Kiitos Kultakala kun komppasit mua tässä!
Haju/tuoksumuisti on aika kauhea silloin kun joku kulkee ohi ja polttaa tai on polttanut samanmerkkistä tupakkaa kuin eksäni… olen saattanut jo ohittaa kohteen ja ihmettelen, miten mulla yhtäkkiä on niin kuvottava olo sitten tunnistan sen valtavan suureksi ikäväksi… olen sen nyt puolessatoista vuodessa oppinut liittämään tuoksuihin, jotka ohitin.
Kirjoititko sinä Kultakala jossain että haluaisit itsestäsi kuvia. Kaiken surun, pettymyksen ja eroahdistuksen jälkeen mä nyt kokeilen Voimaannuttava valokuva -tyyppistä itsehoitoa. Että julkaisisin tai edes ottaisin/antaisin ottaa vain iloisia kuvia itsestäni — mä kun katson vaikka vuosi sitten otettuja kuvia niin niissä näkyy se suru mitä elin, en sitä silloin huomannut, olivat ok kuvia. Jos nyt pystyn hymyilemään niin voisin teettää kuvista vaikka tapetin 
tämän hymyn eteen on otettu askelia ihan järjetön määrä!!!
Valokuvausta pitäisi harjoittaa enemmänkin. Vaikka nyt tuntuu siltä, ettei halua kameran eteen, niin silti.
Mun lapsilla ei ole äitiä kaikkina niinä vuosina, mitä olin heidän kanssaan kotona 
tai on niistä ajoista pari hassua valokuvaa. On myös yksi video, mutta se on todellakin vanhentunutta tekniikkaa eli pitäisi siirtää dvd:lle.
Sitten voi jälkikäteen nähdä, että on ollut onnellinen tai ehkä näkee, ettei ole enää niin jännittynyt mitä niillä ja niillä viiskymppisillä oli.
Mulla on ihana kuva ajasta josta muistan paljon mustaa, mutta siinä kuvassa hymyilen aidosti enkä vaan irvistele. Mä en onnistu valokuvissa jos yritän jotain. Mutta jos joku saa otettua kuvan salaa, niin voin näyttää jopa kauniilta.
Taidan kaivaa umpikuivat hätäröökit esiin ja mennä halaamaan puuta. Sekin voisi auttaa.
Kiitos teille kaikille, jotka luette ja kirjoitatte tänne mun ketjuun. Tuntuu, joka kerta yhtä hyvältä kun huomaa, ettei olekaan yksin, vaan kohtalotovereita on. Taas olisi monta asiaa, mitä haluaisin kommentoida, jotka osuu kohdilleen, mutta nyt kaatuu taas työtkin päälle, joten pitää kommentoida vähän myöhemmin.
On lohdullista huomata, että on muitakin, jotka painivat tämän työongelman kanssa. Vaikka pääsenkin tänne työkämpälle, tuntuu että sitä on ollut monta kuukautta niin ahdistunut noiden käsittelemättömien kätkettyjen asioiden kanssa, että työhön ei kerta kaikkiaan pysty tarttumaan, tai pystyy pätkittäin, mutta sitten taas tulee stoppi. Mielen saa kyllä hyväksi, kun lukee ja kirjoittelee täällä tai menee luontoon, mutta se vaikutus on lyhytaikainen. Nyt kun aloin näitä asioita käsittelemään, se tuntuu olevan kokopäivähommaa 
ja sitä ei minunkaan aikataulut kestä. Noihin töihin on nyt pakko keskittyä, ja kovettaa itsensä taas noiden muiden asioiden suhteen hetkeksi, että saisi jotenkin suman purettua. En tiedä voitko sinä, Ex-ph, jakaa töitäsi jonkinlaisiin osiin, mutta minulla on sen tyyppinen työ, että voin ottaa yhden kokonaisuuden kerrallaan. Se toimi viime kesänä, kun silloinkin oli rästitöitä. Ei olisi millään malttanut keskittyä töihin, mutta pakotin itseni siiihen, että tulin mökiltä (asumme siellä kesäisin, matkaa on vain 7 km) joka aamu kaupunkiin, otin jonkin pienen kokonaisuuden, ja päätin, että pois en lähde ennen kuin tämä on tehty. Se yksi tehtävä vain, ja huomenna toinen. Muuten minulla helposti käy niin, kun on paljon töitä tekemättä, että en pysty keskittymään yhteen kun jo ajattelen toista, välillä sorkkaisen vähän kolmattakin, ja mikään ei valmistu. Niinpä yritän olla kurinalainen, ja samalla armelias, vain tämä tehtävä tänään, ei muuta, mutta tämän pitää valmistua, vasta sitten voin lähteä. Nyt on mennyt monta kuukautta melko lamaantuneena, ja alkaa jo olla aivan hätä miten noista selviää, niinpä päätin tänä aamuna, nyt en säntäile kuin päätön kana, nyt alan purkaa sumaa tukki kerrallaan. -Se ei aina onnistu, koska välillä saattaa tulla kiireellinen tehtävä, joka pitää hoitaa heti, mutta tällä periaatteella alan nyt taistella paperivuorta vastaan. Kyllä noista omista ansioista on pakko pitää kiinni, ei me voida antaa noiden läheisten sairastuttaa itseämme niin, että menetämme lopunkin itsenäisyytemme! Vaikka onkin jo sairastuttu jonkun verran, nyt aletaan taistelemaan vastaan ja noustaan tästä suosta!
Ja sitten ollaan samalla kuitenkin armeliaita itsellemme, koska tämä tilanne ei ole meidän aiheuttama. Ei se ole meidän syy! Minäkin kesäaamuna ensin istun kaikessa rauhassa mökin laiturilla ja juon teetä, ilman huolen häivää, sitten vasta lähden töihin (pianhan se kesä jo tulee…). No ylipäätään jos aamun pystyisi aloittamaan jotenkin positiivisesti, Nyt on tullut tämä Plinkin tsekkauskin yhdeksi rituaaliksi mukaan. - Ja olen sieltä työmaalta joutunut kyllä lähtemään joskus saman tien mökille takaisin, kun onkin tuntunut kaatuvan seinät päälle. Mutta koitetaan voimaantua nyt, ja jättää häiritsevät tekijät omaan arvoonsa!
Nyt käyn vähän syömässä jotain, sitten hyökkään töihin! Kunhan saan tehtyä tälle päivälle buukaamani homman, kirjoitan sitten lisää, mutta nyt repäisen itseni pois koneelta 
Hyvää viikkoa kaikille!
Sainpas tehtyä sen tälle päivälle buukaamani työn - näin kauan siinä meni, mutta valmista tuli! Huomiselle uusi tehtävä, “päivä vain ja askel kerrallansa”…
Parveke ja Kultakala, puhuitte valokuvauksesta. Minä olen lapsesta asti ollut kova ottamaan kuvia, nyt kun digikamera-aika on koittanut, olen kyllä aivan villiintynyt. Vaikka olisi paha mieli, kun olen luonossa ja näen jotain kiinnostavaa, muu unohtuu ja alan kuvailla. Siitäkin mies huomauttelee, niitä kuvia ei kuulema kukaan sen jälkeen katso, mutta minulle se on tärkeä harrastus, eikä hän sitä joudu maksamaan.
