Olipa tosi hyvä toi Sitruunapippurin kirjoitus pelosta. Ihan kuin omat pelon tunteeni, murehtimiseni ja ahdistuneisuuteni puettu sanoiksi, paitsi mä en ole niin pitkällä toipumisessani.
Olen huomannut, että alkkiksen tai muiden (pahantahtoisesti) aiheuttama murhe tuntuu paljon paljon pahemmalta kuin omista sössimisistä seurannut murhe, olkoonkin, että itse aiheutetut murheetkin voi emotionaalisesti olla kaameita. Ja niin kuin oli puhetta, siihen voi olla vaan takertumatta, ken osaa. Se on jännä juttu, ihan omien sössimisten selvittelyssä ja korjaamisessa pääsee oppimaan uutta ja tekemisiin uusien ihmisten kanssa ja tulee tunne, että selvisinpäs sittenkin vaikeasta tilanteesta “voittajana”. Mutta alkkismurheissa oli (takertumattomuuskyvyttömänä) vaan se lyttääntyneisyyden tunne, että turpiin tuli taas, mut parannellaan matalalla profiililla haavoja, (kunnes tulee seuraavan kerran köniin).
Että se spiraali voi mennä ylös tai alaspäin. Itse saa valita elämän suunnan ja olla takertumatta alaspäin vievään.
Minä uskon pieniin valintoihin. Vastaanko tähän puheluun, vai en. Kutsunko tuon miehen kylään vai en. Katsonko tämän seuraavan retkahduksen loppuun vai en. Valitsenko mieheksi absolutistin vai sellaisen joka ottaa. (tämän opin dokkarista yläkerran tuula) Lähdenkö kotiin vai jatkanko iltaa. Soitanko tämän puhelun vai en.
Olipa ihana tulla tänne pienen tauon jälkeen ja lukea kaikki nämä kommentit!
Tap, mahtavaa kuulla että olet saanut ketjusta apua, jatka samaan malliin! Ja Hemmiina, kiva kuulla tilannepäivitystä, hienoa että voit hyvin.
Yksin jouluna, tärkeää pohdintaa murehtimisesta – omaan toimintaan keskittyminen tuo voimaa. Lopultahan kaikki elämässä ei ole itsestä kiinni, mutta on tärkeää erottaa, mitkä asiat ovat, ja tehdä töitä niiden eteen. Kuten Sitruunapippuri hienosti totesi, ulkoisten olosuhteiden ei kannata antaa itseä pyörittää.
Clouds, toivottavasti jatkat kirjoittamista, on meinaa hienoa seurata miten hyvin käsittelet hankalaa tilannetta. Nyt jälkikäteen ajateltuna itse koen, että juuri tuo pitkä harkintavaihe oli rankin. Minulla kesti vuosia ymmärtää tilanne ja irrottautua suhteesta, ja se tuskan määrä oli valtava, välillä ajattelin että mieluummin kuolisin kuin joutuisin valitsemaan. Joka kerta kun olen eron jälkeen surrut tilannetta, olen antanut itseni olla sen tunteen kanssa, itkeä ja suuttua tai mitä ikinä. Mutta aina mielessäni on myös käynyt, että tämän surun mä jo kestän, tämä ei olekaan enää niin mahdotonta.
Akvaran mainitsema pelko takapakista on kovin tuttu minullekin, mutta nyt on jo alkanut vähän tuntua siltä, että mahtaako sellaista pahempaa tullakaan! Ja tuo pienten mukavien asioiden tekeminen ja itsestä huolehtimisen aloittaminen olivat minullekin ensiaskeleita toipumiseen. Yksi viisas tyyppi tässä matkani varrella sanoi vuosia sitten, että mukavien asioiden tekeminen on erityisen tärkeää silloin, kun elämässä on vaikeaa.
