Tästä tulee selviytymistarina

Aloitan oman ketjun kun huomasin, että muuten sekoittelen kaikkien muiden ketjuja pitkillä tilityksilläni.

Olen alkoholistin vaimo, viisikymppinen. Välillä on rankkaa. Jälleen kerran alkoholisti sairastuttaa läheisen. Aion kuitenkin selviytyä, koska muuta mahdollisuutta ei ole! Siksi tuollainen otsikko - ei isottelumielessä - vaan haastan itseni selviytymään! (ja kohtalotoverit myös…)

Olen ihminen, joka piilottaa kaiken sisälleen, en kerro kielteisistä asioista kenellekään. Toki olenkin luonteeltani optimisti ja mieleltäni positiivinen, mutta toinen puolikin on olemassa, piilossa kuoren alla. Puolison alkoholismin olen tavallaan kieltänyt itseltänikin ensimmäiset 20 vuotta; senkin jälkeen vielä kätkenyt muilta. Sitten lapsuuden traumat, työn haasteet ym: Lopulta kaikkea oli liikaa yhden ihmisen sisään kätkettäväksi. Jostain on pakko alkaa asioita purkaa, jotenkin käsitellä.

Pari kuukautta sitten löysin nämä sivut. Olin aivan romuna, myönsin viimein itselleni että tarvitsen apua, en vain tiennyt mistä ja minkälaista. Epätoivoisena kirjoitin googleen “Olen onneton kuka minua auttaa”. Tällä haulla tuli esiin tämä sivusto ja Ellis79:n ketju “Kuka meitä voi auttaa?”. Luin koko ketjun parin päivän aikana läpi, heräsin horroksesta, tajusin monta asiaa! (Kiitos Ellis - nyt sinua ei ole näkynyt, miten sinulla menee?) …Varmaan siitä hetkestä aloin toipua. Olen sen jälkeen lueskellut eri ketjuja, aina kun on paha mieli, ja huomannut, että minua tämä todella auttaa. Viikko sitten kokeilin ensimmäisen kerran kirjoittaa Nuoren viinalesken ketjuun Ero, sen jälkeen muihinkin. Sitten tajusin, etten voi tuolla tavalla alkaa sotkea toisten ketjuja :confused: Mutta ai että tuntui hyvältä, että voi osallistua toisten murheisiin, voi kirjoittaa omistaan, tietää, että joku lukee ja lukija ymmärtää, koska on kokenut samantapaista! Tämä auttaa, tämä on vertaistukea, jossa ei kuitenkaan tarvitse mennä “ihmisten ilmoille”, voi säilyttää tuntemattomuutensa!

Aion selviytyä, aion parantua, vaikka muuten en tiedäkään, mihin elämä vie. Ehkäpä saan täältä niin paljon voimia, että jaksan pysyä mieheni rinnalla. Tai jos asiat kotona pahenevat, ehkäpä saan täältä niin paljon voimia, että jaksan irtautua. Miten käykin, aion selviytyä!

Aion tässä ketjussa vatvoa asioitani ja sillä tavoin päästä jaloilleni. Yksinäisen suden ulvontapaikka :mrgreen: . Ehkä minun ei sitten enää tarvitse herätä aamuneljältä itkeskelemään ja miettimään asioita, niin kuin viime ajat olen tehnyt :slight_smile: . Tervetuloa seuraamaan ja kommentoimaan pyristelyäni, keskustelemaan jos asiat liippaavat läheltä.

13 on onnenlukuni, joten tänään on sopiva päivä aloittaa nousu pohjalta ylöspäin.

Voimia meille kaikille!
Rinalda

P.S. Tuo allekirjoitus on lisätty tänään 4.12.2013, ihan noin selkeä ei ajattelu ollut vielä ketjua aloittaessa :stuck_out_tongue:

Hei!

Kirjoitat kuin minun ajatuksiani: viimeiset vuodet olen tuskaillut, kuinka kukaan tai mikään ei voi auttaa minua tai perhettäni. Samoin kielteiset asiat ja kieltäminen, olen siinä mestari. Kodin ulkopuolella kyllä ymmärrän ja näen elämänvalheen, jossa olen, mutta auta armias, kun astun kotiovesta, uppoan syvälle alkoholismin maailmaan.

Minulla myös on vuosia takana liittoa alkoholistin kanssa, ja lapset siinä sopassa mukana. Itsestäni on tullut vuosien mittaan lähes raitis, kun toinen juo joka tapauksessa meidän molempien edestä. Minäkin olen saanut tukea täältä lukemalla muiden elämästä ja selviytymisestä karikkoineen.

Viime aikoina olen rohkaistunut hakemaan apua itselleni, ja Al-Anonin tuki tuntuu minulle sopivalta tavalta, tämän palstan lisäksi.

Voimia sinulle!