Minäkään en yleensä onnistu kuvissa, vaan jotenkin jäykistyn, jos pitäisi poseerata. Moni täällä on puhunut myös ylipainosta. Tiedän senkin pitkältä ajalta, hyvästä ruuasta saa lohtua, jos kukaan ei välitä… Olin hoikka kun muutimme yhteen silloin 80-luvulla, mutta kun huomasin, ettei liitto ollutkaan sellaista mistä olin haaveillut, aloin “huomaamatta” pulskistua. Liikunta jäi myös pois, kun muutin maalta kaupunkiin, ja kaikki oli käden ulottuvilla, ei tarvinnut polkea pyörällä pitkiä matkoja, kuten ennen maalla. Kiloja tuli aika nopeasti, pian oli n.30 kg ylipainoa ja se oli tiukassa. Kerran sain laihdutettua eli 10 kg, mutta nekin alkoivat hiipiä takaisin. Häpesin ulkonäköäni, ja vuosia käytin peittäviä vaatteita ja vältin riisuutumista toisten nähden. Tavallaan ulkonäköönsä tottuu vähitellen, enkä enää tajunnutkaan kuinka pulskalta näytin, nyt kun katsoo vanhoja kuvia, hirvittää. Melkein 20 vuoden ajan kieltäydyin sanomasta painoani kenellekään, miehellenikään. KUNNES… kolmisen vuotta sitten, minulla oli irtiottoyritys tästä liitostani. Silloin nimittäin jossain keskustelussa mies sanoi, että “olemme kasvaneet erilleen”. Minä kimpaannuin, kaikki nämä vuodet olen yrittänyt ja toinen mielestäni ei, miten voi mitään yrittämättä sanoa niin. Ja sitten yht’äkkiä tunsin itsekin samoin. Aloin jo miettiä eroamista, kävin asiat läpi ja tein surutyön melkein valmiiksi, aloin ajatella itseäni itsenäisenä ihmisenä. Ja silloin pystyin viimein myös laihduttamaan. Ajattelin laihduttavani 10 kg, mutta kun se eteni hyvin, jatkoin, puolessatoista vuodessa laihdutin 30 kg, ja pääsin takaisin normaalipainoon - ylärajalle tosin! Alkoi tulla myönteistä kommenttia, 30 vuotta vanhat vaatteet mahtuikin yht’äkkiä päälle (eipä kulunut rahaa, kun oli nekin tullut säästettyä :mrgreen: ). Ja silloin tällöin alkoi jossain kuvassakin näyttää jo ihmiseltä Tavoitteen saavuttamisesta on nyt noin vuosi ja olen onnistunut pitämään kilot poissa. Olen päättänyt, että niitä en enää ota takaisin. Se teki hyvää itsetunnolle, jota juoppo mies yrittää latistaa. Kun viime kesänätäytin 50 v, poseerasin uimapuvussa ja nätissä hameessa ja mies sai ottaa kuvia, teetin niitä sitten piruuttani sukulaisille :mrgreen:
Nyt olen pyytänyt miestä ottamaan kuvia, kun olen kaatanut ensimmäisen puuni, kun lapioin lunta, kun sahaan polttopuita - kai ne on sellaisia voimauttavia kuvia, että minäpä pystyn, jos mies ei viitsi tai halua tehdä, pärjään kyllä itsekin! Vasta vuoroon olen sitten ottanut miehestä kuvia, kun se makaa lattialla tai ruohikossa sammuneena - todistusaineistoksi :mrgreen: !
Tänä keväänä minusta tuli hyvä kuva, kun istun kodassa nuotiolla kahvikuppi kädessä. Olen siinä vapautuneen näköinen, en kireä kuten kuvissa yleensä, siitä kuvasta näkee että minulla on hyvä olla enkä jännitä. Tuolla nuotioretkellä ei mieheni ollut mukana.
Miksi sitten olen vielä tässä, vaikka jo tein surutyön valmiiksi eroa varten? Pari vuotta sitten, alkukesästä, miestä puri puutiainen ja se sai borreoloosin, joutui antibioottikuurille. Otti sen vakavasti, 10 pv kuurin aikana ei juonut yhtään alkoholia, ja huomasi, että selvänäkin voi olla! Siitä alkoi ainoa pitempi selvä jakso liittomme aikana, kesti n. 5 kk. Minä olin jo ollut valmis lähtemään, mutta nyt ajattelin, että minun pitää tukea häntä. Niin siis jäin. Yritin kannustaa ja luottaa koko ajan, pieni pelko jäyti, mutta en näyttänyt sitä. Olimme varanneet etelänlomamatkan joulukuun alkuun. Ekan kerran uskalsin odottaa, että lomasta tulisi hyvä, voisimme kierellä ja kokea kaikkea yhdessä. 3-4 kk pelkäsin, sitten aloin luottaa, että tämä kestää. MUTTA. Kun pääsimme lentokentälle, haki mies heti juoman. Tiesin oikeastaan heti, että se alkaa taas. Mutta en tiennyt kuinka intensiivistä siitä juomisesta tulisi. Hän joi konetta odottaessa, lentokoneessa, ja sitä rataa se sitten jatkui jokainen päivä sen kahden viikon ajan. Paluulentoa edeltävänä iltana pakkasin tavaroita kaikessa rauhassa, mies makasi sängyssä seläillään ympäripäissään ja alkoi haukkua minua. Yritin pyydellä, ettei viitsisi, ei nyt pilaisi kaikkea. Ei auttanut pyytely mitään. Sanoin silloin, toista 25 vuotta en ala katselemaan, kun päästään kotiin, tehdään avioehto, että kumpikin saa oman omaisuutensa, ja sitten erotaan. “Jos sä olet sen niin päättänyt”, sanoi. Siten sanoi kuitenkin, että “Luuleksä että mä aioin tätä jatkaa. Mä vaan olin päättänyt, että lomalla otan”. Minusta kurjasti ajateltu sekin, kun meillä olisi ollut tilaisuus olla kahdestaan ja parannella välejämme. Ulkona satoi, mutta oli lämmin, menin paljain jaloin yöhön seisomaan sateeseen ja itkin, mutta sitten päätin, että selviän mistä vaan. ultiin kotiin, ei loppunut juominen, vaan siitä alkoi tämä jokapäiväinen tosi runsas juominen, joulukuusta 2010. 5 kk:n selvän jakson jälkeen se oli suuri pettymys. Siitä alkoi tämä minun masennus tai ahdistus myös. Mutta kun välillä luotin, meni edellinen irrottautuminen tavallaan hukkaan, ehdin taas kiinnittyä uudelleen, olin takaisin alkuruudussa. Mutta jotain edistystä on tapahtunut, en enää usko satuihin, enkä mutokseen, sopeudun, mutten ripustaudu. Ja niitä kiloja en ota enää takaisin1!
Olen minä kai oppinut jotain matkan varrella, mutta sitä en vieläkään, miten pääsisin irti. Mutta jollen pääse, olen kuitenkin yksilö nykyään, en miehen jatke… Toivon …en enää hyvää yhteiselämää hänen kanssaan, vaan lähinnä hyvää elämää meille molemmille yksilöinä.
Rinalda,
sitä se elämä on.
Mä kirjauduin tänne joulukuussa 2006. Ajatus oli erota, tai itse asiassa ajatus kiteytyi siihen että alkoholiongelmaisen kanssa ei voi elää ihmisarvoista elämää.
Sitten muualla elämässä tapahtui, ja huomasin myös sen, että löytyy halua kunnioittaa toista ihmisenä. Niin, ehkä sillä rahallakin oli osuutta asiaan ja sillä, että kävin kokeeksi asuntonäytössä ja se tuntui hirveältä. Siltä, että heittää kaiken hukkaan.
Loppuvuodesta kävin jälleen asuntonäytössä. Ja nyt se tuntui toiselta. Halusin sen asunnon, halusin uuden alun. Tällä kertaa jälleen kerran tuli raha vastaan. Mulla kun ei ole omaisuutta. Tiedän, sitä on tulossa kun vanhemmistani aika jättää, mutta ei sillä ole kiire.
Tai jos mies kuolee, olen henkivakuutuksen edunsaaja - mutta kun en mä senkään vaihtoehdon varaan haluaisi laskea.
