Minä olin tuossa rannalla jonkun aikaa lasten kanssa. Kiinnitin huomiota pareihin miten puhuvat toisilleen. Kun meillä me emme pysty käymään edes missään perheenä. Meidän kommunikaatio on hyvin jäykkää ja kaavoihin kangistunutta. Täällä kotona me jotenkuten pärjäämme kun jokainen vetää sitä omaa rooliaan. Mutta jos me menemme vaikka johonkin yleiseen paikkaan, vaikka huvipuistoon,mies on kuin eksynyt lammas, meistä jotenkin erillään. Väsyttää.
Äskettäin yritin keskusteluntynkää miehen kans. Se on melkein aina yhtä turhauttavaa. Minä kysyn jotain päivän kulusta, mies vastaa yhdellä sanalla. Kolmannen yhden sanan vastauksen jälkeen sanoinkin että “en minä jaksa yrittää kun yhellä sanalla vastataan”. Kait nyt älys kuiteskin että olisin kaivannut keskustelua miten päivä on mennyt jne. Onko se sitten niin että kuivilla kärvistelevät ovat niin “kiinni”, ei tästä minun miehestä ainakaan saa yhtään mitään irti. Jos hänen sukulainen on esim joutunut sairaalaan, minä kuulen siitä asiasta jostain muualta kuin häneltä. En tajua miten sillä ei ole mitään tarvetta puhua/keskustella/vaihtaa mielipiteitä yhtään mistään. Möllötetäänpä sitten hiljaa. Ei ole puhetta meidän mökissä. No kummatkin lapset on lähdössä kavereilleen, ei tarvi ainakaan niiden kuunnella tätä hiljaisuutta. Tässä tietokoneellahan minä en saisi olla, itse kuitenkin katsoo päivät pitkät televisiota.
Ja mikähän siinä on, kun minä en uskalla ottaa puheeksi näitä asioita, vaan kärvistelen hiljaa. Kun aukaisisi sanaisen arkkunsa, niin helpottaisi. Mutta en uskalla, koska pelkään että mieheni sanoisi vaan, että senkus erotaan. Ei se alkaisi keskustelemaan minun kans. Onko tämä sitä läheisriippuvaisen taikinointia, että ei suostu näkemään totuutta? Mitä ihmeen tunteita minulla voi olla edes tuota ihmistä kohtaan, kun ei se puhu eikä jaa mitään syvempiä ajatuksiaan minun kanssa. Sitten seksiä odotetaan kuiteski, ilman puhetta. Oikeesti. Aivan sairasta hommaa. Niinku minun pitäisi tajuta jostain tietystä “merkistä” että aha, herra haluaa seksiä, menenpä siis hänen luo ja tarjoan sitä. Eikö siihen nyt jotain puhetta ja lämmittelyä tarvita. Minä en siis tiedä missä tässä avioliitossa mennään, ei siitä puhuta, kun ei puhuta mistään muustakaan. Tänäänkin käytös on ollut sitäluokkaa, että olen mielessäni ajatellut, että taitaapi mies potea kuivaahuikkaa. SEn verran umpimielinen on. Mutta viikonloppu kun lähenee, kielenkannatkin löystyy ja hommia tehdään, petataan itselle juomailtaa. Olen ihan 100 % varma että korkki narahtaa perjantaina. Se hyvä puoli hänen juomisissaan on, että ei juo kotona eikä ole kotona humalassa. Enään. Sitäkin on tapahtunut ja voi pojat, se se vasta hullua meininkiä oli. Myöskään ei tule sisälle nukkumaan, vaan nukkuu pihamökissä. MInun ei siis luojan kiitos tarvitse herätä siihen, että hän kompuroi kotiin. Mutta ikävän aikaisin hän sieltä mökistä sisälle tulee aamulla ja suoraan sohvalle. Olen monta kertaa sanonut että eikö voisi potea krapulansa kokonaan siellä mökissä ja tulisi vasta sitten sisälle. Mikähän siinä on että pitää tuohon meidän silmien alle tulla. Koska eiköhän hän humalassa vielä ole kymmeneltä aamullakin, sen verran raskaasti hän aina ryyppää.