Hei,
tervetuloa mukaan!
Ensinnäkin: mä ole kirjoittanut tälle palstalle satoja kirjoituksia ja minkä mihinkin ketjuun - en ole ajatellut, että haittaa että laittaa ajatuksiaan toisten ajatusten väliin. Itsestäni tuntuisi ihan liian rankalta lukea peräperään omia itkuja - kun aika usein tää on ees taas soutelua, harvempi saa itsensä tempaistua kondikseen yhtäkkiä ja tyylillä… tai sitten ne jotka saivat, eivät ole enää tarpeessa kirjoitella tänne. Toinen tai ehkä tämä on ensimmäinen syy: kyllä mä välillä ajattelen, että joku voi näistä tunnistaa. Olisi aika hirveä ajatus että kaikki mielenliikeeni olisi vaikka eksän itsensä luettavissa. Se olisi kyllä aivan totaalinen kasvojenmenetys. Tai no – aika hyvin menisi jos hän tällaisia sivuja kahlaisi.
Toiseksi: olen myös itse kaipaillut Ellistä - saanut aikoinaan häneltä paljon hyviä ajatuksia. Muilta myös – kiitos kaikille. Joitakin juttuja on jäänyt pureskelemaan pitempään ja kiitos on voinut mennä johonkin toiseen ketjuun.
Kolmanneksi: nyt olisi totisesti aika jo omallekin selviytymistarinalle. Mulla myös on 50 ihan kohta lähinnä ikää oleva kymmenluku :slight_smile: ja huomaan tässä jätetyksi tulemisen ja alkkiksen mielivallassa olemisen lisäksi olevan jonkunlaista elämänkriisiä iänkin puolesta eli suomeksi suren sitä, etten ole enää nuori, vallaton hupakko… Tosin hupakkona olemisesta ja Kuninkaaseen rakastumisesta jäi ihan kunnon arvet että ei sitäkään kannata haikailla uudestaan olevansa. Mun eksällä on 23v kaveri nyt niin siitä saa ihan mukavan katkeruuden itselleen.
Kirjoitin tonne Foolsgardenin ketjuun miten eksäni soitti mulle ja laittoi samalla mut kuuntelemaan nykyisen naisystävänsä ääntä… ja repesin aivan valtavaan raivoon. Mielestäni mun rinnassa on pyöritetty miekkaa nyt ihan tarpeeksi. Tosin tästäkin eksä tietenkään ei ottanut minkäänlaista vastuuta vaan hänelle tyypillisesti minä olin aivan hirvittävä julmuri johon hän ei halua olla milloinkaan enää minkäänlaisessa yhteydessä.
Tämän päivän olen taistellut sen kanssa, pyydänkö häneltä anteeksi! Kertoo siis aivan tyypillisen tilanteen meidän suhteessa että minä loukkaannun, hän saa minut tuntemaan loukaantumisesta syyllisyyttä ja minä rukoilen kohta häneltä anteeksi sitä, että olen loukkaantunut ihan turhasta. Ketju jatkuisi sitten niin, että hän toteaisi minun olevan tosi sairas ja minä jäisin miettimään että niin varmaan sitten olen - pitäisikö mennä hoitamaan itseään. Kuitenkin enhän mä niin sairas sentään ole, että jättäisin ihmisen pettämällä, en maksaisi takaisin velkaani vaan soittelisin iloisena silloin tällöin (minulta hän on kieltänyt itselleen soittamisen enkä vimme aikoina enää ole halunnutkaan soittaa, alussa olisin halunnut) ja kertoisin miten kohta mennään uuden kumppanin kanssa kauppareisulle :imp:
Suunnittelin joulun aikaan täällä että haluaisin vihdoin keskittyä itseeni ja saada kotiani kuntoon: Olen nyt sillä portaalla tyytyväinen - koti on sellainen kuin halusinkin ja olen jaksanut kutsua kavereita kylään - kaivanut esiin sellaisia vanhoja kavereita jotka menetin kun olin eksän ja eksän kavereiden kanssa (eksän ivallisimpia sanontoja oli “mitkä sun kaverit” kun mulla ei ollut enää ketään)
Ja nyt sitten tarkoitus oli seuraavaksi kääriä hihat ja katsoa peiliin: mitä siellä on paitsi ne parikymmentä kiloa lisää mitkä tuli kun olen maannut vuoden sohvalla, tuijottanut eteeni ja itkenyt…Saako tästä rauniosta vielä jotain!!! Näin aluksi ostin uudet aurinkolasit ja tilasin ajan kampaajalle.
Myönnän, mulla oli jotenkin sellainen ajatus, että haluan itseni jaloilleni ja sitten lupaan tavata eksän… hän olisi niin kuin ollut se syy yrittää vielä näyttää edes pikkuisen entiseltä. Mutta tän viimeisen episodin jälkeen tajuan, että olen tässä kyllä nyt ihan yksin. Kenellekään ei oikeasti merkitse mitään, miltä näytän. Paitsi mulle itselleni??? En tiedä - olen ollut itselleni vähiten tärkeä niin pitkän aikaa. Sitten kun tässä on kulunut vuosia näin ja ikäkin tekee tehtävänsä niin huhhuh mikä työmaa.
Mutta joku viisas täällä sanoi (anteeksi en muista kuka, olikohan Cricket?) että toivomalla ei saavuta mitään. Mutta silloin kun masentunut niin en kyllä jaksanut muuta kuin toivoa enkä aina sitäkään. Nyt olen vähän paremmassa hapessa ja nyt yritän. Ja hyväksyn ikäni ja hyväksyn kiloni ja hyväksyn katkeruuteni - mutta yritän kuitenkin pikkuhiljaa opetella pitämään itsestäni samanlaista huolta kuin vuosien ajan pidin eksästäni.
No niin – anteeksi kun kirjoitin näin paljon sinun ketjuusi. Kuitenkin olisi kiva seurata minkälaisia askeleita sinä rupeat ottamaan Rinalda.
Voimia ja iloista mieltä kaikille!

Voi kuinka hienoa lukea teidän tarinaanne Rinalda ja Parveke!
Kyllä meissä n. viisikymppisissä naisissa on voimaa! Upeaa, että olette päättäneet, että alatte pitää huolta itsestänne ja käyttää aikaanne omaan hyvinvointiinne!

(Omaa tarinaani olen kertonut ketjussa “onko tämä vakavaa?”.)

Paljon voimia teille molemmille ja - “tästä tulee selviytymistarina”!

Hei Onniko – kiitos! On tämä vaan niin vereslihalla kirjoittamista että tippa tulee silmään tysemppauksista :cry: :smiley:

Hei Vili, Parveke ja Onniko ja kiitos viesteistänne! Kiitos myös muille lukijoille, huomasin, että aika monta lukijaa oli jo ollut! Kirjoitin pitkän vastauksen, mutta aloittelija kun olen vielä, onnistuin kai poistamaan sen lähettämisen sijasta, joten tilitän pitempään toiste.

Minusta tämä juuri on tosi hienoa vertaistukea; saa purkaa tuntojaan, tietää että joku lukee ja ymmärtää, jollekin ehkä on apua vaikkei kommentoisikaan; sitten aivan ihanaa että tulee vastauksia. Kirjoittakaa ihmeessä niin pitkästi kuin sielu sietää, tästä sitä voimaa saadaan.