Sitruunapippurin kirjoitukset kolahtivat taas ihan täysin. On niin totta, että toipumisprosessi on suurelta osin tiedostamista sekä ikävien tunnetilojen kohtaamista ja läpielämistä. Se on yllättävän vaikeaa ja kivuliasta, kun oma mieli kamppailee vastaan. Myös minun elämääni pelko ja murehtiminen ovat määritelleet todella vahvasti ja olisi mielenkiintoista lukea lisää teidän ajatuksianne aiheesta. Itselläni pelko-oireet ovat helpottaneet eron myötä huomattavasti. Pitääkseni itsestäni huolta aloitin puolisen vuotta ennen eroa säännölliset kiropraktikko- ja fysioterapiakäynnit, ja niiden kautta on nyt tullut hyvin näkyväksi todellinen fyysinen muutos: en ole enää niin jumissa kuin aiemmin. Olen myös hiljalleen alkanut harrastaa joogaa ja hieman meditoida, mutta näitä kaikkia vaikuttavia tekijöitä on vaikea erottaa toisistaan. Jooga ja meditointi kun tukevat toipumisprosessia erittäin hyvin, kuten olen muidenkin kohdalla täällä päihdelinkissä huomannut.
Tuo Sitruunapippurin aito-minäksi kutsuma tyyppi putkahti minullakin yllättäen esiin eron jälkeen. Se on yksi parhaita tunteita, joita olen ikinä kokenut, olin ihan että mikäs tämä nyt on. Että sen surun keskellä voikin tuntea sellaista rauhaa, joka ei liity ulkoisiin olosuhteisiin. Tähän aitoon minään uskallan hiljalleen opetella luottamaan, kun turvaton, epävarma ja pelokas valheminä on vuosia sekoittanut päätä. Tosiaan itse ajattelen, että pelkoni ja murehtimiseni olivat viestejä minulle siitä, ettei kaikki ole hyvin. Pelot olivatkin itsessään lopulta paljon ahdistavampia kuin niille periksi antaminen. Minullekin on muodostunut turva-ajatus, eräänlainen mantra: kaikki on hyvin, kaikki menee kuten on tarkoitettu. Sitä toistelen itselleni, kun välillä huomaan ajatusteni alkavan pyöriä tuttua levotonta kehää.
Nyt kolmisen kuukautta eron jälkeen voin paremmin kuin ehkä koskaan. Elämässäni on jotenkin paljon enemmän sisältöä ja ihania ihmisiä. Mielenkiinnolla myös tutustun myös uusiin miehiin, vaikken parisuhdetta etsikään – on vaan kiva huomata, miten erilaisia ja mukavia miehiä maailmassa on.
Hieman hiusten halkomista, sorry, tuosta Sitruunapippurin maan mainiosta kirjoituksesta.
“Oon opetellut tiedostamaan sen valheminäni, joka on epävarma, turvaton ja hukassa ja käyttää energiaansa pelkäämiseen, murehtimiseen ja kontrollointiin. Valeminä toimii menneisyyden ohjelmoimana.”
Eli sanoista/käsitteistä: murheisiin ja pelkoihin takertuva “valheminä”/“valeminä” on minusta yhtä ei-valheellinen ja aito kuin “aitominäkin.” Toki parempi vahvistaa “aitominää” kuin yksin murheiden kuopassa kärvistelevää “valeminää” eli sitä murheminää. “Aitominän” vahvuuteen/heikkouteen kans mielestäni vaikuttaa menneisyyden kokemukset vahvasti.
Mutta pointtihan lie ollutkin, että itse (henkisesti) aikuisena näiden vahvuutta voi pyrkiä säätämään, tavoitteena “aitominän” vahvistuminen/voimaantuminen.
Mieleen tuli kans, että noi “minät” vastaa oikeastaan suht pysyväisluonteista ja syvää elämänasennetta ja/tai tunnetilaa, vrt. pessimismi ja optimismi (luottamus, elämänilo).
No, niin tai näin, kumpaa itsessäsi ruokit, se kasvaa ja vahvistuu.
