Moikka! Ehkä jotkut mut tältä palstalta vielä muistavat ja nyt tilanne on se, että on suoritettava ns. uusi tuleminen ja jostain syystä haluan sen tehdä uudessa ketjussa. Minähän tosiaan syksyllä muutin uudelle paikkakunnalle ja aloitin opiskelut. Samalla katkesivat kaikki hoitosuhteet edellisellä paikkakunnalla, ja täällä vastaavanlaista apua ei ollutkaan tarjolla. Yllättävän kauan mä siinä nyt ajatellen sinnittelin ja jopa opinnot olen kautta linjan loppupeleissä hoitanut jopa loistavin arvosanoin.
Nyt ajatellen myös hetkellinen syksyinen aktivoituminen Plinkissä oli kuitenkin sen alitajuista tiedostamista, ettei homma ollut täysin balanssissa, vaikka näennäisesti menikin ihan OK:sti. Mua pelotti. Ja muuten syystäkin! Onneksi näitä ei etukäteen nähnyt, mutta talvella sattui samaan syssyyn läheisen ihmisen kuolema, oma fyysinen sairastuminen niin, etten päässyt aikoihin treenaamaan (ja tuostahan olin kehitellyt itselleni ”positiivisen riippuvuuden”, ainakin positiivisemman kuin viina). Parisuhde meni kiville, juomisen kanssa alkoi lipsua ja sitä rataa. Voitte kuvitella, minkälainen solmu kaikista noista asioista yhdistettynä syntyi – varsinkin kun soppaan lisätään vielä meitsin kuuppaongelmat. En muuten toivoisi moista edes pahimmalle vihamiehelle! Tietty juominen vaikutti muihin ongelmiin pahentavasti ja pahimpana omaan psyykkiseen hyvinvointiin.
Tässä vaiheessa on itsestäni kamalinta se, miten juomisen luonne on muuttunut. Mä en enää edes odota siltä mitään hyvää, tasan tarkkaan tiedän mihin korkin avautuminen johtaa. Vaikka joisin ”vain” yhden illan, henkinen lama kestää useita päiviä. Tuossa oli ajanjakso, jolloin olin täysin pimeässä – millään ei ollut mitään väliä ja rehellisesti sanottuna mieluiten olisin vain kuollut pois. Ja kun en sitä uskaltanut tehdä, ei juomisellakaan ollut mitään väliä, kun elämä oli yhtä hirveää kännissä tai selvinpäin.
Nyt jostain on kuitenkin löytynyt se pieni toivonkipinä paremmasta. Tiedän että taustallani on sata ja yksi näitä uusia alkuja, mutta sanoisin tämän kuitenkin olevan jollain tapaa erilainen – noin syvässä pimeydessä en ole nimittäin vielä koskaan aiemmin käynyt. Oikeastaan en edes tiedä, mistä tämä yhtäkkinen toivo heräsi, mutta ainakin olen nyt motivoinut ottamaan vastaan sitä apua, jota on mahdollista saada. Elämä on kieltämättä täysin hirveää tälläkin hetkellä ja jotenkin on kamalaa tiedostaa, mihin on ne hyvät raittiit ajat vaihtanut. Täytin 30 tuossa aiemmin enkä ihan mielelläni mieti sitä, millaista 10v takaperin kuvittelin/toivoin elämäni tässä vaiheessa olevan. Ei tässä oikeastaan ole juuri edes sanoja, paitsi että haluan yrittää, en jäädä makaamaan nykytilaan yhtään pidemmäksi aikaa kuin on ”pakko”. Jostain syystä haluan mennä näiden kammo-olojen läpi täysin raakana, ilman lääkityksiä tai muita. En tiedä miten aktiivisesti jaksan kirjoitella, mutta taustalla vaikutan nyt ainakin.
Tuntuu pahalta puolestasi! Muistan sinut kirjoitelleen tänne ja muistan, että dg.:n sait kanssa. En tiedä sitten mitä tässä sanois. Hyvä, että kirjoitit tilanteestasi huolimatta!
Nuo on muuten aika raskaita juttuja yksin kantaa. Onko sulla ketään kelle puhua tai jotain terapiakontaktia?