Joten vaihtoehdoksi jää katsella kämppää vähän halvemmalta seudulta. Mutta sekään ei kuulosta pahalta. Itse asiassa kuulostaisi tosi hyvältä palata sinne oman heimon maille…
Oma paino on heitellyt elämässä, viime vuosi toi kiloja vielä lisää. Nyt on kolme lähtenyt. Motivaatio pysynyt. En mä sinne kokoon 36 pääse, missä olin vielä kotiäitivuosinani, kun lasten kanssa ulkoiltiin päivittäin ja ruoka oli yksinkertaista ja sitä oli monta kertaa päivässä. Mutta sen verran saisi pois, että vähän helpottaisi noita polvia.
Tuo toisen vähättely (lauseesi: mitä sä niitä kuvia otat) - onko se juomarin ominaisuus vai luonnevika? Pitää yrittää tökkiä heikkoon kohtaan? Tai jos sattuu onnistumaan jossain, niin juoppo on joskus onnistunut vielä paremmin samassa asiassa?
Tulee muuten Aku Ankka mieleen. Silläkin on välillä luonteenpiirteitä, jotka tunnistan ukossani. Kun sudenpennut alkoivat kerätä tinapaperia, niin Aku päätti että hänen pallostaan tulee kaikkein suurin. Eli varsinainen ajatus jäi toissijaiseksi (=kierrätys) ja tilalle tuli palkinnon tavoittelu. Tarkoitus pyhittää keinot…
Kiitos asiaa vilisevästä vastauksestasi! Mä en oikein vieläkään osaa käyttää tuota lainaustoimintoa, piti poimia kaikki kerralla
Sinä olet ollut kirjautuneena yli 5 vuotta - näen sen jo, tuo lienee minunkin kohtaloni :mrgreen: Yhtenä päivänä kaikki on selvää, tiedän mitä pitäisi tehdä, seuraavana ajatukset on taas kääntyneet päälaelleen. Mikä onni kuitenkin, että nämä sivut löytyivät! Jos tässä suossa painisi ihan yksin, sekoaisi ennen pitkää. Vertaistukiporukka täällä pitää kuitenkin ihmisen kasassa, jos kohta ajatukset poukkoilee. Kun minäkin ennen luulin, että kellään ei voi olla tällaista, eikä siksi voi kelleen puhuakaan. Nyt kun tulee pahoilla mielin tänne palstalle, huomaa että monella on vielä pahemminkin. Eilen illallakin tulin tänne koneelle itkien, kun olin niin väsynyt miehen juopuneisiin horinoihin, ajattelin kirjoittaa tähän omaan ketjuun pitkän tarinan; sitten luinkin muiden ketjuja, tuli esiin väkivaltaa, mustasukkaisuutta, niitä ei meillä ole, taas tuntui, että asiat voisivat olla paljon pahemminkin.
Silti tuntuu, että hukkaa elämäänsä rakkaudettomassa liitossa, minulla olisi ollut niin paljon hellyyttä ja myötätuntoa antaa, miksen saanut siihen elämältä tilaisuutta? Mutta omahan se oli valinta, osoittautui vain vääräksi valinnaksi. Väärän valinnan voisi korjata, mutta se on juuri tuo, toista ei halua loukata eikä satuttaa, toiselle ei halua pahaa, koska pohjimmiltaan se toinen ei ole paha ihminen, se ei lyö, ei rajoita mun elämää muuten kuin henkisesti, hoiti työnsä hyvin, ei tappele, ei varasta… En mä halua lytätä sitä, en halua että sillä menisi huonosti, JUURI siksihän minä tässä vielä olen, kun välitän liikaa siitä, miten hänelle käy. Se että näin teen ehkä hänellekin hallaa, ymmärrän sen teoriassa, mutta sydän sanoo muuta. Ja kuitenkaan emme koskaan ole olleet intohimoisesti rakastuneita. Tää mies vaan osui kohdalle silloin, kun minun piti päästä irtautumaan ahdistavasta kodista, äidin ikeen alta, ja tämä mies sattui olemaan omiin tapoihinsa tottunut vanhanpojan alku, niin passiivinen ettei paljon pyristellyt vastaan. Mutta oli jo yli 30-vuotias ja viettänyt jo monet vuodet vapaa-aikansa Kaljapullon kanssa, en voinut ymmärtää ennen kuin vasta hiljattain, miten tärkeä seuralainen siitä oli ehtinyt tulla. Kuvittelin, että se oli vain korviketoimintaa, elämänsä rakkautta odotellessa
Tuo kaiken hukkaan heittäminen on kans mulle niin tuttu ajatus. Niinkuin tähänastinen elämä olisi ollut turhaa, jos nyt luovuttasi. Mutta nyt kun näitä asioita on alkanut täällä oikein urakalla miettimään, alkavat mietteet kääntyä vähän toiseen suuntaan. Kun elämä juopon rinnalla on näin vaikeata, jos nyt pystyisi irtautumaan, voisi vielä muistella tähän astista elämää, myös niitä hyviä puolia, ja ehtisi vielä saada vähän onnea tai ainakin tasapainoa itsellekin, ehkä jopa toinen pääsisi jaloilleen (sen varaan tosin ei voi laskea). Mutta jos tähän jää, ja tämä tästä näyttää koko ajan pahenevan, silloinhan se vasta elämä menee hukkaan, ajan myötä katkeroituu ja alkaa vihata toista. Sitten kun toisen terveys lopullisesti pettää, on itsekin ketkeroitunut vanha akka eikä pysty muistamaan enää mitään myönteistä. En halua tulla sellaiseksi!
Ja vielä kommenttia: en minäkään sinne 36 kokoon koskaan pääse, mutta sellainen 39-40 on nyt, kun se pahimmillaan oli koon 50 tienoilla, ja oli vaikea löytää vaatteita! Eikä tuosta vartalosta enää täydellistä tule, vähän on riippuvaa ja roikkuvaa siellä sun täällä En kuitenkaan enää anna niiden häiritä, vaan olen tyytyväinen itseeni just sellaisena kuin olen nyt, muut saa tyytyä siihen!!
Ja vielä tuo toisen vähättely, se on kyllä mun juopolla luonnevika; kyllä se jopa kehuukin mua monesta asiasta, mutta selllaiset asiat joista tietää mun nauttivan, niitä pitää vähätellä ja arvostella. Kaikki mun harrastukset on turhia, sama ajattelutapa tuntuu olevan selvinkin päin. Itse hän ei harrasta mitään muuta kuin kaljanjuontia, joten se ei ole sitä, että osaisi itse paremmin - luultavasti se onkin kateutta siitä, että elämässäni on jotain sisältöä!
Tässähän tätä taas näin “lyhykäisesti” :mrgreen: Paljon jäi taas vielä kirjoitamattakin mielessä pyöriviä asioita, mutta pakko taas yrittää tehdä töitäkin välillä. Mutta ah niin hyvälle tuulelle tulin taas tästä kirjoittelusta!
Ihana tuo koko 39 
se on tavoitteena itselläkin.
Sinällään mä tykkään mun vartalosta nytkin, kun olen yksin. Katson peiliin ja tuumaan että ei tuo hullumpi ole. Joo, roikkuu mutta myös toimii. Ja vatsa on ihan tasainen (ei litteä), jos makaa selällään. Mutta juopon sanat on satuttaneet ihan tarpeeksi, ei se ansaitse tätä.
Katkeroitumista yritän välttää. Jos joku ei vielä tiedä, niin oltiin perheterapeutilla tänään ja hän puhui vihasta. En viitsinyt korjata. Että ei tämä ole vihaa. En minä vihaa miestä, tai itseäni. Minä olen surullinen. Jos kohta myös väliin peloissani ja ahdistunut, mutta ihan ensisijaisesti surullinen.
