Lokakuussa tuli vuosi täyteen raittiutta, lukuun ottamatta yksiä kesällä vedettyjä täysin spontaaneja kännejä. Pitäisi kaiketi iloita, mutta olo ei mitenkään iloinen ole.
Lopettamiseen en hakenut mitään ulkopuolista apua. Juomisen olin aloittanut yläasteella, nyt olen kohta viiden kymmenen. Miten paljon pelkkää kärsimystä juominen on minulle tuottanut, silti silloin kun join niin en suostunut näitä huonoja puolia näkemään enkä tunnustamaan. Jos joku vain huomauttikin asiasta niin pillastuin. Alkoholismi luo kummallisen sokeuden, mistä herää vain hetekeksi krapulassa.
Juomiseni ei ollut koskaan runsasta, mitä nyt vähän joskus sammuin lumihankeen ja pilasin avioliittoni ja valehtelin kaikille, etenkin itselleni. Tämä päihderiippuvuuteen liittyvä itsepetos oli se mitä ehkä eniten inhosin, ja ehkä jopa suurin syy lopettamiseen.
Vuosi juomisen lopettamisen jälkeen: Kaikki on mennyt päin helvettiä. Siis ihan kaikki. Masennusta, ihmissuhdeongelmia, ongelmia töissä ja kotona. Sain melkein häädön kun laskuja kerääntyi sellainen määrä. Juomisen lopettaminen ei todellakaan tuo autuutta, vaan silloin joutuu kohtaamaan elämän realiteetit aivan eri tavalla. Toisaalta ei ole ollut aamuja milloin pyörin epätoivoisena ja hikisenä sängyssä, vaan olen voinut tehdäkin noille asioille jotain.
Eikä tässä olla mitenkään kuivilla. Paljastui ettei se avioliitto, jonka olin juomisellani ja käytökselläni pilannut, enää koskaan rakentuisi uudelleen. Olin toivonut uutta mahdollisuutta, sillä olinhan nyt raitis, mutta hänellä on jo uusi elämä aluillaan. Jälleen uusi isku, ehkä pahin. Miten sellaisen menetyksen voi kestää? Muserruin. Päätin alkaa juoda uudelleen. Mielessäni jo päätin milloin menen alkoon, ja mitä ostan. Mutta kun se hetki tuli niin tajusin että ajatus dokaamisesta oli vain jokin mielen luoma pieni lohdutus, päätös mitä en noudattaisi.
Iloitsen aamuista kun ei ole krapulaa ja vapaudesta. Vapaus tarkoittaa sitä ettei tarvitse joka ikinen vapaapäivä (ja vähän muinakin päivinä) marssia viinakauppaan. Iloitsen siitä että vatsavaivani ovat miltei poissa. Hirvittävä jatkuva polte kurkunpäässä on vain etäinen muisto.
Ja se itsepetoksen määrä! Mikä tapa se on elää? ”Otetaan nyt pieni pullo rommia niin se piristää. Ja pistetään vielä toinen pieni pullo jemmaan.”
Olen seurannut tätä sairautta ystävässäni nyt uusin silmin. Aina joku tekosyy, yleensä se että ”voihan sitä pari saunakaljaa ottaa,” tai ”juon vain hissukseen, ei mitään hirmukännejä,” tai ”hyvä se on välillä nollata.” Sitten viikon päästä kun rahat on juotu tutistaan ja puhutaan miten lopetetaa, parin päivän päästä pidetäänkin vain taukoa ja sitten seuraavaksi opetellaan kohtuukäyttöä, ja kun rahaa taas tulee niin viikon putki räkä poskella, mikä alkaa parista saunakaljasta jne. Loputon pirunpiiri mikä johtaa täydelliseen epätoivoon ja kurjuuteen.
