No minä ainakin rupattelin terapeutin kanssa ummet ja lammet. Kerroin hänelle kissoistani, toinen niistä oli maailman laiskin ja ehkä tyhmäkin, parin kerran jälkeen hän kertoi kuinka oli joutunut kantamaan veljensä kissan navetan vintille hiirtä pyydystämään… sanoi että heti päätti että tämä pitää muistaa kertoa minulle 
Siellä hauskojen ja ihan tavallisten arki-asioiden joukosta putkahti säännöllisesti esiin jokin kipupiste jota sitten yhdessä selviteltiin, itkettiin ja naurettiin.
Ilman tätä ihanaa terapeuttia en olisi enää pitkiin aikoihin ollut tässä maailmassa.
Kiitos vastauksista! On todella hienoa nähdä, miten paljon tulee keskustelua. Harmittaa todella etten ehdi osallistumaan siihen niinkuin haluaisin. Parikin projektia on nyt sellaisessa vaiheessa, että joudun tekemään töitä usein puoleen yöhönkin asti, jotta pysytään aikataulussa. Ei tämä aina ole tällaista, mutta nyt on, ja yhden hengen yrittäjä ei voi delegoida hommia jollekin toiselle. Siksi en meinaa ehtiä nyt edes kirjoittaa, muusta puhumattakaan.
Mikä ero on kirjoittamisessa ja auttajalle puhumisessa? No kirjoittaa voin silloin, kun minulla on siihen suurin tarve. Siitä saan avun heti. Auttajalle pitäisi mennä tiettynä kellon lyömänä. Kirjoittamalla voi pysyä tuntemattomana. Miksi sitten nettiin eikä paperisena päiväkirjana? Tämä on ensimmäinen julkinen paikka mihin kirjoitan. En ole facebookissa enkä twitterissä ja mitä niitä on. En ole kovin sosiaalinen ihminen. Tulen toimeen ihmisten kanssa, mutta en halua tulla heidän kanssaan tutuksi. Toivon, että minulla on pari luotettua ystävää. Mutta kuitenkin minulle tuli tarve saada vähän tukea ja aloin tänne kirjoittaa. Huomasin että tästä on paljon apua. Täällä tulee vuorovaikutusta, jota jonkin verran kuitenkin kaipaan. Vastauksenne ovat erittäin tärkeitä. En kuitenkaan (anteeksi nyt) ole täällä varsinaisesti kysymässä neuvoa. Olen purkamassa omia tuntojani. Kirjaan myös ylös erilaisia asioita, kuten nyt viime kuukausina juomien määriä, koska haluan yleensä toimia eksaktien faktojen pohjalta, enkä mutu-tuntumalla. Haluan tietää syyt ja seuraukset, enkä vain pohdiskella tunteitani. Täällä tämä on sillä tavalla julkista,että kuka tahansa voi tämän täältä lukea, ja minulle se merkitsee sitä, että kirjoitan kaikki rehellisesti, voin tarvitessa antaa nämä sivut luettavaksi vaikka miehelleni, ystävälle, miehen lääkärille jos tapahtuisi jotain. Tai jos minulle tapahtuisi jotain, haluaisin myös että silloin joku tietäisi, millaista tämä oli. Tämän ketjuni osoite on minulla rahapussissa, kaikkien löydettävissä. En odota, että minulle tapahtuisi jotain pahaa, mutta esimerkiksi viime keväänä aloin jo pelätä, ettää saan vaikkapa aivoinfarktin, kun en pystynyt nukkumaan, ja olin liikaa onneton. En tosiaan halua vatvoa näitä asioita yhtään enempää kuin on tarpeen. En halua kertoa niitä alusta alkaen toista ja kolmatta kertaa.
Joku kysyi, miksei voi mennä sekä luontoon että terapeutille. No (sen lisäksi, että en halua), silloin kun ei ole aikaa, pitää priorisoida, ja minulle tuo luonnossa rauhoittuminen on nyt tärkein hoitokeino. Oltuani pari vuotta melkein kykenemätön töihin (mutta ei myöskään mahdollisuutta esim. sairaslomaan), nyt olen saanut työkykyni melko hyvin takaisin, ja jälkeen jääneet asiat pitää saada ajan tasalle, samoin kuin nykyiset projektit hoidettua. Siitä huolimatta olen päättänyt, että lauantaisin menen mökille, oli ilma ja työtilanne mikä tahansa, ja olen laittanut sen kalenteriin. Mä toivon, että ette pidä tätä tärkeilynä, että luulen olevani korvaamaton. Sitähän minä en ole. Voisinhan minä jättää työt tekemättä ja levätä. Tällöin menettäisin asiakkaani. Olenhan jo vähentänyt niitä vapaaehtoisesti, jotta jaksaisin jäljelläolevat, eikä taloudellisesti ole mahdollista jättää enää yhtään asiakasta pois. Onnistuneesta työstä saa voimia ja energiaa. Jos antaisin asioiden mennä siihen jamaan, että menettäisin työni, sehän pahentaisi tilannettani. Sekä henkisesti että taloudellisesti.
Vielä tuosta ammattiauttajalle puhumisesta. Mä luuulen, että useimmat teistä olette elämänne varrella tottuneita puhumaan mieltä painavista asioista. Siskolle, veljelle, vanhemmille, ystävälle, puolisolle, työtoverille… Silloin varmaan on luonnollisempaa apua tarvitessaan puhua myös ammattilaiselle. Minulla ei ole sisaruksia, äitini oli armoton alistaja, isä vanhan kansan mies joka ei puhellut murheistaan. Kun äiti alkoi huutaa, isä meni “romuliiteriin” nikkaroimaan. Ja minä tontin perälle kaivamaan pienellä lapiolla lammikkoa. Kaivoin sitä koko lapsuuteni ajan eikä se koskaan valmistunut. Maalla, pienellä peräkylällä, ei juurikaan ollut samanikäisiä lapsia, joten ei sitä asioistaan puhumaan oppinut silloin. Kouluvuosina minulla oli kaksi hyvää sydänystävää, joiden puolesta tekisin mitä tahansa, ja hekin varmaan minun puolestani. Emme mekään silti kotiasioista puhuneet keskenämme, ne olivat ikään kuin yksityisasioita. Tiedän, että jos minulle oikein kova hätä tulisi, voisin vaikka matkustaa jomman kumman luo joksikin aikaa, sinne 400-500 km päähän. Mutta koska olemme kaukana toisistamme, enkä ole pystynyt olemaan läsnä heidän arjessaan, en ole myöskään heille puhunut omista murheistani mitään. Viime keväänä, kun aloin kirjoittaa täällä, kerroin myös asiasta joillekin ihmisille. Olen antanut tämän osoitteen kolmelle, yksi heistä, kaukana asuva sukulainen, lukee tätä palstaa, ja “elää mukana”. Se tuntuu hienolta, kiitos hänelle Kerroin myös asiakkaille, niille joiden tiesin olevan sellaisia, etteivät käytä tietoa minua vastaan. Auttoi työstressissä, kun he tiesivät, miksi asiat saattavat joskus laahata vähän jäljessä.