Minullakin on se tilanne, ettei konkreettisesti ole ketään jolle puhua, muutin miehen luo monen sadan kilometrin päähän kotoa, parhaat ystävät jäivät sinne ja kun en ole ollut paikalla jakamassa heidän murheitaan, en ole halunnut heitäkään “rasittaa” omillani. Aika pitkälle olen vaikeuksien olemassaolon kieltänyt itseltänikin ja eritoten salannut muilta. Äitini oli hallitseva ja kahlitseva ihminen, joka oli häijy isälle ja minulle, hänelle en halunnut suoda iloa, että minulla menisi huonosti; isä oli kiltti ja äidin alistama, hänelle en halunnut tuottaa surua. Nyt he ovat jo kuolleet, mutta kiitos välimatkan, onnistuin salaamaan mieheni juopottelun heiltä kaikki nämä vuodet. Sukulaisillekaan en ole sanonut juuri mitään, korkeintaan lempeästi, että “miehelle kalja maittaa vähän turhan hyvin…”

Mieheni joi jo silloin, kun tapasimme, mutta viimeisten kahden vuoden aikana hän on ollut eläkeputkessa (on minua 9 vuotta vanhempi) ja kun ei työ enää rajoita hänen ainoaa harrastustaan eli juopottelua, on siitä tullut päivittäistä ja runsasta. Minimimäärä on mäyräkoirallinen/ 12 keskikaljaa päivässä sekä puolen litran viinapullo; joskus voi mennä enemmänkin kaljaa ja voi olla että hakee toisenkin puolen litran Suomipullon, mutta tuo oli minimi. Syö jo lääkkeitä koholla olevaan sokeriin, kolesteroliin ja verenpaineeseen, paino on vaakan ylärajalla, jalat alkaa mennä alta, runsas vuosi sitten tehtiin toiseen jalkaan pallolaajennus, hälytysmerkkejä on. Tämä minua on alkanut ahdistaa kaikkein eniten, kun näen miten hän tuhoaa terveytensä ja heittää hukkaan elämänsä. Joskus viime vuosina on erokin käynyt mielessä, mutta tällä hetkellä se tuntuisi heitteillejätöltä :frowning:

Vielä joku aika sitten surin myös oman elämäni hukkaamista, mutta kuten sanottua, olen aika positiivinen ihminen, ja paha mieli menee nopeasti ohikin. Onhan sitä elämää kuitenkin vielä myös edessä! Pitää oppia elämään omaa elämäänsä, vaikka tuon toisen rinnalle jäisikin. Pitäisi oppia jättämään häpeä ja syyllisyys pois, ei nää asiat ole meidän syytä. -Kun olen miestäni nuorempi, joudun tekemään vielä töitä toistakymmentä vuotta, ja viimeiset pari kuukautta olen ollut niin ahdistunut, ettei meinaa työnteosta tulla mitään. Olen yrittäjä ja voin säädellä töitäni, mutta firmassa yksin joten kukaan ei paikkaa tekemättä jääneitä töitä. Ja tekemättömät työt lisäävät ahdistusta. Ei saa kunnolla nukuttua jne. Olo alkoi olla jo sellainen, että tunnustin viimein vuodenvaihteessa itselleni, että tarvitsen apua. Siihen hätääni löysin nämä sivut, ja tuntuu että näistä mulle onkin riittävä apu. En muuta tarvitse kuin keinon saada kertoa jollekin, purkaa ja käsitellä asioita. Olen jo saanut tästä paljon apua, ja alkanut toipua, olen pikkusen päässyt jo rästitöihinkin käsiksi! Toivun kyllä, sellainen on mulla luonto, mutta kuka hitto auttaisi tuota mun miestä?!

Pidetään itsestämme huolta! Niinkuin lentokoneessakin sanotaan, että happinaamari pitää ensin laittaa itselle, sitten vasta pystyy auttamaan muita.

Sulla on Rinalda tosi hyvä otsikko. :slight_smile:
Hyvä sinä.

Ajatuksilla (positiivisilla tai negatiivisilla) saa paljon aikaan, mutta teot ovat ajatuksia mahtavampia. Tekoihin kuuluu muun muassa kirjoittaminen.

Kiitos Hintriikka!
Mietin jonkusen aikaa, minkä otsikon laittaisin omalle ketjulleni. Tiesin, että tulen täällä vatvomaan asioita, jotka ovat painaneet vuosia, käymään läpi “synkkiä” salaisuuksiani. Silti, kun tulen tänne sivulle, näin muistan aina tavoitteeni: Periksi ei anneta!
Omalla sivullasi annoit musiikkivihjeitä. Se on yksi hyvä keino. Minulle luonto toimii parantajana. Kun menen metsään tai veden ääreen, en voi olla onneton. Tänä talvena olen ekan kerran käynyt mökillä viikoittain myös talvella. Yleensä sieltä syksyllä lahdetään ja keväällä palataan. Nyt olen tarvinnut luonto-annoksen vähän useammin! Mutta kun tuo työ rajoittaa, ettei voi olla luonnossa tarpeeksi, ei riitä aika…
Voi hyvin!

Hei Rinalda,
itselleni tämä paikka toimii päiväkirjanomaisena paitsi että bonuksena saa hienoja kommentteja ja vertaistukea.Plinkin myötä elämässäni on alkanut tapahtua muutosta siinä miten ymmärrän esim päihderiippuvuutta ja omaa läheisriippuvuuttani sairautena. Toivon että tuloksena on jonain päivän uusi tukevampi selkäranka :smiley:. Jotain sinne suuntaan onkin jo tapahtunut.

kirjoitti parveke ja NIIN tunnistin itseni tästä, joten olen tyytyväinen kun tällä kertaa en uskonut olevani se miksi solvattiin vaan aloin tajuta että mieheni on ehkä oikeasti siis sairas ja esitin epäilyni ääneen.

tosin en rakentavasti mutta kuitenkin. :laughing:

Kiitos Parveke olet timantti !

C

Hei Eld! Ja muut lukijat!
Kiitos viestistäsi. Minäkin, joka aina luulin pärjääväni yksin, olen viime aikoina huomannut, että toisten tukea kuitenkin tarvitsee, ja sillä on uskomattoman parantava vaikutus.
Onhan tämä vuoristorataa tokikin, vaikka tänne kirjoitankin usein taisteluntahtoisella otteella.
Täällä palstalla on rikasta porukkaa. Meinaan, jos ajatellaan laulun sanoja “jos kyyneleet helmiä ois, mua rikkaaksi mainita vois…” Joskus tuntuu, että itkeminenkin auttaa. Mutta piru vie, kun sitä väliin pitäis itkeä niin kauan, ennen kuin se parantava vaikutus ilmenee :slight_smile: Ensin aamuyöstä pari tuntia, sitten muutaman kerran pikkusen tirauttaa päivän aikana, sitten vielä illalla nukkumaan mennessä… Ja sitten yht’äkiä kirkastuu: nythän onkin taas hyvä olla!

