Heti aluksi sanon, että tuo että joku alkoholisti pystyy vähentämään, on totta. Ja minun mieheni totta vieköön on alkoholisti. Kulki useamman vuoden humalassakin töissä, ratista on kerran kärynnyt ja myös telonut itseään kännissä. Lastensuojelu on myös ollut kuvioissa, sen takia hän onkin vähentänyt.
Minä luulin, että kun alkoholi poistuu pyörittämästä, niin minä sitten tulen onnelliseksi ja alan tykkäämään miehestäni. Mutta niin ei käynyt. MInua surettaa se, että minä en rakasta häntä enää. Me olemme aivan erilaisia ihmisiä, meillä ei oikeastaan ole mitään muuta yhteistä kuin asuntolaina ja kaksi lasta. Itse asiassa tämäkään ei ole SE juttu mikä minua häiritsee, vaan se, että olen huomannut, että olen ylipäätäni hirvittävän tyytymätön elämääni enkä oikeastaan tiedä että miksi. Minulla pitäisi olla asiat hyvin, on työtä, terveyttä, lapset, ystäviä jne. Mutta sittenkään en sitten ole. Toisaalta tunnen itseni typeräksi valittajaksi. Minulla on hirvittävä möykky rintakehässä, jota en ymmärrä. Jatkuva paha olo. Mieheni on humalassa supliikki seuramies, ja oikeastaan käyttäytyy aina niinkuin hänellä olisi haku päällä. Selvänä hän on tuppisuu joka ei koskaan aloita keskustelua mistään aiheesta. Mutta mikäpä minä olen vaatimaan ketään puhumaan, jos ei halua/pysty. Tämä teksti on varmaan erittäin epäselvää, mutta jospa tästä joku saisi selvää.
Olemme olleet yhdessä 20 vuotta. N kolme vuotta sitten mieheni loukkasi itsensä vakavasti kännissä, josta kuitenkin toipui. Niin, se mistä aioin teiltä kysyä, että onko teille tuttua se kun kumppani sitten lopettaa/vähentää, niin elämä on kuitenkin jotenkin ankeaa ja ilotonta. MIeheni on hyvin vakava ja iloton ihminen. Hän ei esim. koskaan naura ääneen tai edes hymyile. Meillä ei huumoria viljellä hänen puolelta. Hän on kuin sulkeutunut simpukka, joka kokee kaiken uhkaavana ja on heti puolustuskannalla. Kerokaa kanssakulkijat vähän, jotka olette samassa tilanteessa. En jaksa kirjoittaa enempää nyt.
Jatkan sittenkin vielä, kun tulvii muistoja mieleen. Pahimmista ajoista on nyt kolmisen vuotta, se oli hirveää karusellia, mutta olen edelleen väsynyt. Nyt kun olin kesälomalla eikä ollut pakko tehdä yhtään mitään, huomasin kuinka alakulo hiipi mieleen. Ja kaikki mieheni toilailut, klassiset kännisten temput: kusetukset talousasioissa, lasten hoidossa, katoamistemppuja viikkokausiksi, vieraita naisia jne., ovat aiheuttaneet sen, että minä häpeän liikkua hänen kanssaan yhtään missään. Ja häpeän sitäkin että vieläkin kuitenkin olen hänen kanssaan. Koska nyt hän on ns. hyvä mies. Käytöissä, maksaa oman osuutensa laskuista, huolehtii lapsista. Edelleen hän käy juopottelemassa joka kuukausi, mutta se ei jatku seuraavana päivänä.
Joo tuttua juttua, että raitistumisen jälkeen alkoholisti osoittautui ilottomaksi ja sulkeutuneeksi.
Eniten häntä “lähelle” pääsi niiden toilailujen jälkeen kun hän itki ja puhui syvällisiä, oli ikäänkuin auki ihmisenä hetken aikaa. SIksi tulikin jännä tunne, että rakastin renttua eniten kun hän voi huonosti. Koska silloin näin tunteita. Itkua, naurua jne.
Mutta jäljelle jäi peliriippuvuus ja ilmeisesti se piti hänet edelleen “Jalat maassa” ettei turhia asioistaan jutellut ja piti toiset ihmiset käsivarren mitan päässä. Lisäksi ajoittainen ryyppääminen ei todellakaan ole mitään raitistumista. Sen huomasi kun ihminen raitistui kunnolla, se oli kun varsa olisi laitumella oli itkua ja naurua hetken aikaa. Mutta kun riippuvuuskierre taas alkoi, niin harmaa synkkä naama taas pilkotti verhojen raosta, kauniina kesäpäivänä ei saanut kukaan nauttia elämästä.
