Tarinoita ja toivoa toipumisesta?

Kotikanava
1

Erosin tämän vuoden keväällä kymmenen vuoden parisuhteesta, jota puoliso päihteidenkäyttö varjosti enemmän tai vähemmän koko ajan. Oma toipumisprosessi ja irrottautuminen kesti kauan, mutta kun lopulta uskalsin katsoa tilannetta silmästä silmään, sain päihdelinkistä paljon tukea tilanteeseen. Ratkaisussa auttoivat esimerkiksi kirjoitukset onnistuneista toipumisprosesseista, joista muutamat johtivat myös uuden, terveen parisuhteen löytymiseen. Se kun oli yksi monista minua hidastaneista tekijöistä - olin tunnistanut toistavani jonkinlaista vuorovaikutuskaavaa ja arvelin päätyväni siihen uudelleen, mikäli en saa jutun juonesta kiinni.

Kuulisin mielelläni oman edelleen jatkuvan prosessini tueksi enemmän ns. selviytymistarinoita. Jos olet ollut pitkään riippuvuusongelmaisessa parisuhteessa ja saanut tilanteeseen ratkaisun, mitkä vaiheet ja oivallukset siihen johtivat? Millaiseen ratkaisuun päädyit? Millaiset asiat sinua tukivat, mitkä taas vaikeuttivat? Mitä toivoisit voivasi sanoa ongelman kanssa aiemmin painineelle, nuoremmalle itsellesi? Olen jonkin verran koostanut tätä omaa prosessia ja ajattelin kirjata keskeneräisiä ajatuksiani ylös, jos niistä joku vaikka kokisi saavansa apua. Tai ainakin minä, oman pääni selkeyttämiseen…

Tilanne lähti meillä purkautumaan siitä, että aloin voida omassa elämässäni ja suhteessamme sen verran huonosti, että oli pakko hakea apua. Riippuvuusongelmissa kun sitä tuppaa häpeämään tilannetta ja käpristymään itseensä. Tajusin kuitenkin, että minun on ruvettava pitämään parempaa huolta itsestäni. Avun hakemisen myötä sain eri lähteistä tietoa tilanteesta – esimerkiksi siitä, mikä on päihdeongelma ja miten se ilmenee parisuhteessa. Itse olin myös viimein valmis tämän tiedon vastaanottamiseen. Sain tukea siihen, että aloin uskaltaa kohdata ja kuunnella omia tunteitani. Aiemmin en uskonut omaa huonovointisuuttani enkä saanut kiinni sen syystä. Jälkikäteen ajateltuna varmaan siksi, että saattaisin sen myötä joutua tekemään kipeitä ratkaisuja. Turvallinen suhde pariterapeuttiimme – jonka luona olen nyt aloittanut omat yksilökäynnit – antoi minulle rohkeutta uskoa omia tuntemuksiani. Ymmärsin myös viimein katsoa peiliin ja pohdin, miksi olen niin pitkään ollut niin kipeässä tilanteessa. Tästä koin toki tietyllä tapaa syyllisyyttä, mikä tuntuu olevan täällä keskustelupalstalla välillä ns. punainen vaate. Itse en kuitenkaan näe syyllisyyttä lähtökohtaisesti huonona tunteena (kuten ei tietenkään muitakaan tunteita), sillä se sai minut ottamaan vastuun omasta tilanteestani ja toiminnastani. Tämän katseen kääntymisen itseen näenkin olennaisena osana toipumista.

Kun viime syksynä haimme ensimmäistä kertaa ammattiapua tilanteeseemme, minussa heräsi sellainen orastava tunne, että nyt me saadaan tämä ratkaistua, vaikka en vielä tiennyt miten. Toki olisin loppuun asti toivonut, että suhde olisi voinut jatkua. Ensimmäisen todellisen erokriisin saattelemana aloin viimein hyväksyä sen tosiasian, että tilanteemme saattaa oikeasti johtaa eroon. Kuulostaa melko absurdilta minulta, joka kuitenkin olin uhkaillut erolla jo vuosia! Tuolloin sain jonkinlaisen rauhan harkinnalle ja uskalsin viimein hieman päästää irti kontrollista. Muistan jonkun toisenkin täällä päihdelinkissä kuvailleen samantyyppistä rauhan tunnetta ennen lopullista ratkaisua.

Kun lopulta tein eropäätöksen, en ole päätöstä katunut, en ainakaan vielä. Monissa tarinoissa täällä on palattu yhteenkin välillä, mutta toisaalta itse jäin suhteeseen niin pitkäksi aikaa, että saatoin myös saada prosessoitua tilanteen niin pitkälle kun yhdessä pääsee… Aikahan sen näyttää. Lopullisen ratkaisun tekeminen oli ihan hullun pelottavaa, mutta koin siinä vaiheessa jo ymmärtäväni liikaa, jotta olisin voinut enää tilanteessa jatkaa. Johtotähtenä oikeastaan oli oikeastaan ajatus siitä, että minä en tätä koko ongelmavyyhtiä siirrä eteenpäin lapsilleni. Meillä ei siis lapsia edes ollut, mutta olimme niiden hankkimisesta keskustelleet ja kovasti sitä jossain vaiheessa toivoin.

Eli tässä sitä nyt ollaan, asun itsekseni ja olen alkanut jopa nauttia tästä. Terapiassa käyn läpi kokemuksia ja elän läpi tunteita lapsuudesta asti, niitä jotka ovat minut tähän tilanteeseen johdattaneet. Entisen mieheni kanssa olemme jonkin verran tekemisissä, joskin ainakin toistaiseksi harvakseltaan, sillä irrottautuminen on varmaan vielä kesken. Jo ensimmäisinä öinä yksiössäni koin surun rinnalla ihan uudenlaista rauhaa ja toivoa, vaikka tulevaisuudesta ei ole mitään takeita.

Ja nuoremmalle itselleni antaisin sen neuvon, että omia tunteita kannattaa kuunnella ja niitä kannattaa rauhassa tutkia. Mihinkään ei ole kiire, mutta pahalta tuntuvaan tilanteeseen ei pitkässä juoksussa kannata jäädä, vaan apua on syytä hakea.

Löytyisikö täältä muita selviytymistarinoita, vaikka sitten kuinka orastavia? :slight_smile:

2

Olen “vanha” vakikirjoittelija. Nykyään käyn vain välillä lukemassa täällä ja nyt kirjoituksesi herätti jotakin - pitää tulla oikein kommentoimaan!

Tuot hienosti esille tuon oman riippuvuutesi ja oman toipumisesi. Suurin osa läheisistä kun on sokea omalle addiktiolleen ja keskittyy vain puimaan juovan puolison ongelmia ja ihmettelemään uhri-kuoppaan pudonneena elämän toivottomuutta ja alkoholistin kummia mielenliikkeitä. Tälläinen uhri olin itsekin joskus. Yritin kontrolloida vimmaisesti juoppo-mieheni elämää ja olin täysin sokea omille heikkouksilleni ja sille, että MINUN pitäisi muuttua. Luulin väsyväni jupponi metkuihin mutta todellisuudessa väsyin oman pääni kaaoottiseen ajatusmaailmaan. Luulin olevani ymmärtäjä, hoivaaja, äiti teresa ja melkein jumala. Minä TIESIN vastaukset kaikkeen ja halveksin juoppoa joka pilasi oman ja minun elämäni ja oli niin paljon minua huonompi. Tuosta läheisriippuvuuden kuopasta oli vaikea nousta koska kaikki mitä olin juonikkaasti punonut - koko kulissielämäni joka perustui sairaaseen ajatusmaailmaani olisi romahtanut kuin tuulen puhaltama korttitalo. Olin uskotellut itselleni rakastavani, koska lapsuuteni malli rakkaudesta oli kontrollointia, julmuutta, itsevaltiutta ja komentelua sekä jatkuvaa raivokasta draamaa.

Selvisin kuitenkin - jossakin vaiheessa kun olin ihan pohjalla, masentunut, luovuttanut - löysin tieni al-anoniin ja sieltä vuosien jälkeen aal:n rakkaudelliseen hoivaan. Jätin juopponi jo muutama vuosi ennen avun piiriin hakeutumistani. Kävin terapiassa, löysin sisältäni paljon vihaa ja surua ja aloin nähdä itseni kokonaisempana.

Joskus elin köyhyyden rajoilla, työttömänä, luottotiedot kuralla ja ulosottovelat niskassa, viikonloput kännissä jos rahatilanne sen salli. Nukuin päivät, valvoin yöt ja valehtelin taukoamatta ja häpeämättä. Rähisin, raivosin ja käytin kaikki voimani yrittäen muuttaa miestäni haluamakseni.