Olen siis vasta opettemassa kertomaan asioistani toisille! Jos on ensimmäiset 50 elinvuottaan salannut kaikki kielteiset asiat, ei ihminen voi kertaheitosta muuksi muuttua. Omasta mielestäni olen päässyt jo pitkälle, kun olen täällä pystynyt nimettömänä kertomaan avoimesti kaikesta. Ja vähän raottamaan kulisseja joillekin muille. Ja tämä kaikki on julkisessa paikassa, jos luotan johonkin ihmiseen tarpeeksi, voin antaa tämän osoitteen. Tämä on epäsosiaalisen ihmisen tapa toimia 
Ei ihmistä voi pakottaa sellaiseen, mikä tuntuu hänestä vieraalta. Olen samaa mieltä siitä, että meidän kaikkien pitää hoitaa ja auttaa itseämme, ja ajatella omaa hyvinvointiamme. Olemme kuitenkin erilaisia, synnynnäiset ominaisuudet, opitut tavat ja eletty elämä ovat muokanneet meistä erilaisia ihmisiä. Kunnioitan ihmisiä, jotka pystyvät hakemaan apua, ja avautumaan asioistaan toisille ihmisille. Itse en siihen ole oppinut. Siitä huolimatta - kunnioitan myös itseäni! Minä toimin omalla tavallani, tulen tekemän niin vastakin. Mutta en tiedä mitä huominen tuo tullessaan, saatan minäkin oppia uusia tapoja. Aika paljon on ajatusmaailmani muuttunut jo yhdessä vuodessa.
Vielä erityisesti kiitos Voimat Lopulle, tuntuu mukavalta huomata, että joku ymmärtää mitä ajan takaa. Ja tosiaan, voi olla että omaishoitajaksi päädyn. Se on ihan realistinen ajatus. Mieheni lisäksi minulla ei ole ollut muita poikakavereita, ja olemme olleet yhdessä jo 27 vuotta. Täällä välillä sanotaan, että ihminen ei arvosta itseään jos menee yhteen alkoholistin kanssa. Onkohan joku täällä tosiaan valinnut puolison sillä perusteella, että tämä on alkoholisti?! Eiköhän sitä valtaosa jostain muusta syystä mene yhteen. Minullakaan ei ollut kokemusta alkoholismista, enkä kiinnittänyt miehen juomiseen huomiota, näin vain kiltin ja mukavanoloisen miehen ja mielestäni rakastuin häneen ihmisenä. Jälkeen päin olen arvellut, että tilanteeseen vaikutti se, että elämä kotona oli helvettiä, olin jo 24-vuotias ja piti päästä pois… pelastauduin kotoa turvallisen oloisen miehen luo, ja mahdollisimman kauas, 400 km päähän. Käytin siis tavallani tilaisuuden hyväkseni päästä irti ja pelastautua tilanteesta, joka totta puhuen oli kyllä paljon pahempi kuin mitä avioliittoni on ollut. Ei tämä mies paha ole ollut, toisin kuin äitini. Ehkä siis tavallaan minulla on tunne, että kun itse sain turvapaikan kun sitä tarvitsin, en voi hylätä toista silloin kun hänellä on hätä. Sillä ei hänellä ole kaikki hyvin. Ja ammun jo alas seuraavan kommentin mikä tulee sanoin sen jo aiemmin, mutta toistan sen: 60-vuotias passiivinen mies, joka on aikuisikänsä ollut alkoholin suurkuluttaja, ja nyt alkoholin käyttö on hallitsematonta, ei hän yksin jätettynä ryhdistäydy, vaan jos mahdollista alamäki vaan jyrkkenee. Minä en vaan kerta kaikkiaan usko siihen, eikä tässä ikäluokassa ole suvussa, tuttavapiirissä eikä tällä paikkakunnalla tiedossani yhtään myönteistä esimerkkiä. Pultsaritkin katoavat täältä katukuvasta 60 v kieppeillä. Ensin osa kulkee jonkun aikaa rullaattorin kanssa, sitten kuolevat. Tämä mahdollistamis-teoria, joka aina vedetään esiin, pätee nuorempiin ja reippaampiin ihmisiin. Minä en missään tapauksessa halua olla mahdollistamassa miehen juomista. Enkä ole tilannut tällaista elämää. Mutta hän on ihminen, eikä paha sellainen, on hän sitä paitsi minulle tärkeä, vaikka ei parisuhde-mielessä. En mä jätä häntä kuolemaan yksin. Se on sitten toinen asia, että saatan kyllä muuttaa eri katon alle, saatan löytää uuden parisuhteenkin, en minä häneen ole ripustautunut, mutta samalla huolehdin tavalla tai toisella siitä, ettei hän joudu katuojaan - tai muumilaaksoon. Mitään päätöksiä en ole vielä tehnyt, en tosiaan kyllä vielä tiedä mitä tehdä. Mutta tiedän, mitä tunnen.
Kirjoitan joskus “paremmalla ajalla” lisää No kun hitsi nämä lyhyetkin piipahdukset täällä paisuvat tällaisiksi romaaneiksi. Muistakaa, kaikkien teidän kommentit ovat tärkeitä ja auttavat minua. Vaikka väliilä puolustan omaa kantaani ärsyttävyyteen asti, olen kiitollinen myös niistä mielipiteistä, jotka saavat minut puolustautumaan (ja samalla ajattelemaan toiseltakin kannalta, myönnän…)
Hyvää päivän jatkoa kaikille
Ei ole tarkoitus painostaa sinua Rinalda terapeutille, mutta pikkasen oikaisen tuota puhumiseen tottumista. Minulla ei ole koskaan ollut ketään jolle olisin yksityisasioitani puhunut. Ei parasta kaveria, äidille ei voinut puhua koska äiti kaatoi oman ahdistuksensa minun, lapsen, kannettavaksi. En voinut hänen taakkaansa lisätä omilla asioillani. En ole koskaan pitänyt päiväkirjaa koska ajattelin että sen joku (äiti?) kuitenkin lukee ja tulee sanomista. Pelkäsin että avautumistani käytettäisiin itseäni vastaan, pilkattaisiin. Terapeutille “jouduin” vasta kun olin täysin lopussa, onneksi silloin ymmärsin että puhuminen oli ainoa keino saada apua.
Luulen että useimmilla meidän ikäpolven ihmisillä on sama ongelma, kasvatettiin ongelmien piilossa pitämiseen. Ja nettikeskusteluthan on keksitty vasta nyt, siitä kiitos kehitykselle .
Sinä olet löytänyt oman selviytymiskeinosi, hyvä niin. Toivon sinulle hyvää, rentouttavaa kevättä. Sinun tavallasi.
Niinpä niin, ja lapsuuden kokemukset ohjaavat vieläkin toimia. Omalta kohdaltani terapiasta olisi varmasti ollut hyötyä vaikkapa 20 vuotta sitten, silloin olisin tiedostanut jo silloin nämä asiat, mitkä olen tiedostanut vasta nyt. Olisin tänä päivänä jossain ihan muualla 
Mutta kun nyt oikein ajattelen, en haluaisi olla missään muualla. Jos nyt valitsisin: sama paikka, samat ihmiset, vähän vähemmän juomia vaan. Kaikella on siis loppupeleissä takoituksensa.
Tällä viikolla mietin tosissani työhakemuksen lähettämistä. Lehdessä oli ilmoitus paikasta, joka vaikutti ensi näkemältä minulle sopivalta ja saavutettavissa olevalta. Pääsisin pois yksityisyrittäjyyden paineista, olisi säännöllinen kuukausipalkka ja säännölliset työajat. Mutta mitä enemmän sitä mietin, sitä selvemmäksi minulle tuli, että en halua olla töissä säännölliseen työaikaan. Haluan pitää vapauteni, vaikka se käytännössä sitoo minua paljon enemmän. Viihdyn tämän vastuun, haasteiden ja stressin keskellä. Tykkään nykyisestä työstäni!