Itse erosin mutta eipä ollut lapsiakaan tai mitään, joten ei varmaan puhuta samana päivänäkään näistä ongelmista.
Muuta kuin ehkä tunnetasolla koen tutuksi tuon mitä kerroit.
En ole täydelline ihminen ja joku voi minuakin pitää huumorintajuttomana ja ilottomana, mutta kyllästyin siihen että olen toisen mielialan armoilla ja johtupa se mistä tahansa, niin elämä on liian lyhyt joten erosin. Mutta se oli kyllä mulle helppoa. Trollipeikko vs. auringonpaiste ja kesä, kauneus ja kukkaset? Kumman valitsen. Ei tarvinnut miettiä. Mutta ei myöskään tarvinnut, kun saa tehdä vielä mitä haluaa.
Oikein selkeätä tekstiä on! Kaikkea on vaan ei rakasta. Moni nainen ottaa eron 20 vuoden jälkeen vaikka suhteessa ei olisi ollut alkoholismiakaan. Minkä ikäiset lapset teillä on? Pärjäävätkö jo omillaan? Olisiko välillä sinun vuorosi lähteä katsomaan maailmaa ja kokeilemaan omaa viehätysvoimaasi? Pettäminen kyllä tappaisi oman rakkauteni välittömästi eli en ihmettele ettet kovinkaan paljoa miestäsi enää rakasta vaikka hän suht raitis onkin nykyään.
“MIeheni on hyvin vakava ja iloton ihminen. Hän ei esim. koskaan naura ääneen tai edes hymyile. Meillä ei huumoria viljellä hänen puolelta. Hän on kuin sulkeutunut simpukka, joka kokee kaiken uhkaavana ja on heti puolustuskannalla.”
“Eniten häntä “lähelle” pääsi niiden toilailujen jälkeen kun hän itki ja puhui syvällisiä, oli ikäänkuin auki ihmisenä hetken aikaa.”
Aivan täsmälleen Juuri niin omalla kohdalla oli alkkikseni kanssa - oli pakko vastata, kun tuo niin osui ja upposi, vaikka olemmekin eronneet, kun hän muutti yllättäen salaa pois noin 1,5 vuotta sitten.
Kaikkein parasta minusta on nyt, että ilo alkkisvapaassa elämässäni alkaa löytymään, ihan arkisista pienistäkin asioista. Olen viime päivinäkin nauranut sellaista tervehdyttävää makeaa ei-ilkeämielistä naurun hekotusta, mitä alkkiksen kanssa ei ollut eikä olisi tullut koskaan. Siis mitään naurua eikä iloa ei hänen kanssaan ollut. Olisin vaan hukannut elämääni vielä toiset parikymmentä vuottakin synkistelyn ilmapiirissä, jos eroa ei olisi tullut. Sen koitan erosurussani muistaa kirkkaana. (juu, tosin eksälläni oli häivähdys hymyn oloista suupielten ylöspäin menoa tässä yks päivä pakollisten asioiden hoison merkeissä, kun tavalliseen tapaansa veemäisyys mua kohtaan nousi pintaan ja vihjaili ilkeämielsisesti seksijuttujaan, mutta veemäisyys, vahingonilo ja ilkeily ei ole sitä iloa, minkä puutteesta puhun…)
Munkin exän parhaat naurut kuultiin lähinnä vahingonilon merkeissä, varmaan jotkin videot joita telkkarissa nähdään eri tavoista satuttaa itsensä ja pilailuvideot jossa säikytellään ihmisiä ovat hänen kaltaisen sydäntä lähinnä. hän koki “iloa” myöskin seksistisistä vitseistä. Aina kun oli eukko nyrkin ja hellan välissä niin se aiheutti suuren hekotuksen.
Hänelle iloa tuotti kertoa tarinaa siitä, kuinka hän tai joku muu on satuttanut jossain onnettomuudessa itsensä, ja kertoessaan kun minä sanon HYI ja inhoan ja saan pahan mielen, hän hymyilee ja kertoo huvikseen lisää.