Sen läheisriippuvuuden olen tajunnut viime aikoina omaksi sairaudekseni myös. Minulla oli alistava äiti. Sellainen hallitsija, ettei minulla ollut mahdollisuutta edes seurustella kenenkään pojan kanssa ennen nykyistä miestäni. Joka löytyi tarpeeksi kaukaa kotoa, kun olin jo 24-vuotias. Niin sitten odotin kaikenvoittavaa rakkautta, halusin panostaa parisuhteeseen kaiken. Jälkeen päin katsoen takerruin mieheen liikaa. Ja hän oli jo minua 9 vuotta vanhempi, tottunut elämään yksin ja kaljoittelemaan vapaa-aikansa. Yritin ja odotin, että kaikki muuttuisi, mutta - kyllä kai se minusta tykännyt on - mutta ei sitä oikein voinut koskaan sanoa tai osoittaa. Tai omasta mielestään osoitti sillä, että teki hyvin työnsä hyväpalkkaisella alalla, perusasiat on olleet kunnossa, ja käsittääkseni on ollut minulle uskollinenkin. Tai hän on liian passiivinen tehdäkseen syrjähyppyjä :confused: Minä olen kyllä aina ollut töiden ja mielipiteiden ym. suhteen itsenäinen, mutta muuten häneen ripustautunut ihmisenä. Nyt kun sen alan tajuta, ja näitä sivuja lukiessakin tiedostaa, että moinen läheisriippuvuuskaan ei enää ole tervettä, nyt hän alkaa sairastua niin muihinkin sairauksiin alkoholismin lisäksi, että tuntuu en voi jättää häntä heitteillekään. Kun hänenkin sukulaisensa ovat kaukana, hänelläkään ei ole läheisiä ystäviä; ei ketään jonka puoleen kääntyisi. Tämä on kuitenkin se ihminen, johon olen aikanaan sitoutunut, tuntuu ettei millään voi huonolla hetkellä hylätä… Mutta mietin, jos pystyn irtautumaan läheisriippuvuudesta, jatkamaan huolenpitoa enempi ystävänä. Etten olisi sitonut häneen KOKO ELÄMÄÄNI, huolehtisin vain ettei hän ihan tuhoutuisi.

Tiedän, te lukijat ajattelette, ei tuo onnistu. Oonhan mä sen nähnyt näistä ketjuista. Mutta hitsi, tällaista soutamista ja huopaamista se on. Mä tunnen itseni kuitenkin jo vapaammaksi ja terveemmäksi kuin aikoihin, kyllä se suunta pidetään eteenpäin!

Hei Rinalda,

Mainitsit parissakin viestissä ettet halua jättää miestäsi heitteille.
Minulle tuli heti mieleen mummoni, hän ei koskaan jättänyt alkoholisti ukkiani vaikka syytä olisi ollut. 20 vuoden ryyppäämisen jälkeen ukki joutui sairaalaan ja siihen loppui juominen. Oli jo pilannut elämänsä (ja elimistönsä) viinalla, tuli dementia ja käytti vaippoja. Samalla meni mummoni elämä, MUTTA olen aina arvostanut sitä miten hän on pitänyt miehestään huolta. Ehkä juuri tätä esimerkkiä seuranneena itsekkin joskus mieheni juomista katselin? Ihmisiä me kaikki vain ollaan, toiset vaan on sairaita…Alkoholismikin on sairaus, vaikka ei sitä aina muista kun kyseessä on oma puoliso tai läheinen.

Hienoa että voit itse henkisesti paremmin, tuli jotenkin hyvä mieli lukiessa. Ei aina tarvitsekkaan luovuttaa, kaikista meistä ei vain ole siihen. Mutta joskus saattaa tulla sekin päivä että on vain pakko luovuttaa, mutta sen varmasti jokainen tietää itse milloin se omalle kohdalle sattuu.

Kiitos Mimmukka!
Tulin vielä katsomaan sivustoa, tähänkin tulee näköjään riippuvuus! Pitää näköjään lukea joka välissä. Mutta teen nyt töitä sen kanssa, että saisin asiat käsiteltyä. Ja toipumista on havaittavissa. Nimittäin olen pari kuukautta ollut ihan lamaantunut, en ole meinannut saada tehtyä töitäni, niin kuin aiemminkin jo valitin. Yksi pieni kirjallinen tehtävä on mm. odottanut pöydällä, olisi pitänyt olla valmis vuoden vaihteessa (!), mutta otan mapin eteeni joka päivä, tuijotan sitä, tiedän että minun pitäisi tehdä se, ja että se olisi ehkä päivän työ. Mutta en ole pystynyt. Oman alan töitä, ei vaikea homma, mutta kertoo henkisestä tilastani mikä tässä on ollut. Sitten sain lisäaikaa ko. työlle ensi maanantaihin, ajattelin tämä on pelastukseni, siihen mennessä saan psyykattua itseni tekemään sen. Ja taas on jatkunut sama junnaus päivästä toiseen - en ole pystynyt aloittamaan.
Tänään ajattelin, nyt en lopeta päivän töitä, ennen kuin pääsen ko. työn kanssa alkuun. Kävin tuossa alkuillasta asunnolla, mies oli taas vetänyt naamaansa vakioannoksen, mäyräkoirallisen kaljaa ja viinalekkerikin alkoi jo olla tyhjä. Rupesin kyselemään, mitä se oikein meinaa, ei tuossa ole järkeä. Se sanoi, “Tää sirkus on jo nähty, ei hänellä enää mitään ole näkemättä”. Tiesin kyllä, että noin juopuneen kanssa on turha puhua, mutta yritin kuitenkin, yritin kysyä, miksi niin pessimistinen, sanoin että minä en ainakaan ole nähnyt vielä paljon mitään ja elämää on vielä kymmeniä vuosia jäljellä. Että jos joku aamu menisit vaikka ulos kävelemään etkä aloittaisi heti aamusta kaljan juontia, olisi mielikin toinen. Sanoin, että olen ollut liian kiltti ja suvaitsevainen. Sanoin että olen lueskellut Päihdelinkin sivuja, sieltä löytyy alkoholistien omaisille vertaistukea, kun olen halunnut pitää kotiasiat kotiasoina enkä puhua kenellekään. Mies sanoi uhmakkaasti, että tee sitten ratkaisuja niiden ohjeiden mukaan. Kyllä hän laittaa nimen paperiin toukokuun eka päivä (mistähän se semmosen päivämääränkin vetäisi). Minä sanoin, että jotain muutoksia pitää tulla, mutta tavoitteeni ei ole että pitäisi muuttaa pois, vaan tavoitteeni on, että saisin hänet jaloilleen. No, suht turhaa keskustelua, mies on nyt jotenkin niin luovuttanut, eikä omaa minkäänlaista motivaatiota. Mutta keskusteluitta en ainakaan osaa luovuttaa, ja sitten jos hän on selvin päin en taas osaa puhua: silloin kun kaikki on hyvin :confused:
Päähän minua rupesi kuitenkin tuo mies taas ottamaan, ja onneksi tämä työhuone on lähellä, voin tänne tulla evakkoon, ja tulinkin taas. Luin taas näitä sivuja hetken ja sisuunnuin ja arvatkaas mitä: otin esiin ne paperit, jotka on pari kuukautta odottaneet tekijäänsä, pääsin viimein alkuun ja aika pitkällekin. Nyt pitää välillä mennä nukkumaan, mutta huomenna se saamarin työ valmistuu. Ja siitä tämä vyyhti alkaa purkautua.