Asioita on hyvä punnita silloin tällöin. Hyviä ja huonoja puolia. Työ: siinä on nykyisellään kuitenkin enemmän hyviä kuin huonoja puolia. Kotielämä: kikun kaakun, mutta se tasapainottuu tällä omalla asunnolla. Ei minun asiat niin huonosti ole. Itse asiassa olen aika tyytyväinen, kun oikein mietin. Tai sitten olen tullut hulluksi 
Mutta huomenna taas mökille. Oma ranta on melkein perattu, mutta on niitä naapurinkin puolella niitä veteen kaatuneita pikkupuita :mrgreen:
Koittakaahan varastaa itsellenne mukavia hetkiä, vaikka miten riepoisi! Son moro
Sinulla Rinalda on lupa olla ihan just sellainen kuin olet, mutta en malta olla puuttumatta tuohon. Koskaan ei ole liian myöhäistä auttaa itseään. Vaikka sinusta polkusi on ollut tarkoituksenmukainen, ei se tarkoita sitä, että ‘edeltämäärättyä’, samaa polkua pitää tallata hamaan loppuun asti. Miehesi on ilmeisesti päättänyt, ettei hänestä ole raitistumaan enää. Oletko sinäkin päättänyt, ettei sinusta ole kuin kulkemaan polkusi noin, ellei joku (miehesi kohtalo, suuntaan tai toiseen) pakota sinua muuttumaan?
Olin käyttänyt alkoholia melkein 30 vuotta ennen kuin raitistuin. Se oli kuin ihme! Loppumetreillä juodessani olin aivan varma siitä, ettei minusta enää ihmistä tule. Ja sitten kun siitä häkistä pääsin ulos, ihmettelin itsekin miksi olin heittänyt avaimet ihan itse pois…
Siltikin - sinun elämäsi, sinun päätöksesi. Iloa ja valoa elämääsi!
Luulenpa että Rinalda on päättänyt kulkea polkunsa juuri noin eli että ei pahasti alkoholisoitunutta miestään jätä eikä suostu ottamaan itselleen kannettavaksi liikaa ahdistusta tai epätoivoa miehen juomisesta. En ole huolissani, koska ainakin Rinaldan tekstit huokuu yleisesti sisäistä rauhaa, ei epätoivoa. On monien ehkä vaikea ymmärtää, että noin vaikeassa tilanteessa ihminen voi säilyttää sisäisen rauhan ja itsekunnioituksensa, koska useimmat eivät siihen kykene. En minäkään kyennyt.
Heti kun tiesin, että exä tulee juomaan kaikki viikonloput ja lomansa, aloin ajatella että minun täytyy nyt vaan sopeutua siihen ja yritin kaksi vuotta kovasti sopeutua. Koskaan en lähtenyt yrittämään miehen raitistamista vaikka salaa tietysti toivoin että miehellä lamppu joskus päässä syttyisi. Lopputuloksena itseni sopeuttamiseen pakottamisesta oli oman mielenrauhan järkkyminen ja paha ahdistus.
Vaikka minä ja useimmat eivät kykene sopeutumaan alkoholistin kanssa elämiseen niin ei se varmasti täysin mahdottomuus ole jos itse vaan osaa asettaa omia rajojansa. Itse tajusin tämän liian myöhään, siis että kyse ei ole siitä että oppii sopeutumaan alkoholistin kanssa elämiseen, vaan siitä että ymmärtää laittaa itselleen rajat ja pysyä niissä. Lisäksi toisen pitää antaa niihin mahdollisuus. Minusta se että Rinaldan mies ei kapinoi hänen omassa kämpässä oleskelua millään tavalla on osoitus keskinäisestä kunnioituksesta. Hänkään ei yritä hallita. Ehkä siinä on se ratkaisu lopulta - antaa toisen elää niinkuin toinen haluaa, molemminpuolin ilman että tarvii yrittää sopeutua toisen tapaan elää. Silloin voi ehkä säilyttää oman mielenrauhansa. Meillä ei mies olis ihan varmasti suostunut tuollaiseen järjestelyyn. Olis alkanut kapina välittömästi.
Juurikin näin. Tämän pitäisi olla kanava, jossa saa purkaa tuntojaan ilman että joku diagnosoi. Jos halutaan diagnoosi mennään lääkärille. Voidaan olla kaikki läheisriippuvaisia tai sitten ei, ihan sama. Rinalda; jotkut meistä haluaa saada asiat päätökseen luonnollisella tavalla, aika näyttää-tyyliin. Teet juuri niinkuin hyvältä tuntuu. Ja jos ei tunnu miltään, sekin on ok, ja kun tuntuu pahalta niin hei! täällä ollaan. Tänään tuntuu tältä, huomista ei tiedä. Ilman selittelyitä tai puolustelua. Luonnosta saa voimaa, miehän juoksentelen suolla, myös muuhun kuin juopon aiheuttamiin juttuihin (joskus muutkin ihmiset/asiat kuin juoppo harmittaa-ajatella). Kyllä meillä muutakin elämää on, vaikka ei ehkä moni uskoisi 
Kirjoita, mie luen. kiitos.
Ja rakkaudella varmaan tarjoatte ammatti yms. apua, mutta luulempa että 98% meistä tietää mistä sitä saa jos haluaa.
Kiitos Cricket, Voimat loppu ja Laiffii! Sekä kaikki muut lukijat tämäkin viikko on ollut tosi kiireinen enkä ehdi kirjoittaa. Se on harmi, koska kirjoittaminen todella auttaa minulla mielialaan. Olen kuitenkin nähnyt vastauksenne, ja iloinnut niistä. Tänäänkin on vielä paljon tehtävää, mutta toivottavasti ehtisin illalla kirjoittamaan pitemmästi.
Nyt kirjaan tähän vain yhden asian, joka minua tässä yhteiselossa juomarin kanssa inhottaa. En edes tiedä johtuuko se juomisesta, vai onko hän muuten niin välinpitämätön, että toimii noin. Toivottavasti ette lukijat ole juuri aamukahvilla haukkaamassa mehevää voisilmäpullaa… nimittäin:
Kun mies käy vessassa, no ensinnäkin jos hän on juovuksissa, hän kusee puolet pytyn viereen. Sen ymmärrän, sihti on tietysti epätarkka jos näkee m*kunsa kahtena :mrgreen: Mutta kun hän käy isommilla asioilla, hän ei pyyhi useinkaan paperilla, niinkuin useimmat muut ihmiset kai tekevät. Hän huuhtoo takapuolensa vedellä käsienpesualtaan päällä - ja lähtee pois. Ei katso paljonko sattumia jäi altaaseen. On meinaan ällöttävää mennä vessaan pesemään käsiään tai kampaamaan tukkaansa, kun käsienpesualtaassa on pieniä ruskeita sattumia. Allas myös vetää huonosti, on vähän väliä tukkeutumassa, joten usein ne sattumat lilluvat muutaman sentin vesitilkassa. On minusta itsestään selvää, että jokaisen pitäisi siivota tuollaiset jätökset itse eikä jättää muiden ihmisten näkyville, en siis koske niihin, yritän vain päästää altaaseen vettä jotta menisivät pois. Välillä laitan Joka kodin putkimiestä, että lavuaari vetäisi paremmin. Mies avaa ja putsaa vesilukon joskus hyvin harvoin, yleensä minä yritän sille lavuaarille ensiapua antaa liuottamalla. Pestyään takapuolensa mies luonnollisesti pyyhkii sen pyyheliinaan. Joten myös pyyhkeessä on usein ruskeita läikkiä. Ennen käytimme samaa käsipyyhettä, nykyään olen ottanut itselleni oman reunimmaiseen koukkuun, mutta ei se takaa sitä, etteikö mies olisi pyyhkinyt minunkin pyyhkeeseeni. Niinpä, kun pesen naamani, otan pyyhkeen, levitän ja katson toiselta puolelta onko puhdas, sitten toiselta, ennenkuin käytän sitä. Edelleenkin ymmärrän, että ihminen on ymmärtämätön juovuksissa. Mutta tämä miekkonen toimii näin selvinkin päin. Esimerkiksi tänä aamuna, illan ja yön nukuttuaan ja selvittyään, oli käynyt vessassa, ja kun menin kampaamaan tukkaani, siellä uiskentelivat taas jätökset - silläpä asia oli nyt ajankohtainen ärsytyksen kohde, ja piti kirjoittaa. Minusta tuollaisesta asiasta, joka liittyy ihmisen henkilökohtaiseen hygieniaan, on äärimmäisen noloa huomauttaa, mutta luulisi “normaalin” ihmisen itse osaavan jo 60 vuoden ikään ehdittyään toimia niin, etteivät muut joudu voimaan pahoin hänen takiaan. Silloin jos noin toimii selvin päinkin, se tuntuu piittaamattomuudelta kanssaihmisiä kohtaan - tai suorastaan kanssaihmisten halveksimiselta. Tai suorastaan vajaamieliseltä käytökseltä. Hän saattaa toimia näin kylässäkin. Jos hän käy kyläpaikassa vessassa, käyn minä hänen jälkeensä, ja olen mm. joskus viruttanut pyyhkeen altaassa. Isäntäväki ehkä ihmettelee märkää pyyhkettä, mutta varmaan ihmettelisi vielä enemmän paskaa pyyhkeen reunassa :mrgreen: Jos ollaan yhdessä kyläilemässä, väistämättä minuakin hävettää jos toinen käyttäytyy typerästi; hävettää se että olen hänen kanssaan liikkeellä, että ollaan samaa porukkaa. Eihän sen näin pitäisi olla, haluaisin niin mielelläni voida joskus olla ylpeä miehestäni.