Tänään elän ihanassa parisuhteessa, en riitele koskaan - siis KOSKAAN mieheni kanssa, uskomatonta kyllä! Meillä on ihanat lapset joille pyrin olemaan rehellinen vaikka en mikään malliäiti olekaan. Rakkautta ei lapsiltani kuitenkaan varmasti puutu. Asun omassa kauniissa kodissani, teen mielekästä työtä ja harrastan rakastamiani asioita. Matkustelen paljon ja ihmettelen tätä maailmanmenoa ja omia moninaisia tunteitani, jotka lopultakin olen löytänyt. Tuntuu kuin olisin syntynyt uudelleen tai päässyt pois vankilasta. Olen opetellut sellaista kovaa rehellisyyttä - sitä että keskityn itseeni aina kun koen halua arvostella tai tuomita kanssa-matkustajiani. Eli juuri se fokuksen kääntäminen toisesta itseen - huomata että joku rikkinäinen puoli itsessäni oireilee ja tarvitsee huomiotani.

Kyllä se sairaus minussa elää edelleen. En uskalla sanoa kokonaan toipuneeni. Kontrolloinninhalu herää aina välillä, mielialani heittelevät ja yritän hallita ja huseerata varsinkin työssäni… Kehittelen jotakin draamaa kuin huomaamatta tai sitten elo alkaa tuntua “tyhjältä”, merkityksettömältä… Eli alan kuin huomaamatta pudota uhrikuoppaan. Mutta tiedostan nykyään aika hyvin nämä oireet ja osaan muuttaa ajatteluani. Ajattelun muuttamisesta lähti oma paranemiseni ja eheytymiseni. Aloin ajatella että riitän, olen tällaisena hyvä ja arvokas. En muita parempi mutta tarpeeksi hyvä. Opettelin olemaan itselleni hyvä ja armollinen ja luopumaan syyllisyydestä. Aloin elämään enemmän tätä hetkeä, päästämään irti menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Olemaan kiitollinen. Näkemään ihmisissä hyvää, vaikka ensireaktioni olisi tuomita ja arvostella. Olen muuttanut ajatteluani positiivisemmaksi ja luottavaisemmaksi ja tietoisesti vähentänyt valittamista. Annan silti tunteideni tulla ja mennä ja koen ne - ikävätkin tunteet mutta sanoittamatta niitä - koska sairauteeni kuuluu äärimmäinen pessimistisyys, kielteisyys ja itsesääli. Varon siis ajatuksia jotka sulkevat minut vankilaansa. Uskon että elämänlaatuni riippuu täysin ajatusteni tasosta. Tämän olen todeksi kokenut. Läheisriippuvuus on mielensairaus - se elää ajattelussa. Kun muutin ajatuksiani aloin toipua. Toisaalta myös äärimmäinen tosiasioiden kieltäminen kuuluu myös tähän sairauteen. Sen vuoksi se raaka, kova rehellisyys itseäni kohtaan oli ja on myös tärkeää.

En olisi päässyt tähän yksin. En ikinä. Joku korkeampi voima, jumalaksikin voisi kutsua vaikka en uskovainen varsinaisesti ole, tuli apuun. Ja toiset ihmiset, ryhmän tuki. Aloin oppia rakastamaan terveellä tavalla itseäni ja läheisiäni. Tästä palstastakin oli apua, moneen otteeseen. Käyn täällä välillä lukemassa muistaakseni. Voimia teille kaikille kanssasiskot :heart: Uskokaa kun sanon että kaikki voi muuttua, ja kaiken voi aloittaa alusta.

3

Omalla kohdalla toipumista auttaa hyvät ihmissuhteet (ja myös käytännön apu auttaisi), ja niitäpä juuri ei pahimmassa vaiheessa oikein ollut. Olen huomannut sen, että minusta on jotenkin rennompi, kun ei tarvi olla “tuntosarvet” varuillaan alkkiksen suuntaan eikä elämä ole stressaavaa “vuoristorataa” katastrofeineen. Rentous auttaa ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa. Siis sosiaalinen elämä ja verkostot on minusta tärkeää.

Ja myös se, että en syyllistä itseäni läheisriippuvaisuudella, vaikka “oikeaoppisesti” niin kai pitäisi, ainakin myöntää olevansa läheisriippuvainen.

4

Hei vieraileva Sitruuna, oletko siis tosiaan sitruunapippuri-nimimerkillä kirjoitellut tyyppi? Onpa hienoa, että tekstini sattui osumaan sun silmiin, sillä muun muassa sun kirjoituksia olen tosiaan lueskellut eroa miettiessäni, ja ihan vielä äskettäin lueskelin vanhempaa ja hyvää ketjua alkoholismin ja läheisriippuvaisuuden yhteyksistä. Itse ajattelen, että nämä kaksi ovat molemmat tunne-elämän häiriöitä ja siksi hyvin samankaltaisia ja esiintyvät usein yhdessä. Onpa hienoa kuulla, että voit nyt hyvin!

Kirjoitat Sitruuna siitä, miten monet läheisistä ovat sokeita oman toimintansa osalta, kuten tietysti minäkin olin useita vuosia. Tai kyllähän sitä koitti tehdä vaikka mitä kevätjuhlaliikkeitä puolison päihteidenkäytön hallitsemiseksi, mutta omaa toimintaa ja tilannetta ei tullut syvällisemmin analysoitua. Ja sitähän se ”kanssariippuvuus” (käänsin nyt termin tarkoituksella suoraan englannin sanasta codependency, mielestäni kun läheisriippuvuus-sana ei vaan kuvaa ilmiötä oikealla tavalla) onkin, menemistä toisen mukaan ja itsen kadottamista. Itse olen myös liittänyt onnellisuuttani liikaa ulkoisiin olosuhteisiin, kuten juuri puolison käytökseen tai ylipäätään siihen, että olen parisuhteessa. Nyt ymmärrän, että todellinen rauha ja onnellisuus on minussa itsessäni, kunhan en toimi itseäni vastaan. Parisuhteessa ollessani olin harmissani siitä, miten ihmiset joskus väittivät ristiriitamme vievän minulta ”energiaa”, sillä en kokenut olevani erityisen rasittunut, ainakaan suuremman osan aikaa. Toisaalta kun uskalsin lopulta hiljalleen aidosti kohtaamaan tilanteen, aloin voida niin huonosti, että minun oli yksinkertaisesti pakko toimia. Musta on mielenkiintoista, miten ihmisillä näyttäisi tulevan tämä raja vastaan suhteen realiteeteista riippumatta ihan eri kohdissa? Mutta nyt kun ei tarvitse enää tapella alitajunnan kanssa siitä, onko tilanteessani tai parisuhteessani jotain vikaa, tajuan myös tämän energia-asian – aikamoinen voimavara, kun oma alitajunta onkin mun puolella ja rauhoittamassa!

Kirjoitat Sitruuna myös korkeammasta voimasta ja saman tunteen olen kokenut, vaikken uskovainen olekaan. Itse tykkään ajatella, että kyse on universumista. :smiley: Ja yhteydestä muihin ihmisiin. Mutta vain riittävän terveessä vuorovaikutuksessa voi parantua. Siksi pelkkä vertaistuki voi joskus olla ongelmallista, mikäli kaikki ovat täysin samassa veneessä. Toki on mahtavaa löytää samassa tilanteessa olevia ihmisiä, sen koin hyvin lohdullisena päihdelinkin löydettyäni. Mutta tuen olisi hyvä olla niin sanotusti lähikehityksen vyöhykkeellä, eli siis että ihmiset ovat eri vaiheissa prosessia, jolloin he pystyvät myös vähän ravistelemaankin toisiaan. Toki se on kivuliasta ja epämiellyttävää, mutta niin tämä henkinen kehitys tuntuu olevan?!

Itsekin ajattelen, että tietyllä tapaa tämä läheisriippuvuus elää minussa aina. Onhan kaikissa ihmisissä virheitä ja omat ”varjonsa”, niiden tunteminen on se olennaisin osuus. Olen täällä päihdelinkissä huomannut osalla aika kriittistä suhtautumista läheisriippuvuuteen, ja pohtinut missä määrin kyse on juuri kieltoreaktiosta tai mielen suojautumisesta. Ehkä se helpottaisi, jos läheisriippuvuus nähtäisiin ns. normaalina reaktiona epänormaaliin tilanteeseen – sellaisiahan suurin osa mielen sairauksista muutenkin on. Ihmiset ovat kirjoitelleet siitä, miten toipumiseen on omia reittejä, eikä omaa tapaansa voi tuputtaa muille. Ja ihan näinhän se onkin, mutta toisaalta sekä läheisriippuvuudessa ilmiönä ja siitä paranemisessa on huomattavissa paljon yhteisiä elementtejä. Kun aikanaan luin täältä ketju ketjulta melkein kuin omia ajatuksiani, vaikka päihteet ja ihmiset olivat erilaisia, en pystynyt enää kieltämään olevani samassa tilanteessa.

