Ai? Eli muksu kattelee vanhempansa tai vanhempiensa örveltämistä, sikailua ja jurrista elosteloa silmät säihkyen, että “juma miten siistii! Tollanen minustakin tulee isona!”
Useimmiten päihderiippuvuus ei johdu tunne-elämän häiriöistä, vaan se aiheuttaa niitä. Riippuvuuden/alkoholismin lajeja on toki useampi, ja samoin reittejä riippuvuuden syntyyn.
Huoh, Luojan kiitos sekä mielenterveyden häiriöiden (joita ennenvanhaan kutsuttiin mielisairauxixi) että päihderiippuvuuden tutkimus nimenomaan biologisena sairautena edistyy! Se ei välttämättä heti auta löytämään uusia hoitokeinoja ainakaan päihderiippuvuuteen (ne vanhat hyväksi havaitut pätevät käytännössä yhä), mutta sairauksien moniulotteisuuden ymmärtämys voi lisääntyä.
Esim. mt-puolella voi nostaa esille ratkaisemattoman kysymyksen, aiheuttaako psykoosi muutoksia aivoissa vai johtuuko se niistä? Mistä skitsofrenia tai maanisdepressiivisyys johtuvat?
By the way: onko ADHD ja tai vaikkapa autismi teidän mielestänne psyykkisiä sairauksia tai häiriöitä? Entä onko nikotiiniriippuvuus fyysinen vai psyykkinen ilmiö?
Voithan toki myös lopettaa alkoholin käytön. Näin aikuisena voimme tehdä elämässämme myös itsenäisiä valintoja. Ainakin näin omalla kohdallani huomaan, että tekemälläni valinnalla on ollut iso merkitys varsin suureen määrään läheisiäni. Mallioppimistahan se on tavallaan sekin. Ainakin keskimmäinen tyttäreni heitti alkoholia liikaa käyttävän poikakaverinsa kadulle ja vaihtoi raittiimpaan malliin. Niitä renttuja se on roikotellut mukanaan jo pitempään. Nyt oikein ihan ääneen ihmetteli, miten on voinut olla niin tunnevammainen. Raittiusneuvojani kertoi juuri eilen, että tällainen on varsin tyypillistä. Kun luurangot kaivetaan kaapista, ne ikäänkuin jäävät syliin, eikä niitä mitenkään saa uudelleen piilotettua.
^ Alkoholistien lapsille kieltämättä voi periytyä monenlaisia traumoja. En tiedä millaisia luurankoja teidän kaapeissanne on ollut, mutta taipumus päihderiippuvuuteen kulkee yleensä geeneissä. Muut traumat ja häiriöt sen sijaan ovat ihan psyykkisiä, ja emotionaalisia.
Jos tuollainen valinnanvapaus olisi totta, jokainen alkkis ryhtyisi kohtuukäyttäjäksi, tai alkaisi hallitsemaan alkoholinkäyttöään “vapailla valinnoilla”.
Täysraittius on kuitenkin pakkovalinta, jos aikoo säilyttää henkensä ja terveytensä. Siihen ei ole alkoholistilla valinnanvaraa.
Täyttä asiaa. Ne ovat juuri niitä tunne-elämän häiriöitä, joista erilaiset alkoholistiset käyttäytymismallit ovat seurauksena. Joku juo itse ja joku etsii juovan kumppanin. Tämä käyttäytymismalli on seurannut suvussani jo sukupolvien ajan. Minulla siis koko suku muodostaa sosiaalisen yhteisön, jossa erilaiset tunne-elämän häiriöt kukoistavat. Puoli sukua syö Lyricaa ja toinen puoli juo viinaa.
Mun mielestäalkoholistinperheen lapsi ei voi tehdä hyvin aikuismaisia valintoja ennenkuin on saanut otteen menneisyydestä, oli ikä mikä tahansa.
Sen vuoksi juuri pähkäilin tota “voiko olla alkoholistinen olematta alkoholisti”.
Omalla kohdalla olen käyttäytynyt joissain asioissa juuri kuten juova, vastuuntunnoton, pakoileva esimerkki on antanut mallia, vaikkei omassa päässä ollut alkoholin huurua, uskomattoman typeriä valintoja joista ei ollut hyötyä kenellekkään, turhia puheita, elämän unohtamista, lähes kuopan kaivuuta.