Päihdehelvetin loppu on kuolema. Ja päihdeongelmasta kuntoutuminen on kova polku. Ei siinä käy niin että kohta lopettamisen jälkeen juoksennellaan kukkaniityllä, kuten täällä saa välillä lukea. Kannattaa varautua koviin aikoihin, mutta sitkeydellä ihmiset! Haistattakaa paskat sille riippuvuudelle, tai jos haluaa elää loppuelämänsä kuin pieni vauva kiinni tuttipullossa niin ei sitä kukaan voi kieltää.
Muistakaa että ”kuka tahansa voi lopettaa minkä tahansa päihteen käytön milloin haluaa”. Näin puhui don Juan, ja se oli varmasti järkevintä mitä hän koskaan sanoi.
Täytyy vielä sanoa että Antabus ei minulla toiminut, join siitä huolimatta vaikka naama turposi kuin pallokala.
Lopettaminen vaatii agressiivisuutta ja onhan siinä selkeä vihollinen: Se riippuvuus. Mua alkoi niin syvästi vituttamaan ne viinanhimot ja se päässä kuiskiva ääni mikä keksi milloin mitäkin syitä hakea juotavaa, ja mitä enempi se kuiski niin sitä enempi se vitutti. Se auttoi.
Apinan raivolla se tie pitää raivata. Sitten voi joskus löytää sen kadonneen omanarvontunteensakin, ainakin sen riekaleet.
Kiitos Turpauuno rehellisestä ja elämänmakuisesta kirjoituksestasi! Puhut täyttä asiaa.
Kompastuskivi on itsellänikin ollut pettyä raittiuteen ja kuvaat hyvin todellista tilannetta, mitä alkoholisti käy läpi. Raittius ei vie edes krapula-aamuja välttämättä pois. Yksi 3-4 kuukauden raittius päättyi eräs pääsiäinen siihen, että heräsin krapulassa, vaikka en ollut juonut pisaraakaan. Otollisessa mielialassa ajattelinkin siinä sitten, että samapa se on juoda ja hankkia hieman iloa ja kepeyttä elämään, kun krapula tulee muutenkin. Noin helposti ratkeaminen käy. Ei ymmärrä omaa tilaansa eikä ymmärrä, mitä helvettiä kohti on kulkemassa.
Ja ainahan kyse on tuosta: itsepetoksesta.
Minullakin putket alkavat niistä parista. Eka otetaan ihan hillitysti ja sivistyneesti parista neljään, koska tarvii “jotain” nostetta, tasaannusta, mitä milloinkin. Seuraavana päivänä menee jo toistakymmentä. Sen jälkeen alkaa juominen krapula-ahdistukseen. Joka päivä on saatava. Eristäytyneisyys on jo vuosia sitten tapahtunut. Tämän kaiken keskellä eläessä on mieleeni hiljattain hiipinyt kummallinen ajatus, etten hallitse käyttöä, terveys reistailee (fyysinen ja mielenterveys) enkä siltikään näe vaaroja, koska silti haluan pakonomaisesti juoda ja se ei käy järkeeni.
Olen kerännyt eilisestä alkaen aggressiota (samasta oivalluksesta kuin sinäkin) pystyäkseni tarvittavaan muutokseen. Ei se tosiaan onnistu sillä tavalla, että odotellaan sitä auvoista olotilaa, jonka kuulemma raittiudesta saa olemalla soberisti. On alkoholisteja ja on muuten vaan juovia. Jos kuulut jälkimmäiseen ryhmään lopettaminen vaatii pientä tutkiskelua ja pohdintaa, mutta on aivan turha tulla ainakaan minun naaman eteen puhumaan raittiuden ilosanomasta.
Kiitos kirjoituksesta. Hyvä muistutus siitä, ettei juomattomuus automaattisesti tuo mitään täydellistä onnea elämään. Mutta myös siitä, että kyllä elämä selvänä voi olla kuitenkin parempaa, ainakin vapaampaa.
Hyvä kun painotat tuota riippuvuutta. Juuri noin minäkin ajattelen. Kyllä juomiselleen voi mitä tahansa selityksiä ja syitä keksiä ja niin alkoholisti keksiikin. Mutta silti siellä taustalla on juuri tuo riippuvuus. Sitä vastaan tässä taistellaan. Oma tieni on siinä vasta alussa, mutta ainakin se on alkanut.