Parveke mainitsi tuolla alkupäässä, että jutut on monta kertaa ees taas soutelua. Niinpä on mullakin. Kun aloitin tämän ketjun, ajattelin, että laitan ensin hienon yhteenvedon lapsuudesta tähän päivään ja sitten alan käsitellä asia kerrallaan, olen tehnyt hienon listankin, mitä käsiteltävää tähän mennessä on tullut mieleen. Mutta niin nämä asiat vaan ryöpsähtävät missä järjestyksessä ja miten sattuu, ja potentiaalinen lukijakin on varmaan ihmeissään :mrgreen: Se siitä hienosta jäsentelystä. Mutta kyllä ne asiat tässä varmaan tulevat aikojen kuluessa mitä ajattelinkin, vaikkakin epämääräisinä röykkiöinä!

Joku päivä taas lisää tekstiä, nyt hyvää yötä!

Laitan tähän tämän päivän tilanneaportin, että muistan itsekin millaista tämä on!
Eilen tuli sanottua muutama valittu sana miehelle. Tänään se oli varannut aamuksi pesutuvan (asumme kerrostalossa), oli nimittäin takki sotkeutunut viime viikolla kaatuillessa. Ihan parin kaljan voimalla sitten selvisi aamupäivästä pyykkäillessän ja ajattelin jo, että yrittääkö nyt vähän ryhdistäytyä eilisen keskustelun jälkeen. Vaikuttikin sellaiselta puolireippaalta ja oli puhetta, että mennään taas huomenna vähän mökille ulkoilemaan.
Kävin sitten asunnolla 11:lta, mies oli tullut pesutuvasta ja laittoi takkia päälleen, silloin tiesin kyllä heti, että nyt tarvitaan lisää eväitä. Sanoo, että pitää jalan kuntouttamiseksi kävellä; sen kävelylenkit suuntautuvat kauppakeskukseen 100 m päähän, joten ei siitä kunto paljon nouse, ja siellä on myös Alko, jossa varmaan jo oli ehditty ihmetellä missä kanta-asiakas viipyy :mrgreen: Lähdin jatkamaan töitäni. Käväisin taas kotona klo 13, siellähän se oli 70 cl Suomiviina-pullo taas vessanpytyn vieressä vakiopaikalla ja siitä jo 2/3 juotu. Ja jääkaapissa keskikaljaa. Mies oli hyväntuulinen, on niin tottunut juoppo ettei vielä mitenkään epämiellytävästi juovuksissa, vaikka olikin noin lyhyessä ajassa jo juonut puolisen litraa viinaa. No palasin taas työmaalle, ja sitten klo 16 menin taas käymään asunnolla. Meillä on pari kissaa, joille annan ruokaa siihen aikaan. Mies oli jo melkoinen sössöttäjä. Katsoin vessanpytyn viereen, katsoin toisenkin kerran, siellä oli 50 cl Suomiviina-pullo, joka oli puolillaan! Nimenomaan tarkistin, että aamupäivän pullo oli 70 cl, se oli siis jo juotu, ja tilalla uusi vähän pienempi jo puolillaan. Allaskaapissa oli 9 tyhjää keskikaljatölkkiä, jääkaapissa 5 täyttä jäljellä. Lisäksi se on ruvennut ostelemaan pieniä madeiralaisia turistipulloja, sanoo että niitä on Alkon alennuskorissa, niitä oli takin taskuissa 3 kpl, a 56 ml.
No lähdimme samasta oven avauksesta vähän jälkeen klo 16, minä takaisin töihin, mies kauppakeskukseen, jalka kuulema sanoi “kävele, kävele!” No, klo 16.40 kuulin rapinaa rappukäytävästä (työkämppäni on samassa rapussa kuin asunto), kuului puhinaa, katsoin ovisilmästä, sieltähän se armas mieheni kipusi rappuja ylös askelma kerrallaan, huilasi välillä ja taas jatkoi. Menin avaamaan sille asunnon oven, kun se tuossa kunnossa on välillä avainta etsiessään kaatunut oven taakse, katsoin että se meni nukkumaan, ja kaadoin suurimman osan jäljellä olevasta viinasta lavuaariin, jätin vain ihan pikkuisen pohjalle - en ilkeyttäni vaan koska jo pelottaa, milloin se saa jonkun alkoholimyrkytyksen. Oli jo niin sekaisin, ettei huomaa juoman kuluneen enemmän kuin on nauttinut. Sanoi, että kuuli kun tuli, että joku kysyi “Koskas muutitte?” Katsoi minua kysyvästi. Sanoin, ettei täällä ketään ole, enkä ole puhunut kenenkään kanssa. Katsoi epäuskoisena, kuin luullen että valehtelen, intti että kuka sitä kysyi. Sanoin “No ne oli varmaan ne pikku-ukot!” Nytkö tuo alkaa jo seota, eihän sekään ihme olis…

Tulin takaisin töihin, ja jatkan ihan ok-mielellä: tässä jo pienellä ajalla on täältä ihmisten kertomuksista saanut niin paljon taustaa, että alan ymmärtää, etten voi mitään, jos toinen kerran on suunnan ihan hukannut. Tällä hetkellä yritän vaan vähän pitää silmällä, ettei se aivan teloisi itseään, ja mökillekin olisi huomenna tarkoitus mennä kaikesta huolimatta. En nyt tietysti aivan hilpeäkään ole nyt, mutta en kyllä masentunutkaan: opin näköjään vähitellen olemaan välittämättä niin paljon. Onko se sitten hyvä vai huono, en tiedä. Mutta ainakin näyttää siltä, että olen saamassa kateissa olleen työkykyni takaisin, se kauan pysähdyksissä ollut pikku työ, josta kerroin eilen, se on edistynyt tänäänkin hyvää vauhtia, ja nyt jatkan sen syöttämistä tietokoneelle. Valmistuu tänä iltana tai huomenna. Se, että sain sen eilen viimein aloitettua, oli tärkeää, mitä pitempään tuijotin mappia voimattomana, sitä ahdistuneemmaksi tulin siitäkin.