Vielä kirjoitan, tämä on tätä minun yksinpuhelua, jota voisin kyllä miehellenikin puhua, en tiedä miksi en uskalla. Niin tuli tuossa mieleen että hän käyttäytyy selvinpäinkin samalla tavalla kuin krapulassa. JOs otan puheeksi vaikka juomisen, edessä olevan tai menneen, hänestä tulee uppiniskaisen näköinen, ja hän kieltäytyy puhumasta yhtään mitään. Hän suuttuu minulle, mutta ei näytä sitä muuten kuin puhumattomuudella. Tai siis ainahan hän on puhumaton 
. Onpa tämä hankalaa. Huh huh. Haluaisinko että oma tyttäreni eläisi tällaisessa suhteessa. En todellakaan.
“Alkkis kosti välittömästi itsenäistymiseni suhteesta.” Niin meilläkin kävi - kun todella aloin laittamaan rajoja ja nekin ihan kohtuullisesti ja ystävällisessä hengessä, alkkis-ex ei voinut lainkaan sietää mun eriytymiserityksiä ja rajojen laittoa. Varmaan vihaa mua vieläkin niiden juttujen takia. Muistaakseni monessa muussakin ketjussa on tullut esiin se, että rajojen laittaminen on alkkikselle sietämätöntä, ja meidän kohdalla se oli lopullisen lopun alkua. Eli kannattaa varautua paskahirmumyrskyyn, toki on mahdollista, että kaikilla se ei mene tämän kaavan mukaan vaan inhimillisemmin.
Eroissa muutenkaan tuskin ihmisistä parhaat puolet tulee esiin, mutta just se myötätunnon täydellinen puute tehnee alkkiseroista paljon viheliäisempiä. Niin kuin nyt se, että omalla kohdalla alkkis muutti reilun kahdenkymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen salaa pois (oli sangen kylmäverisesti pedannut muuttonsa etukäteen). Mulle ei yhtään mitään aitoa keskustelua ole suotu, pelkkää veemäisyyttä vaan. Jouti mennäkin niin moraaliton tyyppi, mutta hirmu raskasta oli.
Raskasta on olla läheinen.
Vielä tosta alkkiksen reagoimattomuudesta, umpimielisyydestä ja sulkeutuneisuudesta: mä jossain vaiheessa päätin, että en enää välitä. Mutta en mä voinut olla välittämättä, satutti silti se töykeys / töykeä koko ajan hällä oleva asenne. Minusta on tunne-elämältään terveen ihmisen merkki, että paskamainen kohtelu satuttaa. Tunteet yrittää kertoa meille, missä mennään - niin kuin käden ottaa pois kynttilästä tai kuumalta levyltä, satutetuksi tuleminen tunne-elämässä kans kertoo jotain, että nyt ei ole asiat kohdallaan.
Clouds, minusta on hyvä, että jaksat edes kirjoittaa tänne. Se selkeyttää - vaikka pikkuhiljaakin - sulle itsellesi asioita ja kaikki nää kohtalot avittaa muita. Kaikki tuki, mitä on saatavissa, kantsii käyttää. Jaksamista!
Kyllä joo, paskahirmumyrsky. Päälle sinkoili tuolia, tölkkiä ja muuta irtotavaraa, hiuksista revittiin, päälle syljettiin, lyödä yritettiin, onneksi ei kunnolla osunut, korvaan huudettiin, haukuttiin, kirottiin yms. Ja tämä aina kun sanoin ei, en tee sitä tai tätä. Itselleni riitti 1,5 vuotta eli niin kauan kuin hauskojakin hetkiä ja seksiä riitti ja jotain uutta ja kivaa. Kun läheisyys loppui ja pelkkä paska jatkui ja luvassa ei ollut enää mitään uutta ja kiinnostavaa, en enää jaksanut tai halunnut. Kun ei ole perhettä kasvatettavana eikä taloa rakennettavana niin mitä sitä tylsää arkea puurtamaan?