Tällaisina aamuina, ja kun miehen ryyppyputki on kestänyt 17 päivää (17 pv:ssä 16,5 litraa kirkasta viinaa…) tulee kyllä tunne, että ehkä tässä kumminkaan ei ole mitään järkeä. Ei, en ole onneton, olen ärsyyntynyt! Kaikenlaisten paskaperseitten kanssa sitä tulee kaveerattua!
Tämmöinen aamunavaus tällä kertaa. Tällä viikolla on tapahtunut paljon myönteistä, minulla on ollut oikein onnistunut ja antoisa viikko, siitä toivottavasti lisää illalla. Ja huomenna mökille!
Hyvää päivän jatkoa! Unohtakaa tuo äskeinen, viimeistään lounaaseen mennessä! Ei ollut tarkoitus pilata kenenkään ruokahalua
Tulee niin elävästi mieleen exex noista paskajutuista 
Hän siis asui omassa juomakämpässään ja aina kun menin siellä käymään niin pönttö oli täynnä paskaa, siis ihan reunoja myöten. Minusta se oli tosi kummallista koska kun oli mun luona niin kyllä se pöntön muisti vetää eikä paskaa ollut pitkin reunoja. Tai ei kait tuossa mitään outoa ole. Mun luona ei yleensä vetänyt mitään pitkiä putkia, joten järki kait sit jotensakin pysyi kädessä, mutta heti kun tuli pitempi putki niin jo unohtu kaikki normaalit arkirutiinit kuten pöntön vetäminen. Muistan että muutaman kerran asiasta huomautin, mutta kun ei siihen tullut muutosta tyydyin sitten käymään vessassa hengitystä pidättäen. Se kämppä oli muutenkin kun kaatopaikka, joten en siellä kovin usein sit viihtynyt.
Mutta miten ihmeessä sun mies Rinalda ylettyy peseen takapuolensa käsienpesualtaassa, vai ymmärsinkö nyt oikein ???
OIkein ymmärsit. Se on aika pitkä mies, pitkät jalat niin kuin kädetkin, että kyllä se näköjään onnistuu altaan edessä pyllistellen 
Voi hitsin vitsi kaikesta minäkin keskustelun avaan 
Mutta kun noilla mussukoilla ON ällöttäviä tapoja. Jos se aivastaa ja lattialle lentää räkäklöntti, ei se pyyhi sitä sieltä pois vapaaehtoisesti. Minä kyllä silloin osoitan sitä klönttiä ja sanon, että pyyhipäs, siitä se suuttuu. Mitä tahansa hän juovuksissa syö lattialle varisee puolet ja jääkaapin ym. ovia myöten valuu piimää ym. Ja siihen jää. Nämä muut sikamaiset tavat ovat juovuksissa, kyllä se selvin päin pyyhkii ruokajämät, mutta tuo vessahygienia on kyllä kateissa selvinkin päin. Jonakin tällaisena selväjärkisenä hetkenä minä kyllä ihmettelen, mitä hittoa minä teen tuollaisen porsaan kanssa 
No nyt ihmettelen sitä, kun kävin äsken asunnolla syömässä välipalaa, mies oli hakenut 0,7 litraa Suomi-viinaa ja 0,5 litraa Leijona-viinaa, ja kumpikin pullo olivat jo melkein tyhjiä, mutta ei vaikuttanut edes kovin humalaiselta. Joko tuo viina on lakannut tehoamasta siihen kokonaan? Määriä pitää hänen logiikkansa mukaan nostaa, kun mikään ei tehoa. Minun logiikkani taas olisi sellainen, että kun ei kerran tehoa, turha tuhlata rahaa, yhtä hyvin voisi lopettaa kokonaan.
Kiva, Voimaotus, kun olet muuttanut nimimerkkiä! Olet saanut voimasi takaisin, hienoa!
Anteeksi, Rinalda, että aiemmin laitoin vain pyöreitä silmiä, olin sanaton. Samaa mietin kuin voimaotuskin, että eikö normaali pyyhkiminen onnistuisi paremmin kuin lavuaarissa pesu. Mutta tutkipa heidän mieltään.
Jälkimmäisestä kommentistasi, kysyn ihan samaa kuin sinäkin. Kaikkea sinä oletkin päättänyt kestää. Minä varmaan jättäisin miehen jo ilman alkoholiongelmaakin.
No jatketaanpa sitten vielä vähän tästä “mukavasta” aiheesta Minusta on noloa mennä sanomaan tällaisista asioista, vaikka hänhän se nolosti toimii enkä minä… Joskus kuitenkin olen maininnut, että paperiakin olisi. Hän on siihen todennut, että vesipesu on HYGIEENISEMPÄÄ. Voihan niin ollakin, en ole sitä vertaillut. Hoidetaanhan vessahygienia joissain uskonnoissakin vedellä. En ala sitä arvostelemaan. MUTTA teki miten teki, pitäisi ottaa toiset huomioon myöskin, ja katsoa että siivoaa jälkensä. Toisen kannalta ei ole hygieenistä, kun ajatuksissaan pyyhkii naamansa pyyhkeellä, jossa on jotain ylimääräisiä jäämiä :mrgreen:
Kun vessapaperirulla loppuu, minä laitan tilalle uuden (sama koskee loppuvia hammastahnoja, saippuoita, talouspaperia ym). Yhtenä aamuna unohdin, vessapaperia jäi rullaan vain yksi pala, ja olin koko päivän töissä omalla puolellani. Illalla kun tulin takaisin, sama pala oli edelleen tallella, mies oli ollut kotona koko päivän, mutta ei ollut tarvinnut yhtään palaa vessapaperia. Tuota asiaa en kyttää enkä laske , mutta tulinpahan huomanneeksi.
Minä ymmärrän, että juovuksissa ihminen käyttäytyy välillä typerästi ilman että tarkoittaa sitä. Ymmärrän myös että ihminen voi olla sairas, ja siksi liata ympäristöään. Esim. mieheni myös kuolaa nukkuessaan, tyyny on aina aamuisin aivan märkä ja limainen, eikä hän sitä tietenkään tee tahallaan.