“tulipa kerran naulakin pystyyn persiiseen, heko heko” “heräsin sairaalasta, auto lunastuksessa” jne.
Tällaiset tarinat virkistivät häntä ja saivat hänet syventymään noin 4 :ksi sekunniksi. Suurin ilo hänelle oli kans minun negatiiviset tunnereaktiot hänen kauhutarinoihinsa. En ole ikinä ymmärtänyt mitä huumoria sellainen on?
Kiitos kaikille vastauksista. Luin ne kaikki moneen kertaan. Saapas nähdä saano tätäkään viestiä lähetettyä, olen jo kaksi viestiä lahettänyt mutta kun painan “lähetä” ne katoavat.
sama täällä. Tunnen itseni vanhaksi, väsyneeksi ja ilonpilaajaksi, kun mieheni möläyttää jonkin “vitsin”. Hän saattaa ihan pokkana sanoa vaikka samassa seurassa istuvalle naiselle minun kuullen että “mitäs tuumaat jos alan sua vonkaan”. Tämmönen mies mulla. Hänellä on huonot käytöstavat. Mutta näitä mokiaan hän ei koskaan pyydä anteeksi.
Minusta se (oikeasti) huumorintajuton, iloton, synkistelevä, mentaalisesti ei-ketterä piirre, jota nimitän “luonnevikaisuudeksi” liittyy jotenkin siihen, että he eivät pysty myötätuntoon. Siksi elämä heidän kanssaan on loppujen lopuksi niin rakkaudetonta. Ainakin mun ankeuttaja-alkkis oli ja on edelleen mua kohtaan täysin empatiakyvytön. Sitä paitsi alkoilu pilaa (pysyvästi) tunne-elämään(kin) liittyviä “palikoita” päänupissa.
Mun alkkis (tuurijuoppo ) hoki ennen pois muuttoaan, että ei pysty muuttumaan, että on mikä on. (Kun koitin sitä yritetäänkö vielä niin ja näin diibadaabaa…)
Mulle oli ja on tosi kova paikka myöntää, että ei se rakastanutkaan, vaikka itse rakastin hänenkin edestään…Tosin en ole varma, oliko se minun puoleltakaan enempi rakkautta, vai enempi jonkinlaisen läheisiippuvuuden sävyttämä rutiiniksi muodostunut hyvin ankea “vuoristorata”-elämäntapa.
Mun alkkis inhosi yli kaiken sitä, että olisin ollut iloinen, ja antoi kyllä inhonsa näkyä 
.
Onneksi tuo kaikki lyttääminen on omalla kohdalla nyt ohi!
Niin, ja huono käytös sisältyy myös siihen “luonnevikaisuuteen”.
Ettei menisi pelkäksi negatiiviseksi, niin mun alkkis oli kuitenkin omalla tavallaan auttavainen. Piti lapsista, avasi aina oven naiselle (tosin siihen kun liitti seksismin, niin keräsi lie pisteitä siihen käsitykseensä, että naiset ovat heikkoja:D)
Osasi olla ties minkälainen, ja lopulta mä päätinkin että se olen minä, jolla on ongelma…
En osaa olla sellainen, että mun rinnalla voi ihminen olla normaalisti ja juomatta:) Se viha kun keskittyy toisen huonoihin puoliin. niin siinä unohtuu pian että kuka itse edes on. Olenko minä sitten iloinen ja huumorintajuinen ihminen, joka rakastaa maailmaa? Pakko ottaa siitä selvää 
Turhaan minä toisen ilmatilaa pilaan. Ja en edes ajattele tätä marttyyrin äänensävyllä mielessäni, vaan ihan totta.
No just, minua piti huonossa suhteessa niinkin pitkään juuri se, että ex oli selvinä aikoinaan auttavainen ja työteliäs. Ja avasi toisinaan oven naiselle, mullekin, mun edellä kulki aina noin parin metrin “hajuraon” päässä silti, hah hah.
Mua ainakin auttaa irti pääsemisessä kun tuon julki, mitä se oikeasti oli. Avaan silmäni viimeistään nyt, katse suuntautuu oletuksistani, haaveistani ja kuvitelmistani siihen, mikä oli totta, mitä sen noin parikymmentä vuotta oikeasti oli.