Joo tänne kirjoittelu helpottaa, kuitenkin saa ulos itsestä näitä asioita. Meillä mies ei ole väkivaltainen, eikä siitä ole pelkoa. Muuttuu humalassa ollessaan umpimielisestä jöröttäjästä viihteellä olevaksi seuramieheksi. Sitten kun humaltuu liikaa, siis joka kerta koska juominen on aina humalahakuista, on sellainen horjahteleva harmiton kompuroija. Riitaa ei haasta koskaan kenenkään kanssa, joskus sukulaistensa kanssa äpisee heidän välisiä asioitaan. Tämä meidän välinen ristiriita on pikemminkin sitä, että meidän välillä vallitsee jännite, joka juontuu minun puolelta siitä, että odotan milloin mies alkaa juomaan. Emme koskaan suunnittele mitään viikonloppuviettoja, koska minun vapaaviikonloppu on sanattomasta sopimuksesta pyhitetty miehen juomisillalle. Nyt olen kyllä perjantai-illalle suunnitellut itselle yhden menon. EN vaan voi miehelle sitä sanoa, koska en halua antaa hänelle sellaista kuvaa, että jotenkin säätelen hänen menemistään omilla menoilla. Kylläpä on sotkussa minunkin ajatukset. Eihän tällaista normaalisti mietitä. 
Sekin minua häiritsee miehessä, että hän ei koskaan ole itse ottanut puheeksi niitä kaikkia kauheuksia joita minä ja lapset jouduimme kestämän hänen hirveimpinä juoma-aikoinaan. Ei koskaan. Ei ole koskaan ollut mitenkään katuva tai sanonut että kylläpä käyttäydyin hölmösti. Mutta toisaalta jos hän niin sanoisi, kertoisi se minulle että hän ymmärtänyt sen, että on aiheuttanut kärsimystä muille. Hän ei ilmeisesti ole ymmärtänyt. Sillä myöntämisellä myös tavallaan tekee sen, että kun on ymmärtänyt tekonsa, niin ei toista kertaa halua hölmöillä, eli välttää juopottelua sitten. Meillä kun mies ei pidä itseään alkoholistina. Tuli taas hyvin sekavaa tekstiä. 
Moi.sullahan on samanlainen mies kun mulla.Tuo puhumattomuus on niiiin tuttua.Kai se on päänsä kaikki aivosolut jo pilalle juonut että psyykkiset ominaisuudet huononee.
Itselle on alkanut tulla fyysistä kremppaa,ylipainoa.Itsestä pitäisi huoli pitää lapsien lisäksi.
Olen alkanut miettiä että millainen vanhuus tuollaisen kanssa olisi…hirveätä kuvitella.Kumminkin pää tohjonee vielä lisää.
Päätöksiä pitäisi tehdä,ihan itse, ja kantaa niistä vastuu.
Tiesinhän minä että viina maistuu,mutta uskoin niitä juttuja että lopetan kun tulee lapsi jne jne.Ei suvussa ole viinan kanssa lätränneitä niin vähän outo tilanne tämä on.
Lapset pakenee tietokonepelien maailmaan,surkeata mutta totta.Puhumisen taito katoaa kaikilta tässä perheessä.
Pitäisi koettaa saada itseänsä jonnekin juttelemaan tästä kaikesta mutta se on jotenkin niin vaikeata ottaa puhelin käteen ja soittaa mielenterveyspuolelle.