Mutta se, ettei herättyään heitä kuolaista tyynyliinaa pyykkiin, tai selvittyään pese jätöksiä pois lavuaarista, tai aivastettuaan ei pyyhi klönttiä pois lattialta, eikä niistä nenäänsäkään jollei hänelle työnnä paperia käteen, ja kuitenkaan kyseessä ei ole vuodepotilas, vaan toimintakykyinen ihan hyväkuntoinen ihminen; silloin tuollainen käytös on jotain käsittämätöntä: joko se on täydellistä välinpitämättömyyttä kanssaihmisistä tai sitten se on täydellistä apatiaa. En muuten pidä miestäni mitenkään tyhmänä, taitamattomana tai vajaaälyisenä, mutta tilanteissa joissa pitäisi ottaa huomioon toinenkin ihminen, se ei onnistu, ja jos asiasta sanoo, toinen on jotenkin ällistynyt. Puuttuuko hänen aivoistaan kuitenkin jokin rele tuolta tunneälyosastolta, vai mitä tuo tuollainen on. En ymmärrä.
Tein huomion itsestäni: minulla on tässä alkoholistin puolison uralla erilaisia vaiheita. Ensin oli kieltämisen vaihe. Minulla oli paha olo, jonka syytä en tietänyt tai tunnustanut, itkin usein, mutta aina myös palauduin positiiviselle mielelle. Ulospäin kaikki oli hyvin. Tuota vaihetta kesti yli 20 vuotta.
Sitten tuli sopeutumisen vaihe. Aloin tajuta vuosi siten, mistä asioista paha olo johtuu, tunnustin myös että meillä on alkoholiongelma, ja sopeuduin. Minä en olekaan syyllinen, mieskään ei ole paha, syynä on sairaus nimeltä alkoholi. Eletään sitten sen mukaan. Tätä sopeutumisvaihetta on kestänyt vuoden verran.
Nyt huomaan, että olen siirtymässä jonkinlaiseen heräämisvaiheeseen. Huomaan erilaisia asioita, jotka ovat pielessä, ihmettelen, miksi niihin yritän sopeutua. “Kuljen niinkuin lapsonen, etsien ja kysellen…” Että miksi meillä näin on, miksi mies tekee noin, miksi minä reagoin näin, miksi haluan sopeutua? Mitä järkeä kaikessa on? Mistä kaikki sai alkunsa? Miten kaikki päättyy?
Jokainen vastaus herättää uusia kysymyksiä. Hyvä niin. En ole pysähtyneisyyden tilassa! Jännä nähdä, mitä elämä tuo tullessaan 
Vielä en tiedä, mutta tulee päivä jolloin tiedän Ahaa, että näinhän siinä kävi…
Kiinnitin huomiota tuohon samaan mitä viestisi loppuosassa kerroit. Ensimmäisestä viestistä jossa kerroit näistä vessassa käynneistä, ajattelin että “kuinka se voi kertoa tuollaisen asian”. Sitten tajusin että olet nyt tullut siihen vaiheeseen ettet jaksa enää salata tätäkään, varsin intiimiä perheen asiaa. Olet aloittanut asioiden käsittelyn ns. “helpommista” asioista, nyt pääset vaikeimpiin asioihin. Kuten sanoit, alat vasta itsekin tajuta mikä kaikki teidän yhteiselämässänne on pielessä.
Saattaa olla että kadut jo tuota avautumista, mutta älä kadu. Kirjoitat tänne itseäsi varten, olet omaa elämääsi etsimässä. En pysty auttamaan, mutta haluaisin olla lähelläsi että vain tietäisit, että tuntisit kuinka paljon voimaa haluaisin sinulle siirtää. (Ei minulla ole samanlaista elämää kuin sinulla, mutta tiettyjen tunteiden samankaltaisuutta olen löytänyt.) Jatka tätä pohtimisen tietä, älä jätä prosessia kesken.
Mä näkisin että sulla en enemmänkin menossa jo irtaantumisen vaihe. Itse kun elelin sopeutumisvaiheessa olin täysin sokea kaikille oudoille toimintatavoille ja vääryksille tai saatoin niitä ihmetellä hetken, mutta sitten taas unohtaa kaiken. En siis kyseenalaistanut mitään outoja kuvioita tai miettinyt niitä sen kummemmin. Olin vain päättänyt sopeutua asiaan kuin asiaan. Irtautuminen ja herääminen liittyvät ainakin mulla voimakkaasti yhteen. Vasta kun pääsin irtautumaan pystyin todella heräämään. Sitä heräämisvaihetta elän edelleen. Joka päivä ihmettelen että miten jaksoin sen ja senkin jälkeen vielä jatkaa.
Sopeutumiseen on varmaan monia syitä. Mulla se oli silmitön rakastuminen. Jollain toisella se voi olla voimakas kiintyminen tai sitten lapset. Kuten tiedetään niin rakastumisen kiihkein aika alkaa hiipuun kahden vuoden tietämillä ja mullakin alko järki pikkuhiljaa palautuun kun vaaleanpunaiset lasit alkoi pudota silmiltä. Ex teki tavallaan lopullisen irtioton helpoksi katoamalla juomaan useiksi viikoiksi, jolloin ensimmäisen kerran aloin nähdä että en enää kyennyt sopeutumaan. Ehkä sullekin Rinalda joskus tulee joku sellainen tapahtuma joka herättää sut täysin hereille.
Noista paskajutuista vielä, että on mulle joku tullut joskus selittään ihan samaa juttua, että vedellä pesu on hygieenisempää ja että sen takia ei käytä vessapaperia ollenkaan, vaan pesee vedellä. En ole ollenkaan kyllä samaa mieltä. Jos sitä omalla kädellään takapuolensa pesee nin kädenhän täytyy olla monta kertaa kosketuksissa paskaan päivittäin toisin kun jos pyyhkii paperilla. Se edellyttäis tosi hyvää käsihygieniaa ja siltikin voi jotain roippeita jäädä ranteisiin Hyi hitto ja sit vielä samoilla käsillä syödään. Ja tosi hygieenistä jos kerran niitä paskanroippeita on pitkin lavuuarin reunoja vielä muillekin tarjolla. Sinuna kuvaisin lavuaarin ja tekisin siitä suurennoksen miehen sängyn päätyyn
Kiitos vastauksista!