Ei ole enää kyse siitä, että heittäisin menneen hukkaan, se on käytetty hyvin ja nyt on aidosti muutoksen aika. Siitä olen puhunut aikani, nyt vois heittää tekoja kehiin. Ja itseäni olen muuttanut jo ihan tarpeeksi, monesti hyväänkin suuntaan. Mutta enää ei oikein jaksa. Muiden vuoro.
Pieni päiväkirjamainen päivitys pääsiäisestä ja sitä seuranneesta viikosta.
Pääsiäinen meni hyvin. Koska miehen korvaukset eivät tulleet ennen pääsiäistä, rahat olivat käytännössä lopussa, joten kauheaan juopotteluun ei ollut mahdollisuutta. Minä kyllä yritän pitää aina huolen, että edes muutama kymppi olisi hätävaraa, ja niillä sitten “kiltteyttäni” rahoitin miehen kaljan juontia.
Pääsiäisen aikana mies joi “vain” keskimäärin 10 pulloa keskikaljaa päivittäin, ja oli siis käytännössä selvinpäin 
. Se on niin tottunut päivittäiseen juomiseen, ettei se tuosta tullut minunkaan mielestäni ollenkaan humalaisen oloiseksi :mrgreen: Parina päivänä mökillä teimme MOLEMMAT metsätöitä, useamman tunnin päivittäin, minä sahailin saunapuita sähkösahalla ja mies kaateli lahoja puita tavallisella mottorisahalla. Sitä se ei ole tehnyt vuosiin, meillä oli siis mukavaa. Melkein jo ehti tuntua, että eihän mitään ongelmaa olekaan. Mutta… sehän oli vain sen ansiota, ettei ollut rahaa viinaan.
No korvaukset tulivat sitten tiistaina. Ja nyt tuntuu, että alkoi oikein syöksykierre. Tämä viikko on mennyt tällaisilla määrillä:
Tiistaina 2 x 0,5 litraa = 1 litra Suomi-viinaa. Yli 10 keskikaljaa.
Keskiviikko 0,7 + 0,5 = 1,2 litraa Suomi-viinaa. 6 pulloa IVA-kaljaa. + pieniä matkamuistopulloja.
Torstaina 0,7 + 0,5 = 1,2 litraa Suomi-viinaa. 17 pulloa keskikaljaa. + pieniä matkamuistopulloja.
Perjantaina 0,5 litraa Suomi-viinaa. Muutama keskikalja (Siis melkein raitis päivä :mrgreen: )
Tänään lauantaina 0,5 litraa Suomi-viinaa. n. 15 pulloa keskikaljaa.
Näyttää olevan menossa yritys juoda itsensä hengiltä! Eräs tuttu sanoi, että hänen havaintojensa mukaan itsemurha viinalla kestää 30 vuotta. Jos ajattelee, että tossa 3-kymppisenä vakavammin tuon yrittämisen aloittaa, nyt 60-vuotiaana pitäisi alkaa tuloksia näkymään Ja toden totta, tämän kaupungin pultsarit poistuvat katukuvasta 50-60-vuoden iässä. Kun kuolo korjaa. Mutta tuommoinen juoppo, jolla on työpaikka rajoittanut, ja on lämmin koti, missä ruoka- ja muu huolto pelaa, semmoisten keskuudessa poistuma ei ole niin nopeaa. No, enhän minä sille kuolemaa toivo, päin vastoin vähän mielekkäämpää elämää, mutta alkaa jo näyttää aika hällä väliä -meiningiltä. Tuo kahden pullon taktiikka mua huvitti: laiskuuden huippu, toinen pullo keittiössä ja toinen vessanpytyn vieressä, ei tarvi turhaan kävellä, sai napata huikat aina siellä missä oli. Molemmat vajenivat nimittäin tasatahtia.
Aika usein herään aamuyöstä ja alan vatvoa asioita ahdistuneena. En tällä viikolla kuitenkaan. Olo on aika hyvä, uskokaa pois. Ehkäpä olen tajunnut, että ollaan jo sellaisessa tilanteessa, että millään mitä teen, en pysty hänen tilanteeseensa vaikuttamaan. Torstaina aamuyöstä heräsin, ja ajatus oli aivan selkeä. Otin paperia ja kirjoitin ajatukseni ylös, että muistan sen aamullakin. Sanasta sanaan näin lukee siinä lapussa: “Nyt alkais olla se hetki käsillä, että mun pitää pelastautua. Että mun pitää hypätä uppoavasta laivasta, etten huku sen mukana. Olen uimataidoton - pitäisi kuitenkin pystyä uimaan maihin. -Nyt mun pitäisi ymmärtää toimia. Nähdä tuo syöksykierre ja se että mulla ei keinoja ole sitä katkasta. Ymmärtää, että olen jo yrittänyt tarpeeksi.”
Sitten nukahdin vielä hetkeksi, ja näin unta, että mieheni oli jo aamusta tosi juovuksissa, ja putosi veteen, ja käveli siellä vaatteet päällä. Nousi laiturille, ja melkein pudottautui uudelleen. Lausui mulle runoa. Mä sanoin, ettei sen tarvi lausua, ja että mun on pakko pelastautua, muuten se vetää mut pinnan alle mukanaan.
En mä sille kuitenkaan aamulla mitään sanonut, enkä sen jälkeenkään. Eli mikään ei ole muuttunut vielä. Paitsi mun asenne, olen asennoitunut siihen, että sitten kun on pakko, pelastan itseni tästä tilanteesta. Mä kattelen vielä vähän aikaa. Mutta loppuelämääni tää ei tule jatkumaan näin, sitä en salli.
Aika raadollinen ja rehellinen kuva tilanteesta sinulla kyllä on. Mutta ei kai haittaakaan, jos tuossa odotellessasi opettelet uimaan 
? Al-anon on hyvä apu, sillä väistämättä sitä ‘sairastuu’ holistin kanssa eläessään vähintään siihen, että elämänpiiri kapenee melko pieneksi. Ja jos sitten joudut aavalle merelle myöhemmin se voi tuntua… niin no aavalle
Jos et halua mennä ryhmään, niin voisit ehkä lukea kirjallisuutta?
Ah, taas niin tuttua tekstiä.
Mietin jonakin päivänä, että eipähän tämäkään aika ole hukkaan heitettyä. Olen kasvanut meidän suhteen aikana paljon, minusta on tullut se leijonaemo, enkä anna vastoinkäymisten musertaa itseäni. Puolustan lapsiani henkeen ja vereen, siispä se ajaa lähtemään. Ja tiedän sen, että kun lähden, niin minä pärjään vaikka pitäisi istua päälaellaan. Onneksi minulla on myös hyvä ja laaja tukiverkko, jota pystyn laajentamaankin, jos vain tarvetta on.
Uimaan opettelua suosittelen minäkin, sillä sitä harjoittelen itsekin koko ajan. Sitä pientä myyräntyötä, jota tulen tarvitsemaan selvitäkseni tulevasta. Laajennan jälleen elämänpiiriäni, jonka mies sanoillaan on tehokkaasti saanut kutistumaan onnettoman pieneksi. Ja jos se laajennus ei sovi miehen pirtaan, niin sehän vaan tuo jatkoratkaisut entistä lähemmäs. 
Moottoritie on kuuma…
“Voi miksi sä aavalle ohjaat,
ei purtemme selvitä vois…”
Kiitos Cricket, Kesäheinä ja muutkin!
Kirjoitin juuri pitkän vastauksen, mutta ilmeisesti tässä on jokin aikaraja, asiakas soitti välillä ja kirjautuminen ehti raueta, ja kun yritin kirjautua uudelleen, hävisi teksti. Voi hitsin vitsi!