Elämä ilman päihteitä on parempaa! Se on kuitenkin todellista elämää, vaikkei lähelläkään täydellistä. Kaikki kännissä vietetyt päivät on täysin hukkaan heitettyjä.
Mulla ei ole mitään aikomusta rehennellä raittiudellani, koska tuntuu siltä että voin pullahtaa milloin tahansa. Mikä on riittävä takaisku? Kestääkö alkoholisti kaikki takaiskut?
Lempeä-kettu puhui krapulasta ilman juomista. Tietenkin kun on pitkään juomatta niin erottaa ne oireet jotka johtuu juomisesta ja mitkä muista terveysongelmista. Voi olla uniapneaa tms. Ja onhan juomattomuus, tauotkin, selkeä terveyshyöty! Ja jos pystyy pitämään pitkiä taukoja niin onhan se tosi hyvä juttu. Ne tauot vain tuppaa käymään lyhemmiksi alkoholismin edetessä.
Mulla oli tupakan kanssa sellainen kokemus että se päätös piti tehdä oikeaan aikaan. Se pätee myös dokaamiseen. Ja tietysti sen motiivin täytyy syntyä itsestään, siinä ei muiden mielipiteet paljoa auta. Väärään aikaan ja huonolla motiivilla tehty päätös on paljon raskaampi pitää yllä. Minullakin oli vaimoni painostamana joitain “lopettamisia”, mutta kritisoin koko ajan sitä mielessäni ja olin vitun ärsyttävä ja lapsellinen purnaaja, eikä se kauaa ikinä sitten kestänytkään. Addikti on tyhmä eläin.
Varmasti lopettaminen käy toisilta helpommin kuin toisilta, mutta se on aina taistelu omaa riippuvuutta vastaan. Taistelu missä yritetään kieltää itseltä sellainen asia mikä tuottaa mielihyvää. Sanotaan että alkoholisti osaa eksyttää oman varjonsa. Tästä syystä on mielestäni tärkeää tunnustaa itselleen olevansa alkoholisti. Ylipäätäänkin tosiasiat on hyvä tunnustaa.
Tässä maestron ajatuksia aiheesta.
Jännä tossa hommassa on muuten miten se dokaaminenkin on yhtä helvetin kärsimystä, silti se pitää otteessaan. Se vaikutusmekanismi on jossain paljon syvemmällä. En mä kokenut ainakaan mitään mielihyvää enää kun parikin päivää jatkuvaa juomista oli takana, joitain ihan lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta.
Yleensä se dokaamisen odotus oli nautinnollisinta, mieliala oli korkealla kun meni alkoa kohti, sitten kännissä se romahti, ainakin mulla, ja kaikki negatiiviset asiat purkautui paskaryöppynä esille. Depressio ja vihamielisyys. Läheisetkin saivat niistä osansa aivan täysin aiheettomasti. Rumia muistoja on paljon. Ne on se palkkio juomisesta.
Tervetuloa mukaan turpauuno ja kiitos tarinastasi.
Pystyn samaistumaan moneen kohtaan. Omakin raitistumiseni alku oli melko takkuinen ja monien ongelmien sävyttämä; mielenterveysongelmia, ero alkoholistipuolisosta ja epäonninen muutto homeasuntoon. Mikään taivaallinen riemu ei mieltäni täyttänyt. Lähinnä kyse omi eloonjäämisestä ja valinnasta onko huono olo vai viinan kanssa vielä huomonpi olo.
Ehkä itse käänsin palvelemaan raittiutta sen saman uhman, jonka vallassa olin juonut. Jos aiemmin join kun maailma on paska ja ihmiset paskoja ja epäreiluja, nut olin juomatta samasta syystä; ei kukaan eikä mikään saa minua enää retkahtamaan vaikka tekisi mitä. Sitä iloa en heille suo.