Enpä sitten enää perjantaina ehtinyt kirjoitaa niistä asioista mistä aioin eli siitä mitä kaikkea myönteistä kuluneeseen viikkoon sisältyi, tai oikeammin sanottuna sellaista, mikä antoi minulle voimaa ja energiaa. Viikonlopun olen ollut pois koneelta, yritän aivan tietoisesti välttää tietokoneen käyttöä viikonloppuisin. Olen vuosikausia paennut kotiasioita työhön, ja lauantait ja sunnuntait junnannut työpapereitteni ja tietokoneen vieressä samalla lailla kuin arkisin. Nyt viimeksi kuluneen 1-1,5 vuoden aikana olen kuitenkin pakottanut itseni siihen, että vaikka työtilanne olisi kuinka kiireinen, varaan itselleni vapaata aikaa yhtenä päivänä viikossa. Myös talvisin, ennenhän tein talvisin käytännössä vain töitä. Tänä talvena olen päässyt siihen käytäntöön, että lauantai on ulkoilupäivä, menen mökille ja teen siellä nimenomaan ulkona kaikenlaista, oli sää mikä tahansa. Alkuun minun piti pakottaa itseni siihen, mutta nyt jo odotan aina lauantaita. Toivoisin tietenkin, että joskus edes vähän paistaisi aurinko lauantainakin, mutta vaikka se tämän paikkakunnan onkin kiertänyt tänä talvena lähes kaikkina lauantaipäivinä, en ole sen antanut estää itseäni ulkoilemasta. Ja kun sinne saa itsensä lähtemään, mieli tosiaan virkistyy! Sunnuntaista on sitten muutaman viikon ajan muotoutunut “laiska” päivä, tänäänkin olen vain istuskellut tuolla yhteisellä asunnolla ja lueskellut lehtiä, joita on kertynyt isot röykkiöt. Sunnuntaithat ovat sellaisia päiviä, että mies on suunnilleen selvä, koska alkot eivät ole auki, niinpä minäkin vietän aikaa asunnollamme. Joskus olisi siis mukava olla yhdessäkin niin, ettei juominen häiritse. Tänäänkin vaan tilanne oli kuitenkin se, että mies on nukkunut melkein koko päivän; ei hänestä siis seuraa ole, muttei “häiriötäkään”. Haki hän päivällä kaupasta 12 pulloa keskikaljaa, joi niistä muutaman, mutta niillä nyt ei ole mitään vaikutusta. Päinvastoin, äsken hän nousi taas päivälevoltaan ja on aivan selvä, mikä taas tietää sitä, ettei puhu mitään. Minä yritin jotain jutella, mutta ei vastannut mitään. Ehkäpä olo on halju parinkymmenen päivän juomaputken jäljiltä. Kuitenkin, silloin kun hän ei sössötä juovuksissa, edelleenkin tuppaan unohtamaan tilanteemme ja alan puhua kuin “normaalille” ihmiselle; kun sitten ei tule mitään vastausta, tulee surullinen olo.
Vielä tuosta luonnossa kulkemisesta ja mökillä käymisestä, jossakin muussa ketjussa oli keskustelua, ettei ole järkeä tehdä kaikenlaista vain siksi, että jaksaisi katsella juovaa miestä. Olen kyllä suurimmaksi osaksi samaa mieltä. Tietysti voi olla tilanne, ettei kerta kaikkiaan ole mahdollista muuttaa tilannetta vaikkapa taloudellisten syiden takia, ainakaan kovin äkkiä, ja silloin ihan päivästä toiseen selviämiseen tarvitaan kaikelaisia keinoja. Kun tarkemmin ajattelen, itselläni ei kuitenkaan ole siitä kysymys, tai ehkä hetkittäin, mutta useimmiten ei. Minä olen omalla tavallani sopeutunut vallitsevaan tilanteeseen ja henkisesti irrottautunut siitä, vaikken fyysisesti olekaan lähtenyt. Olen kuitenkin ollut rikki jo lapsuudenkodista lähtiessäni, ja - en tiedä olenko mennyt lisää rikki, mutta ainakaan en ole parantunut enkä eheytynyt niin kauan, kun en ole tajunnut ongelmiani. Nyt viimeisen vuoden aikana, kun olen käsitellyt asioitani, lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien, ja olen vasta tajunnut tämän alkoholiongelmankin, olen, vaikka alkoholiongelma on viimeisten parin vuoden aikana pahentunut, olen minä silti alkanut parantua ja eheytyä ja olen päässyt mielestäni tilanteen herraksi. En toki täysin, koska ahdistus vielä iskee tämän tästä, mutta parempaan suuntaan olen koko ajan menossa. Ninpä suurin osa asioista, joita nykyään teen, tähtää omaan parantumiseeni ja rikki menneen sielun ehjäämiseen En mene mökille siksi, että kestäisin vallitsevan tilanteen paremmin, että jaksaisin olla mieheni kanssa, vaan menen sinne voidakseni itse paremmin, parantuakseni. Sen olen kokenut itselleni toimivaksi asiaksi, metsä on terapeuttini, joki psykiatrini, ja fyysinen työ on hyvää vastapainoa paperitöille ja vie ajatukset muualle. Siitä saa onnistumisen iloa, kun näkee kättensä työn tuloksen. Ja raitis ilma on hyväksi sekä ruumiille että sielulle. Ja tällä en tosiaan halua kyseenalaistaa terapeuttien ja muiden auttajien merkitystä, enkä tyrkyttää omia keinojani muille, minulle vaan yksinkertaisesti tulee luonnossa hyvä olo. Yksin. Kiskoessani pokasahalla kaatamaani rankaa perässäni - tai istuessani laiturilla. Mutta yksin, vain luonto seuranani
Ja vielä toistan senkin, että en halua enää sopeutua enempää, en halua sellaista apua joka auttaa minut vielä paremmin tähän tilanteeseen mukautumaan, sillä silloin se menee jo taas siihen, että alan unohtaa että mikään onkaan pielessä, alan hyväksyä tilanteen. Tulen jälleen sokeaksi. Ja sitä en halua, en halua että tilanne säilyy muuttumattomana seuraavat 40 vuotta. Sillä niinhän saattaa käydä, jos oikein sopeudun Asiaintila on oikeastaan ihan ok juuri tällä hetkellä, minulla on paikka mihin mennä, elämme molemmat elämäämme tavallamme. Mutta tämä ei voi olla pysyvä ratkaisu, tämä ei oikeastaan edes ole ratkaisu, tämä on välivaihe joka kestää niin kauan kuin sen on määrä kestää. Tämä on sellainen neljän tien risteys ja olen istunut kannolle huilaamaan. Mitä polkua matka jatkuu, sen aika näyttää.
Nyt lähti taas teksti sivuraiteille, muusta piti kirjoittaa, mutta jatkan lähiaikoina.
Hyvää illan jatkoa
No vielä vähän jatkan 
“kuinka se voi kertoa tuollaisen asian” “varsin intiimi perheen asia” - eli juuri ne perustelut, jotka minulla on tähän asti ollut myös sille, etten ole kertonut miehen alkoholismista, enkä edes suostunut myöntämään sitä. Olen pitänyt kulisseja pystyssä, niin kuin tapana on, vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut raottaa kulisseja. Itse sen ison ongelman kanssakin. Tämä yksi yksityiskohta on taas osa sitä kulissia, osa kieltämisen kulttuuria, mikä meillä alkoholistien läheisillä on.
Olen tajunnut alkoholiongelman, olen alkanut keroa sitä valikoidusti, olen löytänyt keinoni pärjätä asian kanssa ja sopeutua. Helposti tämä sopeutuminen liukuisi taas siihen, että sanon, nyt menee hyvin, tiedän ongelman ja pystyn käsittelemään sitä, ongelmaa ei oikeastaan olekaan… Valuisin takaisin siihen kieltämisen tilaan. Mutta niinkuin sanot, nyt alan huomata, että paljon asioita, joihin nyt vaan ei ole mitään järkeä sopeutua. Eihän se alkoholin käyttö ole ainoa asia. Vaikka mies on niin sanotusti kiltti, ei lyö, ei petä, on sellaisia asioita joita ei ehkä voi selittää sillä alkoholilla. Tuollaiset yleiseen välinpitämättömyyteen viitaavat jutut, omien jälkien korjaamatta jättäminen, seksielämän puuttuminen jne, kaikki asioita joista en osaa enkä pysty puhumaan kenellekään, ja jotka minunkin mielestäni kuuluvat vain kodin seinien sisäpuolelle (niinkuin minusta ennen kuului myös tuo koko alkoholiongelmakin) - ja piittaamattomuus kumppanin pahasta olosta. Hän on kiltti mies, mutta kuitenkin häneltä puuttuu myötäelämisen taito. Niin on ollut aina. Tosin hän joi aika runsaasti jo 27 vuotta sitten kun tavattiin, oliko juominen vahingoittanut hänen aivojaan jo silloin niin paljon, vai onko se synnynnäinen ominaisuus, tai hänen nuoruuden kokemuksistaan johtuva? Minä tosiaan olen elänyt sellaisessa hemmetinmoisessa kaiken kieltämisen verkossa, ja syitäkin olen tälle kieltämiselle jo löytänyt. Äidin tyrannimaisuus, pelastautuminen äidin kynsistä miehen luo, sokeasti häneen turvaten, tarve näyttää juurikin sitten äidille että täällä on kaikki hyvin. Nyt se kerimäni salaisuuksien vyyhti purkenee kovaa vauhtia Möläytän ilmoille milloin mitäkin salaista ja intiimiä, hämmästellen voiko tää tosiaan olla näin :mrgreen: Tähän kaikkeenko olen sopeutunut, tämän kaikenko olen hyväksynyt - ja hyväksyn edelleen?