Kiitos kaikille kommenteista ja mielenkiintoisista pohdinnoista! Tuohon yhteen keskustelun vanhempaan kommenttiin viitaten : En koe olevani mitenkään “pitkällä” toipumisessa koska se on jotenkin vaarallinen ajatus. Olen huomannut että tarvitsen jatkuvaa huomiota, hoivaa ja hyväksyntää itseltäni, jotta pysyn oikealla polulla ja tasapainoisena. On vaarallista ajatella että olen jo pitkällä ja kunnossa, koska silloin nuo yksinkertaiset tervehdytys-toimet ja se omien ajatusten tutkailu ja tarkkailu saattaisi jäädä pois, ja siitä seuraa (kokemuksesta tiedän) henkinen syöksy alaspäin. Minun mieleni on niin villi ja levoton, helposti pelkoja luova, depressioon taipuvainen ja negaatioita tuottava, että sitä on lempeästi tarkkailtava. En myöskään osaa rakastaa ja hoivata itseäni automaattisesti, vaan sekin pitää monesti tehdä ihan tietoisesti. Pysähtyä, silittää vatsaa, laittaa silmät kiinni ja sanoa: Olet turvassa. Sinua rakastetaan. Kaikki on hyvin. Kaikki menee jatkossakin hyvin.
Kun itseään rakastaa ja arvostaa on aina turvassa. Silloin ei vedä puoleensa alkoholisteja eikä sairaita olosuhteita, -tapahtumia ja -sattumuksia.
Yksin jouluna, olen ihan samaa mieltä siinä, että juuri tuo optimistin vaaliminen vs pessimismi on yksi tärkeimpiä asioita. Kyse on aina yksinkertaisista asioista. Juurikin luottamuksesta (kaikki on hyvin ja jatkossakin kaikki menee hyvin.) sen sijaan että pyörittelisi niitä ns. maailmanlopun ajatuksia. Murehtiminen ja tulevaisuuden pelkääminen kun on ihan turhaa touhua. Aluksi en vain osannut yhtään niitä omia ajatuksiani käsitellä. Ajatukseni vain tulivat ja menivät, ja riepottelivat tunnetilaani mukanaan. Enimmäkseen päässäni pyöri juurikin niitä negatiivisia ajatuksia. Tuomitsevia ja arvostelevia ajatuksia. Sekä niitä kaikkein raskaimpia - pelko- ja kauhu-ajatuksia. Nämä ajatukset väsyttivät minut täysin, masennuin ja elin kuin koomassa, avuttomana omien ajatusteni ja väsymykseni vankina.
Joogan ja meditoinnin avulla aloin harjoitella ajatusten tiedostamista ja sitten niiden häivyttämistä. Irrottamista. Aloin ymmärtää, että kyse on tosiaan vain MINUN AJATUKSISTANI, ei mistään absoluuttisesta totuudesta. Aivotutkija Daniel J.Siegelin kirjoittama kirja Mielitaju avasi minulle konkreettisia asioita aivojen toiminnasta, ja siitä miten mielisairaatkin ihmiset pystyvät mindfulness-taitojen avulla parantamaan itsensä, ilman lääkkeitä. Yksinkertaistettuna asian ydin oli se, että hallitsee omia ajatuksiaan. Osaa valikoida sen mitä ajattelee, ja irrottaa rapauttavista, negatiivisista ajatuksista. Aluksi opetellaan vain tiedostamaan, näkemään, huomaamaan ja ehkä korkeintaan muuttamaan joitakin ajatuksia. Sitten opetellaan päästämään irti ajatuksista, vain olemaan. Tuntemaan, kokemaan, odottamaan. Ymmärtämään, että ajatusten takana on tila, jonne jokainen voi halutessaan päästä.