Raadollinen ja rehellinen kuva mulle alkaa tosiaan muodostua, mutta tämä on melko nuorta, vielä viime vuonna ajattelin, että työtkö ne minua rassaa, kun meinaa lamaantua ja on ahdistunut. Ei kai nyt tuo miehen pikku ryypiskely haittaa … :mrgreen:
Järjellisesti alan ymmärtää tilanteen, mutta konkreettisiin toimiin ei minusta vielä ole, mutta tosiaan, opettelen tässä odotellessani uimaan Taistelutahto on kova, jos tämä pursi sinne aavalle haaksirikkoutuu, niin uin kyllä s…tana maihin, vaikken osaiskaan!
Nyt mun pitää ruveta töihin, se asiakas joka soitti, olemme sopineet johtokunnan kokouksen torstaile ja paperit on levällään. Hän kyseli, kun ennen on kokous tavannut olla jo maaliskuussa. Kerroin, että olen ollut väsynyt, koska mieheni on eläkeputkessa ja juo päivittäin, enkä ole jaksanut hoitaa töitäni niin tehokkaasti kuin yleensä. Hän ymmärsi ja sanoi, ettei haittaa. Kaikille ei voi kertoa, mutta “empaattisemmille” asiakkaille olen ajatellut kertoa tuon, helpottaa mun stressiäni. Nyt vaan tsemppaan itseni tekemään kyseisen työn valmiksi. Aikaa mulla on täällä työpaikalla istuskella iltamyöhään, nimittäin äsken kun kävin asunnolla välipalalla, näkyi olevan taas 0,5 litran Suomipullo vessassa ja 0,7 l keittiön allaskaapissa. Se kai luulee, etten huomaa sitä allaskaapin pulloa, kun samassa kaapissa on tyhjien pullojen ja tölkkien patteristo Niin, onhan lisäksi eilen mökkireissulla ostamansa 24 tölkin keskikaljapakki, joten ei tänään vielä lopu kesken :mrgreen:
Vieläkin harmittaa, kun pitkä pohdiskeluni hävisi koneelta, mutta palaan siihen myöhemmin!
Ja täällä muuten paitaa aurinko. Toivottavasti teilläkin
Vielä hauska tapaus tältä päivältä. Kävin tuossa alkuillasta asunnolla kissoja ruokkimassa. Valot oli sammutettu eikä miehen kenkiä näkynyt eteisessä. Vilkaisin viinapulloja, toisessa oli pikkutippa jäljellä ja toinen oli tyhjä, litran verran oli kulunut siis. Ajattelin tietenkin, että on lähtenyt ostamaan lisää… Kun kävelin makuuhuoneen ohi, ajattelin… hei hetkinen. Pimeässä huoneessa pilkotti jotain vaaleaa. Mutta oli aivan hiirenhiljaista. Peruutin takaisin, kurkkasin varovasti ovesta. Silloin sieltä kuului: “Kyllä täällä hengissä ollaan!” Siellä se herra makasi seläillään päiväpeiton päällä alushoususillaan koko hemaisevassa :mrgreen: 128 kilon komeudessaan. Ja hiiren hiljaa, että ehdin jo luulla sen veivinsä heittäneen! Notta kyllä nauratti
Ei vaikuttanut edes kovin humalaiselta. Ei ollut juonut kaljoja. Vain litran viinaa, mutta on näköjään jo niin immuuni, ettei siitä nyt vielä tule juuri miksikään! Tää on joskus niin tragikoomista tää elämä Olen sen huomannut teidän muidenkin ketjuista, pakkohan tästä on huumoria repiä, muuten sekoaisi lopullisesti No kyllä se olo tästä taas aamuyöstä tasaantuu, ja pitää pikkusen itkeä silloin, mutta nyt olen jotenkin hilpeällä tuulella! Nukkumaan se jäikin, kun lähdin jatkamaan vielä töitä; mikä lie nenän valkaisu on menossa Jaa, nyt rupes mietityttämään, mihinkähän se ne kenkänsä oli piilottanut
Niin sitä ehtii lyhyessä ajassa toivoa…
Olet oikeassa. Näillä määrillä mitä miehesi käyttää, ei kauaa pysy hengissä. Kerrot muille (asiakkaillesi, tuttavillesi) avoimesti miehesi juomisesta, ja se on todella hyvä asia. Kulissien pitäminen ja valehteleminen tilanteesta ei varmaankaan muuttaisi ukkosi juomatilannetta miksikään, mutta omaa tilannettasi ja ahdistustasi se vain pahentaisi.
Juuri näin. Tosin et ole koskaan omalla tekemiselläsi tai tekemättä jättämilläsi pystynyt vaikuttamaan hänen tilanteeseen. Voimme muuttaa vain itseämme, toisiin ihmisiin olemme voimattomia.
Kyllä sinä osaat uida! Jos epäilet sitä, tartu pelastusrenkaaseen. Olet jo aloittanut oman pelastusoperaatiosi, kirjoittelemalla täällä, ja olemalla rehellinen tilanteestasi. Yritä katsoa enemmän itseesi, vähemmän mieheesi. Silloin sinulla jää energiaa ja voimia pelastustoimenpiteisiin. Ansaitset saada myös apua, ja sitä on tarjolla monessa paikassa, kun vain lähdet liikkeelle sitä hakemaan. Kirjoituksiasi on mukava lukea, niistä välittyy toivoa ja optimismia, ja huomaa että kirjoittaja on vahva lämmin nainen. Pidä itsestäsi huolta!
[quote=“Sitruunapippuri”]
Voi kiitos, Sitruunapippuri! Miten kauniisti kirjoitatkaan!
Muutaman kuukauden takaisesta täydellisestä ahdingosta olen päässyt jo tosi pitkälle. Onneksi olen ehtinyt käsitellä asioita jonkun verran, sillä tuntuu että tilanne on pahempi kuin koskaan, ja kohta niitä selviytymistaitoja tullaan tarvitsemaan. Uimataitoni on vielä puutteellinen, mutta tällä mennään ja selvitään, jos täytyy.
Koska olin muutaman kuukauden melko lamaantunut, enkä saanut töitä paljonkaan tehtyä, on minun nyt pakko keskittyä töihin. Nyt on toinen viikko menossa, että mies juo yli litran viinaa päivittäin ja kaljat päälle. Täällä tulee tuota menoa vielä jokin katastrofi, eikä kauan menekään. Jotenkin tunnen nyt itseni kuitenkin melko vahvaksi. Juuri nyt en voi tehdä mitään radikaalia ratkaisua, ensinnäkin mun on pakko saada työni ensin reilaan, koska sitten kun jotain pahempaa tapahtuu, tulee väistämättä taas katkosta. Toiseksi, en pysty jättämään miestä oman onnensa nojaan nyt, se tuntuisi heitteillejätöltä, tuo juomaputki pitää saada jotenkin kuriin ensin. Nyt se kuitenkin menee välillä nukkumaan, kun minä olen kuvioissa, ettei häiritsisi, jos se jäisi yksin se melko varmasti joisi aika nopeasti itsensä hengiltä. Voi se sen nytkin tehdä, mutta en uskalla nyt jättää sitä ihan ilman silmälläpitoa.
Eilen illalla tein töitä työkämpällä puoli kymmeneen asti. Kun menin asunnolle, päivän viinat yht. 1,2 litraa oli juotu ja mies nukkumassa. Mutta se oli hakenut kolmannen pullo, 0,5 litraa Suomi-viinaa, se oli aivan täysi. Hetken kuluttua mies nousi, oli jalkeilla noin tunnin, sössötti melko päissään, ja kun meni takaisin nukkumaan, tsekkasin: viimeisin pullo oli tyhjä. Se vetäisi tunnissa vielä puoli litraa viinaa, koko päivän saldo siis 1,7 litraa viinaa! (Keskikaljaa muutama tölkki, mutta sitä ei nyt ole mennyt kovin paljoa tällä viikolla). Nyt tämä on siis tosiaan riistäytynyt käsistä!