Paljon voimia ja osanottoni läheisesi poismenolle!
ps. Kirjoittele niin paljon mitä sydämmeltäsi pystyt tänne! Ja älä jää yksin! Ethän ole yksin? En nyt osaa muuta sanoa…
pps. Plinkissä et ole ainakaan yksin! Vaikea tosiaan sanoa muuta, että ei ole ihme, että tuollaisessa tilanteessa juo. Mut hyvä että et juo enää ja tulit tänne vaikka hyvin surullisissa merkeissä. Jatkellaan yhdessä tässä muiden kanssa matkaa. Sinä olet yksi plinkin perheenjäsenistä, niin varmasti saat tukea. Varmasti sulla siellä ulkopuolella on kanssa tukea, niin älä epäröi hetkeäkään pyytää apua.
Kiitos Punatulkku viestistä! Siis en minä yksin ole, paitsi tietty hieman tässä vaiheessa on fiilis, että ymmärtääkö tilannettani kukaan ja osaako ylipäänsä joku vielä auttaa. Lisää konkreettisia tekoja toki aion tehdä nyt, kun jostain iski tämä tunne että ehkä jotain ylipäänsä on edelleen järkeä tehdä. Aivokemiat luonnollisesti ovat sekaisin, enkä noita mt-diagnooseja jaksa edes ajatella, ennenkuin siltä osin tilanne on ns. tasoittunut. Voi muuten kestää pitkään - ainakin mikäli viime kuukausien trendit pitävät paikkansa. Mutta on se kyllä kumma - ennen luulin, että tuon juomisen kanssa pahinta oli ne olotilat, joiden seurauksena päädyin aikanaan katkolle. Nyt ei olla sinne asti menty, mutta katko-oloja huomattavasti pahempaa on ollut se elämänhalun & -ilon kuoleminen. Sen takia dokaamisenkin kanssa on lipsuttu niin huolella, kun vaikka miten olit selvänä, niin sitä sellaista elämänhalun heräämistä ei tullut kuten ennen. Nyt mä olenkin sillä asenteella, että hetki kerrallaan…oon elossa, ja katson mitä tuleman pitää. Missään itsesäälissäkään en tunne tarvetta rypeä, tää on nyt mun todellisuuttani ja ehkä jossain vaiheessa vielä tulee niitä parempiakin päiviä
Siis ei hyvää päivää tätä henkistä olotilaa Aivan järkyttävää. Jos saisin itse valita, lähtisin nyt jonnekin Minnesotahoitoon tai Rehappiin lepäämään. Vaan eipä ole vaihtoehto, kun ei tosiaankaan löydy rahaa laittaa tuollaiseen ja tuskin saisin maksusitoumusta nyt, kun ei ole ollut hoitokontaktia edes “tavan” julkiselle puolelle. No, viikonloppuna menen joka tapauksessa ryhmään. Onhan sekin jotain konkreettista tekemistä. Enpä tiedä, miksen ole jo aiemmin käynyt ryhmässä täällä - luulin, ettei täällä ole naisten ryhmää, mutta on sittenkin.
On mulla selkeesti ollut tässä sitäkin, etten noissa uusissa ympyröissä ole halunnut myöntää olevani “erilainen”. Siis en niiden ihmisten kanssa ole dokannut tms, mutta oon vaan yrittänyt olla “kuten muutkin”. Aikamoinen ristiriita on siinä, että ongelmistani huolimatta oon kiistatta yksi meidän ohjelman priimuksista. Rakastan noita juttuja joiden asiantuntija musta on tullut ja syvä toive olisi saada itsensä sellaiseen kuosiin, että kykenisi panostamaan graduun täysillä, ilman mitään häiriötekijöitä… Koska se on se mistä nautin ja ehkä mulla jotain lahjojakin on alalle, kun kaikesta huolimatta menestys on ollut aivan loistavaa Aikatauluja tosin nyt muutin siten, etten valmistu vielä syksyllä, vaan vasta joskus ensi vuoden puolella.