Tähän liittyen vielä tuosta aito- ja valeminästä. AAL:ssä puhutaan valeminästä. Läheisriippuvaisen kohdalla se on yleensä se häpeästä ja syyllisyydestä kärsivä, ylpeää, kovaa ja vahvaa esittävä, sairaalloisesti pikkuasioita kontrolloiva, joustamaton, itsepäinen, holhoava marttyyri-minä. Se valeminä joka tietää ainoan tavan miten astiat pitää tiskata tai pyykit viikata. Joka kontrolloi kaikkea mitä voi, ja sitä mitä ei voi kontrolloida yksinkertaisesti työntää ulos mielestään. Niin että maailma pienenee koko ajan ympärillä. Joka eristäytyy muusta maailmasta ja rakentaa sellaisen oman hullun oman maailmansa jossa valehdellaan, suojellaan juoppoa, leikitään sankaria, selitellään ja suljetaan silmät esim. lasten kärsimykseltä. Tämä valeminä on voimakas, ja sen polttoainetta ovat juurikin ne rapauttavat ajatukset. Voisi kai puhua egostakin. Valeminä on alkanut rakentua usein jo lapsuudessa. Tavallaan se on suojelua - kun on lapsena joutunut pärjäämään yksin, henkisesti kehittymättömien vanhempien armoilla, on kehittänyt näitä hulluja ajatusmalleja ja toimintatapoja pärjätäkseen, selviytyäkseen. Kun on jäänyt ilman rakkautta, turvaa ja henkistä suojaa. Tämä valeminä ei pysty selviytymään ns. normaalin ihmisen kanssa vaan se viehättää juurikin alkoholisteja ja muita rikkinäisiä sieluja. Joten voidakseen jatkaa kehittymistään valeminä tarvitsee toisen vahvan valeminän symbioosiin, ja näin läheisriippuvainen takertuu alkoholistiin. Tämän jälkeen valeminä vain vahvistuu, puolin ja toisin. Egon toisella puolen minuus on hauras, tuskainen ja särkymäisillään. Ihminen on vain eksynyt niin kauas jo omasta minuudestaan niiden valeminänsä kehittämien selvitymiskeinojensa viidakkoon, että ei näe itseään oikein. Hänelle se elämä juopon kanssa on ainoa elämä, joka enää antaa tyydytystä valeminälle, ja sen vuoksi siitä ei pysty lähtemään pois.
Se aitominä taas. Sitä on todella vaikea selittää, sellaisena kuin itse näen sen. En osaa sitä itsellenikään oikein kertoa. AAL:ssä puhutaan sisäisestä lapsesta. Lapsen sielunmaisema on puhdas ja vilpitön. Rehellinen, aito, tässä hetkessä kiinni. Ihmettelevä ja innostuva. Tähän minuuteen pääseminen on monelle tavoite, ja silloin kun koen vahvoja onnen- ja tyytyväisyydenhetkiä, olen ehkä tässä lapsen minuudessa. AAL:ssä parannetaan tätä sisäistä lasta, hoivataan sitä niin että se saa kaiken sen puuttuvan rakkauden mitä vaille on jäänyt, ja se voi kasvaa terveeksi, onnelliseksi aikuiseksi. Tätä minää voisi kutsua vaikka terveeksi-minuudeksi. (En nyt keksi parempaakaan käsitettä…)
En kuitenkaan tarkoita ihan tätä aitominällä. Tarkoitan sitä ajatuksetonta tilaa, jonka saavutan esim. meditoidessa. Se on sellainen ulottuvuus, rauhallinen ja tyyni paikka, jossa ei ole ajatuksia eikä oikeastaan tunteitakaan. Siellä on vain sellainen lämmin, tyyni olotila, enkä ole siellä yksin. Weird!! Tiedän, ei kuulosta järkevältä eikä tätä oikein sanoilla pysty selittämään Kyse on sellaisesta minuuden osasta, joka ei ole opittua tai matkittua. Se vain on, ja siellä voin levätä. Joku voisi kutsua tätä tilaa puhtaaksi rakkauden tilaksi. Tai Tietoisuudeksi. Tähän tilaan yhä uudelleen palaaminen (eli ajatuksista irrottautuminen, hengitykseen ja kehontilaan keskittyminen) auttaa minua siinä, että arjen pyörinnässäkin opin irroittamaan niistä ikävistä pelkoajatuksista ja negatiivisista ajatuksistani. Tähän tilaan siirtymien