Yksin jouluna, olisi mukava kuulla, missä tilanteessa itse tällä hetkellä olet? Tunnistan itsekin tuon ”tuntosarvien” pystyssä olemisen, joka on hyvin raskasta. Hyvät ihmissuhteet ovat minullekin olleet tärkeä juttu toipumisessa. Kommentoit tuossa, että oikeaoppisesti itseä pitäisi syyllistää läheisriippuvuudesta, tai ainakin myöntää se. Mitä ajattelet tuosta kommentistani koskien sitä, että syyllisyyden tunne auttoi minua tunnistamaan oman osuuteni ja ottamaan vastuun? Hellsten kirjoittaa tästä asiasta mielestäni hyvin teoksessaan Virtahepo olohuoneessa (s. 63). Hän erittelee syyllisyyden liittyvän ihmisen tekoon ja häpeän taas liittyvän olemiseen, ja kummatkin ovat lähtökohtaisesti myönteisiä asioita. Myönteisessä käytössä häpeä kehottaa ihmistä myöntämään ”syyllisyytensä” ja vapautumaan tällä tavoin itseen kohdistuvasta häpeästä. Mutta jos häpeä ei muutu syyllisyydeksi, on vaakalaudalla ihmisen oma arvo, eikä itsen muuttaminen ole mahdollista, jolloin tilanne käy melko raskaaksi.

5

Samaa mieltä:

“‘kanssariippuvuus’ (käänsin nyt termin tarkoituksella suoraan englannin sanasta codependency, mielestäni kun läheisriippuvuus-sana ei vaan kuvaa ilmiötä oikealla tavalla) onkin, menemistä toisen mukaan ja itsen kadottamista.” Hyvä ystävättäreni, joka on tukenut mua paljon, pitää minua ex-holistina, eli kyllä siinä varmastikin perää on tuossa toisen mukaan menemisessä ja itsen kadottamisessa.

“Kirjoitat Sitruuna myös korkeammasta voimasta ja saman tunteen olen kokenut, vaikken uskovainen olekaan. Itse tykkään ajatella, että kyse on universumista. Ja yhteydestä muihin ihmisiin. Mutta vain riittävän terveessä vuorovaikutuksessa voi parantua. Siksi pelkkä vertaistuki voi joskus olla ongelmallista.”

“Ehkä se helpottaisi, jos läheisriippuvuus nähtäisiin ns. normaalina reaktiona epänormaaliin tilanteeseen.” On normaalia kiintyä ja kiinnittyä emotionaalisesti, mutta se, että emootioiden kohde sattuukin sitten olemaan epänormaali (lue: ei synkkaa vuorovaikutus ja tunnetason elämä vastavuoroisesti henkisesti epänormaalin kanssa) tekee kiintymisestä ja siinä olemisessa hankalaa ja vaikeaa. Eli fiksua olisi lopettaa ja pistää katkolle se oma kiintyminen ja kiinnittyminen, mutta sitäpä me ei juuri osata tehdä, ainakaan ilman irtipyristelyapuja muilta ihmisiltä ja ilman kovaa työtä ja tuskaa.

"syyllisyyden tunne auttoi minua tunnistamaan oman osuuteni ja ottamaan vastuun? "

No, ajattelen, että voihan sen vastuun omasta toiminnasta ottaa ilman syyllisyyden tunnetta (ja myöntää sietäneensä typerän pitkämielisesti huonoa kohtelua, suomeksi sanottuna olleensa hölmö). Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisin itseäni virheettömänä ja täydellisenä ihmisenä ja sitä toista vain ja ainoastaan kusipäänä. Mutta jotenkin mun pirtaan ei käy se, että alkaisin syyllistymään / tuntemaan syyllisyyttä toisen pahoista teoista ja elämänasenteesta. Ehkä en ole tajunnut, mistä tässä aiheessa oikein on kysymys ja villakoiran ydin? Tykkään itse painottaa pikemminkin myötätuntoa (ja jonkinlaista armeliaisuutta) itseä ja muita kohtaan.

Muuten elämässäni kaiken käytännön asioiden rullaamaan saattaminen / rullaamassa pitäminen ihan yksin ja sosiaalisen elämän luominen käytännössä katsoen tyhjästä on rankkaa, mutta tuleehan siitä onnistumisen kokemuksia eli positiivista virettä elämään.

Iloisuuden uudelleen löytämisestä nautin! Ehkä pitäisi myös kokeilla nauruterapiaa tai mitä sessioita niitä nyt sillä “alalla” onkaan.

Häpeästä: no joo, kyllähän mä tosi paljon aikoinaan häpesin alkkista ja sen käyttäytymistä. Kulissien pystyssä pitäminen oli hirmu rankkaa. Sittemmin häpeän ja olen hävennyt oman itseni kannalta sitä, että miks mä hölmö en osannut irtautua, ja/tai miks en tajunnut aiemmin “koko kuviota” eli mitä alkoholismi on ja mitä siitä seuraa. Eli omaa hölmöyttäni/typeryyttäni/voimattomuuttani irtautua olen hävennyt ja/tai surrut. Mutta kun sen myöntää (itselleen), jotenkin auttaa taas eteen päin.

Sitä en häpeä, että kaipaan antaa ja saada aitoa rakkautta.

6

Jep! :slight_smile: Kiva jos olet lukenut kirjoitteluitani ja jos niistä on jotakin apuakin prosessiisi ollut. Lopettelin täällä pyörimisen kun huomasin lähinnä toistavani itseäni :laughing: Mutta aina satunnaisesti olen käynyt kyllä lukemassa.

Häpeästä oli puhetta. Tunnen muutamia raitistuneita alkoholisteja. Heillä raittiuteen ajoi juurikin suuri häpeä ja syyllisyys. Samoin tuntemillani toipuvilla kanssariippuvaisilla (hyvä termi muuten!) Se pohjakosketus on usein löytynyt juuri häpeän / syyllisyyden kautta. Ihminen oppii kyllä myös tukahduttamaan kaikki tunteensa, kyvyn tuntea häpeää ja syyllisyyttä myös. Näin moni addiktoitunut systemaattisesti tekeekin. Kieltämällä ja turruttamalla häpeän tunteet voi jatkaa vaikka vuosikausia - vaikka hautaan asti ulkopuolisten silmin kestämättömässä tilanteessa. Toisaalta voihan sitä jatkaa vaikka häpeää ja syyllisyyttä tuntisikin, mutta jossakin kohtaa raja varmasti tulee vastaan. Sen vuoksi moni kai valitsee sen tunnekylmyyden ja tietyn ylpeyden - muuten ei omia ajatuksiaan vain kestäisi.

Moni alkoholisti on myös vahvasti narsistinen. Narsisti ei tunne eikä näytä häpeää eikä kanna syyllisyydentunteita teoistaan. Sama pätee joskus läheisriippaankin. Olin itsekin kovin narsistinen ja eristäynyt siinä omassa tilanteessani. En kuunnellut muita ihmisiä, koin olevani erikoistilanteessa jota muut ihmiset eivät ymmärrä. Ajattelin jotenkin niin, että toisten ihmisten arjen säännöt eivät koske minua.

Olen Alma Aurora kanssasi samaa mieltä, että häpeän ja syyllisyyden kautta paraneminen voi alkaa. Silti siihen häpeään ei tarvitse jäädä pesimään - kuten ei mihinkään muuhunkaan tunteeseen. Mutta ihan kuten suru ja pelkokin - häpeä on tunne, joka pitää vain kohdata, jotta siitä pääsee eroon. Niin alkoholismiin kuin läheisriippuvuuteen kuuluu vahvasti uhriutuminen. Itsesääli ei paranna ketään, eikä vie eteenpäin. Mutta se antaa syyn olla yrittämättä, ja se auttaa karttamaan häpeää ja syyllisyyttäkin. Tietty nöyryyden opettelu kuuluu 12-askeleen ohjelmaan, ja itsekin olen joutunut opettelemaan tätä nöyryyttä. Ymmärtämään että tein vääriä päätöksiä ja valintoja, ja niiden vuoksi elämäni oli helvettiä monta vuotta. Ei minkään muun syyn vuoksi, vain pelkästään omien valintojeni. Se on ollut kova paikka niellä. Ihan samoin kuin nykyään kun asiat eivät mene kuten olen toivonut - joka päivä pitää harjoitella hellittämistä ja luottamista. Sekä tiedostaa omaa ajattelua, millä tolalla se nyt on - onko se rakentavaa vai tuhoavaa. Olen yrittänyt opetella omien ajatusteni isännäksi! :slight_smile:

Itseäni kyllä hävetti jälkikäteen todella paljon se, miksi otin juopon miehen. Tunsin myös syyllisyyttä hukatuista vuosista. Monista asioista. Häpeä iski silloin mustina vuosinani aina varoittamatta, tilanteissa joissa jouduin vaikkapa juttelemaan vieraiden ihmisten kanssa. Löi punan poskille, kuumotuksen, kauhun tunteen ja viillon vatsaan. Koin itseni huonommaksi kuin muut, häpeälliseksi. Se sisälläni oleva kielletty häpeä purkautui näin. Yritin välttää sitä eristäytymällä ja välttelemällä tiettyjä sosiaalisia tilanteita. Nykyään ymmärrän paremmin mistä häpeä on minuun kertynyt - lapsuuden rakkaudettomuudesta sekä rankoista kokemuksistani juopon kanssa, ja se ei enää yllättäen jossakin tilanteessa vie jalkoja alta.