Noista viinan korvaavista positiivisista riippuvuuksista muuten sen verran, ettei ole kovin hyvä juttu esim liikuntakoukku siinä vaiheessa, kun sairastut etkä kykene liikkumaan. Ehkä ajattelemisen aihetta muillekin viinaa toisilla riippuvuuksilla korvaamaan lähteneille…
En ole pitkään tänne kirjoitellut, taustaillut enemmän, mutta sitäkin niin satunnaisesti, että en heti ainakaan muista tarinaasi. Pitää käydä lukemassa
Sain kiinni tuosta halustasi olla uusien tuttavien seurassa normaali, tavallinen, ihan kuin muutkin. Oma uusi juomiseni lähti juuri tuosta ajatuksesta. Nyt, reilun vuoden epäonnistuneen “kohtuukäyttökokeilun” jälkeen, olen lopulta sisäistänyt, ettei tuossa ollut yhtään mitään järkeä. Miten niin olla kuin muut? Kuka täällä on samanlainen kuin muut ja ennen muuta - kuka haluaa olla?
Sinussa vaikuttaa olevan paljon samaa kuin minussa; ikää vaan olen ehtinyt kerryttää jo kymmenisen vuotta enemmän. Muutoin olen kaikkien alkoholi- ja itsetunto- ym. ongelmieni lomassa suorittanut erinomaisesti asioita, ollut juuri se tyyppi, josta kukaan ei uskoisi. Tässä varmaan lähestytään jonkin ongelman ydintä
Kirjoittele ihmeessä tänne, ihan mitä vaan, kunhan kirjoittelet. Olen itse ollut hyvin syvissä vesissä joskus nuorempana, juuri sellaisissa, jolloin oli oikeastaan sama juodakin. Ymmärrän sinua kyllä.
No joo ja on tässä selkeesti sitäkin mukana, että kun vietän päivät pääasiassa parikymppisten elämää täynnä olevien ihmisten joukossa, niin iskee tajuntaan se kontrasti mun ja niiden välillä. Tää kolmenkympin kriisi lähti taannoin pitkälti siitä, että alkoi v*tuttaa rupsahtaminen ja nyt oon ruvennut miettimään myös sitä, miten äsken olin itse tuossa nykyisten parikymppisten tilanteessa, kaikki mahdollisuudet auki eikä päihdeongelman taakkaa niskassa, ja nyt oon sit onnistunut saamaan elämäni tähän pisteeseen Ihan syvältähän se on tuollaisia kelata, mutta myönnetään nyt rehellisesti että kelattu on.
Ihan yleisesti jouduin sitten sellaiseen järkyttävään kehään, kun aiempien raittiusaikojen hyvää yleisfiilistä ei tuntunut enää tulevan, vaikka kuinka olit erossa viinasta - päinvastoin tapahtui vähän väliä kaikenlaista odottamatonta paskaa. Tuosta sitten lipsuttiin retkahtelun kierteeseen, ja oli tosiaan ajanjakso, jolloin en oikeastaan sitä edes yrittänyt pysäyttää kun ei ollut motivaatiota eikä kiinnostusta. Ihme sinänsä, ettei mitään todella katastrofaalista ehtinyt tapahtua ennen tätä tietynlaista luovuttamista. Luovuttamista sen edessä, että olkoon vaikka sit kamalaa muuten, mutta en mä tuota juomisralliakaan enää vaan jaksa enkä sitä viinaa mitenkään handlaa.
Mullahan on takana se vajaan vuosikymmenen juomattomuuspätkä, joka tällä erää on iso apu itselleni raitistumisessa. Silloin oli syviä vesiä, vaikka minkälaisia. Tuli mieleen tuosta mitä kirjoitit. Tapahtui asioita, joiden kohdalla ajattelin, että nyt kuka tahansa jo joisi, ei tällaista voi kestää. Muistan ajatelleeni jotakuinkin niin, että vaikka sitten hajoan palasiksi ja kuolen tähän, mutta en juo, teen sen näin ihan raakana, kaiken pahan kokien, selvinpäin. Alitajuisesti olin varma, että noihin vastoinkäymisiin varmaankin hajoaa, jotain hajoaa, pää hajoaa, sekoan. Olin - ja varmaan yhä olen - yllättynyt, kuinka valhva sitten olinkaan. En ollut koskaan tiennyt, että olen vahva, olin elänyt kuin heikko.