Mulle tarpeeksi tietoa on tullut vähän liian myöhään ja näin ollen on syntynyt myös turhaa ,ihan turhaa sotkua jonka nykyään voi välttää kun tietoa saa esim.netin kautta.
Osasyynä on ollut myös narsistinen vanhempi joka paskat on piitannut muusta kuin omasta navastaan, joten kyllä, mulla on ainakin empatiaa niille jotka on komerossa kasvaneita
Juovat, piittaamattomat vanhemmat eivät ole lapsen oma valinta, eikä aikuisen valinta ole silmänräpäyksessä kasvaa aikuiseksi ja fixata tapuli kuntoon, jokainen tervehtyy omassa tahdissaan, omin käytettävissä olevin keinoin.
Huomaan joka vuosi lisääntyvää ongelmanpoikasta sisaruksissanikin, lapasesta lähtee, karvatkin.
Tänne lopettajien puolellekkin olis hyvä toi neutraali kommentoija josta laitoin toimitukselle kyssärin, saisi katkaistua paremmin varmaan noi turhat “tikulla silmään ja miksei navanallekkin”, vaan siinäkin kai toi säästöpolitikka iskee.
Panin merkille tuon pienen keskustelun. Ja varsin uteliaana panin merkille myös toimituksen vastauksen. Säästösyihin en aivan jaksa suhtautua koko vakavuudella - kysymys rahasta on loppujen lopuksi marginaalinen. Toki moderointi voisi olla tomerampaa ja vertaistukiohjaaja auttaisi johonkin asiaan.
Vertaistukiohjaaja toisi mukanaan myös omat ongelmansa. Jos olet tutustunut Bionin klassikkoon, tiedät miten vuorovaikutuksella on taipumus kiertyä tällaisen ohjaajan ympärille. Olen jonkin verran perehtynyt vertaisrakenteisiin ja muutamassakin tapauksessa nähnyt, miten koko rakenne hajoaa, kun sille palkataan vetäjä. Minkäkälaisella mielenlaadulla ja kokemuksella varustettu vertaisohjaaja tällaiseen tehtävään olisi sopiva? Vertaisohjaajalle tulisi väistämättä kiusaus ryhtyä soveltamaan omaa oppiaan raitistumisessa.
Toisin sanoen - hyvän vertaisohjaajan olemassaoloa tuskin huomaisikaan.
AA on aivan mielenkiintoinen esimerkki organisaatiosta, jonka koko olemassaolo perustuu vertaisohjaajien puuttumiseen. Tämä ei ole sattumaa, vaan pohjaa aivan tiettyyn luonnonlakiin. AA:n sisällä vallitsee tietynlainen biodiversiteetin laki. Hyvä vahvistuu ja huono kuihtuu pois. Jos ympäröivä ekosysteemi muuttuu, niin joku osa tuosta biodiversiteetistä kykenee sopeutumaan uuteen ekosysteemiin.
Ja sinä tiedät tämän etukäteen…mistä? Oma kokemus ei ole välttämättä kaikkien kokemus, eikä välttämättä aina huono kokemus vaikkei niin hyvin menisi kuin itse haluaisi, kuoroillakin on vetäjänsä, samoin orkesterilla kapellimestari ja niistähän syntyy aika suuria juttuja joskus
Päinvastoin. Neutraali, oikealla tavoin kannustava, avoin ja positiivinen vertaisohjaaja pistäisi täällä silmään välittömästi, ainakin mulla
Kun heille kerrotaan, että yhteisössämme ei ole esimiestä, jolle kuuluisi hallitusvalta, ei rahastonhoitajaa, joka pakottaisi suorittamaan joitain maksuja, ei mitään johtokuntaa, joka voisi heittää hairahtuneen jäsenen ulommaiseen pimeyteen, kun todellakaan ei mikään AA-ryhmä voi antaa toiselle ryhmälle ohjesääntöä tai pakottaa tätä kuuliaisuuteen, he ovat ällistyneitä ja huudahtavat: “Tämä ei kertakaikkiaan voi olla totta! Jotakin siinä varmasti on hullusti.”
Minun mielipiteeni pienrymien ja vertaisryhmien dynamiikasta on vain minun omaa kokemustani. Sinulla on varmaan asiasta oma kokemuksesi. Jokaisen ihmisen kokemus on ainutkertainen, eikä ole mieltä väitellä siitä, kumman kokemus on oikeampi.
