Erosin tämän vuoden keväällä kymmenen vuoden parisuhteesta, jota puoliso päihteidenkäyttö varjosti enemmän tai vähemmän koko ajan. Oma toipumisprosessi ja irrottautuminen kesti kauan, mutta kun lopulta uskalsin katsoa tilannetta silmästä silmään, sain päihdelinkistä paljon tukea tilanteeseen. Ratkaisussa auttoivat esimerkiksi kirjoitukset onnistuneista toipumisprosesseista, joista muutamat johtivat myös uuden, terveen parisuhteen löytymiseen. Se kun oli yksi monista minua hidastaneista tekijöistä - olin tunnistanut toistavani jonkinlaista vuorovaikutuskaavaa ja arvelin päätyväni siihen uudelleen, mikäli en saa jutun juonesta kiinni.
Kuulisin mielelläni oman edelleen jatkuvan prosessini tueksi enemmän ns. selviytymistarinoita. Jos olet ollut pitkään riippuvuusongelmaisessa parisuhteessa ja saanut tilanteeseen ratkaisun, mitkä vaiheet ja oivallukset siihen johtivat? Millaiseen ratkaisuun päädyit? Millaiset asiat sinua tukivat, mitkä taas vaikeuttivat? Mitä toivoisit voivasi sanoa ongelman kanssa aiemmin painineelle, nuoremmalle itsellesi? Olen jonkin verran koostanut tätä omaa prosessia ja ajattelin kirjata keskeneräisiä ajatuksiani ylös, jos niistä joku vaikka kokisi saavansa apua. Tai ainakin minä, oman pääni selkeyttämiseen…
Tilanne lähti meillä purkautumaan siitä, että aloin voida omassa elämässäni ja suhteessamme sen verran huonosti, että oli pakko hakea apua. Riippuvuusongelmissa kun sitä tuppaa häpeämään tilannetta ja käpristymään itseensä. Tajusin kuitenkin, että minun on ruvettava pitämään parempaa huolta itsestäni. Avun hakemisen myötä sain eri lähteistä tietoa tilanteesta – esimerkiksi siitä, mikä on päihdeongelma ja miten se ilmenee parisuhteessa. Itse olin myös viimein valmis tämän tiedon vastaanottamiseen. Sain tukea siihen, että aloin uskaltaa kohdata ja kuunnella omia tunteitani. Aiemmin en uskonut omaa huonovointisuuttani enkä saanut kiinni sen syystä. Jälkikäteen ajateltuna varmaan siksi, että saattaisin sen myötä joutua tekemään kipeitä ratkaisuja. Turvallinen suhde pariterapeuttiimme – jonka luona olen nyt aloittanut omat yksilökäynnit – antoi minulle rohkeutta uskoa omia tuntemuksiani. Ymmärsin myös viimein katsoa peiliin ja pohdin, miksi olen niin pitkään ollut niin kipeässä tilanteessa. Tästä koin toki tietyllä tapaa syyllisyyttä, mikä tuntuu olevan täällä keskustelupalstalla välillä ns. punainen vaate. Itse en kuitenkaan näe syyllisyyttä lähtökohtaisesti huonona tunteena (kuten ei tietenkään muitakaan tunteita), sillä se sai minut ottamaan vastuun omasta tilanteestani ja toiminnastani. Tämän katseen kääntymisen itseen näenkin olennaisena osana toipumista.
Kun viime syksynä haimme ensimmäistä kertaa ammattiapua tilanteeseemme, minussa heräsi sellainen orastava tunne, että nyt me saadaan tämä ratkaistua, vaikka en vielä tiennyt miten. Toki olisin loppuun asti toivonut, että suhde olisi voinut jatkua. Ensimmäisen todellisen erokriisin saattelemana aloin viimein hyväksyä sen tosiasian, että tilanteemme saattaa oikeasti johtaa eroon. Kuulostaa melko absurdilta minulta, joka kuitenkin olin uhkaillut erolla jo vuosia! Tuolloin sain jonkinlaisen rauhan harkinnalle ja uskalsin viimein hieman päästää irti kontrollista. Muistan jonkun toisenkin täällä päihdelinkissä kuvailleen samantyyppistä rauhan tunnetta ennen lopullista ratkaisua.
Kun lopulta tein eropäätöksen, en ole päätöstä katunut, en ainakaan vielä. Monissa tarinoissa täällä on palattu yhteenkin välillä, mutta toisaalta itse jäin suhteeseen niin pitkäksi aikaa, että saatoin myös saada prosessoitua tilanteen niin pitkälle kun yhdessä pääsee… Aikahan sen näyttää. Lopullisen ratkaisun tekeminen oli ihan hullun pelottavaa, mutta koin siinä vaiheessa jo ymmärtäväni liikaa, jotta olisin voinut enää tilanteessa jatkaa. Johtotähtenä oikeastaan oli oikeastaan ajatus siitä, että minä en tätä koko ongelmavyyhtiä siirrä eteenpäin lapsilleni. Meillä ei siis lapsia edes ollut, mutta olimme niiden hankkimisesta keskustelleet ja kovasti sitä jossain vaiheessa toivoin.
Eli tässä sitä nyt ollaan, asun itsekseni ja olen alkanut jopa nauttia tästä. Terapiassa käyn läpi kokemuksia ja elän läpi tunteita lapsuudesta asti, niitä jotka ovat minut tähän tilanteeseen johdattaneet. Entisen mieheni kanssa olemme jonkin verran tekemisissä, joskin ainakin toistaiseksi harvakseltaan, sillä irrottautuminen on varmaan vielä kesken. Jo ensimmäisinä öinä yksiössäni koin surun rinnalla ihan uudenlaista rauhaa ja toivoa, vaikka tulevaisuudesta ei ole mitään takeita.
Ja nuoremmalle itselleni antaisin sen neuvon, että omia tunteita kannattaa kuunnella ja niitä kannattaa rauhassa tutkia. Mihinkään ei ole kiire, mutta pahalta tuntuvaan tilanteeseen ei pitkässä juoksussa kannata jäädä, vaan apua on syytä hakea.
Löytyisikö täältä muita selviytymistarinoita, vaikka sitten kuinka orastavia?