vaiheittain on ikäänkuin aivojen jumppaa. Ne lihakset, jotka oppivat päästämään irti ajatuksista vahvistuvat. Yksinkertaisimmillaan vain teen hitaita lempi-asanoitani, ja keskityn hengittelemään. Tai vielä yksinkertaisemmin - löhöän kuolleen miehen asennossa eli selälläni, ja pidän huomion hengityksessäni. Aina kun huomioni karkaa esim. johonkin ajatukseen, rekisteröin tämän (ja ehkä huomioin mistä minuuteni osasta ajatus on karannut, eli koen valeminäni olevan lukuisia erilaisia rooleja, esim. marttyyri, tuomari, syyttäjä, pelkuri jne jne) ja siirrän fokuksen takaisin hengitykseeni. Tätä kun tekee yhä uudestaan - kymmeniä, satoja ja tuhansia kertoja, alkaa sen “huomionsiirtäjä-lihas” olla jo vahvassa kunnossa, ja homma helpottuu. Aluksi pystyin olemaan ehkä muutaman sekunnin ilman ajatuksia, nyt jo minuutteja. Arjessa tämä helpottaa niin, että tiedostan ajatuksiani paremmin, ja kun huomaan niiden olevan “vääränsävyisiä” (tuomitsevia, huolestuneita, ärtyneitä, itsesäälisiä jne…) voin irrottaa niistä. Osaan siis jo jonkun verran hallita ajatuksiani ja se on valtavan suuri voimavara. Kun mielessäni on rakastavia ja myöntätuntoisia ajatuksia, näen tämän todellisen tiedostavan minäni jotenkin selvemmin, se on taustalla tuomassa rauhaa ja luottamusta minuun. Sen sijaa kun tuomitsen, vertailen, arvostelen - silloin tämä todellinen-minä on piilossa, kuin verhon takan. Mutta ihan alussa olen näissä ajatusten-hallinta-kuvioissani!! Sen vuoksi tästä on vähän hankala kirjoittaa…
Tämä todellinen, tiedostava minäni ei siis ole mikään persoonani osa, hyvä tai paha. Sillä ei ole mielipiteitä, asenteita eikä ajatuksia. Siellä levätessäni koen olevani yhteydessä suurempaan, enkä ole yksin. <3 Tämä osa minuutta on mielestäni se portti uuteen, koska se näyttää minulle että omia ajatuksiaan ei tarvitse sietää. On mahdollista uudistua, kasvaa, oppia. Aloittaa alusta, vaikka kuinka monta kertaa.
Hei kiitos. Kun aloin kirjoittaa, oli takana pari huonompaa päivää, olen ollut taas jotenkin herkillä arvostelulle ym ja henkisesti vähän vereslihalla, alakuloisuuteenkin taipuvainen. Välillä on tällaisia päiviä, onneksi ne menevät aina ohitse. Nämä päivät kuuluvat elämään, tiedän että oikeastaan ne vievät eteenpäin, kun saan vahvistaa itseäni jotta pystyn toimimaan normaalisti alakulosta huolimatta. Nämä päivät kun vaativat enemmän rakastavia ajatuksia, enemmän huolehtivia tekoja ja itseni hemmottelua. Enemmän meditointia, liikuntaa ja terveellistä ravintoa. Eikä tänne kirjoittaminenkaan pahasta ole
Ajattelin että on mahdotonta yrittää selvittää tätä valeminä- todellinen minä kuvioita siten kuin itse sen koen. Mutta kannatti yrittää, koska samalla selvensin omiakin ajatuksiani. Voimia ja iloa teille kaikille <3
Itselläni on nyt sellainen vaihe, että olen todella alkanut nauttia omasta hyvästä seurastani - “mukavaminä” minussa on tosi kiva (se on vaan herkkä väsymykselle, nälälle ja liialle yksin olemiselle). Ja myös muiden ihmisten kanssa on mukavan rentoa. Olen jopa saanut muilta ihmisiltä (ymmärtääkseni ihan aitoja) kehuja siitä, kuinka mukava olen. Jokin niin metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan - juttu.
Mutta yksin kaiken asioiden hoitamisen ja niistä vastaamisen koen silti tavattoman rankaksi.
Toisaalta: eihän kukaan muu kuin minä itse voi huolehtia nukkumisistani, syömisistäni, liikunnasta ja hyvinvoinnistani.