Minun ymmärrykseni on muodostunut seuraamalla kymmeniä ja taas kymmeniä tällaisia ryhmiä. Siitä hetkestä, kun ne kokoontuvat, siihen hetkeen, kun ne erkanevat - enkä nyt puhu AA-ryhmistä. Se on vain yksi tämän ilmiön ilmentymä. Joitain tilanteita olen ottanut videolle ja sieltä etsinyt tapahtumien kulkua jälkeenpäin kaikessa rauhassa. Tällä tavoin olen itse päätynyt siihen ymmärrykseen asiasta, joka minulla on. On todella kiinnostavaa kuulla, minkä kokemuksen myötä sinä olet päätynyt erilaiseen tulkintaan samasta ilmiöstä. Ainakin luulen, että sinäkin olet erinäisiin ryhmäilmiöihin törmännyt.
Usein mainitsemani neljä alkoholistiperheen lapsen roolia: Sankari - sovittelee, huolehtii, hoitaa asioita, huolehtii pienemmistä sisaruksistaan ja usen vanhemmistaankin. Aikuisena luvassa ura ammattiauttajana. Syntipukki - kapinallinen, häirikkö, pahis. Aikuisena luvassa epäsosiaalisuutta, rikollisuutta ja riippuvuus päihteisiin ja/tai urheiluun. Unohdettu - hiljainen nörtti, vetäytyy mielikuvitusmaailmaan; kirjoihin, tietokoneelle, elokuviin. Aikuisena luvassa mielenterveys- ja päihdeongelmia. Klovni - ylivilkas esiintyjä. Yrittää pitää perheen kasassa pitämällä kaikkia hyvällä tuulella. Aikuisena luvassa roolielämä.
Kuten hajatelma kertoi, alkkisperheen lapsi saattaa käydä läpi useampiakin noista rooleista perheessä lapsuuden ja nuoruuden aikana.
Mutta mikä noista on alkoholistinen ? Kaikki?! Koko “alkoholistinen persoona” -käsiten on abstraktio, joka voidaan nähdä monenlaisten ilmentymien kautta. Silti oikea alkoholiriippuvuus ei liity automaattisesti mihinkään tuollaiseen persoonatyyppiin tai -rooliin. Alkoholistiperheen lapsesta ei tule välttämättä itsestään alkoholistia. Jos perheessä on useampi lapsi, yleensä yhdestä tulee alkoholisti ja muista ei. Sama ilmiö siis kuin monissa muissakin perinnöllisissä sairauksissa.
Ajoittain mietin, onko mitään alkoholistista persoonaa oikeasti olemassakaan! Jos vertaa sitä myyttien kuvaa niihin päihdehoitolan aamupalaverissa takelteleviin, lattiaan katsoviin reppanoihin, ei näe ainakaan suurenneltua käytöstä. Joukossa saattaa olla yksi tai kaksi kukkoilijaa, jotka mieluusti haastavat vaikkapa päihdetyöntekijän mittelöimään henkisessä kantissa, mutta niitäkin on vain muutamia ja ne on pohjimmiltaan herttaisia.
Nekin kovimman linjan alkkikset, kakkostyypin alkoholistit, jotka tunnen, ovat peruspersoonallisuudeltaan ihan mukavaia melkein täysjärkisiä ihmisiä silloin harvoin kuin ovat selvinpäin. Ainoastaan viina muuttaa heidät hetkessä vaarallisiksi hörhöiksi.
Edes minun faijallani ei ollut mitään goddamn alkoholistista persoonaa muuten kuin jurrissa ollessaan! Raittiina kausinaan hän oli hellä, sympaattinen ja tasapainoisen tuntuinen herrasmies, josta kaikki pitivät.
Kaikki käsitteet ovat abstraktioita, joiden kautta avautuu todellisen elämän merkityksiä. Mielenkiintoista on pohtia, mikä yhdistävä tekijä on noiden kaikkien alkoholistien lasten roolien takana? Tavallaan ne kaikki ovat selviytymisstrategioita samassa tilanteessa, jossa todellisen itsensä aito ilmaiseminen ei tunnu turvalliselta. Kaikki sisältävät vääristymän, joka tuottaa ihmiselle tuskaa elämässä. En käy erittelemään noiden neljän stereotyypin vääristymiä, vaikka sekin olisi suhteellisen helppoa. Asian ydin on siinä, että opiskelemme elämää noiden vääristymien varjossa. Se varjostettu osa omaa itseä aiheuttaa pahaa oloa.