Tuo ajattelu suli pikkuhiljaa ja aloin tuntea kiitollisuutta ja iloakin. En ole alkoholin vanki, vaan vapaa, terveyttä ja toimintakykyä on (toisin kuin muistisairaalla nyt jo edesmenneellä isälläni).
Itse aiheuttamieni ja joiltain osin muidenkin aiheuttamien ongelmien selvittely ja elämäni kuntoon saaminen vei aikaa. Joskus vuoden raittiuden alkoi helpottaa ja olen nykyisin elämääni tyytyväinen, mt-ongelmista ja muista vaivoista huolimatta.
Tämä pää on se mikä mulla on ja sillä on pärjättävä. 
Toki hehkutuskin on yhtä totta; jos havahtuu päihdeongelmaansa ajoissa, terveys ja muu elämä on hyvällä mallilla, voi raitistuminen muuttaa elämän äkkiäkin hyväksi, kun se ainoa ongelma poistuu.
Onhan elämä ja lähtökohdat muutenkin meillä kaikilla erilaiset, samoin tie riippuvuuteen.
Tänään minulla on hyvä olo ja iloa toi metsälenkki ja hyvä kahvi. Muutama aiempi päivä oli melkoisen raskaita. Kumpaankaan oloon en tuntenut tarvetta juoda.
Kovasti tsemppiä kaikille! Enempi tämä on 50km kävely kuin 100m pikajuoksu. Kärsivällisyyttä vaaditaan ja tämä koko matka on elämää ja tärkeä, ei vain joku päämäärä. Eikä asiat eivät ole koskaan niin huonosti, etteikö niitä saisi huonommaksi dokaamalla.
Mulla oli ensimmäiset kolme, ellei neljä kuukautta jatkuvaa ihan päivittäistä taistelua, mikä tietysti paheni iltaa kohti. “Jos vain yhden pienen pullon hakisi kun on niin paha päivä. Seuraavana päivänä voisi sitten jatkaa pyristelyä.” Tuntui ettei se lakkaa ikinä. Mutta kuten röökinkin kanssa alkoi tulla päiviä ettei ajatellut koko asiaa, sitten pitempiä pätkiä ja yhä pidempiä. Välillä unohdin kaljahyllyjen olemassaolon kokonaan.
Sit tapahtui sellainen oivallus erään kerran istuin steissillä ja katselin porukkaa ja tajusin että dokaavia ihmisiä oli oikeastaan aika vähän. Kun itse dokaa niin tuntuu että dokaavia on valtaosa väestöstä. Mutta nyt tajusin että suurin osa ihmisitä on vapaita tästä kirouksesta. Kun tulee perjantai ne voi mennä kotiinsa tai minne vain ilman sellasta pakonomaista tarvetta hakea laatikoittain jotain hemmetin kuravettä, josta menee aivot ihan tilttiin.
Mä kyllä kauhulla ajattelen mitä tästä vuodesta olisi tullut jos olisin dokannut. Selvin päinkin oli vaikeuksia saada asioita edes johonkin kuntoon. Yleensä asiat kaatuu kerralla niskaan. Ehkä tämä stressikin tästä joskus vielä hellittää on pakko uskoa.
Sitä vielä mietin että miten paljon alkoholisti kestää vastoinkäymisiä. Läheisen poismeno? Se on tietysti yksilökohtaista, mutta pysyyköhän se kuitenkin viimeisenä pakoporttina silloin kun asiat alkaa mennä kunnolla päin seinää?
Miten paljon itseensä voi luottaa?
Kiitti Metsänpeitto ja muut vastanneet. Kun kävin sitä alkuvuoden taistelua niin en tosiaan hakenut apua mistään. Jotenkin tuntui että se pitää käydä itse lävitse. Enkä edes tiedä mistä sitä apua saa. Joskus olen käynyt A-klinikalla ja se on ollut ihan yhtä tyhjän kanssa.