Eilen kerroin sähköpostissa muiden asiain lomassa ohi mennen eräälle henkilölle, että kotona on ongelma, miehen juominen on laajennut päivittäiseksi ja runsaaksi. Sain vastauksen, että hänen perheessään oli vuosien ajan samoja ongelmia, muttei kertonut kenellekään. -Tänään kerroin eräälle työstä tutulle miehelle asiasta, tiesin että hänen ex-vaimollaan oli aikanaan alkoholiongelma. Hänkin kertoi, että oli ollut vaikea puhua kenellekään, ja että elämä oli kauheaa, hän tuki aikansa, kunnes väsyi ja lähti, ymmärsi ettei voi auttaa. Hänellä on uusi perhe, hyvä vaimo ja monta lasta, kaikki hyvin nyt, mutta sanoi, että vaikka erosta on 20 vuotta, hän viimeksi viikko sitten näki painajaisunta entisestä elämästään.

Voi hitsi, meitä on paljon, meitä alkoholistien uupuneita läheisiä! Olen niin iloinen siitä, että olen viimein itse pystynyt lopettamaan salailun ja saanut suuni auki, tuntuu hyvältä kertoa totuus tekosyiden sijasta. Alan tuntea itseni enemmän sivustaseuraajaksi kuin osalliseksi, alan siis kasvaa hekisesti irti tilanteesta, vaikka en fyysisesti olekaan lähdössä ainakaan juuri nyt.

Tämmönen päiväkirjamerkintä tällä kertaa, huomenna mökille kuuntelemaan kun tintit laulaa!

huomasitko, kirjoitat samassa lauseessa siitä, että oma riippuvuutesi myös on jo sairasta ja miehelläsi alkaa olla muita sairauksia alkoholismin lisäksi. Olet huolissasi siitä, ettei ole oikein miestäsi hylätä huonolla hetkellä. Mä olen täälla palstalla monta kertaa itkenyt sitä, että mä en jättänyt eksääni huonolla hetkellä…vaan odotin, että hän sai ilmaa siipiensä alle, se tapahtui uusien tukijoiden muodossa. Ja sitten hän jätti minut minun huonolla hetkelläni kun rakas isäni oli juuri kuollut, olisin tarvinnut jotain vakaata ja hyvää oloa jossakin mutta hän löysi silloin pimunsa eikä millään lailla miettinyt, oliko hetki minulle huono vai hyvä. Läheisriippuvuudessani oilin silloin juuri sillä tasolla, että luulin olevani olemassa vain häntä varten ja isäni kamppaillessa syövän kanssa soittelin eksälle, onko varmasti hänellä kaikki hyvin ja hän vastasi aina kapakassa karaokelaulun ja lasinkilistelyn, kikatuksen ja kaakatuksen keskeltä. Hän oli löytänyt uuden.
Kirjoitan tämän muiston yllätykseksi itsellenikin nimittäin aluanperin kun päivällä luin kirjoituksesi minusta tuntui, että sydämeni pakahtuu kun menin sillä lailla torjumaan eksäni ystävälliseklsi mahdollisesti tarkoitetun yhteydenoton viikon takaa. Toiset kuitenkin ovat huolissaan rakkaistaan ja jaksavat tarjoutua tueksi… Olen viikon ajan jotenkin alitajuisesti ajatellut, että mitä jos hänelle nyt sattuisi jotain - voisinko koskaan antaa itselleni anteeksi (jatkoa pohdintaan, asettuisiko jälleen siihen anteeksianelemisen kierteeseen)
Uskomaton on ihminen!
Mutta täällä minä nyt rakentelen tänä keväänä pesää ihan vaan itseni kanssa. Olen siitäkin jotenkin varma että eksäni puoltanuorempi uusin kumppani saa jossain vaiheessa silmänsä auki ja sitten kehäraakki etsiytyy vanhempaan seuraan ja seuraan, jonka muistaa “hyvin palvelleena vanhana työntekijänä”. En tiedä vieläkään odotanko sitä vai pelkäänkö.
Luin kampaajalla vanhasta naistenlehdestä Aki Louhimiehen haastattelua missä hän siteerasi jotain näytelmää sanomalla, että elämä menee ohi jos siinä ei ole rakkautta. Olen siitä ajatuksesta tänään vähän huolissani.

Ehkä tuo kannattaa asettaa hänen oman elämänsä rakennuspuihin?
Ymmärtääkseni Louhimiehen liitto karahti miehen sairauden yhteydessä. En siitä huolimatta ole nähnyt tuomitsevia kommentteja vaimolle.

Me kaikki olemme vain ihmisiä, emme yli-ihmisiä. Joskus elämä ajaa eteen tilanteen, jossa pitää miettiä pelastaako toisen vai itsensä.

Kolahti tuo Louhimiehen sanoma virke: Elämä menee ohi, jos siinä ei ole rakkautta…

Rakkaudentarpeen vuoksi roikun miehessä, joka rakastaa kaljaa enemmän kuin minua, loukkaa enemmän kuin hellii.
Läheisriippuvuttahan se on, mutta radikaaleihin ratkaisuihin en ole vieläkään ollut kypsä.

Onneksi emme asu yhdessä. Mutta vaikka hoidan työni, lapseni, itseäni mm. liikkumalla, tunnen oloni vajavaksi, kuin koko ajan puuttuisi elämästä jotain TÄRKEÄÄ. Rakkautta vailla olen, luulen.

Suhde alkoholistiin selittää olostani paljon, muttei kaikkea. Se pieni toivonkipinä siitä, että tämä suhde muuttuu paremmaksi, pitää kai tilanteen ennallaan.

Minun tarinaani voi lukea ketjussa Pientä päättäväisyyttä. Sitä päättäväisyyttä taas tarvittaisiin…

Voimia teille kaikille! Nyt olen itse taas kerran voimaton.