“En osaa olla sellainen, että mun rinnalla voi ihminen olla normaalisti ja juomatta:)” Häh? Itsesyytöksen makua? Vai vitsi?
Ei, vaan pidän sitä tosiasiana. Enkä ole edes harmissani.
Totuus on että jos mulla olisi mies, en tietäisi mitä hänen kanssa tehdä. Mulle on parempi ratkaisu, että mies harrastaa “sijaistoimintoja” kuten juomista. En mä osaa olla tai antaa toisen olla. Mutta siksi oonkin sinkku hyvin mielelläni
Ihmiset luulee aivan varmasti, että oon ihan kamalassa itsesäälissä ja marttyyrismissä täällä, mutta ei. Ihan tyytyväisenä 
Jos et itsestäsi välitä, ni ajattele edes lapsiasi. Noin sairaan tyypin läsnäolo saa joku päivä lapsetkin oireilemaan, ellei ole jo saanut.
Höh, en tiedä, mutta itsestäni tuntuu paremmalta jos jokainen haukkuu vaan ihan sitä omaansa, eikä toisten miehiä.
Ymmärrän että vieras koitti ehkä hyvällä tahdolla neuvoa parhaansa mukaan, mut tää onkin vain mun mielipide.
On helpottavaa lukea toisten kokemuksia. Niistä saa itselleen vahvistusta, että ei sitä kuvittele vaan ne on tosiasioita. Alkoholi muuttaa ihmistä. Ja kyllähän se niin on että vaikka ei joisikaan niin alkoholi pitää henkisellä tasolla otteessaan. Niin kuin minuakin, mietin usein että kun minulla on vapaa viikonloppu niin mies varmasti lähtee juomaan. Pakkohan sen on, koska on ollut nyt kaksi viikonloppua käymättä. Voisi kai minullakin olla jotain muuta mietittävää. Al-anon olisi varmaan oikea paikka minulle.
Olen monesti ihmetellyt sitä, kun mieheni on niin ällöttävän reagoimaton ja kylmä lastenkin asioihin. Ei koskaan kysele koulupäivän kuulumisia, mikä on minun mielestä ihan normaalia ja kuuluukin kysellä. Kerran kun poikani loukkasi lievästi itseään ( hyppi olohuoneessa ja löi leukansa sohvan selkänojaan) ja juoksi itkien minun luo, niin tämä hänen isänsä vain jatkoi kylmän tunteettomasti television katselua. Ei kysynyt mitään, ei juuri katsonut. Poikakin sitten sanoi että ei isä välittänyt mitään. Minä sitten sanoin hänelle että miten sinä et reagoinut yhtään mitenkään, etkö sinä näe mitä ympärille tapahtuu, niin hän vastasi että no näinhän minä ettei mitenkään pahasti käynyt ja sinähän olit siinä jo. Kummallista. Tuota tilannetta olen miettinyt monesti. Hän niinkuin oli ihan ulkopuolella siinä tilanteessa. Itselle kun ajattelen tuollaisen tilanteen, niin jos minun lapsi loukkaa itseään vaikka vähänkin, niin kysyn ainakin " miten kävi", “ai vähän vaan, no kyllä se siitä, näytäppä katsotaan”, tai jotain . En minä edes voisi olla hiljaa. Hän oli täysin reagoimaton. No sitten tietenkin, kun olin asiasta maininnut, niin kävi pojan luona juttelemassa jotain, mutta että minun piti ihan mainita asiasta.
MIten ne voi olla niin samanlaisia? Meillä kans mies “ei osaa” kulkea meidän kans yhtään missään. Me ei niinku seurueena kuljeta, vaan hän on jotenkin aina erillään meistä. Hyi että mua alkaa ällöttää kun miettii näitä juttuja.
Minä en luule, vaan ymmärrän täysin mitä tarkoitat.
Kyllä minä välitän itsestäni, lapsista ja myös miehestäni. MIehestä ehkä kuitenkin lähimmäisenä, en aviopuolisona. Apua olen hankkinut ja saanut. Mies käy minun kanssa perheneuvolan pariterapiassa. Ei olla käyty kuin muutaman kerran vasta.