Alkoholiriippuvuuden syntyminen edellytttää alkoholin käyttämistä. Alkoholin avulla oman käyttäytymisemme kontrolli heikkenee ja luonteemme varjostettu osa pääsee vapauteen. Aivan kuin vanki pääsisi välillä vapauteen. Usein sanotaankin, että käyttäytymisen vahva ero selvinpäin ja nauttineena on vihje alkoholiongelmien kehittymisestä. Alkoholin käyttämiseen liittyy paljon syyllisyyden ja häpeän tunteita - tällä tavoin alkoholismin edistyminen on noidan kehä.
Alkoholiriippuvuuden syntyminen tarvitsee tuekseen sekä “alkoholistisen persoonallisuuden”, että alkoholin nauttimisen. Oma mausteensa liittyy alkoholismigeenin tarjoamaan lisänautintoon. Moni alkoholisti puhuuu rakkaudesta ensisilmäyksellä. Alkoholi ikäänkuin on minua varten. Johtuuko tuo kokemus sitten erityisesti siitä geenistä vai tuosta ahdistavan sisäisen kontrollin katoamisesta onkin mielenkiintoinen kysymys. Kun ihminen kuvaa omaa kokemustaan jotenkin erityiseksi, herää tällainen tiedemiehen kysymys: “Mistä ihminen voi tietää oman kokemuksensa olevan erilainen, kuin toisten kokemus on?” Silloin pitäisi pystyä jotenkin mittaamaan ja vertailemaan näitä kokemuksia objektiivisesti. Pelkästään omaa kokemusta tarkastelemalla se ei ole mahdollista.
Jos “alkoholsitisen persoonallisuuden” pitää erillään etanolista, niin onko kaikki silloin hyvin? Ei silloin juomiseen kuole, mutta elämä kyllä tarjoilee muita vaikeuksia. Toisaalta - kaikille ihmisillehän elämä vaikeuksiaan tarjoilee aivan samoin, kuin hyviäkin päiviä.
Terveen ja tasapainoisen ihmisen merkki on nimenomaan taito selviytyä vaikeuksista. Vaikeudet, haasteet ja huonot päivät kuuluvat ihan normaaliin ihmisen elämään siinä kuin ilo, onni ja hyvät päivätkin, ja todellista elämänhallintaa on klaarata läpi niistä huonoistakin päivistä.
Tyypin I alkoholismissa aivojen mielihyväkeskuksen dopamiinijärjestelmän toiminta näyttää alentuneen. Tämä on alkoholismin muoto joka alkaa aikuisiällä ja johon liittyy ahdistuneisuutta ja vuorottelevia juomaputkia sekä ajoittaista pyrkimystä raittiuteen. Tähän ryhmään näyttäisi kuuluvan noin 80% alkoholisteista. Heillä näyttäisi olevan myös vähemmän dopamiinin sitoutumispaikkoja kuin terveillä verrokeilla.
Yhtymäkohta tunne-elämään on sikäli perusteltu, että nimenomaan dopamiini säätelee myös tunteita.
Tyypin II alkoholismiin, joka on useimmin nuoruusiällä alkava alkoholismin muoto, liittyy usein muun muassa impulssikontrollin häiriöitä. Tyypin II alkoholisti aloittaa juomisen usein varsin nuorena ja tulee nopeasti riippuvaiseksi, toisin kuin tyypin I alkoholisti, jonka riippuvuuden kehittyminen voi tapahtua hitaasti useiden vuosien kuluessa. Tyypin II alkoholisteilla ei ole usein todettu esimerkiksi dopamiinin puutetta, vaan häiriö liittyy todennäköisesti johonkin toiseen aivojen välittäjäainesysteemiin, kuten serotonenergiseen järjestelmään.
Serotoniini puolestaan liittyy ihmisen mielentyyneyteen, hermojen hallintaan ja mielen tasapainoon.
Mutta nuokaan aivokemialliset tekijät eivät selitä pakottavaa viinanhimoa, joka voi iskeä alkkikseen missä mielentilassa tahansa, yhtälailla iloisena kuin surullisena, keskellä kirkasta päivää. SE on mekanismiltaan fyysinen ilmiö.