Hei Parveke, Cricket ja Foolsgarden!
Kiitos kommenteistanne, luin ne kyllä jo perjantai-iltana, ja ne kolahtivat, mutta piti ottaa välillä vähän etäisyyttä tästä aiheesta, nyt kun viimein hyväksyin sen että on ongelma ja aloin käsittelemmän sitä, tuntui, että siitä tuli kokopäiväistä prosessointia. Tuotta se tuloksiakin, ja tuntuu että olen jo tajunnut paljon asioita, nimenomaan kohtalotoverien tarinoista ja kommenteista, jotka useinkin kolahtavat kovin kohdalleen. Niinpä puoli päivää mökillä luonnon helmassa teki hyvää eilen. Miehenkin sain sinne mukaan, toki hän menomatkalla poikkesi alkosta eväitä mukaan, viinapullon ja pienen kaljapakin, mutta en antanut sen häiritä. Hän joi vähän juomiaan, istuskeli mökissä, kävi väliilä vähän rappusilla ihailemassa luontoa ja meni sitten nukkumaan. Mökissä on sähkö puolella teholla joten siellä on viileää, viileääsä ilmassa luonnon keskellä mies sanoi, että siellä on hyvä nukkua ja hyvä olla muutenkin, sanoi ettei maita edes kaljakaan sillä hetkellä. Joo, en tietenkään usko että olisi tapahtunut ihmeparaneminen, mutta uskon että miehelle on myönteistä, kun saan hänet lähtemään luontoon, vaikka hän totuttelisikin siihen varovasti mökin ovesta kurkkien :laughing: Ja minulle se luonto taas on parhaita hoitokeinoja, olin tosi hyvillä mielin koko ajan enkä kiinnitänyt miehen touhuihin sen suurempaa huomiota; touhuilin itse omiani, sahailin kaadetun puun rungon pokasahalla vähän pienempiin osiin, että jaksoin siirrellä, kantelin risuja kasaa että voimme polttaa parin viikon päästä, kävelin vähän metsässä tutun tekemää moottorikelkkauraa myöten - oli kivaa! Sitten menin mökkiin, ja keitin itselleni teetä ja miehelle kahvia. Olen yrittänyt sitä saada lähtemään ulos koko kevään, nyt vasta parina viikonloppuna olen onnistunut saamaan, vaikkakin hän sielläkin naukkailee, virkistää se hänen mieltään ja minä pystyn nauttimaan ulkoilmasta ja unohtamaan epäkohdat, vaikka hän samalla tontilla onkin. Näin saamme hiukan apua molemmat. Luulenkin, että kun tästä voimaannun, ehkä voi onnistua sekin, että asumme yhdessä, mutta toisistamme riippumattomina (tai ainakin minä hänestä riippumattomana). Voi olla vaikeaa, mutta olen kyllä henkisesti irtautumassa (luulisin), vaikka tällä hetkellä ei minusta lähtijäksi olekaan. Tällä hetkellä ajattelen niin, että jos tilanne menee toivottamaksi, pystyn myös pelastautumaan ja lähtemään, mutta kuten olen huomannut muiden kirjotuksista, ei se välttämättä käytännössä sitten onnistukaan, vaikka se teoriassa olisi kuinka selvää.

Poikkesimme sitten mökiltä tullessa ruokakaupassa, mies osti samalla 18 pulloa keskikaljaa - mutta ei avannut sitä pakkausta koko illan aikana, vaan meni nukkumaan kotio päästyä. Hetkellisesti ulkoilma taisi vähän raikastaa hänenkin ajatuksiaan, mutta en tuudittaudu harhakuvitelmiin; juuri nyt en mieti tätä hirveästi, vaan alan kohta taas pikkuisen tehdä noita rästitöitäni, joita on tullut tässä parin kuukauden täydellisen lamaantumisen aikana.

[quote=“Foolsgarden”]
Kolahti tuo Louhimiehen sanoma virke: Elämä menee ohi, jos siinä ei ole rakkautta…

Rakkaudentarpeen vuoksi roikun miehessä, joka rakastaa kaljaa enemmän kuin minua, loukkaa enemmän kuin hellii.
Läheisriippuvuttahan se on, mutta radikaaleihin ratkaisuihin en ole vieläkään ollut kypsä.

Saa nähdä, onnistuiko lainaus, kun kokeilin ekan kerran… Tuo Louhiniemen virke, jota kaikki siteerasitte, kolahti mullekin. Ja tuo Foolsgardenin kommentti siihen. Sitä kai minäkin olen tässä jäänyt odottamaan. Miehelleni oli kalja niin tärkeää jo tavatessamme, että vaikka en oikein tajunnut ongelmaa, muistan ajatelleeni jo nuorena, etten koskaan uskaltaisi sanoa miehelle: “Valitse kalja tai minut”, koska tiesin kyllä alun alkaen, että tosi paikan tullen hän olisi aina valinnut kaljan.
Hän ei ole ilkeä, mutta ei yhtään myöskään empaattinen, tuntuu että hän ei koskaan ole osannut ajatella miltä toisesta tuntuu, ja hän ei juuri koskaan sanoin tai elein osoita, että välittäisi minusta erityisemmin. Ei hän inhoakaan osoita, mutta tuntuu että olen ollut jotenkin yhdentekevä. Hellyyttä oli kyllä alussa, mutta ei juuri ollenkaan enää 15 vuoteen! Jos minulla on vaikeaa, ei hän lohduta. Jos itken, ei hän kysy miksi. Kerran, muutama vuosi sitten, sanoin “Jos edes kerran halaisit ja sanoisit, että kaikki muuttuu vielä hyväksi, minä jaksaisin sillä kauan” Hän vastasi: “MItä hyötyä siitä olisi?” Tuntuu kuin siksi, että itse olisin halunnut panostaa parisuhteeseen kaiken mahdollisen, enkä ole oikein saanut vastakaikua, ehkä siksi vieläkin odotan että tilanne muuttuisi, etten voi luovuttaa ennen kuin saan jonkun viitteen, että hän kuitenkin on välittänyt, että muutenhan nää vuodet olis olleet tavallaan turhia… Kylläpäs on skitsoa!

Olen tuon äskeisen vasta tajunnut, ja näen itsekin, että ihan tyhmäähän tämä on. Kiintynyt olen kyllä niin, etten voi kokonaan hylätä, mutta muuten varmaan voin irtautua, nyt kun tämän tajuan.

Kyllä me selviydytään, kukin tavallamme, asetetaan nyt itsemme etusijalle!
Ja Foolsgarden, voimia sulle!

Olen olut koko päivän pois tietokoneelta ja huomasin, että moneen ketjuun oli tullut osuvia juttuja, joita tekisi mieli kommentoida. Jätän sen kuitenkin myöhempiin aikoihin.