Millanen, moikkis. Toki sinut täällä muistetaan vaikka olitkin jonkin aikaa sukelluksissa. Tulen heti kättelyssä piristämään ja lohduttamaan kaltaistasi “rupsahtanutta” kolmekymppistä.
Itelläni on melkein tuplat lasissa, mutta energiaa ja halua avata täysin uusi kappale elämänkirjassani. Ilmoittauduin jo vuosi sitten vertaistukihenkilöksi Saksan suomalaisten seurakuntien piirissä oleville ihmisille joilla on tarvetta käsitellä päihdeteemoja. Joko itsensä jo riippuvaiseksi tunteville tai niille jotka vain tuntevat tarvetta “tehdä jotain”.
Hanke konkretisoitui tämän vuoden alussa ja minulle onkin tullut jo muutamia yhteydenottoja ja olen saanut sisäisen vahvistuksen siitä, että olen oikealla reitillä. Nyt voisin potkaista itteäni kunnolla persuksiin ja kirota kohtaloani, että sain mahdollisuuden toisten auttamiseen vasta lähes 60-vuotiaana. Tai sitten olla kiitollinen saamastani luottamuksesta ja tehdä sen, mihin kykenen. Kallistun jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa uutta elämänkappaletta. Joko täysin puhtaalta pöydältä tai sen varaan rakentaen mikä on vielä kunnossa.
Mullahan oli melkein yhtä paljon ryyppyvuosia kuin sinulla ikää ja havahtuminen täyskäännöksen tekemiseen tapahtui vasta viisikymppisenä. En minä ole liikoja menneitä murehtinut, päinvastoin. Vaikka taloudellisesti ja urakehityksen kannalta asiat eivät todellakaan menneet nappiin, mulla on syytä olla kiitollinen ja iloinen siitä, että ylipäätänsä selvisin aika vähillä lommoilla ja vammoilla ruljanssistani.
Käytin ensimmäiset raittiit vuoteni tilanteeni kokonaisvaltaiseen vakauttamiseen. Painottaen niitä osa-alueita jotka olivat kiirellisimmät ja tärkeimmät. Pala palalta juna saatiin taas koottua ja raiteille. Useamman eri tahon upealla avustuksella. Yksin en olisi selviytynytkään. OK, meillä on erilaiset elämäntilanteet. Yhdistävänä kuitenkin ehkä se, että sinullakin on asioita joihin voit välittömästi vaikuttaa ja toisiin et. Mainitsit gradusi ja opintosi. Siinähän sulla on ainakin yksi selvä projekti toimenpiteineen ja loppupäiväyksineen.
Minua kiinnostaisi, miten olet ajautunut itseäsi nuorempien seuraan? Ja ovatko tämänikäiset ainoa sidosryhmäsi? Mulla oli samankaltainen tilanne siinä sekaryhmässä jossa olin viime vuonna aika säännöllisesti. Jengi jopa 30 vuotta nuorempaa ja rakentamassa omaa tulevaisuuttaan. Ei päästy samalle aaltopituudelle. Siitä huolimatta hyvä kokemus ja tuohon ex-sekakäyttäjien ja -narkkareitten organisaatioon mulla on ovi vielä halutessa auki.
Tällasia vapunalusläpinöitä. Tosi kiva kun poksahdit taas paikalle. Tsemppiä!
Gaia: Sitä mäkin olen nyt hieman miettinyt, että kyllähän noista vastoinkäymisistä olis menty läpi ilman viinaa - ja vielä helpommin mitä viinan kanssa. Tilanteesta huolimatta heikkona en jotain hirveimpiä krapulamorkkiksia lukuunottamatta itseäni oikeastaan edes pidä, vaikka onkin tullut perseiltyä viinan kanssa. Mistä sitä tietää, mimmosia tilanteita noikin olis olleet jonkun toisen päästä käsin katsottuna, tai jos joku toinen mun asemassa vaikka oliskin jo montussa? Toki on heikkoa paeta viinan taakse ja siitä kuviosta nyt yritetään oppia pois. Heikko olisin IMO tilanteessa, jossa en edes “yrittäisi”.