Olen samaa mieltä, “haukutaan” vaan niitä omiamme. Ymmärrän kuitenkin ihavvieraan pointin. Tunnistin heti luettuani kommentin, niin syyllisyyden, että miksi olen vielä tässä suhteessa. Joku kumma pelko pitää vielä kiinni. Läheisriippuvuushan se on. Tunnistan sen kyllä itsessäni. En usko, että ero “juuri nyt ja tänään”, kun olen itse vielä näinkin sairas, olisi minulle tai edes lapsille mikään ratkaisu. Ei mies koko aikaa mikään puhumaton puujumala ole. Näissä muutamissa riveissähän ei ole meidän koko elämä, niinkuin ei ole toistenkaan kommenteissa heidän elämänsä. Itse asiassa luulen, että jos äkkiero repästäisiin, niin sama “peli” jota ollaan pelattu monta kertaa pyörähtäs käyntiin. Se, minkä minä näen ratkaisuna, on se että hain apua ja jatkan itseni hoitamista. Uskon siihen.
Kiitos kaikille. On ihanaa saada vertaistukea.
Tuosta omaan maailmaan sulkeutumisesta ja reagoimattomuudesta vielä: yks asia, joka mua otti ex:ssä pattiin, oli se, että esim. töistä kotiin tullessani hän ei tervehtinyt (ainakaan oma-aloitteisesti), vaan olin hänelle kuin ilmaa. Tai oikeastaan vähemmän merkityksellinen kuin ilma. Ja kaikki asiat pääsääntöisesti piti nyhtää nyhtämällä, esim. töistä tullessa tiedon saaminen, milloin koiraa oli viimeiksi käytetty ulkona (jotta olisin tiennyt, pitääkö lähteä koiran kanssa ulos heti vai parin tunnin päästä), oli yhtä työtä ja tuskaa. Vaikka omasta mielestäni olin ihan kiva ja ystävällisellä asenteella, ja ex yleensä selvin päin (vaikka siitäkään ei ole varmuutta, niin hyvin he pystyvät salaamaan alkoilunsa).
No, tietystihän se ystävällisyydellä vuorovaikutusta yrittäminen kovakalloisemmallakin läheisellä hiipuu, kun positiivista palautetta ei tule. Ai niin, seksiin olisi kai pitänyt mm. lomalla suostua ilman mitään lämmittelyjä, mutta jostain kumman syystä kun se typerä läheinen vaan pihtaa.
Mutta kun ex selvin päin ollessaan oli työteliäs ja avulias, nikkaroi ja korjasi autoa ja vei roskat ja kaikkea, ja ne on vaan naisten höpinöitä ne “tuntit” mitä ne “tuntit” on - ex ei voinut sanoa sanaa “tunteet”, se oli hälle tabu. Ja kukaanhan meistä ei ole täydellinen. Aargh…
Tämmöistä oli elämäni tuurijuopon kanssa hänen selvin päin kärvistellessään. En vaan silloin tajunnut “koko kuviota”.
Voimia kaikille ankeuttaja-alkkiksen vaikutuspiirissä rämpiville läheisille! Kirjoitan näitä omasta elämästäni ei niinkään ex:n haukkumistarkoituksessa, vaan vertaistueksi muille ja selventääkseni tätä “koko kuviota” itselleni. Ja myös varoitukseksi, että tuurijuoppouskin on kamalaa ja pahenee ajän myötä.
Ei herrenjestas 
. Sinähän kirjotat juuri niinkuin minun elämästä. Voi hyvänen aika. Minua ei edes katsota kun tulen töistä. Katse on suunnattuna televisioon. Meillä on myös koira jonka kusetus on hänelle uskottu kun minä olen poissa. Kyllä hän koiran käyttää, mutta joudun tosiaan nyhtämään sen tiedon hänestä. Hän vastaa yhdellä lauseella. Niinkuin se puhuminen olisi äärettömän vaikeaa. Minä usein töistä tullessa puhun ihan tavalliseen ystävälliseen äänensävyyn ja kyselen asioita, niihin vastataan ynseällä äänellä.
Joo, on se minunkin puhuminen vähentynyt. Eilen aamulla kun oltiin kahdestaan kotona, juttelin hänelle ja hän ei vastaillut tapansa mukaan mitään ( mm. ruohon leikkaamisesta, lapsista jotain , tavallisia asioita), kuitenkin sitten kun olin jotain touhuamassa keittiössä hän yhtäkkiä ilmaantui taakseni jotenkin seksimielessä. Kavahdin ja taisin samoa “mitä nyt” hän suorastaan loikkasi minusta kauemmas sillä tavalla “anteeksi anteeksi, en koske” asenteella. Naurettavaa.