En ole kunnon äiti kun lapset pidän tällaisessa perhemallissa.Olisiko sittenkin parempi asua lasten kanssa ja lapset näkisi isää kun tämä aktiivisella tuulella (skarppaa kun tarvis eli sovittu tapaaminen,uskoisin)
MInä mietin sellaista, että niinä selvinä päivinä ja viikkoina, niin kuinkahan paljon kuitenkin miehellä vaikuttaa alkoholi, eli juomattomuus kiristää hermoja ja hän vetäytyy itseensä. Vaikka minulle tolkuttaa että tällainen hän on, niin onkos se sitä kuivahumalaa? Hänhän on juonut ihan nuoresta asti, kyllä siinä ajatusmaailma muuttuu. Niin se on muuttunut minullakin, aina olen jonkun juomisesta kärsinyt, vanhempieni, poikaystäväni, itseni, mieheni. Luin tässä taannoin vanhaa päiväkirjaani, jota olin kirjoittanut ollessani 15-16 vuotias. Tulin surulliseksi. Siinäkin olin odottanut, että silloinen poikaystäväni (joka oli alkoholisti ja jo manan majoilla) pitäsi lupauksena olla juomatta viikonloppuna, kun oli niin minulle luvannut. Kuinka surullista oli lukea ja ajatella että minä, nuori tyttö sen olin kirjoittanut. Enkö olisi ansainnut huolettomamman nuoruuden. Harmittaa kun tavallaan nuoruus meni hukkaan, mutta toisaalta en tietäisi nyt sitä mitä tiedän.
Minä olen myös lihonut n 20 kg vuosien myötä. Tunnistan olevani tunnesyöppö. Turrutan itseäni ruoalla.
Juu, meillä pelataan pelejä ennemmin kuin istutaan perheenä olohuoneessa ja katsotaan vaikkapa jotain ohjelmaa yhdessä. Tai jos joskus harvoin katsotaankin jotain, esim. piilokameraa, me muut nauretaan huvittaville kohdille, mies EI KOSKAAN. Hänen suustaan ei tule minkäänlaista ääntä, eikä ilme vaihdu kasvoilla. Joskus ajattelen että hän on kuin jokin kasvis. Aika outoa, nyt kun itsekin tämän oman kirjoituksen lukee. Meillä siis on normaalia hiljaisuus, hyvin epätervettä.
Minä olen käynyt terapiassa ja ihan yllätyin siitä vihan määrästä, mikä minulla sisällä velloo. Samoin surun, mutta tukahdutan sen ja mieluummin vihaan.Pelkään, että jos ilmaisen surua, niin itkusta ei tule loppua. työtä teen kovasti itseni kanssa. OIkeastaan tässä oivalsin juuri mitä minun täytyy ottaa terapeutin kanssa puheeksi kun näemme. Olen, huomasin juuri, ihan tietoisesti väistellyt asioita.
Minä myös ajattelen niin, että jos erossa asuisimme, niin mies ehkä voisi skarpata ja olla enemmän läsnä lapsilleen, silloin kun tapaisi heitä.
Puhumattomuus jatkuu ja ahdistun enemmän ja enemmän. Voin vain kuvitella miltä lapsista tuntuu. Kysyin tänään mieheltä että mistähän se johtuu että meillä ei naureta eikä tehdä yhdessä mitään? Että miksi tämä meidän yhteiselo on niin masentavaa ja tylsää? Mutta ei vastausta sieltä tule, tuhahti vain että minkä hän sille voi jos ei naurata. Hän on välittömästi hyökkäys/puolustuskannalla. Meillä on parin viikon päästä perheneuvolassa käynti. Taidan siellä sanoa että haluan erota, koska jos en eroa, niin sairastun vielä enemmän. Tulen kirjaimellisesti hulluksi! En oikeastaan tiedä edes mistä tämä minun suunnaton paha olo johtuu. Mutta äskettäinkin kun otin tämän yhteiselomme masentavuuden esille, minut ohitettiin. Miten tämä voi olla näin vaikeaa? Ajatus erosta on helpottava. En kestä tätä enää. Mutta haluan tosiaan että paikalla on kolmas henkilö kun sen sanon. Näin paljonko pelkään miestäni vai mitä tämä on?
Vaikeaa hyväksyä tai edes ajatella, että minun tunteet ovat kuolleet. En haluaisi niin, mutta niin se on. En jaksa enää itseänikään.