Kiitos kokemuksistasi ja tervetuloa seuraan! Allekirjoitan ajoittain hyvinkin vankasti tuon, että paskaa se elämä osaa olla raittiinakin. Minulla se oli sitä alussa n. puolen vuoden ajan putkeen. Sittemmin harvemmin. Mutta sen sijaan että yritän juosta karkuun pahentamalla tilannetta entisestään, otan vastaan mitä tulee. Ja ainakaan ei hävetä mennä tarvittaessa hakemaan apua, kun ei tarvitse pelätä kysymyksiä alkoholinkäytöstä ja sitä, näkyykö valehtelu naamasta.
Uhma voi tosiaan välillä olla eteenpäin puskeva voima. Itse olen pari päivää märehtinyt, kun minut on jätetty illanistujaisten kutsulistan ulkopuolelle raittiuteni takia. Hetken uiskentelin haikeudessa miettien, miten kaaaaikki seuraelämä on nähtävästi mennyttä. Märehdittyäni nostin kuitenkin pään pystyyn ja totesin, että pitäkööt tunkkinsa. Minuahan eivät juomaan saa. Ja jos juomattomuuteni noinkin isosti harmittaa, sitä suuremmalla syyllä. Minähän en terveyttäni ja käytännössä elämääni muiden takia uhraa.
Kiitos @Turpauuno rehellisestä kirjoituksesta! Ja onnea raittiudesta.
“Ja ainakaan ei hävetä mennä tarvittaessa hakemaan apua, kun ei tarvitse pelätä kysymyksiä alkoholinkäytöstä ja sitä, näkyykö valehtelu naamasta.”
Haha. Tämä on täysin tuttu ja omakohtaisesti koettu tilanne. Hiki valuu ja naama on punainen ja kädet tärisee. Ei tässä mitään. Ihan normaali on olo.
Ja siideritölkit siintää mielessä. Samalla laskeskelee miten monta voi sitten juoda ettei kukaan huomaa, tai miten monta voi juoda että voi vielä ajaa autolla, ja päivä pitää suunnitella niin että ehtii viinakauppaan.
Orjuus.
A-klinikalla käyntiä en voi suositella kenellekään. Ensinnäkin se on täysin hyödytöntä (Ainakin tässä kaupungissa.) ja toisekseen siitä voi koitua suuria ongelmia jälkikäteen. Käynnit nimittäin näkyy rekisterissä ja sitten ties missä yhteydessä pompsahtavat puheeksi.
Kannattaa vakavasti harkita ennen kuin puhuu päihteiden käytöstään yhtään mitään lääkärille tai sairaanhoitajalle, koska sitten ne on viranomaisten tiedossa myöskin!
Prkl näitä kirjoitus virheitä.
Moro
Onneksi olkoon, että olet päässyt noin pitkälle.
Mielestäni ei kannata lietsoa ajatusta, että päihdepalveluiden käytöstä tulevasta omakanta -merkinnästä on haittaa. Ilman perusteita ainakaan.
Suuri joukko ihmisiä täälläkin on käyttänyt palveluita ja hyötyy niistä.
Olen kysellyt kokemuksia onko jollekkin henkilökohtaisesti tullut haittaa merkinnästä. Ketään ei ole vielä ilmoittautunut. Toki moni pelkää, että voi aiheuttaa.
Onko sinulle tullut joku ongelma merkinnästä?
Mielestäni apua kannattaa hakea matalalla kynnyksellä eikä jättää hakematta “koska merkinnästä voi olla haittaa”.
T. Puuhapete
On ollut haittaa myöhempien diagnoosien kannalta, koska luokitellaan alkoholiongelmaiseksi, mikä tosin onkin totta. Ja se mitä omakantaan kirjoitetaan voi olla aikamoinen yllätys, eikä sitä saa muutettua.
Tietenkin jos hakee apua alkoholiongelmaan niin pakkohan sitä on sanoa että dokaa ja tarvitsee apua. Jos sattuu käymään tuuri ja pääsee hyvälle terapeutille niin onhan siitä ehkä myös hyötyä. Itselläni ei ole tällaisia kokemuksia. Miksi kehuisin tätä palvelua kun en ole sieltä mitään apua ikinä saanut? Jutustelua ja tsemppiä, bodia ja sporttia, erään kerran hypnoosia ja akupunkitiotakin ehdotettiin.