Myös kielletty suru pakkautui kehoon ja purkautui vihan puuskina, riitoina, raivoamisena tai synkkänä syvänä ahdistusjaksona, kun en vain jaksanut mitään. Nykyään kun osaan paremmin tuntea eri tunteita, ne eivät enää yleensä yllätä näin, puskan takaa iskien tai kuljeta viikkokausia sekavana ahdistuksena mukanaan. Lapsena en oppinut käsittelemään tunteitani, en saanut siihen mallia vanhemmiltani tai keneltäkään muultakaan. Olinkin sellainen kaikkien mahdollisten tunteiden sekamelska, epävarma, häpeilevä, itsetuhoinen, epärehellinen, röyhkeä, itsepäinen ja hillitön samaan aikaan silloin kun 18-vuotiaana juoppomieheni löysin. Sellaiseksi melkein jäänkin. Alkoholistin rinnalla kun ei pysty kasvamaan aikuiseksi.

Jotenkin nuo addiktiot pysäyttävät ihmisen henkisen kehittymisen, ihminen jää tunne-elämältään kuin lapsen tasolle. Vastuuttomaksi. Addiktio voi olla myös perittyä, itse ainakin olin jo valmiiksi sekaisin ja läheisriippuvainen kun alkoholistini kohtasin. Epäilen että näin on suurimmassa osissa muillakin - alkoholistit kun eivät kelpaa terveille, henkisesti tasapainoisille ja aikuisiksi kasvaneille ihmisille. Siksi esim AAL:ssa puhutaan aikuisista lapsista. Lapsi ei osaa luottaa itseensä, ei tunnistaa epätoivoisia olosuhteita, vaan yrittää lapsenomaisin keinoin - vaikkapa kiristämällä, murjottamalla, huutamalla, manipuloimalla, itkupotkuraivareilla ym keinoilla saada läheiseltä sitä mitä haluaa. Mutta lapsi ei osaa myöskään lähteä, ja valita “parempaa” läheistä, koska se "äiti tai isä"on ainoa maailmassa. Uskon että monella läheisriippuvalla on siinä suhteessa roikkuessaan ehkä alitajuntaisesti tarkoitus korjata omaa lapsuuttaan. Luoda sen olosuhteet uudestaan ympärilleen, niin että voisi kokea ja käsitellä ne unohdetut poissuljetut tunteet ja luoda uusi, parempi lopputulos. Löytää rakkautta, huolenpitoa, turvaa, joita vaille on lapsena jäänyt. Sen vuoksi alkoholistin lapset ovat aikuisuudessaan hyvin usein joko itsekin alkoholisteja, tai sitten läheisriippuvaisia, tai sitten molempia. Kierre jatkuu sukupolvelta toiselle. Ellei onnistu riuhtaisemaan itseään irti.

Häpeä ja syyllisyydentunne ovat varmasti tärkeitä katalysaattoreita toipumiselle. Hellstenin kirjat ovat muuten ihania! Ehkä paras kirja mitä läheisriippuvuudesta ja yleensäkin riippuvuksista ja niistä eroon pääsemisestä on kirjoitettu on mielestäni Lee Jampolskyn: Vapaudu riippuvuudesta. Suosittelen lukemaan! Siitä on ollut minulle paljon iloa ja apua. Siinä kerrotaan selkeällä tavalla miten riippuvainen mieli ja terve mieli toimivat, ja miten paranemisprosessi tapahtuu. Ihana ajatus kirjassa on mielestäni siinä, että kaikki se mitä haemme itsemme ulkopuolelta: Rakkaus, turva, myötätunto, ilo, eheys - ne ovat meissä itsessämme olemassa, joka hetki kun vain muistamme sen. Meidän tulee vain nähdä oma - ja toisten arvo - ja päästää irti.

Hyvää viikonloppua kaikille!

7

Erittäin hyviä kirjoituksia.

Tämä voisi olla minun kirjoittamana. Paitsi että minä en ole kuopasta noussut. Tunnistan itsessäni tuon kontrolloinnin tarpeen ja se on hyvin väsyttävää. Ajatukset kiertävät vain miehessä ja miehen tekemisissä, vaikka en edes haluaisi. En oikeastaan tunnista omia ajatuksia sieltä ajatusten joukosta, vaan ne kaikki liittyvät jotenkin mieheen. Tarkkailen myös häntä paljon, kasvojen ilmeitä ja olemusta. Toisinaan olen niin kyllästynyt tähän hommaan, että en voi edes katsoa häntä kun aamulla olemme keittiössä yhtä aikaa. EN tiedä mitä etsin hänen kasvoiltaan. JOtain ilmettä? Hänen kasvoillaan yleensä on se yks ja sama ilme, jonka tylyysaste vaihtelee.

Me olemme käyneet perheneuvolan pariterapiassa yhden kerran. Ensi kuussa on toinen aika. MIes on käynyt yksin yhden kerran. MInä voin huonosti. Ajattelin ottaa sen seuraavalla kerralla puheeksi, koska täällä kotona jos sen sanon, en kestä sitä vastaanottoa joka siitä tulee. Siis täydellistä ohitusta. Olen oppinut tuntemaan mieheni. Olen myös ajatellut, että sanon käynnillä ääneen että olen miettinyt eroa juuri sen takia, koska voin huonosti, meillä puuttuu kommunikaatio, mies makaa sohvalla töiden jälkeen ja minä tietokoneella, jos en lapsia kuskaile jne. Yhteistä puhetta meillä ei ole. Arkipäivään liittyviä asioita hoidamme, mutta se ei riitä minulle. Sanin myös sen että alkoholi vielä vaikuttaa kovasti meidän maailmaan minun kautta. Olen ahdistunut edelleen siitä juoppohelvetistä jonka keskellä elimme. Minä olen pikkuhiljaa alkanut ajattelemaan, että ero voi tulla, enkä minä siihen kuole. Todella pikkuhiljaa olen sitä ajatellut. Ajatus ahdistaa välillä, välillä luo toivoa.

Hyvin sanottu. Minä tunnistan olevani n 13 vuotias, mitä tulee suhteessani miehiin. Kädestä olen valmis pitämään ja halailemaan, muusta läheisyydestä joudun paniikkiin. Mökötän, huudan, manipuloin. Käyttäydyn kuin lapsi. Niin tekee mieskin humalassa. Selvänä lähinnä mököttää. On vaikeaa yrittää löytää rakkautta itsestä, hyvin vaikeaa. Terapiassa sitä harjoittelen. On myös hyvin vaikeaa kohdata sitä omaa lapsuutta, sitä millaista se todellisuudessa oli, ja tuntea niitä lapsen tunteita, jotka piti tukahduttaa. Se on tuskallista. Se tuntuu möykkynä rinnassa ja vatsassa. Tuo oli hyvä, tuo “koska se “äiti tai isä” on ainoa maailmassa”. Voi sitruunapippuri, kirjoita vaan, kirjoita. Sinä kuvaat erittäin hyvin sitä riippuvuuden tuskallista ydinolemusta, jota ei voi tietää ellei ole sitä kokenut. Tajusin mitä tuolla äiti/isä jutulla tarkoitit, niin se on minullakin. Mutta sinä olet toipunut, kaikki voivat toipua, mutta se vaatii työtä itsensä kanssa. Joka ponnistus on varmasti sen arvoinen. Kiitos!