II-tyypin alkkis voi muuten olla ikäänkuin alkoholisti jo syntymästään asti, ilman kosketusta alkoholiin, jos geeniperimä on tarpeeksi vahva. Alkoholiriippuvuus tarvitsee tällöin puhjetakseen vain yhden pienen viinan tipan, tai enintään yhden kännin.
Koko ihminen on mekanismiltaan aika fyysinen ilmiö. Itseasiassa pelkkä sähköimpulssien ja kemiallisten reaktioiden muodostama kokonaisuus. Joitain ihmisiä tämä häiritsee sen verran, että pohtivat, olisiko elektronien seassa jokin ihmeellinen sielu. Vielä sitä sielua ei ole onnistuttu mittaamaan.
Kaikki tunteetkin tietenkin ovat pelkkiä sähkö-kemiallisia reaktioita. Jos ihmisestä jonain päivänä sataisiin täydellinen sähkökemiallinen mallinne, niin ehkä sitä voitaiin sitten korjaillakin aivan mielihalujen mukaan. Viinanhimo ja epäsosiaalinen persoonallisuus lienee siinä mallissa jossain silmämunan takana. Siitä kohdasta ainakin lobotomiatohtori löi sen viinanhimon rikki rautanaulalla ja vasaralla. Tästä asiasta innostuttiin aikanaan ihan kovastikin.
Onneksi meillä on nykyään parempiakin keinoja kontrolloida aivokemioita. Esimerkiski lyijykynän pureminen hampaiden välissä - tai istuminen AA-palaverissa. Siellä ne näkyy pysyvän tyynenä vankilakunditkin, kun vain jaksavat käydä joka päivä.
Kyllä siellä AA:ssa näkee ja kuulee joskus muitakin kuin varsinaisesti tyyniä puheenvuoroja. Kyllä siellä välillä hammasta purraan ja kättä puristetaan nyrkkiin ja suusta roiskuu “vittusaatanaperkelettä” solkenaan ja kiitos raittiista päivästä vaan.
Sensijaan esim. kuntosalilla ei tarvitse sellasia kuunnella. vaikka sielläkin joskus purraan hammasta ja ähistään.
Mulla kun ei muuten tänä perjantai-ehtoona ole kummempaa ohjelmaa, niin tarjolla ois illalla vaihtoehtoina kuntosali ja AA:n avopalaveri; eräs vanha tuttu ryhmä.
Pitäsköhän heittää kolikkoa ihan että kumpaan menis. : )
Ei tarvitse heittää kolikkoa. Jos haluaa pitää yllä kuntoaan tai rakentaa sitä, kannattaa tietysti mennä kuntosalille.
Jos sen sijaan tai sen lisäksi haluaa raitistua ja/tai pysyä raittiina ( so. on jo lopettanut juomisen) eikä siihen omin voimin kykene, eikä muulla keinolla, niin silloin kannattaa menna palavereihin. Ks. kolmas perinne.
Avopalaveriin voi tietenkin mennä vaikka ei haluaisikaan raitistua.
Siis AA.ta ei olisi kun ei olisi alkoholismia (tarkoitin näin laajemmassa skaalassa ajatellen).
Kuoro, sillä on neutraali johtajansa joka osaa viedä ääniä eteenpäin ja mikäli ei ole solistia se eri äänien kokonaisuus ratkaisee mihin päädytään, tässähän vain ohjataan eikä kuoronjohtaja voi sinänsä vaikuttaa koko lopputulokseen hallitsevana persoonana. Johtaja tekee alkuvalinnan, muttei voi hallita miksi ääni muodostuu buberteetin jälkeen.
Orkesterissa lähes sama juttu, taitojen kehittyminen vaikuttaa lopputulokseen.
Olen myös ollut muutamissa positiivisissa työ- ja opiskelupaikoissa joissa tekeminen on painottunut ryhmätyöskentelyyn, eikä siitä yksinkertaisesti tule mitään ellei jokainen saa ääntänsä tasapuolisesti kuuluviin.
Orkesteri on hyvä esimerkki. Usein orkesterissa on kapellimestari, joka ohjaa tapahtumia. Voi myös olla jazz-orkesteri, jossa kapellimestaria ei ole. Ehkä vain satun pitämään enemmän jazz-orkesterin luomasta musiikista.