Tein paperitöitä puoleen yöhön, sitten nukkumaan sohvalle. Yöllä vähän kahden jälkeen heräsin. Mies piti pelottavaa korinaa ja ähinää, välillä pöpisi jotain itsekseen, sitten tuli välillä ihan hiljaista ja piti hiipiä kuuntelemaan, elääkö se vielä. Puoli tuntia siinä valvoin, sitten taas hetken nukuin. No sitten mies nousi syömään, seisoi jääkaapin vieressä ainakin puoli tuntia mussuttamassa, keittiöstä on seinä auki olohuoneeseen, jonka sohvalla nukun, joten taas valvoin. Sitten hetki unta, kunnes toinen kissoista oli sitä mieltä, että pitäisi saada aamuyön välipalaa muuten lähtee tapetit! Ja aamulla seitsemältä ylös. Omalta kohdaltani mua pelottaa, että sairastun vielä senkin tähden, kun en saa kovinkaan usein nukuttua kunnon yöunia. Jollei häiriöitä ole, herään itse 4-5 maissa ja suren asioita. Tuo sureminen tuntuu nyt kyllä vähän helpottaneen, jos herään, olen viime aikoina yrittänyt kanavoida ajatukset johonkin positiiviseen ja nukkunut uudelleen. En taida viitsiä enää itkeskellä sellaisen asian takia, jolle en mitään voi. Keskityn itseeni. Ja laitan työasiat reilaan. Mutta hätä mulla on kuitenkin tuon onnetoman elämästäkin :mrgreen:
Se, että olen alkanut kertoa ihmisille, se on ihan uutta mulle. Kulissien ylläpito on ollut elämäntyöni tähän asti Se, kenelle kertoo, pitää tarkoin harkita, mutta kokemukset ovat enimmäkseen positiivisia tähän mennessä.
Mun pitää nyt vaan olla vahva ja mennä läpi kaikesta, minkä elämä tuo. Ja vahvaksi (ja tyyneksi) tunnenkin itseni nyt!
tuo kaiken laskeminen on loppupelissä turhaa. Mutta ihan tarpeellinen välivaihe, ainakin mulle oli. Kun piti vakuuttaa, että minä en ole se hullu…
Laskemisesi perusteella arvaan että olet tehostamiskonsultti, kirjanpitäjä tai tilastotieteilijä… Mutta joo. Mulla on mennyt työt välillä ihan uniin, kun karri kömpi yöllä viereen, niin tartuin siihen kaksin käsin, ajattelin: lyhytaikainen laina, kirjataan…
Samalla tavalla voisi laittaa omaa elämäänsä paperille. ‘Vuoden 2011 tulosta rasittaa heikko tase. Taseessa olevan aktiivijuopon kuoletus ei ole onnistunut viiden vuoden suunnitelman mukaisesti.’
mutta ehkä menojäännös poistuu kerralla. Kiellän, että pelkäisin, mutta on niin paljon hyviä syitä olla piditmättä. Niinkuin se, että just nyt ei halua keinuttaa venettä, koska muutos tulee… Viimeinen askel pitäisi vaan ottaa ja hypätä.
Jos on outoja sanoja, niin johtuu siitä että näpytän puhelimella ja koko ruutu ei mahdu kerralla näytölle.
Hei Kultis!
Kirjanpitäjä liippaa aika läheltä, kuuluu osana mun toimenkuvaan…
Aikaisemmin en koskaan ole kyllä pitänyt kirjaa noista juomamääristä. Kuten sanoit, tämä on tarpeellinen välivaihe, mulle ainakin. Kerään todistusaineistoa itselleni, jotta ymmärtäisin Tämä on osa prosessia. Matkalla täydellisestä kieltämisestä täydelliseen tiedostamiseen :mrgreen:
Ja vielä ne poistot, sitten alkaakin tulos olla selvä…
Vieläkin pitää vähän jatkaa tuosta laskemisesta. En tosiaan sitä ole harrastanut, enkä työkseni tutki kätköjä, eikä tuo mies paljon juomistaan salailekaan. Olen kuitenkin kieltänyt asian itseltäni viime aikoihin asti ja salannut muilta. Jälkeen päin näen, että olen kärsinyt tilanteesta kauan, ja yhteiseloomme on mahtunut paljon itkua, mutta olen jotenkin sellainen positiivinen ihminen, että kun tilanne menee ohi, en taas ajattele koko asiaa. Jos vaikkapa joku soittaa tai tulee käymään, olen heti taas iloinen enkä ajattele äskeistä ahdinkoa. Hyvin harva on nähnyt minut surullisena. Nyt tänä talvena tilanne muuttui, kun ahdistuin niin, että aloin herätä aamuöisin suremaan ja kesken työnteonkin saattaa alkaa itkettämään. Eli sairastuin ja tajusin tarvitsevani apua. Toki täälä paikkakunnalla ihmiset ovat nähneet, että mieheni on melkein aina juovuksissa, tai ehkä osa luulee, että siinäåä harvinaisen mukava seuramies, aina puhelias ja sosiaalinen :mrgreen:
Sukulaiset ja parhaat ystävät (nuoruudesta) asuvat kaukana, eivätkä ole tätä todellisuutta nähneet, en liioin ole heille koskaan kertonut. Toki kun käyvät kylässä (pitkästä matkasta johtuen kerran vuodessa tai harvemmin), juohan se mies silloinkin, mutta menee sen piikkiin, että varmaankin harvaan tavatessa iltaa istuessa riehaantuu. Nyt kun ajattelen, että pitäisi rakentaa itselle vähän tukiverkkoa ja kertoi joillekin, eiväthän ne edes usko, millaista elämäni on voinut olla. Niinpä olen ajatellut, että pitää kerätä faktatietoja ja saavat sitten lukea ketjuni täältä ja saavat käsityksen. No yhdelle vasta olen kertonut, että kirjoitelen tänne ja antanut nimimerkkini, vanhempi kaukainen sukulainen, jolla sain samassa yhteydessä yllättäen tietää olevan samanlainen ongelma (itse asiassa pahempi). Jos vain sanon: mun mies juo aika paljon, niin eihän ne edes ota sitä todesta, eivätkä ymmärrä millaisia määriä on kyseessä. Siis todistusaineistoa tarvitaan! Mainitsin miehen kaverillekin, että olen huolissani miehestäni, kun se juo niin paljon, että menettää terveytensäkin. Kaveri sanoi: Anna nyt sen miehes juoda muutama kalja, se on selvin päin aika tylsä kaveri! Totta tuokin. Mutta kun kyse ei ole muutamasta kaljasta. Kun kerroin kaverille päiväannokse, hän kyllä sitten sanoi, että tuolla se kyllä tappaa itsensä, tuo on hänen viikkoannoksensa.