Olimme lauantaina miehen kanssa mökillä, tuntui että se piristi häntä jonkin verran ja itse sain luonnosta paljonkin voimaa. Sitten tein sunnuntaina ja eilen pitkän päivän töitä, olen nimittäin saanut työkykyni takaisin - jos nyt en kokonaan, niin aika pitkälle. Tänään päätin pitää vapaapäivän ja mennä mökille, mieskin lähti nyt ihan mielellään mukaan, oli jopa jo kysellyt koska taas mennään. Koko alkukevään olen yrittänyt saada häntä mukaani, mutta on kieltäytynyt. Nyt tuntuu että alkaa vähän kiinnostua taas muustakin kuin juomisesta. Tänään oli eka päivä viikkoihin, että hän ei juonut mitään kirkkaita, eikä edes käynyt alkossa tänään, ruokakaupasta otti vain keskikaljaa menomatkalla. Niinpä ei tällä kertaa kaatuillut lumihankeen niinkuin viikko sitten, eikä nukkunut mökissä niinkuin lauantaina, vaan oli ulkona koko ajan. Laittoi sähkömoottorisahan ketjun paikalleen, lisäsi siihen öljyä ja antoi mulle neuvoja, minä tein itse työn eli kaatelin vähän pikkupuita :smiley: Ihan ok niin, koska minusta fyysinen työ on mukavaa vastapainoa normaaleille paperitöilleni ja toimii terapiana, silloin kun sitä saa omaan tahtiin tehdä ettei ole kiire. Mies taas oli rentoutunut (ihan selvänä hänkin on kireä niinkuin moni on sanonut muissakin ketjuissa omistaan ja lisäksi ihan mykkä), muttei liian juovuksissa; kaiken kaikkiaan oli kiva päivä! Sellaisiakin siis vielä on, vaikka harvoinkin.

Kyllä mä tiedän, että ylä- ja alamäet vuorottelee. Mutta just tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen henkisesti irtautunut hänestä sen verran, että voin aika paljon olla välittämättä niistä huonoista päivistä ja pystyn iloitsemaan hyvistä päivistä. Eihän tää pysyvä olotila ole, ja huonojakin mielialoja tulee melkein päivittäin, mutta just tällä hetkellä ei ole sellaista mielialaa, että olisin hänelle menneistä katkera, mutta en liioin odota hänen kauheasti minua viihdyttävän tulevaisuudessa. Voin elää hänen rinnallaan itsenäisenä, parhaani mukaan yritän aktivoida häntä että saisin hänet hillitsemään juomistaan, jotta hän saisi terveytensä vähän kohenemaan. Mutta jollen onnistu, en syytä itseäni, tiedän ettei se ole minun vallassani. Siis tällä hetkellä tuntuu tuolta, mutta huomenna saatan taas ahdistua jos on huonompi päivä… Olen joskus kehitellyt ajatusta, että voisin erota hänestä, mutta jäädä asumaan hänen kanssaan. Meillä ei nimittäin ole vuosiin ollut oikein mitään läheisyyttä, joten en oikein koe häntä aviomiehenä, ja haluasin tavallaan olla vapaa, vaikken toista miestä haluakaan. Tuntuu kuitenkin ahdistavalta ajatus, että olisin häneen SITOUTUNUT vielä kymmeniä vuosia vaimona, vaikka käytännössä olemme kuin kämppikset. Tosin sillä erotuksella, että jollei hän olisi mieheni, tuollaisen kämppiksen kanssa en eläisi :astonished:

Huomaan, että tämmöstä ihme selitystä tää tekstini taaskin on. Mutta hyvä asia on se, että olen päässyt katkeruudesta, en enää välitä, iloitsen hyvistä hetkistä, iloitsen myös hänen puolestaan kun hänellä on mielekkäämpi päivä ja kiinnostuu jostain muusta kuin juomista; huonot hetket saa virta viedä mereen mennessään. Vielä muutama viikko sitten olin ahdistunut siitä, kun hän vie minunkin elämäni - elämää ei saisi tuhlata. Nyt olen tajunnut, ettei hän minua ole pakottanut tässä olemaan vaan itse olen jäänyt, ja itselläni minulla on valta tehdä päätökset, jäädä tai lähteä, riippua toisessa tai olla itsenäinen, irtautua kokonaan tai vain henkisesti. Jos en pysty päätöksiin, se on sitten oma virheeni. Mies tuhoaa omaa elämäänsä - sen pysäyttäisin jos voisin - mutta on vapauttavaa, kun minun ei tarvitse syyttää häntä siitä (eikä itseänikään) eikä katkeroitua, vaan itselläni on mahdollisuus omiin päätöksiin. Vaikka kuullostaa sekavalta, niin itselleni ovat asiat selkiytyneet ja seestyneet, ja ratkaiseva osuus on tällä toisten kohtaloihin tutustumisella ja omalla kirjoittelulla. Kiitos ja tsemppiä teille kaikille. Tämä on hyvää terapiaa, sekä lukeminen että kirjoittaminen, ja vaikka nyt juuri olenkin taas näin iloisella mielellä, luulen että tulen tarvitsemaan tätä pitkään, ja tulen varmaan pähkäilemään asioita kauan; ehkä jo huomenna käännän ne mielessäni taas päälaelleen :mrgreen:

Ainoa varma asia on että selviydyn, koska näin olen sen päättänyt.

Peukun nosto sulle Rinalda :slight_smile:

Joku (taisi olla poliitikko) sanoi, että “ihminen joka liikuttuu omista sanoistaan, on jalo!” :laughing: Taisi olla sama, joka käytti kirjassaan lähteinä aikaisempia kirjojaan :laughing: Ei vainskaan, itseironiaa tämä. Lainaukset tuli väärässä järjestyksessä, kun en vielä oikein hallitse tekniikkaa, mutta huomasin, että parissa päivässä oli ajatteluni muuttunut niin, että 18.3. vielä odotin että jokin muuttuisi ja saisin todisteita väliittämisestä, mutta eilen en ollut enää menneistä katkera enkä odottanut viihdytystä häneltä tulevaisuudessa. Ja kun nyt noita luin niin huomaan, että kyllä, tällainen muutos on todella tapahtunut: kun olen lukenut muiden kokemuksia, kirjoitellut, ja nollannut itseäni luonnossa, olen tajunnut jotain olennaista. Minun ei pidä menneisiin enää ripustautua, ei tulevia murehtia, vaan tästä hetkestä pitää tehdä mielekäs. Eteenpäin!

Ja Ketju, kiitos kannustuksesta. Voi hyvin!