin loukkaantumalla todella herkästi ja tällaisesta tuli meille molemmille hermostuttava kierre. No, toisaalta haluamme katkaista juuri sen ja ottaa tällä järjestelyllä ilmaa ja aikaa välillemme, että parempi perusta suhteen ja perhe-elämän jatkolle voisi rakentua.

Syyllisyys on stressannut minua ja tänään aloitin Mielenterveystalon omahoito-ohjelman juuri alkoholismiin liittyen. Auditin pisteeni olivat 26, kun riippuvuuden rajaksi määriteltiin 15. Tässä hetkessä pistemäärä ei minua niinkään järkyttänyt, vaan sellaisen kysymyksen osuvuus, juonko stressiin ja vaikeisiin tunteisiin - kyllä, kumpaankin, ja ne ovat minulle usein yksi ja sama asia. Tässä on jotain minulle hyvin keskeistä ja tärkeää työstettäväksi. Kun vielä tietäisi, miten.

On totta, että mielekästä elämää voi alkaa elää heti. Tuo huomiosi palautti minulle mieleen sen, miten ”mielelläni” piehtaroin esim. omassa syyllisyydessäni. Täällä puhuttiin aiemmin häpeästä ja sitä minäkin olen pohtinut kohdallani paljon. Yritän sitä paremmalla ajalla käsitellä erikseen. Mutta niin se vain on, etteivät syyllisyys tai esim. juomisen pelkääminen pidä raittiina määräänsä pidempään. Oleellista on etsiä ja löytää elämään sen reiän täytettä, mitä minäkin olen juomisellani pyrkinyt täyttämään.

Tänä iltana mietin, että tuo reikä voi hyvinkin olla juuri tunne-elämässäni, mistä sain vihiä jo alkukesästä ennen retkahtamiskierteeni alkamista. En ajattele niin, että tässä nyt kaikki löydetty ja työstetty olisi sinällään mitätöitynyt varsinkaan, kun tänään saatoin jotenkin eritellä noita asioita, joita ennen juomistani tapahtui. Ei se juotatus minään salamana iskenyt taivaalta, se oli todellakin tuollainen tunnetapahtumien sarja.

Palaan niihinkin kommentteihinne sittemmin, joita tänne oli ilahduttavasti tullut. Päivä oli sillä tavoin hyvä, että voin jo paljon paremmin ja vaikka olin yhä herkästi väsyvä, tunnen jo vointini kohenevan.

36

Liika pohtiminen ja analysointi on ainakin itselle tosi paha juttu. Antaa ikävien, häpeällisten, nolojen ja inhottavien asioiden tulla mieleen ja sitten anta niiden vaan mennä. Tuon voi opetella? Kyllä ne menee veks. Ne on kuitenkin vaan ajatuksia ja kipeitä muistoja. Ne tapahtumat on olleet eikä niiden murehtiminen kannata, koska tekemättömäks niitä ei saa. Hyväksyn ne ja totean, ei ne kuitenkaan kuolemaksi ole. Ja kun noiden ikävien takaumien tähden ei kuitenkaan sitten korkkaa, tulee aika hyvä ja ylpeäkin olo itsestä?

37

Osuu ja upottaa. En oikeastaan tajunnut yliajattelua ongelmaksi omalle kohdalleni, mutta noinhan se juuri on: minun on ollut todella vaikeata jättäytyä tekemiltäni vääryyksiltä rauhaan ja todeta niiden jo olleen ja menneen. Tällaisen hirttäytymisen myötä minun on ollut vaikeata jättää myös toista rauhaan omalta syyllisyydeltään ja kun hänelläkin samaa taipumusta, asioiden on ollut myös yhdessä hankalaa antaa olla. Ja kuitenkin tarvitaan sen verran armoa, että pääsee eteenpäin. Eihän eilinen tee huomista vaan se, mitä on tänään.

38

Musta tuntuu että riittää pitkälle, kun tekee oikeesti rauhan ihan vaan itsensä kanssa. Siihen päälle ymmärtäisi sitten vielä sen, että on arvokas ihminen sellaisena kuin on. Vaillinaisenakin.
Joku hakee tukea korkeammilta voimilta, mutta mä en kai ole riittävän henkinen ihminen sellaiseen. Joten ei.
Pax?