Noista tunteista, onko niitä sellaisilla joiden mielissä viina hallitsee? Onko minullakaan? MItä ne minun ns. tunteet ovat? Tunnistan kyllä itsessäni hirveää velvollisuudentunnetta mieheeni. Kuuluuko se juuri läheisriippuvuuteen? Olen itse alkoholistiperheestä kotoisin. Vanhempani erosivat kun olin n 10 v. Isä katosi omille teilleen, piti harvakseltaan yhteyttä, kun olin aikuinen ja minulla oli omia lapsia, tapasin isän kanssa enemmän. Vähitellen isä sairastui enemmän ja enemmän, menetti työpaikan, mielenterveytensä, yhtäkkiä sitten kuoli keski-ikäisenä, mutta ei niinkään alkoholin aiheuttamaan sairauteen. Äitini on juonut koko elämänsä tasaisen säännöllisesti, kuitenkin työssä on aina käynyt. Nyt on pikkuhiljaa eläköitymässä. Olen jo jonkin aikaa miettinyt, että haluan selvitä näistä lapsuusajan traumoista ja olkoonkin lapsuuteni ollut minkälainen hyvänsä, minä voin selvitä ja elää hyvää elämää.
Olen huomannut, että juovan kanssa asiat täytyy pitää yksinkertaisina. MInä olen tehnyt miehelleni selväksi että kun hän on juomassa, minulle tai lapsille ei saa soittaa. Me emme silloin ole hänen kanssaan tekemisissä. Pikkuhiljaa oppi on mennyt perille. Joskus aamulla kysyn, että miksi soitit, oliko jotain asiaa, siis ihan tavalliseen tapaan, hän vaan vastaa "ei ". Ei ota selvää alkoholistin aivoituksista.
Luin vasta kirjan “Happotesti”. Hämmästyin sitä, kuinka vähän loppujen lopuksi juova ajattelee vaimoaan (ainakin tässä kirjassa), vaimo on kuin jokin hyödyke, tai sitten jonkin sortin pelon kohde. Ja ainakin tuossa kirjassa, juopon aivoitukset olivat kertakaikkiaan kummallisia.
MInun ongelma, tai yksi niistä, on se, että liikaa yritän ymmärtää. Kun minulle ollaan töykeitä, ajattelen jotenkin, että “ok, hän on perheestä, missä ei ole välitetty muutakuin juomisesta, siksi hän on tuollainen”. Eikö nämä minunkin ajatukset ole vähän kummallisia? MIkä häntä oikeuttaa minulle töykeästi puhumaan?
Krapulapäivät ovat minulle hirveän ahdistavia. Se koko meidän elämän ahdistavuus kulminoituu niihin. On hirveän ahdistavaa nähdä mies makaamassa sohvalla peiton alla kuin puolikuollut, sanaakaan ei tule hänen suustaan. Yleensä lähdemme lasten kanssa käymään jossain. Yksinäisyyttä koen valtavasti. Ei ole oikein ketään kelle puhua näistä asioista, vaikka kavereita/ystäviä minulla on. Ei tästä ahdistuksesta oikein voi puhua. Koen, että valitan tyhjästä, koska mies on kuitenkin tehnyt valtavan parannuksen muutaman vuoden takaiseen verrattuna. Siksi en juuri jaksa seurustella tai olla hirveästi tekemisissä sellaisten kavereiden kanssa joiden elämä on normaalia, koska joudun aikapaljon esittämään puheissani. En jaksa “käyttää” kavereitani siihen, että itkisin elämäni kurjuutta. Tiedän, että tämä on väärin elää näin, väärin itseäni ja lapsiani kohtaan, mutta en jaksa tällä hetkellä muutakaan. Onko teistä kukaan tervehtynyt Al-anonin myötä? Olen joskus monta vuotta sitten käynyt kokouksissa muutamia kertoja. Hyvät kokemukset jäi. Nyt olen taas alkanut miettimään, että alkaisinko käymään. Mutta siinäkin minua estää se, että mies on jotenkin kauhean tyly ja niinkuin pahantuulinen kun lähden omiin menoihin. Käyn säännöllisesti terapiassa, siitäkin välillä naljailee “eikö se jo kannattas lopettaa” . Olen sanonut hänelle että “älä missään nimessä sekaannu minun itseni hoitamisjuttuihin, ei kuulu sinulle yhtään”. Ne asiat pidän itselläni.