Arastelen sitä, että jos joskus alan vakavampaan suhteeseen, putoan taas sinne kuoppaan. Mikä on just sitä turhaa tulevaisuuden murehtimista.
Pitää keskittyä elämään nykyhetkeä ja pitää huolta itsestään - ruokkia “mukavaminää”.
Ajattelin tulla kertomaan vähän kuulumisiani ja lueskelin samalla vanhoja ketjuja läpi. Minulle kuuluu hyvää, enkä ole katunut eropäätöstä lainkaan, vaikka toki olen välillä ikävöinyt entistä miestäni ja ollut erostamme surullinen. En etsinyt elämääni uutta parisuhdetta, mutta täysin yllättäen tapasin ihanan miehen asuttuani vain muutaman kuukauden itsekseni. Etenimme alkuun melko rauhallisesti, koska kävin vielä eroa läpi ja varmasti prosessi jatkuu edelleen, mutta eteenpäin on selvästi menty. Se onkin ollut kummallisen tuntuista, totutella ja tutustua kymmenen vuoden jälkeen ihan uuteen ihmiseen ja tehdä vielä surutyötä edellisestä suhteesta. Mutta mä ajattelin, että elämä ehkä on vaan näin hyvälläkin tavalla kummallista joskus ja se on ihan ok. Olen harjoitellut ottamaan tunteitani vastaan sellaisenaan, ilman niiden nimittämistä hyviksi tai huonoiksi. Olin onneksi prosessoinut aika pitkälle eroa jo suhteen aikana, ja sen uskon mahdollistaneen tällaisen hyvän suhteen löytymisen.
Uusi turvallisen ja hyvän tuntuinen suhde on tehnyt entistä enemmän näkyväksi kaikkea sitä toimimatonta aiemmassa suhteessa, jota päihdeongelma pyöritti. Että mä saankin nyt olla suhteessa, jossa järki ja tunteet eivät ole ristiriidassa. Sellaisen miehen kanssa, joka pitää huolta minusta yhtä lailla kuin minä hänestä. Tuntuu aika pahalta aiemman itseni puolesta, nyt kun ymmärrän, että parisuhde voi tarkoittaa myös jotain tällaista. Tunnen myös syyllisyyttä siitä, miten onnellinen olo minulla nykyään on, sillä entisellä miehelläni on ollut hankalaa ja eromme näyttäisi olevan hänellä vielä prosessoimatta. Olemme harvakseltaan olleet yhteyksissä, onhan hän minulle tärkeä ihminen. Syyllisyyden iskiessä olen ottanut sen vastaan, mutta samalla muistuttanut itseäni siitä, että annoin hänelle riittävän monta mahdollisuutta. Hän on tehnyt omat valintansa ja satuttanut minua aika paljon siinä matkan varrella. Kovasti kuitenkin toivon, että hänenkin tilanteensa ajan myötä paranee. Ja luulisin, että nyt hänellä on itse asiassa siihen parempi mahdollisuus kun meidän suhteemme aikana, kun minä en ole siinä vierellä yrittämässä kontrolloida kaikkea.
Olen miettinyt läheissuhteiden merkitystä päihdeongelmasta toipumisessa erityisesti tämän puheen pohjalta: ted.com/talks/johann_hari_e … n_is_wrong
Hari puhuu tuossa siitä, että yhteyden puute on päihdeongelmien taustalla. Tästä voisi niin halutessaan vetää johtopäätöksen, ettei päihderiippuvaista saisi jättää, mutten usko että siitä on kyse. Terveet ihmissuhteet ovat varmasti keskeisiä toipumisen kannalta - itselleni kanssariippuvuudesta toipumisessa tärkein on ollut ja on edelleen suhde terapeuttiini - mutta päihdeongelmaisen on vaikea niitä muodostaa. Riippuvuusongelmissa vuorovaikutus läheisten kanssa vääristyy. Mikä olisi oikea tapa lähteä korjaamaan tilannetta, voiko vääristyneita suhteita korjata? Ehkä silloin, jos riippuvaisella itsellään on motivaatiota tilanteen muuttamiseen, en tiedä?