Tuolta minustakin tuntuu! Ja siksi kirjaankin tänne nyt raadollisempiakin asioita kun niitä herään huomaamaan. Itselleni muistutukseksi. Olen aina ollut sellainen, että kun jokin ikävä tilanne on ohi, ikään kuin unohdan sen ja kaikki on hyvin. Minun on mm. vieläkin vaikea tajuta, että mieheni on alkoholisti. Sillä onhan hän nyt jo sellainen. Eilen kun olin ollut päivän mökillä, olin sen taas unohtanut. Kun avasin tyytyväisenä asunnon oven, mies makoili sängyssä, ja tasainen juopunut puhevirta alkoi kuulua sängyn pohjalta samalla sekunnilla kun ovi kolahti. Ällötyksen inhotus! Miten se voi vieläkin tulla yllätyksenä! Mutta sitten katson taulukkoani, mies on juonut nyt yhtäjaksoisesti 20 päivää, sinä aikana 19 litraa 32-prosenttista viinaa ja 76 pulloa keskikaljaa. Luvut, tarkat faktat auttavat minua ymmärtämään, että hän on alkoholisti.
Miehellä on itselläänkin jonkinlainen kieltämisen vaihe menossa. Hän ei ymmärrä juovansa paljon. Tai ymmärtää tavallaan, mutta selittää itselleen, että juomansa viina ei oikeastaan olekaan viinaa, kun on vaan 32-prosenttista. Että 40-prosenttinen oikeastaan vasta olisi viinaa. Että häneltä menee jalat alta diabeteksen takia eikä sille voi mitään, alkoholilla ei ole mitään osuutta asiaan. Minusta näyttää, että hän oikeasti jollain tasolla itse uskoo selityksiinsä. Ja saa lisäperusteita itselleen mm. siitä, että on vuodessa laihtunut 22 kiloa. Minä vaan en ymmärrä miten hän on voinut laihtua kun viinojen kalorit otetaan huomioon, ja pelkään että hänen elimistössään on jokin vialla. Hän on vähentänyt (!) kaljan juontia, pahimpana kuukautena meni melkein 200 pulloa, ja selittää itselleen, että tällaisella elämäntapojen parantamisella saanut laihtumisenkin aikaiseksi. Ihmettelee kuitenkin, miksei kaljamaha lähde, vaikka kilot lähtevät.
“Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa
ne hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa”
Yksi sellainen kummajainen katsoo peilistä
Nyt nää mun juttuni menee yhä hullummiksi, paras sulkea tietokone ja lähteä yhteiselle asunnolle. Juomaan kuppi kahvia selvän mykän miehen seurassa Jäätelön kera tietenkin
Pientä tilannekomiikkaa juomarien ja heidän puolisoidensa elämästä.
Teemalla “Ei aina käy niin kuin haaveiltiin”
Minulla oli tarkoitus mennä tänään mökille jatkamaan risusavottaa. Mieltäni jäi vielä myös vaivaamaan yksi rannan puu, joka ei ehkä ensi kesänä vielä kaadu tuulessa, mutta kallistuu ruman näköisesti muuten siistityssä rannassa. Ajattelin kaivaa sähkömoottorisahani esiin ja kaataa sen puun. Tänne oli rantautumassa lumimyrsky, siitä huolimatta halusin ulos, ja pukeuduin kolmiin housuihin ja kahteen villapuseroon 
Mutta autosta oli akku tyhjentynyt, en päässytkään!
Mieheltä on rahat loppuneet ja on saanut ostettua tällä erää viimeisen viinapullonsa maanantaina. Siitä asti on ollut selvin päin, voi näennäisesti hyvin, laittaa ruokaa, haaveilee laihtumisesta, vaikuttaa ihan normaalilta ja tyytyväiseltäkin ihmiseltä. Ja silti mielen pohjalla kalvaa juomien kaipuu. Jaksaa olla reipas kun tietää, ettei kauan tarvitse sinnitellä. Siinä kun katselimme tänään ikkunasta, näin että kadulla käveli kaksi juoppoa, tunnettuja kumpikin. Toinen oli yksissä erään tämän talon asukkaan kanssa varmaan parikymmentä vuotta, mutta nyt viime syksynä naisystävä otti elämänsä omiin käsiinsä ja avaimet pois juomaripoikaystävältään. Nainen kulkee nyt reippaan näköisenä ja hoikistuneena mutta ex-kaveri alkoholisoituu yhä enemmän. Siellä hän nyt käveli hoippuen kaljakassin kanssa toisen tunnetun alkoholistin kanssa. Sanoin miehelleni, että taitaa olla tuokin aika huonossa jamassa. Mies katsoi niiden menoa ja sanoi: Voi kun pääsis mukaan! Minä siihen vitsailin: Kuka mistäkin haaveilee. Toinen siitä että pääsisi Jepen ja Jopen kanssa ryyppyreissulle, toinen että pääsisi lumimyrskyyn puita kaatamaan. Viisaita ei taida olla kumpikaan!
Ei ole kuitenkaan aihetta vaipua synkkyyteen. Meille kummallekin koittaa iloisempi päivä ihan pian. Auton akku on latauksessa, joten minä pääsen huomenna metsätöihin. Ja miehelle tulee rahaa viimeistään keskiviikkona, jolloin alkon ovi taas aukeaa.