Tuo velvollisuuden tunne on tosi tuttu, mistä kerroit. Jos minä vähänkin sain voimaa jostain päättää alkkiksen kanssa suhde, niin "juuri nyt "oli aina väärä hetki koska murehdin olevani se ainut, joka voi alkkiksen kanssa edes olla, ja miten hänen sitten käy.
Koen hylkäämiset itseäni kohtaan kamalan voimakkaasti. Jos minut jätetään yksin tai hylätään, kestän sen erittäin hyvin mutta siirrän joskus tunteeni toisiin, eli en halua “aiheuttaa” sitä samaa tunnetta kenellekään, ja ajattelen jotenkin että “hän ei kestäisi sitä” vaikka kestinhän itsekin ja kestän koko ajan.
Tunnistan sellaisen piirteen, että ikäänkuin haluan varjella toisia tuskalta ja kolhuilta, ja käytin joskus itseäni ihmiskilpenä että toisella olisi hyvä olo, ja hän välttyisi hylkäämiskokemukselta.
Sitten aloin toimia tällä uudella tyylillä. Että jos en vaikkapa jaksa jotain asiaa, niin sanon sen ja toteutan sen, että en jaksa. Jos vedän rajan, pidän sen. Tätä opetellessa vieläkin. Ja en vastaakaan joka puheluun yms. Jos toinen romahtaa siitä, niin en halua edes tietää. Koska eihän kukaan muukaan siitä piittaa, jos minä vastaavasti romahdan.
Alkkis kosti välittömästi itsenäistymiseni suhteesta. Tuntui,. että joka kerta kun saan voimia irtiottoihin, jotka eivät olleet vielä mikään ero. Niin hän alkoi kaksinkäsin juoda, oli aivan paskana, aiheutti itselleen ongelmia …Tuli sellainen vaikutelma, että jos yritän elää, niin saan siitä rangaistuksen, aiheutan hänen juomisensa/ pahan olonsa/ väärät tekonsa, ja kun palaan iloisesta riennostani, niin minua palattuani odottaa entistä pahempi sotku, rahanmeno, niljakkaat vauriot sekä henkilöille että elottomille esineille. Siinä on kaksi vaihtoehtoa. Joko luovuttaa, että en minä sitten tee mitään, jotta en aiheuta näitä ongelmia. Tai sitten pysyä lujana ja vahvana, toteuttaa itsensä ja elämänsä ilman että syyllistyy näennäisestä teatterista joka järjestyy heti.
Kun hän puolestaan oli raitistunut niin hänestä tuli läsnäolevampi, ja koin että tukahdun. Pian huomasin että samaa kontrollointia sekin on edelleen, vaikka selvinpäin. Että ei kestä minuuttiakaan olla erossa tai muuten alkaa ropisemaan paskaa jonkun niskaan. Aina alkoi “parisuhdekeskustelut” ja kamala draama, jos osoitin jotain itsenäisyyden merkkejä ja että teen jotain omaksi huvikseni enkä hänen palvomiseen liittyen.
On kyllä uskomatonta miten samanlaisia nuo miehet on olleet. Minäkin koin sen tosi inhottavana kun mies töistä tullessaan ei edes katsonut päin saati tervehtinyt minua tai lapsia. Kerran olin työn takia reissussa monta päivää ja takaisin tullessa ei edelleenkään katsetta, koska “vitutti”. Se oli uskomatonta sulkeutumista. Ehkä pahimpia muistoja on se, kun esikoinen syntyi ja joku kysyi sairaalassa mieheltä että miltä tuntuu tulla isäksi. Vastaus oli tuhahdus että ei se nyt miltään tunnu.
Minä olen ollut jo yli vuoden erossa. Käyn täällä koska ajatukset on yhä hajanaiset sen suhteen, olinko liian ankara kun jätin miehen. Mutta lasten takia ainakin se oli pakko tehdä. Nyt he ihailevat isäänsä, jos he olisivat joutuneet näkemään kännäilyä ja krapuloita lisää niin tunne ei varmasti olisi sama. Omista tunteista nyt en viitsi edes puhua.