Andante moi ja kiitos piristyksestä! Siis tuolla yliopistolla ihmisten keski-ikä on alhaisempi mitä itselläni, tosin onneksi oon löytänyt myös oman ikäistä seuraa. Vapaa-ajalla en sosiaalisia kontakteja hirveemmin edes kaipaa. Sinkkuna oleminen tosin on tietyiltä osin hanurista kun ehti tottua parisuhteessa eloon, mutta ehdottomasti tähän saumaan oikea ratkaisu. Ja mistäs sitä tietää jos toivuttuani intoudun vaikka ryhtymään puumaksi, kun potentiaalisia nuorempia rakastajia tuolla ainakin riittää pilvin pimein
Jaahas, huumorintaju ei ainakaan ole muuttunut miksikään - paitsi ehkä entistä huonompaan suuntaan :mrgreen: Kauan oli täysin kateissakin, kuten myös muut tunteet. Viime aikoina on selkeesti joku tulppa lähtenyt irti ja oon pariin otteeseen itkenyt semmosta puhdistavaa itkua. Ihan positiivinen asia sinänsä verrattuna zombeiluun, luulisin.
Ikzu: Mä tiedostan sen kyllä, samoin kuin itsekusetus-kuviot jotka edelsivät juomisen uudelleen aloittamista. Joskus sitä vaan on hemmetin vaikeeta olla rehellinen itselleen, kun ei aina oikein tiedä mitä sitä lopulta haluaa tai kaipaa - varsinkaan kun on vielä joku riippuvuus sotkemassa ajatusmaailmaa
Tiedän tuon. Ja tiedostan myös sen että en rupea neuvomaan sinua missään. Oisko se niin että meillä näissä addiktiokiemuroissamme vaan se menee niin että päätä pitää vaan ensin hakata tarpeeksi paljon siihen seinään, kunnes joskus sitten viiminään tulee se oivallus itselle että nyt ei enää kannata jatkaa?
Semmoinen jukuripäisyyskin kun tähän kuuluu että me ei uskota sitä että päätä rupeaa särkemään, kun muut siihen samaan seinään päätään hakanneet kertoo että ihan hölmön hommaa se on tuo pään seinään hakkaaminen. Meiän pitää siinäkin asiassa itse ne omat päänsäryt hankkia, vaikka järki sanookin että älä hyvä ihminen hakkaa sitä päätäsi tuohon seinään, ei siinä ole mitään mieltä!? Sitten me vasta uskotaan.
Jostain vasta luin jonkun kirjoituksen että alkoholismissakin siihen kuvaan kuuluu että ensin tullaan kaikenmoisten mutkien ja kompastelujen sekä kieltämisen kautta viiminään siihen pisteeseen, että ihminen lopettaa sen itsensä huijaamisen. Sitä ikään kuin myöntää tosiasiat. Se oli kyllä tosi osuvasti minusta sanottu ja selkeästi joltain semmoiselta jolla itsellään on omaa kokemusta siitä mistä tässä on kyse.
Siis mullahan se taannoinen itsetuhoinen tunteettomuus-moodi oli semmoinen, että periaatteessa tiesin tasan tarkkaan mitä dokaamisellani itselleni teen, vaan kun ei kiinnostanut. Ei siis ollut niitä sellaisia kutkuttavia retkahduksia kuin joskus aikaisemmin, vaan alusta pitäen tiesin ettei tästä hyvää seuraisi. Kaipa siinä pään seinään hakkaamista oli kun kummiskin piti juoda, mutta kokonaisuutena jossain hirveässä pimeydessä olin kyseisenä aikana. Mulle ei pahimmillaan tullut juomisesta edes morkkista, mikä on IMO aika hälyttävä juttu Näköjään ihmiseltä kun ottaa pois elämänhalun, niin ei sillä siinä vaiheessa kyllä ole yhtään mitään muutakaan. Ja tasan tarkkaan jos jostakin ei olisi tullut tämä impulssi kokeilla välillä jotakin muuta…tai impulssi ryhtyä ylläpitämään omaa elämäänsä, niin en todellakaan tiedä mihin tuo tunteettomuus-moodi olisi pian johtanut (veikkaisin hautaan).
