Tenuttomalla mennään!
Raittiutta nyt se 4 kuukautta ja rapiat… Pari viikkoa olen mennyt semmoisissa pilvilinnoissa, varpaat puoli senttiä sannan päällä, lintujen laulaessa ja mielen liihotellessa. Ei ole ollut juomahimoja lainkaan. Nyt mä tiedän, miltä tuntuu olla ja elää ilman niitä. Jotain tän tyyppistä se sitten varmaan tulee olemaan, kun raittius on kasvattanut muhun vahvemmat juuret mitä viinanpiru koskaan.
Tiedän toki, ettei mein kampfini ollut tässä 
Ihan niin hattaralaseilla en maailmaa katsele. Kohta varmasti tulee taas se aalto joka ahmii mut sisään ja linkoo viikon, niin etten näe enkä kuule, huudan vaan ja koitan pidättää hengistystä, kunnes sylkäsee ulos rantahiekkaan. Kuiville hetkeksi lepäämään, kunnes taas mennään… Sitähän tää on… Mutta nyt oon saanut hengitellä hetken ja kerätä voimia. Sitä seitsemättä aaltoa siis odotellen…
Tosin. Niinhän ne väittää, että jonain kauniina päivänä, viinanhimot on viety.
Onko se semmoista hidasta haikeudella höystettyä haalenemista , että ajan kanssa kaljanmaku vaan unohtuu. Vai tapahtuuko todella niinkin, että yhtenä aamuna vaan kuuluu klik! ja sitten huomaat viikkojen päästä notta perkle, eihän mua enää janotakaan…?
Ja mitkä kuukaudet ekana vuonna teillä sen kokeneilla on ollut ne vaikeimmat?
Mä koen ehdottomasti, että mulla oli ihan tappokamalaa jossain 2,5kuukauden kohdilla. Tuli varmaan kolmosen kriisi etupeltoon. Sama homma taisi olla sitten kuukauden päästä (3,5kk) mutta paljon lyhytkestoisempana. Nyt siis voisin olettaa, että saan taas vielä viikon nauttia tästä ihanuudesta, ja sitten mennään. Tulee se 4,5kk sillon (noin).
Puolta vuotta pelkään. Mulla se täyttyy heinäkuussa. Monet tuntemistani on käväissyt kentällä juuri siinä kohdin. Osa valitettavasti jäänytkin sinne… Kaikki retkahduksenestovinkit otetaan vastaan siis. Ettei se saatanan seitsemäs aalto veis mukanaan…
Niin ja kiitos kanssaraitistelijat. Olin saanut ihania ajatuksia huhtikuun ketjussa ja kannustavia kommentteja. Mieli aina hymyilee, kun ymmärtää, että muutkin ymmärtää. Kiitos teistä ja teidän sanoista.
Nyt pukkaa kiire niskaan. Tarvii lähteä kyyditsemään isoäitiä parinsadan kilometrin päähän sukuloimaan. Eipä olisi onnistunut tämmöinenkään taikatemppu juovana aikana, vaikka mammani kanssa silloinkin tekemisissä olin. Nyt ei tarvi nähdä häntä aurinkolasien takaa ja suu täynnä sisua, vaan voi ottaa mummelin apparin paikalle ja ajaa autoakin. Arvokasta aikaa ja Luojalle kiitos, että sitä mulle vielä suodaan. Ei mun mammani täällä ikuisesti ole…
Mutta näihin aurinkoisiin ja likimain liikuttavan hyviin tunnelmiin. Sydämiä kaikille <3
) riehakkuus. Tärkeintä on olla varuillaan noiden ääritunteiden kanssa. Ettei yht’äkkiä vaistonvaraisesti, mitään ajattelematta käykin ottamassa ryypyn murheeseen tai nostattamaan iloa entisestään. Kerran opittu tapa ei hevillä unohdu.
PÖH. Kannattaisikohan nukkua tämä päivän yli ettei pahempaa tapahdu?