8

Tuo viimeisin lainaukseni oli siis SItriksen kirjoittama. Jotenkin se lainasi sen väärin :slight_smile:

9

Clouds - paraneminen käynnistyy siitä hetkestä kun tunnistaa ja tunnustaa riippuvuutensa. Eli olet jo voiton puolella. Älä yritä yksin punnertaa - Aal ja al-anon ovat turvallisia ja rakkaudellisia paikkoja varsinkin alkuvaiheessa, kun tarvitset suojapaikan missä voit alkaa rakentaa omaa minuuttasi. Voit vanhemmoida itseäsi rakkaudella, kasvattaa aikuiseksi. Kun opit antamaan itsellesi myötätuntoa ja rakkautta ei sinun tarvitse enää etsiä sitä muualta. Olen varma että onnistut, usko itseesi ja anna palaa! Voimia! <3

10

Clouds, kuulostaa siltä, että olet jo pitkällä asian prosessoinnin kanssa. Mun kirjoituksista ei ehkä riittävästi tule ilmi se, miten pitkä ja haparoiva tämä omakin polku on ollut. Juuri tuolla tavalla se alkaa, orastavana ja aaltoilevana tunteena, välillä se tuo toivoa ja välillä taas musertaa alleen. Toisinaan oli pakko olla pidempiäkin aikoja ajattelematta asiaa ollenkaan ja uskotella itselleen, että kaikki on ihan hyvin. Epävarmuuskin on tuttu tunne ja on edelleen, sitä kun alkaa pikkuhiljaa vastaa opettelemaan itseensä luottamista, sitä en ole tainnut oikein ikinä osata. Ja toki epävarmuus kuuluu elämään, mutta sen sietäminen on ollut mulle aina todella vaikeaa. Jotenkin multa on puuttunut sellainen “perusluottamus” enkä ole sietänyt sitä, etten tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Tätä yritin “hoitaa” esimerkiksi jatkuvalla kontrolloinnilla ja murehtimisella. Nyt ensimmäistä kertaa elämässä epävarmuus tuntuukin ihan hyvältä. Mutta varmasti näiden piirteiden kanssa eläminen on loppuelämän jatkuvaa tunnistamista ja tasapainoilua, kuten Sitruuna hyvin kuvailee.

Sitruuna, munkin mielestä on hienoa, että käyt kirjoittelemassa täällä. Sun kirjoituksista olen myös paljon tunnistanut itseäni. Kirjoitat hienosti häpeästä ja syyllisyydestä. Myös tuon tietynlaisen narsistisuuden tunnistan, Hellsten taitaa kirjoittaa kaikkivoipuudesta. Keittiöpsykologisesti pohdin, liittyykö se siihen, miten lapsesta asti on usein tarvinnut pärjätä itse, eikä ole oppinut sellaista tervettä toisiin tukeutumista? Tämähän on juuri tuota “aikuisen lapsen” käytöstä.

Minäkin tunnistan nyt olleeni hajalla jo ennen kun tapasimme mieheni kanssa. Nuorena minulla oli epämääräisiä ahdistus- ja paniikkioireita ja hain epäterveen paljon huomiota miehiltä. En kuitenkaan tajunnut koko perheeni voivan silloin huonosti, meillähän oli “hyvä perhe”. Ymmärrän nyt tuon ajatuksen olleen osittain suojautumiskeino, jonka kanssa koko perheemme jaksoi elämäämme, vaikka toki meidän perheessä hyviäkin asioita oli, onhan kaikissa perheissä sekä vahvuudet että heikkoudet.

Tavatessamme rakastuin mieheeni todella syvästi ja olin valmis sietämään häneltä lähes mitä tahansa, kunhan hän vain rakastaisi minua. Nykyään mietin, miltä osin tuo tunne oli rakkautta - tai tiedänkö ylipäätään, mitä rakkaus on? Vasta nyt kymmenen vuotta myöhemmin olen terapiassa alkanut koota palasia. Muuttaessani kotoa isäni oli pahasti alkoholisoitunut, mutta se oli tapahtunut hyvin pikkuhiljaa, ja pahin vaihe tuli tietyllä tapaa “yllätyksenä”. Hänen vointinsa oli tuolloin niin huono, että sitä oli täytynyt pohjustaa vuosien salajuomisella. Äitini oli sulkenut silmänsä monilta asioilta jaksaakseen, mutta samalla hän tuli sulkeneeksi silmänsä myös tietyiltä osin meitä lapsia koskien. Sen verran kun vanhempieni taustoista tiedän, ymmärrän hyvin molempien käytöksen, tiedän heidän tehneen parhaansa ja myös välttäneen osan aiempien sukupolvien virheistä. Itse kuitenkin jäin tilanteessamme yksin enkä ymmärtänyt ollenkaan, mistä on kyse. On oikeastaan hassua, miten selvältä asiat nyt näyttävät, kun suojamuureja on saanut laskettua. Kannustan muuten kaikkia halukkaita kirjoittamaan päiväkirjaa, itse olen niin tehnyt teini-ikäisestä asti ja niiden lukeminen nyt vanhempana on todella oivaltavaa. Pari viikkoa ennen lopullista eroamme päätin alkaa kirjoittamaan muistiinpanoja päivittäin, ja sitä kautta ymmärsin, että vaikka mieheni päihteidenkäyttö ei ollut jokapäiväistä, ajattelin asiaa joka ikinen päivä! Siinä kohtaa sovelsin Duodecimin Irti murehtimisesta -työkirjan ongelmanratkaisuoppeja (suosittelen muuten niiden tehtävien tekemistä kaikille ahdistusoireisille) ja tajusin, että nyt en enää voi jatkaa, vaikka tuntuisi kuinka pelottavalta. Ja tuntuihan se, vaikea edes kuvailla sitä tuntemusta eropäätöstä seuranneina viikkoina. Aaltoilin kauhun, surun ja yllättäen myös onnellisuuden välillä. Luulin pitkään, etten ikinä osaisi päättää varmasti mitä tehdä, mutta lopulta se varmuus tuli, ja itse pystyin vasta sen turvin toteuttamaan eron.

Puhut Sitruuna tuosta samojen olosuhteiden rakentamisesta uudelleen, jotta ne voi korjata. Sen verran mitä traumoista tiedän, on traumakokemuksen toistaminen tyypillistä, nimenomaan mainitsemastasi syystä. Ihmettelen ja häpeän itsekin, millaisia asioita olen tullut tehneeksi ja kestäneeksi, mutta toisaalta ymmärrän sen kaikkea kokoamaani tietoa vasten hyvin. Muistan itse asiassa voimakkaasti sen hetken joskus syksyllä, kun tajusin antavani tämän itselleni anteeksi. Toistelin sanoja mielessäni, se tuntui niin helpottavalta. Annan anteeksi myös miehelleni, joka valitettavasti jatkaa vielä samassa oravanpyörässä. Ajattelen, että kumpikaan meistä ei ollut toistaan parempi tai pahempi, hänkin toisti lapsuutensa vuorovaikutuskuvioita. Nykyään tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että olen päässyt tähän asti, ja oppinut kaikki nämä asiat. Vaikka olisinkin teoriassa toivonut elämäni menneen helpommin ja asuvani jo omakotitalossa onnellisesti miehen ja lasten kanssa - sen sijaan että asun kolmekymppisenä yksin - ymmärrän, että juuri tässä minun nyt kuuluukin olla. Ja voin paremmin kuin koskaan aiemmin elämässäni, mitä en ikinä olisi uskonut.

11

[quote=“Alma Aurora” Juuri tuolla tavalla se alkaa, orastavana ja aaltoilevana tunteena, välillä se tuo toivoa ja välillä taas musertaa alleen. Toisinaan oli pakko olla pidempiäkin aikoja ajattelematta asiaa ollenkaan ja uskotella itselleen, että kaikki on ihan hyvin.
ymmärsin, että vaikka mieheni päihteidenkäyttö ei ollut jokapäiväistä, ajattelin asiaa joka ikinen päivä!
Luulin pitkään, etten ikinä osaisi päättää varmasti mitä tehdä, mutta lopulta se varmuus tuli, ja itse pystyin vasta sen turvin toteuttamaan eron.
[/quote]
MInusta tuntuu välillä hyvin tuskalliselta, kun tunnen, että liittomme tulee päättymään eroon,en oikeasti edes haluaisi tuntea niin, mutta toisaalta en voi sivuuttaa tätä tunnetta. Välillä olen ajattelematta asiaa ja huijaan itseäni että eihän meillä nyt niin huonosti mene. Mutta kun menee. Meillä puuttuu se puhe, asioiden jakaminen enkä minä jaksa enää ajatella, että kuvittelen ja liioittelen asioita. Pakkohan minun on uskoa omaa pahaa oloani. En minä voi hyvin, edes kohtuullisesti, tässä suhteessa. Ajattelen joka päivä jotain miehen alkon käyttöön liittyvää, olen pahasti sairastunut ihan lapsuudesta asti. Olen oppinut tarkkailemaan toisten ihmisten tunnetiloja, arvailemaan, luulemaan ja vaikka mitä. Saisi nyt näistä omistaan ekaksi selvää.
Koen että elän loppuun asti näiden toivottomien ajatusten ympäröimänä ja se tuntuu aivan kauhealta. Tänään ajattelen, että kun niin kauheasti haluan pitää liittomme kasassa lasten takia, niin ehkä se kuitenkin on niin, että lasten takia täytyisi erota. Olen tähän asti kuvitellut, että omien vanhempieni ero oli pahin asia mitä minulle on sattunut, koska isä tavallaan hävisi sitten elämästäni, mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että pahinta taisi olla se, että en lapsena vaan saanut puhua siitä erosta sitten, tai mistään siihen liittyvästä, äiti sulkeutui siitä asiasta kokonaan. Äitini otti heti pian sitten uuden miehen, joka oli täysin kyvytön mitä tulee kommunikointtin lasten kanssa. Hän oli hyvin sulkeutunut, puhumaton ihminen. Jollain tavalla pelottavakin. Luulenpa, että nämä asiat ovat myös olleet minulle traumaattisia. Ei niinkään se ero. Ja eihän se alkoholismi eron myötä mihinkään elämästäni poistunut. Äiti joi hyvin aktiivisesti, juo edelleen. Äitini on myös hyvin sulkeutunut ihminen ja jyrkkä. Näitä piirteitä, joita vihaan, tunnistan myös itsessäni.
Tämä kirjoittaminen pienentää sitä pahanolon möykkyä tuolla vatsassa, oikeen tunnen sen :slight_smile:

12

Minulla erosta on jo yli vuosi ja se on ollut kaikilla mittareille ihan mahtavan hyvä vuosi. Olen pelännyt takapakkia ja masennusta, mutta nyt jo kai uskaltaa ajatella, että ei sellaista ehkä tulekkaan! Hetkittäin viime talvena minulle tuli vihan ja raivontunteita exääni kohtaan, mutta nekin ovat helpottaneet. Pidän niitäkin ihan terveinä ja tervetulleina tunteina. Viimeinkin tajusin, että minua on kohdeltu suhteessa huonosti ja väärin ja sain pintaan siihen väärinkohteluun liittyvät oikeat tunteet.

Itse en tunnista itsessäni läheisriippuvuutta. Kun tajusin, mistä miehen käyttäytymisessä oli kyse, niin en pitkään sekoilua katsellut. Tiettyä konfliktin pelkoa sen sijaan tunnistan itsessäni paljonkin sekä kyvyttömyyttä asettaa omia rajoja, jos riskinä on toisen ihmisen mielenpahoittaminen. Tämä yhdessä johti siihen, että en heti tajunnut mistä oudoissa jutuissa, yöllisissä puheluissa ja rahattomuudessa oli kyse. Merkkejä oli ihan alusta asti paljon, mutta en osannut yhdistää niitä alkoholismiin. Tuo liiallinen arkuuteni taas esti sen, että en pystynyt panemaan miestä koville sekoilujensa suhteen. Kun huomasin, että kysymykseni teki hänelle epämiellyyttävän olo, peräännyin. Yhteenmuuton jälkeen minulle kuitenkin hyvin nopeasti paljastui, että mies on tuurijuoppo (sitähän ei yhdessä asuessa enää yksinkertaisesti pysty salaamaan!)

Pitkän aikaa ennen silmien aukeamista kuvittelin, että vika on minussa (tätähän juoppo minulle koko ajan syötti) Yritin saada kiinni tästä “viasta”, jota juoppo koko ajan toitotti, mutta jota ei suostunut yksilöimään. Kävin jopa psykologilla asiaa puimassa. Psykologi minulle suoraan sanoikin, että vastaanotolla pitäisi olla mieheni eikä minun. Kun alkoholismi ja siihen liittyvä valheiden vyyhti sitten lähti purkautumaan, kaikki tämä outo käytös sai selityksen.

Minun isot toipumisaskeleeni olivat alkoholismin tajuaminen, ystäville puhuminen ja eropäätös. Näiden isojen askelien lisäksi tein pieniä irtiottoja, eli ryhdyin suunnittelmaan elämääni ilman miestä. Lähdin teatteriin periaatteella, että mies voi tulla mukaan, mutta minä menen joka tapauksessa jne. Eropäätös syntyi helposti miehen ryyppyputken aikana. Hänellä oli aina tapana reissultaan haukkua minua ja uhkailla erolla. Yleensä en reagoinut viesteihin mitenkään, mutta tuolloin vastasin eroviestiin, että “joo, näin on parempi. Pakkaan sun kamat valmiiksi” :laughing:

Heti erilleenmuuton jälkeen haaveilin kanssa siitä, että voitaisiin edelleen jatkaa parina, mutta kun selvisi miten paljon ja kokonaisvaltaisesti mies oli mulle asioista valehdellut, karisi nämä haaveet kyllä nopeasti. Lisäksi se, että mies ei ollut lähistöllä sotkemassa mun ajatuksia, myös auttoi näiden haaveiden hautaamiseen. Pärjäsin hyvin yksin, ahdistus alkoi haihtumaan ja muistin taas miten mahtavaa ja huoletonta elämä voi olla, kun vieressä ei ole paskaa tyyppiä syyttämässä ja keksimässä vainoharhaisia juttujaan.

Eron jälkeen päätin, että keskityn tekemään omasta elämästäni oikein hyvän. Ihan aluksi sisustin kotia. Ostin uusia verhoja ja tein pikkumuutoksia niin, että koti alkoi tuntua mun omalta. Buukkasin itselleni unelmaloman ja otin yhteyttä ystäviin, joiden kanssa vietin paljon aikaa. Ihan todella nopeasti huomasin, että elämäni on paljon parempaa ilman sekoilevaa ja valehtelevaa miestä. Se auttoi taas askeleen eteenpäin toipumisen tiellä. Ostin kirpparilta Kylli Kukkin kirjan Kyllin hyvää. Siinä on paljon pikku juttuja, joilla voi pitää itsestään huolta ja se on ollut mulla vuoden yöpöydällä silmäiltävänä. Olen tietoisesti pitänyt itsestäni oikein hyvää huolta, lakkaillut kynsiä, ostanut ihania (tarpeettomia) vaatteita, kukkia keskellä arkea, hemmotteluhoitoja, herkkuja, kokeillut uusia harrastuksia jne.

Vuoden aikana olen aktiivisesti hankkinut uusia ystäviä ja asioita elämääni. Viime kesänä eron jälkeen tein listoja niistä asioista, jotka tuovat mulle hyvää energiaa ja siitä, miltä näyttäisi mun unelmaelämäni ja lähdin sitten määrätietoisesti järjestämään asioita niin, että nuo asiat lisääntyvät elämässäni. Viime kesänä ja syksynä lueskelin paljon alkoholismista ja otin asioista muutenkin selvää, mutta nyt se tarve on loppunut. Luulen, että olen saanut asiasta sen ymmärryksen, minkä tarvitsin. Keväällä aloitin NLP-opinnot ja vaikka en niihin mennytkään tämän alkoholismiasian vuoksi, olen sieltä saanut paljon oivalluksia itsestäni ja siitä, mikä meni omassa toiminnassani pieleen. Ehkä pystyn muuttamaan omaa toimintaani ja toimintamallejani ja elämään täydempää elämää.

Edelleen toivon, että en olisi koskaan haksahtanut alkoholistiin, mutta nyt pystyn jo näkemään, että se oli minulle opettavainen kokemus ja nousin siitä vahvempana ja viisaampana ihmisenä. Toipuminen on siis mahdollista ja se voi myös olla aivan ihanaa!

Tsemppiä kaikille, joiden toipumisen tie on vasta alussa! Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista loppuelämää!

13

Opin tänään että facebookissa on algoritmi, joka tarkkailee kauanko käytän aikaa tiettyjen henkilöiden juttujen lukemiseen ja erinäisten postauksien kommentointiin ja miten usein palaan mihinkin tekstiin. Jos skrollaan tympeät vali-vali-vali jutut tietyissä ryhmissä niin fb rekisteröi tämän eikä enää näytä niitä mun seinällä. - Vähänkö siistiä!!

Samantapainen algoritmi toimii myös päässäni. Kun valikoin ajatukseni tarkkaan ja pyöritän enimmäkseen onnellisia, kiitollisia ja iloisia ajatuksia hautomossani, pärähtää eteeni tapahtumia, ihmisiä ja olosuhteita jotka peilaavat ihan suoraan ajatuksiani. Silloin kun ajatusmaailmani pyöri alkoholistin teoissa ja tekemättä jättämisissä sekä elämän synkkyydessä, minulle tarjoiltiin tympeää arkea ja oli kuolla väsymyksestä joka päivä.

Menneisyys se näitä negatiivisia pelkoon perustuvia ajatusvyyhtejä minussa pyöritteli. Menneisyys piti kohdata - elää se uudelleen rehellisesti muistellen terapiassa ja 4.askeleen kautta sekä al-anonissa että AAL:ssa. Vasta kun ymmärsin MIKSI ajattelin kuten ajattelin, olin valmis päästämään irti. Toki meditointi ja jooga auttoivat osaltaan myös paljon. Opin niiden avulla lopettamaan ajattelun kun oli tarvis. Tarvis oli silloin kun mieleni kiinnittyi pelkoon, murehtimiseen, stressaamiseen, tuomitsemiseen tai arvostelemiseen. Eli usein :laughing: Onnellisimmillaan olen kun koen rakkautta ja yhteenkuuluvaisuutta lapsiini, läheisiini, luontoon, itseeni… Korkeampaan voimaan jota jumalaksikin voisin kutsua.