Olen todella pahoillani että olet ajautunut tuohon jamaan…mutta samalla se lohduttaa mua, koska olen itsekin taas syvissä vesissä…just nyt dokaan kolmatta päivää ja huomenna tulee väistämättä neljäs. Noissa teidän kirjoituksissa oli niin paljon tuttuja asioita: mäkin olen yrittänyt viimeiset kaksi vuotta esittää ihan tavallista…mut se on johtanut kestämättömään kaksoiselämään. Viikot olen ollut kiltti ja kunnollinen opettaja, ja dokannut kaikki viikonloput kaksin käsin…nyt homma on lipsahtanut niin paljon et olen tällä viikolla ollut kahtena päivänä kauheassa krapulassa töissä…tai oikeammin sanottuna kännissä, koska juontimäärät on niin suuria, et elimistö ei millään ehdi polttaa kaikkea yössä. Eli on tullut sellainenkin pelko et kohta jään kiinni ja sitten työ on mennyttä koko loppuelämäksi…
Eli olen kyllä nyt aika toivottomassa tilassa. Lopettaminen pyörii koko ajan mielessä, tiedän että mun on pakko ryhdistäytyä. Asiaa pahentaa se, et mun miessuhteet menee aina pieleen ja iso syy on se, kun mä juon niin paljon ja humalassa musta tulee ilkeä ja rähisevä. No just nyt on ilmeisesti nykyinen suhde katkolla…muistelen usein sitä vertausta, että jos ihminen istuu bussissa joka on menossa en nyt muista minne, sanotaan vaikka huitsin Nevadaan, niin hän päätyy lopulta sinne, ellei hyppää bussista pois. Mä olen nyt istunut siinä bussissa melkein 30 vuotta…välillä vaan alkaa tulla todella epätoivoinen olo, et mä valitettavasti taidan päätyä sinne…mut nyt olen kuitenkin kaivanut antanut-purkin esille ja vakaa aikomus on avata se sunnuntaina! Ei siis kuitenkaan vielä tänään eikä huomenna.
Vai niin se Marianne takkuaa sullakin! Mikähän siinä on, että vissiin useammilla “pitkän linjan” plinkkiläisillä on alkanut ote lipsua? No, jotain positiivista: Ainakin voidaan samassa veneessä olevat tukea toisiamme!
Minä en onneksi oo kaikkia viikonloppuja dokannut, vaan pian epäilemättä oltais oltu siinä tilanteessa. En nyt ala Marianne sua neuvomaan, mutta ehkä kannattaisi yrittää sulkea se korkki ASAP eikä sitku-asenteella? Joo tiedän, ei oo alkkikselle niin yksinkertaista, ja mulle ainakin nykyään kohtuuttoman hankalaa kun kerran aloitettu juominen pitää katkaista.
Entäs jos et ajattelisikaan elämänmuutosta ryhdistäytymisenä, vaan jonkinlaisena…tilasta toiseen siirtymisenä? Kokemuksesta tiedän, että itsensä piiskaamisella ei pitkälle pötkitä, vaan jotenkin siitä raittiudesta tulisi saada kiinni ns ilon kautta. Mulle ainakin toimii kiinnekohtana ne omat onnelliset raittiit ajat ja tasapaino, joka elämässä tuolloin vallitsi. En tiedä mistä se hiton negailufiilis ja kolmenkympin kriisi pääsikin tuohon kuvioon luikahtamaan, mutta tällä hetkellä negailukin on ONNEKSI mielekkäämpi valinta kuin se paska viinan kanssa kimpoilu, joka tekee ihan kaikesta olemisesta hankalaa Antabukset otin itsekin taas käyttöön, mutta mun kohdalla siitä ei tässä vaiheessa oo paskankaan hyötyä, jollen ala tekemään myös muita asioita raittiuden eteen - ennen kaikkea pöllyyttämään omia asenteitani.
Hei Millanen!