Hyviä pohdintoja täällä! Porukalla alkaa olla maturiteettia raittiudesta, huomataan että juomisen lopettaminen ei ratkaissutkaan kaikkia ongelmia. Näin on omallakin kohdalla. Mutta itselläni huomaan että pohjavire on positiivisempi, vaikeuksien kohtaaminen on helpompaa kun ei ole krapula tai angsti päällä, myös suhteet läheisiin paremmalla tolalla. Minulla alkoholi, tai sen tuomat tilat vaikuttavat maailmankuvaani, näen asioita enemmän kateuden ja katskeruuden läpi, vaikken ole vapaa niistä vieläkään. Ehkä se on myös tämä aika vuodesta kun kaikki on pikkuisen haastavaa ja tuntuu että joka puolelta tulee huonoja uutisia, taloudesta, työpaikoista yms.
Pitäisi muistaa katsoa lähelle ja todeta että lapsilla, puolisolla ja kohtuullisessa määrässä itselläkin kaikki hyvin. Ja se on paljon jo se!
Vanha samaistuminen ajatuksiin orjuudesta vapautumiseen. Aivan mahtavaa että on viimein vapaa siitä paskasta.
Hyvänä puolena, jos se nyt kovin hyvä puoli on, lienee se minulla että ei ole dokaavia kavereita jotka yrittäisivät houkutella dokaamaan, koska melkein kaikki ovat kuolleet päihteisiin tai sitten invalidisoituneet. Yksi odottaa kuolemaa maksakirroosissa, ei silti voi lopettaa juomista, eli kaikesta toivosta on luovuttu. Nyt ei ole vastannut puhelimeen viikkoihin, liekö kuollut. Toinen makaa sängyllä eikä edes syö mitään, trokari toimittaa joka päiväisen pullon ovelle niin kauan kuin eläkettä piisaa. Noi trokarit on muuten yksi helvetin syöpäläisjoukko, rahastaa toisten sairaudella. Toki alkoholisti pitää häntä ystävänään kun ei tarvitse edes poistua asunnosta ja joskus voi saada jonkun uunilenkin pullon kylkiäisenä. Miten voi elää omantuntonsa kanssa tuollainen ihminen?
Mutta uusia, raittiita ystäviä on vaikea saada, ellei jopa mahdoton. Yksin sitten miettii asioita ja käy tunneskaalojaan läpi, katuu menneitä virheitä. Sellaista kitumista.
Juurikin näin! Itsellänikin lopettaminen vaati sitä tervettä raivoa, taistelua ja potkimista viinan pirua perseelle. Käytännössä mahdoton tehtävä on nyt ainakin kolmen kuukauden aikana osoittautunut mahdolliseksi. Ei se helppoa ole, varsinkin kun kyseessä on monen vuoden riippuvuus ja rutiini. Pelkkä rutiinin katkaiseminen vaatii jo omanlaistaan rähinää, puhumattakaan alkoholiriippuvuuden feidaamisesta taka-alalle. Se, mikä on pysynyt vakiona, on riippuvuuden määrä. Nyt se suuntautuu vain muihin asioihin. On se sitten hyvä vai paha, mutta ne eivät onneksi aiheuta krapulaa.
Kyllä. Riippuvuus itsessään ei katoa mihinkään. Se ottaa vain uuden olomuodon.
Samassa tilanteessa ollaan kuin viime vuoden alussa, eli: Mennäkkö viinakauppaan vaiko eikö mennä. Motiivin lasku on aika hurja. Pimeys ja yksinäisyys tuntuvat tappavilta.
Löytyskö mitään uutta paikkaa käydä tai harrastusta? Itse jouduin oikein miettimään, mistä tykkäsin ennen alkoholia ja biletystä.
Nuoruudesta löytyi juttuja, jotka edelleen kiinnostaa.
Myös kavila ja lehti on ollut usein ohjelmassa, kun ehtii.
T. Puuhapete