Itselleni tämä ero oli lopulta, kaiken sen tuskan jälkeen, yllättäen jopa kevyempi tie. Minua kylmää ajatellakin, että joutuisin vielä pohtimaan, käyttääkö puolisoni päihteitä ja minkä verran ja pitääkö huolestua. On ihanaa olla suhteessa, jossa sitä ongelmaa ei yksinkertaisesti ole. Toki nykyisessä suhteessanikin varmasti tulee erinäisiä haasteita, mistä sitä tietää mitä elämä eteen vielä tuo, mutta nyt tuntuu melkoisen hyvältä. Tämä kaikki olikin minulle siis mahdollista, vaikka pitkään aikaan ei tuntunut yhtään siltä!
Että sen surun keskellä voikin tuntea sellaista rauhaa, joka ei liity ulkoisiin olosuhteisiin. Tähän aitoon minään uskallan hiljalleen opetella luottamaan, kun turvaton, epävarma ja pelokas valheminä on vuosia sekoittanut päätä. Tosiaan itse ajattelen, että pelkoni ja murehtimiseni olivat viestejä minulle siitä, ettei kaikki ole hyvin. Pelot olivatkin itsessään lopulta paljon ahdistavampia kuin niille periksi antaminen. Minullekin on muodostunut turva-ajatus, eräänlainen mantra: kaikki on hyvin, kaikki menee kuten on tarkoitettu. Sitä toistelen itselleni, kun välillä huomaan ajatusteni alkavan pyöriä tuttua levotonta kehää.
Kyse on sellaisesta minuuden osasta, joka ei ole opittua tai matkittua. Se vain on, ja siellä voin levätä. Joku voisi kutsua tätä tilaa puhtaaksi rakkauden tilaksi. Tai Tietoisuudeksi. Tähän tilaan yhä uudelleen palaaminen (eli ajatuksista irrottautuminen, hengitykseen ja kehontilaan keskittyminen) auttaa minua siinä, että arjen pyörinnässäkin opin irroittamaan niistä ikävistä pelkoajatuksista ja negatiivisista ajatuksistani. Tähän tilaan siirtymien vaiheittain on ikäänkuin aivojen jumppaa. Ne lihakset, jotka oppivat päästämään irti ajatuksista vahvistuvat. Yksinkertaisimmillaan vain teen hitaita lempi-asanoitani, ja keskityn hengittelemään. Tai vielä yksinkertaisemmin - löhöän kuolleen miehen asennossa eli selälläni, ja pidän huomion hengityksessäni. Aina kun huomioni karkaa esim. johonkin ajatukseen, rekisteröin tämän (ja ehkä huomioin mistä minuuteni osasta ajatus on karannut, eli koen valeminäni olevan lukuisia erilaisia rooleja, esim. marttyyri, tuomari, syyttäjä, pelkuri jne jne) ja siirrän fokuksen takaisin hengitykseeni. Tätä kun tekee yhä uudestaan - kymmeniä, satoja ja tuhansia kertoja, alkaa sen “huomionsiirtäjä-lihas” olla jo vahvassa kunnossa, ja homma helpottuu. Aluksi pystyin olemaan ehkä muutaman sekunnin ilman ajatuksia, nyt jo minuutteja. Arjessa tämä helpottaa niin, että tiedostan ajatuksiani paremmin, ja kun huomaan niiden olevan “vääränsävyisiä” (tuomitsevia, huolestuneita, ärtyneitä, itsesäälisiä jne…) voin irrottaa niistä. Osaan siis jo jonkun verran hallita ajatuksiani ja se on valtavan suuri voimavara. Kun mielessäni on rakastavia ja myöntätuntoisia ajatuksia, näen tämän todellisen tiedostavan minäni jotenkin selvemmin, se on taustalla tuomassa rauhaa ja luottamusta minuun. Sen sijaa kun tuomitsen, vertailen, arvostelen - silloin tämä todellinen-minä on piilossa, kuin verhon takan. Mutta ihan alussa olen näissä ajatusten-hallinta-kuvioissani!! Sen vuoksi tästä on vähän hankala kirjoittaa…