Tämä on sinulta hyvä päätös. Ryhmien antaman tuen olen nähnyt auttavan monen monia alkoholisteja raittiuteen. Raittiina on vakaampi pohja miettiä elämänsä suuntaa ja pyrkiä kohti omia tavoitteitaan ja valoisampaa tulevaisuutta, toki päivä kerrallaan.
Alkoholismi on paheneva sairaus, ja hoitamattomana juominen vie ennenaikaiseen tuhoon.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Mun piti muutenkin ihan vielä kirjautua laittamaan viestiä, kun luin äsken ajan kanssa muiden ketjuja ja OIKEASTI yllätyin siitä, kuinka monet entisistä palstatutuista ovat retkahdelleet. Samoin tietyt jutut, kuten erot tuntuvat olevan suht yleinen trendi Siis sellaisetki repsuilleet, jotka mun silmissä aiemmin elivät just sitä semmoista tavoiteltavaa pysyvää raittiutta, jota kohti mä vaan kompastelin ja kompastelin. Ja jännä miten Antiloopin kanssa oltiin ihan samoilla linjoilla, että toisaalta meistä voi nyt olla taas tueksi toinen toisillemme. Itse ainakin tunnen oikeesti nyt tarvitsevani tätä palstaa! Viimeksi kun yritin aktivoitua niin se lopahti alkuunsa, kun jotenkin meininki oli hyvin pitkälle semmoista kiukuttelua ja vääntämistä, jota “hyvinä aikoina” täällä en muista niin vahvasti olleen (vai onkohan aika vaan kullannut muistot, tiedä häntä) Joka tapauksessa, jos ei muuta niin kirjoitan tänne näitä mielenkiintoisia yksinpuheiluitani :mrgreen:
Hei, olen ryhmissä oppinut uskomaan, että on tavallisempaa, että alkoholisti juo kuin että hän olisi raittiina. Senkin olen oppinut, että kun olen voimaton oman alkoholinkäyttöni suhteen, en voi myöskään nähdä etukäteen, millaisen raittiuden joku saa vai saako sitä.
Alkoholismi on paitsi ruumista, myös tunne- ja sielunelämää rappeuttava sairaus. Silti alkoholistinkin on mahdollisuus elää raitista ja tavallista, jopa onnellista ja tyyntä elämää.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Joo siis ei ollutkaan tarkoitus muiden tekemisiin huonolla tavalla “puuttua”, jotenkin toi huomio vaan…pysäytti.
Ja alkoholismi on ehdottomasti tunne- ja sielunelämää rappeuttava sairaus. Omalla kohdalla on vaan jännä juttu, että kun em. asiat olivat olleet perseellään ns aina, mikä sitten johti alkoholisoitumiseen, niin pitkien raittiuskausien aikana olin tasapainoisempi ja elin onnellisempaa elämää kuin IKINÄ. Siis rehellisesti sanottuna onnellista, jollaista en ennen ekoja kännejäkään muista kokeneeni, enkä ehkä olisi kokenutkaan ilman viinaongelmaa.
Jotenkin se “jos dokaat päädyt arkkuun” -pelottelu ei itselleni enää toimi. A) mä en pelkää kuolemaa ja B) kenttäkokeilut ovat osoittaneet, ettei se juominen ainakaan mulla oo samanlaisiksi putkiksi riistäytynyt kuin “pahimpina” aikoina. Henkiset ongelmat ja juomisen luonne toki muuten ovat menneet huimasti kamalampaan suuntaan. Mutta siis, en mä pelolla voi enkä tahdo raitistua. Koitan hoitaa itseäni ja kiinnittyä niihin juttuihin, joista oikeasti nautin ja joista pidän. Nyt voin maltillisesti jo treenatakin ja tänään kävin vähän salilla mielen virkistykseksi viruttelemassa. Oli kiva huomata, kuinka monet naamatutut moikkailivat iloisesti mut nähdessään
Aikatauluja tosin nyt muutin siten, etten valmistu vielä syksyllä, vaan vasta joskus ensi vuoden puolella.
Ihan syvältähän se on tuollaisia kelata, mutta myönnetään nyt rehellisesti että kelattu on.