Tätä odotellessa: Hyvää illan jatkoa
Notkun työkämpällä. Miehen rahat loppuivat viikko sitten maanantaina, silloin sai vielä pullon viinaa. No tänään tuli sitten jo uutta rahaa. Miten nopeasti viikon rahattomuudesta johtunut pakkoraittius menikään. En oikein ehtinyt siihen vielä edes tottua. Yleensä hän on rahattomana melkein kaksi viikkoa, mutta on vähitellen oppinut säätelemään vähän rahojaan: kun ei osta enää juurikaan kaljaa, vain kaksi viinapulloa päivässä ja tupakat, rahat riittävät pidempään. Jostakin pitää tinkiä: jotta voisi juoda tauottomammin, joutuu vähentämään kaljaa 
Tekisi mieli mennä kotiin ja viettää siellä iltaa kaikessa rauhassa. Mutta sitten kuitenkaan en haluaisi mennä sinne, sillä tiedän hänen taas juovan. Aamulla hän jo halusi, että käyn tietokoneella tarkistamassa onko hänelle tullut rahaa. Lähti siten saman tien kaupoille. Tällä kertaa kyllä lähti oikein autolla, kävi vastarannalta katsomassa mökkiä (siellä toisella puolella jokea on autotie, ei tarvitse nousta autosta), kävi meren rannassakin katsomassa. Tuli kotiin puolilta päivin, saman aikaisesti kuin minä menin sinne ottamaan välipalaa; esitteli kauppaostoksensa, ja laittoi vaivihkaa viinakassinsa allaskaappiin. Kun silmä vältti, kurkkasin kassiin: ne tavalliset, 0,7 litraa suomi-viinaa ja 0,5 litraa leijonaa. Kolmen jälkeen, kun kävin ruokkimassa kissoja ja syömässä miehen tekemää hyvää kaalilaatikkoa, hän oli vieläkin selvä, lueskeli lehtiä. Viinapullot oli otettu pois kassista ja laitettu allaskaappiin. En tiedä mitä se leikkii Pitkittää nautintoa: “kohta saan viinaa, odotan vielä hetken, joko avaisin, odotanpa vielä puoli tuntia…” Kun lähdin tälle puolelle jatkamaan töitäni, lähti mies samaan aikaan vielä uudelleen kauppaan. Notkumaan, kuulema. Ja aika pian se sieltä näkyi palaavankin. Kokeileeko omaa tahdonvoimaansa? Leikkiikö jotain outoa leikkiä? Kysyä en voi, koska sen tulkitsisi kyttäämiseksi, jota vastaan tietenkin pitäisi kapinoida juomalla. Tämän raittiin viikon aikana hän halusi, että mitataan verensokeri. Sitähän pitäisikin mittailla parin viikon välein, mutta ei hän siitä itse ole huolehtinut, vaan minä, ja kun ehdotan mittauksia hän yleensä vastustaa. Nyt halusi mittausta itse, mietti korkeahkoa aamuarvoa vaikka oli jo “melkein viikon juomatta”, on syönyt aamupalaakin, paino on nyt 102 kg (pahimmillaan 126 kg), ja odottaa että pääsee alle sadan. Eli ikään kuin haluaisi huolehtia terveydestään. Totesi joku päivä sitten, että paino laskee hitaasti, vaikka on yrittänyt pitää syömättömiä päiviä. Siihen totesin, sen kummemmin saarnaamatta, että ihan syömättä ei pitäisi olla, pitäisi kuitenkin syödä monipuolisesti vaikkakin kevyesti, tehokkaampaa olisi jos olisi juomatta. “En mä iloitse, en sure huokaa”, ajattelee tässä läheinen. Normaalielämässä, jos puoliso miettii terveellisiä elämäntapoja, siitä iloitsisi. Alkoholistin rinnalla ei voi iloita, kun ei tiedä, mitä hän loppujen lopuksi tekee. Ei kannata surrakaan vielä tapahtumattomia murheita. Voi vain elää omaa elämäänsä, ja olla sen kummemmin ajattelemata toisen suunnitelmia. Se on jotenkin kummallinen tilanne. Ennestään tiedän, että jos alan kannustaa häntä, hän ottaa sen painostuksena ja protestiksi alkaa juomaan. Jos en sano mitään, hän juo ilmeisesti suruunsa, kun ei välitetä. Jos moittisin häntä tekemisistään, joisi siksi, kun jo joka tapauksessa moititaan. Sitä joutuu sitten itse tässä leijumaan sellaisessa kummallisessa olotilassa, ei voi iloita, ei voi surra, ei voi kannustaa, ei voi kieltää. Tämän “raittiin” viikon hän on ollut jotenkin kumman reipas ja hyväntuulinen. Mitä mielessä liikkuu, sitä ei tiedä. Voi kun olisi kiva, jos olisi sellainen liitto, jossa kumpikin kertoisi avoimesti tuntemuksistaan ja suunnitelmistaan, yhdessä kuljettaisiin eteenpäin, vaikka kompastellenkin. Mutta sellaista ei ole. Ei ole koskaan ollutkaan, eikä tule.
Nyt hän on varmasti jo avannut pullonsa ja humaltunut. Jollei ole, alan tosiaan epäillä hänen mielenterveyttään Jos hän on ostanut viinaa, ja kokeilee voiko olla juomatta sitä. Kuulostaa masokistiselta. En usko siihen.
Nuo kirjoitukseni tuolla puolitoista viikkoa sitten alkoivat mennä jo aika ahdistuneiksi ja ärsyyntyneiksi. Niistä huomaa, että reagoin hänen juomiseensa kuitenkin, vaikka melko hyvin pystynkin siitä irtautumaan. Mieliala alkaa skitsoontua siinä miehen ryyppyputken kolmannen viikon tienoilla :mrgreen: Sitten rahattoman tauon aikana ehtii vähän palautua, mutta viime viikkoina on ollut kyllä niin, että alan viimein kai sisäistää sen, että tauko on väliaikainen, ei johdu edes mistään raitistumisyrityksestä, vaan yksinkertaisesti rahan puutteesta. Nyt se tauko tosiaan jäi niin lyhyeksikin…
Onneksi elämässä on muita hyviä asioita. Tuolla puolitoista viikkoa sitten kirjoitin, että viikko on ollut hyvä, mutta sitten minulla on ollut niin kiire, etten ole ehtinyt palata asiaan. Pidän kuitenkin tärkeänä tähän luetella, mitä kaikkea hyvää on tapahtunut, mistä olen saanut iloa ja energiaa. Huonot asiathan ovat taustalla väijyvä tosiasia, ja niitä tulee vatvottua, mieli saattaa madaltua ennalta varoittamatta vaikkapa aamulla herättyä tai kesken päivän. Siksipä on tärkeää huomata, mitkä asiat ovat hyvin. Minulle iloa tuottaneita asioita parin viime viikon ajalta on monta, yritän listata lyhyesti:
- työasiat ovat sujuneet hyvin, on kaksikin projektia, jotka ovat vieneet paljon aikaa ja stressanneet, ja teettäneet välillä töitä yöhön asti. Molemmat ovat nyt sellaisella mallilla, että on päästy toteutusvaiheeseen, ne menevät jo eteenpäin omalla painollaan, joten vaikka vieläkin työllistävät, eivät enää stressaa, vaan tuottavat iloa ja onnistumisen tunteita,
- ystävä, joka on muuttanut toiselle puolelle maata, tuli käymään, hänelläkin on ollut lähipiirissä alkoholismia, joten mm. siitä jutelimme pitkään. Hän on jopa vetänyt aikoinaan täällä asuessaan al-anonia ja toi minulle luettavaksi al-anonin “päivä kerrallaan”-kirjan. Aion lukea sen, vaikken paikan päälle menoa tunnekaan omakseni (sitä paitsi tällä paikkakunnalla ei ole sitä). Erityisen iloiseksi tulin, kun kuulin, että hän on lukenut tätä ketjuani! Hän on yksi niistä kolmesta, joille osoitteen ole antanut, luulin että vain kaukainen sukulaiseni lukee, ja että tämä ystävä olisi hukannut osoitteen, mutta nyt hän kertoi lukeneensa! Tuntuu hyvältä, että joku tuttu tietää, vaikka naamakkain olenkin huono kertomaan! (Kolmas, jolle kerroin tänne kirjoittamisesta, on serkkuni jolla on alkoholistimies, hän ei kirjoittanut osoitetta ylös ja hänen omassa elämässään on niin paljon kaikenlaista, mm. sairauta lähipiirissä, etten usko hänen ehtivän lukea).
- kolmas hyvä asia on tietenkin ulkoilu mökillä, josta olen pitänyt kiinni jokainen viikonloppu, yleensä lauantaisin, nyt auton akun simahtamisen takia vasta sunnuntaina. Olen saanut jokirannan siistiin kuntoon!
- ai niin ja painoa olen saanut pudotettua 4 kiloa jo tänä vuonna. Viime vuosi, joka oli kaiketi rankin, lamaannutti minut hetkeksi ja painoa tuli 11 kg takaisin. Nyt olen siis päässyt taas jaloilleni siinä mielessä, että laitan taas itseni kuntoon. Se on panostus itseeni.
Ei mutta, kyllä kai se on mentävä tarkistamaan tilanne kotona Hyvää iltaa!