39

Kylläpä nyt pudottelet. Tämä nimenomainen rauha ja sovinto itseni kanssa, joka konkreettisesti ottaen voisi merkitä juuri hyväksyvää ja tervettä itsekunnioitusta kannattelevaa minäsuhdetta, on ollut itselleni todella vaikeaa. Kun häpeästä tuli puhe, omani on liittynyt vahvasti siihen kokemukseen, etten kelpaa omana itsenäni oikein mihinkään, jollen ansaitsemalla sitä ansaitse ansainnasta päästyäni. Ja totta helvetissä minä myös uuvun sen kokemuksen alle, ja sekin tässä on ollut viime aikoina pinnalla.

Yleensä ottaen se on jo pelkkänä ajatuksena minulle niin radikaali, että tuntuu nyt tulevan eteen kuin suurenakin uutisena - siinä mielessä, että aivan samaa voisin ehdottaa jollekin toiselle riivaavaa itseinhoa ja syntikuormaa kantavalle. Niin olen toiminut myös ansaitakseni arvon vähän parempana ihmisenä kuin koen kuitenkaan olevani.

Tällä muuten voi olla minun kohdallani myös uskonnollista taustaa, sillä vaikka olen kirkot ja muut hengenhierarkiat jättänyt, narratiivina kristillinen dogmatiikka vinoutuneinekin ihmiskäsityksineen on vaikuttanut osaltaan myös minun sielunmaisemani kehitykseen. Tuskin yksin, mutta se on ollut mukana kuviossa vähintään tukemassa minäkuvani muodostumista.

40

Minä vain sai eilen mietteeni itsemyötätuntoon ja siihen, kuinka vaikeaa minun on ollut sitä soveltaa itseeni. On tietysti asioita, joiden suhteen minulla ei ole sen kanssa mitään ongelmaa enkä todellakaan jää vatuloimaan aivan kaikkia syyllisyyksiäni maailman tappiin.

Vaikeudet liittyvät useammin läheisiin ihmissuhteisiin ja esim. juomiseeni. On ollut todella vaikeaa elää sen tosiasian kanssa, että jo kauan sitten saavuttamani raittius katkesi kaikesta huolimatta tyhmänvarmaan leikkiin tulella ja ongelmalliseksi yltynyt juominen lähti silloin käsistä vain vuodessa. Sen myötä menetin, ainakin välillisesti sen vaikutuksesta, siihen astisen elämäni tärkeimmän rakkaussuhteen ja sitten tuli töissäkin ongelmia. Enemmän tai vähemmän sen vuoksi vaihdoin kokonaan paikkakuntaa ja aloitin uuden elämän.

Työurani alkoi siinä kohtaa suorastaan nollasta, sillä kymmenen vuoden näytöt jossain maalla eivät paljoa stadissa painaneet. Muutin isosta kolmiosta johonkin hikiseen yksiöön enkä tuntenut ketään. Ryyppäsin tuurissa tämän tästä ja sain juosten kustusta parisuhteesta, johon ei olisi koskaan pitänyt ryhtyäkään, lapsen. Lapseni on toki suurimpia aarteitani, mutten hänenkään syntymästään osannut siihen aikaan iloita aivan niin täydesti kuin olisin hyvin voidessani kyennyt.

Inhottavin raiteeni oli tuo vaihe, sen jälkeen kaikki on ollut paljon paremmin. Mutta myöhemminkin olen roikkunut juomisessa kiinni ja vähän sen tahdista riippuen voinut miten milloinkin. Menneisyyttäni en ole monellekaan avannut, en edes lähimmille kavereilleni nykyelämässä. Nuo tuollaiset asiat vaivaavat ja vaivatessaan vaikuttavat minussa tänäkin päivänä.

Minun on ollut aivan älyttömän vaikeata antaa itselleni anteeksi sitä, mitä tapahtui jo 10-15 vuotta sitten.