En usko että ajatteluni muuttaminen ja jatkuva, päivittäinen turhista asioista hellittämisen harjoittaminen olisi onnistunut ilman sitä menneisyyden käsittelyä. Sen avulla opin tuntemaan itseni ja erottamaan oman minuuteni. Siihen kuului paljon kipua ja surua, vihaakin. Mutta jokainen tuskan tuntemus vei eteenpäin ja synnytti uutta. Ilman itsetuntemusta on kai mahdotonta irrottaa menneestä ja aloittaa uutta. Muuten vain jatkaa oman historiansa toistamista, tai pahimmillaan omien vanhempiensa/ isovanhempiensa historian toistamista. Sama häpeä, viha ja toivottomuus jatkuu ja jatkuu…

Yksin jouluna - jaan paljon kokemuksiasi. Keep going sisko!

Alma Aurora - paljon kolahtaa kirjoituksissasi.

Clouds - Huomaatko että miehessäsi on paljon äitisi ja isäpuolesi piirteitä. Yritätköhän roikkua kiinni jossakin lapsuuden traumassa kynsin ja hampain? Muuttaa lopputulosta? Onneksi käyt terapiassa, eikö se niin ollut? Solmut avautuvat vähitellen, sitä mukaa kun olet valmis. Eroaminen ei mielestäni ole tällä hetkellä se tärkein juttu sinulle, vaan juurikin itsesi hoitaminen.

Akvarako se kirjoitti ihanasti omaan toipumiseensa liittyvistä rakkaudenteoista itseään kohtaan? Tärkeä osa tervehtymistä. Itsensä hyväksyminen ja -rakastaminen, sen kun opettelee ei rakkautta tarvitse vaatia toisilta. <3

14

Kyllä olen huomannut. Juurikin terapiassa oivaltanut monta asiaa. MIehessäni on sekä äitiäni että isäpuoltani ja jollain samalla tavalla “pelkään” miestäni, niinkuin pelkäsin isäpuoltani. Hänessä/heissä on jotain kummaa, puhumatonta uhkaa. Olen kummallisesti alistunut, vaikea selittää, mutta mieheni saa minut pienillä eleillä ja ilmeillä vetäytymään ja niinkuin rajoittamaan elämääni, tai niin minä tulkitsen ne hänen eleensä. Mutta nyt olen alkanut, olen jo muutaman vuoden sitä tehnyt mutta se tehostuu koko ajan, hoitamaan itseäni. Teen niitä asioita, joista pidän. Ennenhän en “voinut” edes musiikkia kuunnella kotonani, koska miehen television katsominen häiriintyy, tai niin siis ajattelin. Nyt en niinkään ajattele miestäni, vaan sitä mitä minä haluan. Ja siihen olen havahtunut, että oikeasti en edes viihdy mieheni seurassa. Ikävää ( olisihan se mukavampaa viihtyä oman miehensä seurassa) mutta totta. Hän ei juuri vastaile minulle, kun puhun hänelle, olen kyllästynyt nyhtämään sanoja hänen suustaan. En tiedä kuinka paljon tämä puhumattomuus johtuu siitä, että hän juo vähemmän, vai onko hän masentunut vai mitä. Vai onko hän vain tuollainen. En oikeastaan välitä, mistä se johtuu, ei hän siitä minulle puhu. Miksi minun muka pitäisi yrittääkään miettiä. Kyllä hän minulle osoittaisi jos minun seurassa haluaisi olla. Niinpä yleensä se oma aika mitä kotona olen, kuuntelen musiikkia koneelta tai olen vaikka täällä. Tuosta musiikista, minä rakastan musiikkia, kaikenlaista. Olen ollut monta vuotta kuuntelematta, nyt kuuntelen, enkä anna mieheni mullistelujen häiritä. Ja tuota omaa aikaa olen alkanut haalimaan itselleni. Haluan oppia tietämään, kuka minä olen ja mitä minä haluan. SItä selvittelen terapiassa. Haluan tutustua ja olen jo tutustunutkin siihen pieneen minuun, joka jäi vaille huomiota ja rakkautta ja jota laiminlöitiin koska vanhemmat olivat niin alkoholisoituneita ja heillä oli niin paljon ongelmia.
Kiitos Sitruunapippuri kommentistasi. Kiitos. Luen kirjoituksiasi mielelläsi, puet hyvin sanoiksi niitä tuntemuksia, joita minäkin tunnen. Kirjoita vaan lisää, kirjoituksesi ovat kuin terapiaa minulle.
Kaikkea hyvää ja voimia kaikille meille, jotka kuljemme näitä kivisiä polkuja! Kyllä ne omat ajatukset selkenevät työn ja ajan myötä. <3. Kaikkein tärkein asia maailmassa on tuntea itsensä.

15

Kiitos erityisesti tästä.

16

"Hänessä/heissä on jotain kummaa, puhumatonta uhkaa. "

Tuo osui ja uppos - niin tuttua mullekin. Ja uskon kans siihen, että lapsuuden/aikaisemman elämän tutuilta tuntuvista mutta ikävistä asioista pitäis opetella luopumaan ja olemaan takertumatta niihin, ja olemaan toistamatta takertumista, vaikka kuinka kotoisalta ja tutuilta tuntuisi takertuminen kurjuuteen. Ei saa takertua väärinkohteluun ja väärinkohdelluksi tulemiseen ja/tai oikeinkohdelluksi tulemisen huutavaan puutteeseen, sanoo eräs, joka koittaa oppia takertumattomuutta. Hyvä alku minusta toipumisen kannalta on, kun edes alkaa tiedostaa näitä omalla kohdallaan. Vaikka itse en mikään hyvä toipuja olekaan, mutta räpiköin kuitenkin eteen päin.

17

Toipumisprosessi on joo suurimmaksi osaksi tiedostamista. Oon opetellut tiedostamaan sen valheminäni, joka on epävarma, turvaton ja hukassa ja käyttää energiaansa pelkäämiseen, murehtimiseen ja kontrollointiin. Valeminä toimii menneisyyden ohjelmoimana. Siihen on syöttänyt toimintaohjeet lapsuuteni “jumalat” eli vanhempani ja nuoruuteni “jumalat” eli juoppis 1 ja juoppis 2.

Aito-minä on paljon hiljaisempi ja rauhallisempi ja rakkaudellisempi. Se on uusi minäni, jota ei ole kukaan ohjelmoinut toimimaan tai tekemään tai ajattelemaan tietyllä tavalla. Sen energia kuuluu rakastamiseen ja hyväksymiseen ja ihan vain olemiseen ja elämän ihmeiden vastaanottamiseen. Tätä on nyt jotenkin tosi vaikea selittää, mutta se aito-minä on jotakin mikä pystyy tiedostamaan ajatuksiani, joka “katselee kauempaa” ja näkee isomman kuvan. Joka seuraa valppaana mutta rauhallisena sen toisen minän vouhkaamista ja ajatusrulettia. Usein saan itseni siihen aitoon, rauhalliseen minääni kiinni vain hengittelemällä ja vaikka vähän joogaamalla. Lopettamalla ajattelun hetkeksi, ottamalla aikalisän. Aito-minäni on onnellinen ja luottavainen, tässä hetkessä kiinni.

Ajattelin että kirjoittaisin hieman pelosta. Pelko on ollut itselleni sellainen tunne, että se on määritellyt monta vuotta elämästäni. Silloin kun oirehdin pahimmin, olin täynnä pelkoa, huolta ja murhetta. Nykyään aina välillä se valeminä nousee pintaan ja usein juuri stressaavilla ajatuksilla ja murheilla. Sellainen jännityksen tila, missä kroppa ja mieli ovat jäykkinä ja hermostuneina, ja ympäristö katoaa ympäriltä kokonaan. Uppoaa sinne omiin ajatuksiinsa ja sellaiseen pelko-kuoppaan. Tulevaisuuden pelkoa… Että asiat menevät jotenkin väärin, että jotakin ikävää tapahtuu. Lapsena olin mestarimurehtija, ja alkoholistin kanssa eläessä stressasin ja murehdin myös joka päivä. Muistan hyvin ne tunteet, kun olin kuin nurkkaan ajettu, yksin ja epätoivoinen.