Sitten olen myös ajatellut, nyt kun tuo juominen on mennyt ihan hallitsemattomaksi, jos se vaikka saa jonkun sairaskohtauksen tai kuolee, on hyvä että on dokumentoituna tietoa ajasta ennen mahdollista katastrofia. Pelkää pahinta, varaudu vielä pahempaan 
Tai jos nyt jostain ulkopuoliselta taholta lähtisi apua hakemaan, olisi täsmällistä tietoa. No niin, tässä taas näkee, miten mun pitää juurta jaksain selittää joka asiaa, ei kai tällasta selittäjää kukaan kestäkään selvin päin
Asiasta toiseen, sainpas ne paperit ajoissa valmiiksi ja esittelin asiakaan johtokunnalle tänään. On ollut asiakkaani jo yli 10 vuotta, ja sen tyyppinen, että johtokunnassa on tavallisia eri alojen ihmisiä. Viisi henkeä, kaikki ihan järkeviä, siinäkin mielessä, että ajattelin voivani niille kertoa todellisen syyn, minkä tähden asiat tänä vuonna valmistuvat tavalista myöhempään. Yhdelle jo kerroinkin kokousta kutsuessa. Kokouspaikalle ajellessa mietin, uskallankohan kertoa, ajattelin että katson tilanteen mukaan, ei ole pakko kertoa, katson tilanteen mukaan. Yksi henkilöistä on ollut samalla työpaikalla mieheni kanssa ja vähän epäröin, jos hän kertoisi eteenpäin, enkä halua pilata miehen hyvää mainetta, mikä on ollut työelämässä. Tämä henkilö kuitenkin lähti pois heti, kun viralliset asiat oli käsitelty, ja sitten alettiinkin puhua kaikenlaisia henkilökohtaisia asioita. Niinpä minäkin sitten sanoin, että voin minäkin kertoa, miksi työt ei oikein ole nyt sujuneet niinkuin pitäisi, mutta älkää nyt hirveesti levitelkö näitä asioita. Että mies on aina käyttänyt runsaasti alkoholia, mutta nyt kun on pari vuotta ollut eläkeputkessa, on se ollut jokapäiväistä, ja minä olen meinannut siihen väsyä ja melkein lamaannuin talvella, nyt kyllä olen toipumaan päin. Nämä neljä kuulijaa olivat myötätuntoisia, eivät kovin paljon kommentoineet, mutta nyökyttelivät, eivätkä moittineet yhtään. Yksi oli ajanut mökkimme ohi ja nähnyt mieheni lapioivan lunta (mikä ajoitus, se yhtenä päivänä hetken lapoi!) Kerroin, että viime kesänä mies vain meni joka aamu autoonsa istumaan, ja joi siellä kaljaa ja kuunteli musikkia, ja että minä jo opettelin sahaamaan puitakin sähkösahalla ja kaadoin pari pihlajaakin. Nauroimme yhdessä, eivät olleet pilkallisia, vaan ymmärtäväisiä. Sitten puheenjohtaja kertoi jotain henkilökohtaista ja surullista omasta työstään. Kaikin puolin vapauttava tilanne, josta jäi hyvä mieli. Eli näin täällä opetellaan kulissien kaatamista
Mutta nyt lähden asunnon puolelle katsomaan joko se mussukka nukkuu Keitän vielä kyllä itselleni kupin kahvia jäätelön kera. Hyvää yötä!
Aasinsiltana tuosta juomien laskemisesta:
Mä suhtaudun nykyään pikkaisen turhankin herkkänahkaisesti, jos joku miehen juomisen määriä alkaa multa kysellä. Niinkuin muutama viikko sitten tuli yhden miehen kanssa puhetta yksinhuoltajuudestani ja siitä ettei lapsen isää välillä ole ollut kuvioissa ollenkaan alkoholismin takia - ja siitä seuraava kysymys olikin että no mutta paljonko se sitten joi, kyllä mä ainakin sen saunakaljani tykkään juoda… Sanoin että joi sen verran, että päädyttiin eroon ja jos oot huolissasi omasta juomisestasi, niin voihan siihen ite ottaa ja tarttua, ennenkuin tulee ongelmaksi.
No, miksi mua tuollainen viaton kysymys ärsyttää… Tämä kyseinen mieshän varmaan halusi vaan oppia tuntemaan rajojani ja millainen olen ja miten suhtaudun alkoholiin ja ehkä ajatteli asiaa pidemmällekin, eli miten minä suhtautuisin hänen alkoholinkäyttöönsä ja mitä mä ylipäätään ajattelisin hänen elämäntavoistaan tms. Joskus musta vaan tuntuu, että kun nyt oon yhden ihmisen diagnosoinut alkoholistiksi, niin nytkö täytyisi ruveta joksikin alkoholismi-indikaattoriksi muillekin ihmisille. Ja oonpa joskus kokenut jopa, että joku olisi halunnut asetella kukkahattua pörheille kutreilleni: Eihän mua kiinnostanut ruveta moraaliseksi selkärangaksi miehellenikään, jota mä sentään rakastin! Netti on pullollaan niitä alkoholinkäyttökaavakkeita, kaipa ne kertovat tarkempaa tietoa kuin minä kaiken maailman pallontallaajien juomisesta. Sitä paitsi joskus on tuntunut, että just ne ihmiset, joille olen sitten jonkinlaisen esitelmän niistä määristä pitänyt, ymmärtävät lopulta tilannettamme kaikkein huonoiten. Ehkä muiden ihmisten (joille määriä ei ole tarvinnut luetella) on ollut helpompi ymmärtää, että kyse ei lopulta ole määristä, vaan siitä ettei asiaan enää ollut hallinnantunnetta, se alkoi kasvaa meitä suuremmaksi.
No, tietenkään mä en sille miesraukalle ruvennut tällaisesta avautumaan vaan jatkettiin ihan mukavissa tunnelmissa, syytönhän se nyt noihin mun tuntemuksiini oli .
Silloin kun aloin itse pyristelemään irti alkoholikuviosta ja avautumaan asiasta mm. täällä, niin mua ihan hävetti, etten tiennyt paljonko mieheni joi. Sehän joi piilossa, salaa, ja sitä paitsi en mä siihen kauheammin kiinnittänyt huomiota, tiedättehän… Ne määrät varmaan oisivat olleet mulle jotakin kättä pidempää, jotain konkreettista mitä lyödä tiskiin. Onneksi ainakaan täällä niiden perään ei sitten kyseltykään .
Rinalda, vaikka tää ei aihealueeltaan niin kiva palsta olekaan, niin kivaa että olet löytänyt palstalle, tervetuloa jälkijättöisesti munkin puolestani .
Hei Eepos, ja kiitos tervetulotoivotuksestasi! Tuo mitä yllä kirjoitat, juuri tuossa tilanteessa olen nyt, vasta vähän aikaa pyristellyt, ja alkuun ajattelin, olenkohan vain liian pikkumainen 
Kuitenkin olen aina pitänyt itseäni suvaisevaisena, joten ajattelin vähän aikaa seurata, että saan konkreettista tietoa (ja juuri sitä kättä pidempää). Tämän neljännesvuosisataisen juopon muijan urani aikana olen siis jonkinlaista seurantaa harrastanut nyt pari kuukautta. Ja nyt kun syöksykierre alkoi pahenemaan, alkoi vakiintumaan tuo 2 viinapulloa päivässä, nyt vasta aloin tehdä muistiinpanoja määristä 
Juurikin siksi, että pelkään että jotain pahempaa sattuu ennen pitkää näillä määrillä, ja haluan tiedostaa tilanteen.