Pelko on turvattomuutta. Sitä että ei luota. Sitä että ei saa rakkautta, ja vaipuu jonnekin pimeään yksin kärvistelemään. Olen miettinyt, että monet uskovaiset ovat sen vuoksi niin hyvätuulisia ja onnellisia, että heidän ei tarvitse pelätä. He luottavat. Kun itse en ole mitenkään uskonnollinen, niin olen ihan opetellut luottamista johonkin itseäni suurempaan, universumiin taisi Alma Aurora viitata. Tai Korkeampaan Voimaan. Oikeastaan sillä nimikkeellä ei ole mitään väliä. Sellaiseen johonkin suurempaan, lohdulliseen, rakkaudelliseen, jonka koen olemassa olevaksi kun vain huomaan katsoa ja pysähtyä. Usein heitän ilmaan kysymyksiä minua askarruttavista asioista, ja jään odottamaan. Vastaus voi tulla vastaan sanomalehdestä, radiosta, ystävän sivukommentista tai mistä vain. Usein kun ajattelen jotakin henkilöä, saan häneltä puhelun/tekstiviestin. Tämä varmaan monelle tuttu ilmiö. Keräilen pieniä ihmeitä, ne auttavat luottamaan ja muistamaan. Yritän muistaa olla kiitollinen, kiitollisuus kun lisää ihmeitä elämässä.

Pelko on sellainen veijari, että se vain kasvaa kun sitä menee karkuun. Eli kun huomaan ensimmäiset huolestuttavat ajatukset ja ehdin muuttaa ajatuskulkuani järkevämpään, jää se pelon tunne jomottamaan kuitenkin ja olo on ikäänkuin hermostunut ilman syytä. Omalla kohdallani olenkin huomannut, että pelon kanssa kannattaa toimia niin, että ottaa sen vastaan, antaa sen tulla ja olla. Ilman ajatuksia. Istuu (tai makaa) rentona sen tunteen kanssa ja hengittelee sen kanssa ikäänkuin samaan tahtiin. Antaa sen kasvaa, polttaa vatsanpohjassa ja kiristää, ja sitten hengittelee sen pois, vähitellen. Uskon tällä tavoin puhdistavani “vanhoja” kuonia, lapsuuden tunnekertymiä ja -myrkkyjä, joita olen itseeni säilönyt.

Pelon käsittely ja kohtaaminen ovat siis avainasemassa. Pakeneminen ei kannata. Aikaisemmin pakenin milloin mihinkin - terassille, tv:n katseluun, kirjoihin, työhöni tai syömiseen kun halusin sen ikävän olon päättyvän heti. Yleinen pakenemiskeinoni oli myös vatvoa murheita ja suunnitella niiden selättämiseksi erilaisia sotasuunnitelmia. Kävin kuviteltuja, tulevia keskusteluja päässäni etukäteen jne… Eli yritin selättää pelon näillä suunnitelmilla, kontrolloida niitä ja vääntää haluttuun lopputulokseen. Tämä oli aika epätoivoinen keino, kun todellisuudessa minussa saattoi elää pelko joka oli peräisin 10 vuotiaan lapsen kokemuksista, ja sanoitin sen itselleni rahahuoliksi tai komminkointivaikeuksiksi mieheni kanssa jne… Aika harvoin sain kiinni siitä mikä todella vaivaa. Sen vuoksi nämä märehtimiset ja suunnitteluni ja kuvitellut ratkaisut ja toimintasuunnitelmien pyörittäminen olivat vain ajan- ja energian haaskaamista. Pelko pysyi, vahvistui vain kuin näin yritin siitä päästä eroon.

Toipuminen on ehkä pitkälti myös ikävien tunnetilojen kestämistä, sitä että antaa tunteiden olla ja tulla yrittämättäkään niitä muuttaa tai pysäyttää. Pitää vaan uskaltaa mennä pelon läpi.

Turvaa olen luonut itselleni, pelkojen vastamyrkyksi. Minulla on turva-ajatuksia, joilla suojaan itseäni. Yksi turva-ajatukseni on esim se, että aina voin mennä ryhmään; al-anon tai aal-ryhmään, siellä on aina olemassa perhe minulle, en koskaan jää yksin. Ja monia muitakin turva-ajatuksia olen kehittänyt, ja solminut turvaverkkoja. Rakkauden löytäminen karkoittaa pelkoajatukset myös tehokkaasti. Vain ne ajatukset kun ovat vahingollisia - itse pelon tunteesta pääsee eroon vain rohkeasti kohtaamalla sen. Ajatukset ja tunteet pitää oppia erottamaan toisistaan, siinä tarvitsee juuri sitä kovaa rehellisyyttä itseään kohtaan.

Älkää antako pelkojen hallita ja pilata elämää. Se vanha totuus, että keskitä ajatukset siihen mitä haluat, älä siihen mitä et halua - kantaa jo todella pitkälle. Kunhan tähän yhdistää sen itse tunnetilan rohkean kohtaamisen.

Tämä tuli mieleen pelosta - mitä itse siitä ajattelette?

18

Tervehdys täältäkin, Sitruunapippuri! Olipa iloinen yllätys, kun näin loman keskellä tulin pistäytymään täällä Plinkissä :slight_smile: .

Minulla on meneillään kolmas sinkkukesä ja edelleen olen oikein tyytyväinen elämääni. Toki ison talon “ylläpito” yksin vie aikaa ja vaatii vaivaa, eikä rahatilannekaan ole kovin kehuttava, mutta pärjään silti.

Uutta miestä en ole elämääni kaivannut missään vaiheessa. Jollakin tapaa olen edelleen kiinni entisessä, onhan tytärtemme isä ollut minulle paras ystävä, tuki ja turva, kaikista vaikeista ajoista huolimatta. Silti en kadu keväällä -14 tekemääni eropäätöstä, en todellakaan. Eksän kanssa vaihdettiin vastikään kuulumisia. Minä kirjoitin A4:n verran sähköpostia, johon mies vastasi kolmella rivillä jotakuinkin näin: “Kiva kuulla (tyttöjen ja minun kuulumisia). Mulla menee tuttuja latuja; käyn töissä ja viihteellä”.

Sama meno siis jatkuu, mikä meillä johti lopulta eroon.

Tyttäret asuu edelleen kotona, mutta viettävät puolet päivistään hevosten luona. Siis joka päivä ainakin 10 tuntia. Olen suht paljon yksin, mutten koe olevani yksinäinen. Ystävät ja naapurit pitävät siitä huolen :smiley: .

Elämä siis jatkuu, oikein maistuvana, vaikka perhe-elämää totuinkin viettämään yli 20 vuotta. Kivaa kesän jatkoa teillekin!

19

Hei, kiitos tästä ketjusta.

Tästä on ollut tosi paljon apua. Erityisesti olen saanut käännettyä ajatukset sille mallille että en niinkään sure sitä että alkoholi pilasi liiton vaan iloitsen siitä että osasin pitää puoleni ja tulevaisuudessa päästän vain hyviä asioita elämään. Niin helposti tulee säälittyä itseään kun on ikäviä tapahtunut. Mutta nyt en enää anna ainakaan samojen murheiden tulla tielle. Kaikki riippuu minusta ja minä yritän opetella valitsemaan vain hyviä asioita.

Olen ollut niin hukassa että olen joutunut aloittamaan ihan alkeista, siis siinä itseni kuuntelemisessa. Tämä on ehkä vähän hölmö juttu, mutta yritän rakentaa sitä omaa identiteettiä, joka on ollut piilossa kulissielämän takia. Tähän mennessä olen täysin varma siitä että minulle tärkeitä asioita ovat lapset, tuoreet kukat ja kahvi. Niinpä tällä kesälomalla olen viettänyt aikaa omien ja ystävien lasten kanssa, tuonut kotiin kukkia ja rauhoittanut aamut hitaalle kahvittelulle. Näistä kolmesta minä voin olla varma. :laughing:

Kun palaan töihin, aion kokeilla tuntuuko töihin pyöräily hyvältä. Vielä tuntuu täysin mahdottomalta uskoa, että joskus tulisi uusi parisuhde. Mutta jatkan tätä opettelua, opettelen kuuntelemaan itseäni ja erottamaan hyvät jutut huonoista. Ehkä sen myötä on joskus mahdollista uskoa itseensä myös parisuhteessa.

Tämä uusi vaihe tuntuu jo nyt hyvältä, koska tiedän että kaikki mitä minulla on ja mitä päästän lähelle, on hyvää. Olo on rauhallinen. :stuck_out_tongue:

20

Tervehdys Hemmiina! Kiva kuulla että asiat oikeilla uomillaan ja ihanaa loppukesää sinullekin <3

Mulle on ollut tärkeä läksy että ihminen voi valita onnellisuuden ja mielenrauhan. Missä vain, milloin vain. Ei meitä pyöritä ulkoiset voimat ja olosuhteet vain pelkästään sisäinen olotilamme. Omat ajatuksemme, asenteemme ja mielenliikkeemme.