Tämä viikko on jatkunut samalla kaavalla kuin pari edellistä, noin litran verran kirkkaita ja 5-15 tölkkiä keskikaljaa päivittäin. Minulla oli kiireinen työviikko. Olen tämän kevään mittaan pikkuhiljaa oppinut asennoitumaan yhä enemmän niin, etten anna miehen tekemisten vaikuttaa omiin tekemisiini. Olen myös parin viime viikon aikana päässyt aika paljon yli siitä lamaantumisesta, joka välillä pysäytti työteon lähes kokonaan muutamaksi kuukaudeksi. Päivittäiset rutiinit pystyin hoitamaan koko ajan, mutta isommat projektit seisoivat. Nyt sitten on töitä rästissä, mutta puran sumaa, olen tehnyt monena iltana töitä lähes puoleen yöhön asti. Siihen minulla on hyvät mahdollisuudet: kiitos miehen jatkuvan juopottelun ei asunnollakaan ole kiva olla, joten töihin on kiva paeta 
Herään kyllä vieläkin öisin, mutta en ole enää ahdistunut miehen takia, tekemättömät työt kyllä ahdistavat, mutta yritän kanavoida ajatukset muualle, ja pystyn sitten nukahtamaan uudelleen, enkä ala enää itkeä niin herkästi. -Torstain kokouksen jälkeen ajattelin, että nyt tarvitaan vähän vapaata, mentiin mökille tarkoituksena vähän taas tehdä risusavottaa. Siis miehelläkin oli se tarkoitus, mutta mökin pihassa olikin muka liian kylmä (ehkä työnteko olisi auttanut siihen), joten päätyi mökkiin nukkumaan. Ei haitannut mua yhtään, minä kokoilin risuja, kärräsin lahoja pöllejä kottikärryllä toiseen paikkaan, ja korjasin välityönä auton! No tuo oli vähän suurellisesti sanottu, huomasin nimittäin, että etupuskuriin oli takertunut oksa ja repäissyt sen lähes irti, kiinnitin sen sitten kuparilangalla eturitilään, ettei repsota. Mieslukijat taas varmaan nauraa näille blondiremonteille , mutta eipä muitakaan ideoita ollut tarjolla. Illalla tein vielä paperitöitä, ja sitten naapurin utelias rouva kutsui minut iltateelle, jotta sai tentata minua miehen toilailuista. No kerroin hänellekin aika paljon, ja hänellä on itsellään parikymmentä vuotta sitten ollut väkivaltainen juoppo mies, eron jälkeen rouvalla oli kestänyt selvitä asiasta kuusi vuotta. Eihän nää helppoja asioita ole. Onhan se tietenkin hyvä, että seinänaapurilla on selko tilanteestamme, kun kaikkea väkisinkin näkee, en vain haluaisi raportoida hänelle aina, kun rapussa tullaan vastakkain! Sitä kun haluaisi puhua vain silloin, kun itse tuntee kuuntelijaa tarvitsevansa, ja vielä haluasi itse valitakin kuuntelijat! -Mies tietenkin juopotteli silläkin aikaa, kun olin töissä ja kyläilemässä, ja oli ällöttävä sössö, kun viimein menin kotiin. Ei mitään uutta, joten ei se mitään!
Tänään oli sitten vähän äksöniä! Mies nautiskeli aamutuimaan vajaan puoli litraa eilisten viinapullojen jämiä, ja lähti sitten kadun toiselle puolelle “kauppaan”. Meni tunti, meni toinen, arvasin että jotain on tapahtunut, yleensä tuo kauppareissu kestää puolisen tuntia. Tein paperitöitä asunnon puolella, vähän siltä varalta, jos joku tulee vaikkapa tuomaan miestä kotiin. Kuvittelin jo mielessäni, että poliisit tulevat ilmoittamaan jotain. Mutta en ollut yhtään huolestunut, olen kyllä näköjään päässyt nyt siihen tilaan, että ymmärrän “Whatever will be, will be”, en voi mitään, tilanteen mukaan mennään vain eteenpäin.
No varsinaisesti mitään oikein pahaa ei ollut tapahtunut. Vähän jälkeen puolen päivän huomasin, että taloyhtiön pihaan oli tullut poliisiauto. No minun mieshän se siellä takaluukun reunalla istui, ja poliisit yrittivät saada sitä nousemaan, mutta kovasti näkyi selittävän. Menin sitten ulos vastaan. Toinen samanikäinen mies naapurirapusta oli myös päässyt näköjään samalla kyydillä, hänkin oli päissään, mutta saattohenkilönä mukana, hänellä oli miehen ostokset. Molemmat miehet ilahtuivat, kun menin ja viittoivat poliiseille: No tuolta se … tulee! Menin lähinnä siksi, että saan oikeaa informaatiota tapahtumista, mies ei välttämättä muista kaikkea. Esittelin: Hän on minun armas aviomieheni! Poliisit kertoivat, että mies oli kaatunut kaupan käytävässä, ensin kerran mutta henkilökunta oli saanut hänet pystyyn, sitten uudestaan, jolloin oli soitettu poliisit. Sanoivat ihmeissään, että mies aivan “putosi”, kun he olivat siinä, pelkäsivät jos oli lyönyt päänsä. Rauhoitin niitä ja sanoin, ettei ole mitään hätää, vaan mies on jo kauan juonut hyvin runsaasti alkoholia ja hän on tullut sellaiseksi, että jalat saattavat mennä kokonaan alta, näin on käynyt vuoden sisällä monta kertaa. Ei siis ole mikään tänään tullut vaurio, vaan jo pitempiaikainen. Vielä pyysin, että auttavat miehen asuntoon asti, kun pitää mennä kerroksiin, jos se kaatuu vielä uudelleen, on sen verran painava mies, etten pysty sitä yksin raahaamaan. Poliisit olivat ystävällisiä, auttoivat sen sänkyyn asti. Matkalla asunnolle mies sanoi poliiseille: En minä mikään poliisien tuttu ole! Minä vitsailin: No tässähän sitä tutustutaan. Kun poliisit olivat lähdössä, huusi mies vielä sängystä: Mutta viinan juontia en kyllä jätä! Mä sanoin: Se taitaa kyllä tätä menoa loppua vielä kertarysäyksellä. Menin poliisien kanssa yhtä matkaa ulos, kiittelin avusta. Mulla on sellainen työ, jossa joudun myös joskus poliisien kanssa tekemisiin, joskus soittamaan niille, joskus olen vähän avustanutkin, joten ei tuo minusta tuntunut miltään. Ja on hyvä, että olen nyt alkanut jo purkaa kulisseja, koska niiden ylläpitäminenkin alkaa olla jo aika vaikeaa :mrgreen: (Kerrostalossa kyllä verhojen raosta varmaan tilannettta seurattiin). No pihassa odotti tämä samalla valtion kyydillä tullut naapurin mies, hain siltä miehen kassit, ruokaostokset toisessa, toinen oli täynnä viinaa. Oli kuulema osa naapurin, muttei selvinnyt mikä osa. Naapuri on suurimman osan vuodesta todella kunnollinen ja mukava mies, mutta retkahtaa kerran tai kaksi vuodessa, silloin on ehkä viikon juomaputki. Oli viimeksi juonut viime juhannuksena. Nyt pysyi kyllä vielä pystyssä, mutta oli melko juovuksissa. Kassissa oli 2 puolen litran Suomi-viinapulloa, vajaa likööripullo, sekä kolmen vartin pullo 40-prosenttista juomaa. Sanoin, etten uskalla antaa hänelle kaikkia juomia, käy hullusti jos hän nyt kaikki vetää. Olisi halunnut ne, mutta annoin sen vajaan likööripullon ja yhden Suomi-pullon, sanoin hänellle, että säilytän nämä loput sulle, mutta et voi kerralla juoda noin paljon. Haa, olen kohta koko talon juoppojen kummi! No ei vainskaan, tuo on muuten hyvä naapuri, enkä halunnut, että hän saa alkoholimyrkytyksen.
Kun menin takaisin kotiin, jutteli mieheni aika normaalisti, tietysti hän juovuksissa oli, mutta ei mitenkään sekaisin. Eli jalattomuus on yksi hälytysmerkki hänen terveydentilastaan. Kyllä hän sen tietää, mutta itse hän poliisien todistaessa sanoi, ettei viinanjuonnista luovu. Ehkäpä juopon suusta kuulee totuuden! No mä jatkan töiden tekoa, äijä nukkuu, eikä tää tilanne liikuta mua yhtikäs mitään! :mrgreen: