tänäänkään ei tehnyt mieli luovuttaa. Elämä on mukavaa.

Siitä on hyvä mieli ettei ole paha mieli, luki jossain postikortissa. Ja siinä on totuutta.

Kun tänään tuli jossain toisessa keskustelussa kaiveltua menneisyyden -ah, niin armottomia ja raakoja- kolhuja, joita ihan varmasti on jokaisella sen verran ettei meistä kukaan pääse omillaan kehumaan, niin aloinpa miettimään sitäkin olenko koskaan ihan tosissani halunnjut luovuttaa?

Liki on varmasti ollut. Sellainen hämärä muistikuva on, että kun kaikkein tiukimmilla on ollut, ja synkimmältä näyttänyt, on illalla nukkumaanmennessä viimeinen hereilläoloajatus ollut sen suuntainen että hyvä olis jos ei aamulla enää herätä tarttis.

Mutta siitä on vielä pitkä matka todelliseen luovuttamiseen. Siihen että päättää tämän elämän vuotavan veneensä äyskäröimisen ja rantaaanpyrkimisen sijaan vetäistä pohjatapin irti ja työntää kädet taskuun, karjaista että hukutaan sitten perkele kerralla kun ei tästä tämän kummempaa tule…

Ei, enpä ole ihan luovuttamisen partaalla sitten tainnut olla. Ja tosiaan, kun ei semmoisia tule edes mieleen, niin hyvä on. Elämä tuntuu oikeinkin mukavalta. Vaikkei tässä sen kummempia tekeillä ole, eikä mihinkään elämyksellisempään kai olisi varaakaan.
Nyt on kiinnostuksen kohteena yhden ystävän pesuhuoneen vesivahinko. Märkä on, laattojen alta.
Ja joltain pieneltä osalta sitten siinä pääsen minäkin sen homman liepeillä touhottamaan. Materiaalien hintoja tässä tänään olen selvitellyt, että pääsen sit pikkuisen neuvomaan ja esittelemään vaihtoehtoja.

Pienet on huvit. Mutta semmoisista elämä koostuu enkä kai sit osaa kovin kummoisia asioita odottakaan. Ihan vaan elämistä.

En elämästäni luovu.
Tästä pienestä
omanlaisesta
selvästä elämästä.
Minun!

Aamulla oli mukava herätä, kun ei ollut krapulaa.
Pääsin päivällä rautakauppaan ja hankkimaan pientä kodin ehostusta varten hiukan tavaraa. Eläkeläinen naapurin rakennusmestari oli mukana ja huoltoasemallakin käytiin juomassa kupposet kuumaa.

Hyvin jyrkästi elämäni muuttui aikoinaan, kun luovutin kamppailun alkoholia vastaan. Sanoin vain muutamille raitistuneille, että olen alkoholisti. Sen jälkeen ei ole tarvinnut juoda, vaikka edelleen olen alkoholisti.

Päivä kerrallaan

Mäkin olen luovuttanut pariinkin otteeseen tässä alkoholin nauttimista koskevassa asiassa. Nimittäin olen lopulta hakenut apua itselleni kun tuska kasvoi liian suureksi. Tämä luovuttaminen, se kun marssin takaisin AA:han nöyränä on tälläkin kertaa tuonut minulle helpotuksen sekä raittiuden. - Enhän minä sinne mitään jumalsuhdetta lähtenytkään etsimään vaan raittiuteen tukea ja apua. - Oman sisäisen minäni olen jälleen löytänyt!

Niin… ei ole tehnyt mieli luovuttaa alkoholille tai alkoholismillekaan, ei vuosiin.
Mutta myönnän, kyllä siinä lopettamisen kesken ollessa, ensimmäisinä päivinä ja kai ensimmäisinä viikkoinakin välillä teki mieli luovuttaa. Just siinä asiassa.
Tottahan jossain asioissa, ehkä isoissakin, on joskus ollut pakko luovuttaa. Ei vaan ole selviytynyt.

Kovin tyytyväinen olen siihenkin että alkoholin suhteen en luovuttanut. Jollain tavalla kai sekin sitten auttoi eteenpäin, kun huomasin etä selvisinhän sentään tuostakin, ehkä sitten jostain muustakin.

Ja vaikkei se mitään todistaisikaan mistään muusta selviytymisen suhteen, niin onpahan yksi murhe vähemmän kun en siinä joutunut luovuttamaan. Elämän valopuolia tämä on.

Tapahtuihan tuo jo vuosia sitten. Ka, enpä ole katunut tai vanhaan palannut.

Se päivä ei ollut kaunis, mutta minut se oli viimein saavuttanut, vaikka pakoon kauan olin päässytkin. Enää en kyennyt tai jaksanut piiloutua.

Ja niin nostin minäkin molemmat käteni ylös kaatosateessa ja dramaattisesti huusin yläilmoihin jotain epäselvää…

Juomisen himoni siinä luovutin.

tänään käyn luovuttamassa verta, samalla luovutan kaiken muunkin uudelle
voimalleni, spr:lle= suuri punainen risti.
menen kansalaisopiston puukurssille väsäämään oman puisen ristin, maalaan sen punaiseksi
ja palvon&pelastun.
kasvinikin on muuten punainen.
hyvää huomenta parahin huonekasvi.
hyvää huomenta hyvät hyssykät.
hyvää huomenta hyvävelijärjestelmä.
luovutan vuoron seuraavalle.

Hyvää huomenta…tästä tulee hyvä päivä…on sellanen fiilis!

Aamu taas. Herätyskellon olin laittanut soimaan puoli kahdeksalta. Heräsin pari minuuttia ennen. Toimii se, sisäinen kello, edelleen. Kumma kyllä, jos päivällä tartis arvioida kellonaika edes puolen tunnin tarkkuudella niin ei onnistu. Aivoissa on kaikenlaisia voimavaroja joita ei niin itse edes tiedosta.

Nyt voi taas joku väittää että korkeampi voima, jahve tai allah siitä huolehti. Se oli laittanut oman herätyskellonsa soimaan pikkuisen aikaisemmin että ehti herättämään metsänreunan miehen kun sillä on tänään jotain menoa johonkin yhdistykseen heti aamupäivällä. Sen teoksihan ne kaikki menevät joita ei ihan vielä ymmärretä.

Ei ole mitään hätää tänäänkään. Kohtalaisen rauhallista elämää. Omalla painollaan menee, pieniä asioita joista huolehtia, sen verran että just mieli virkeänä pysyy.

Tuosta luovuttamisesta… tottahan jokainen joutuu silloin tällöin luovuttamaan -tai haluaa luovuttaa, kun haluaa hiukan ristiritaisesti eri asioita ja vahvempi halu sitten onkin se jonka ei pitäisi…
Vaikka alkoholin kanssa, silloin kun juopotteluhaluja on. Vaikka toisaalta haluaisikin olla selvänä, niin jotenkin vaan se halu ottaa pienet, olla pikku tuiskeessa, totuttu tapa, kaipuu siihen olotilaan tai mielikuvaan olotilasta, se on vielä voimissaan, helposti siinä luovuttaa ja hyvät aikomukset unohtuvat.

Sen voisi silti ajatella niin, ettei sen tarvitse ihan lopullista luovuttamista olla. Revanssin mahdollisuus on olemassa, heti kun pää selviää. Ehkä siinä revanssissa on sitten paremmat mahdollisuudet selviytymiseen kun ei kovin muistele sitä edellistä tappiota,tai edellisiä. Siinä kun helposti tulee jo valmiiksi tappiomieliala, luovuttaa jo etukäteen. Ajattelee että kun eiole koskaan ennenkään tässä omien tahtotilojen kinastelussa voittanut se selvään elämään pyrkivä niin eihän se nytkään voi voittaa, kyllä se korkki kuitenkin narahtaa… parempi vaan valmistautua siihen luovuttamiseen, se tässä kuitenkin edessä on. Ja tulee se, kun sitä odottaaa. Taas huomaa että voi perkele, se luovuttaminenhan toimii kuin automaatti, enpäs huomannutkaan kun olin jo luiskahtanut ja periksi antanut.

No, ei se mahdotonta silti ole. vaikka ikean kirjahyllyn kokoaisi kaksikymmentä kertaa väärin, ja päätyisi merkilliseen lopputulokseen jossa sitä hyllyä joutuu itse pystyssä pitämään se seuraava kertaa voi silti onnistua. Ja kun se on onnistunut niin sitten, näpit irti! Siihen mikä toimii ei kannata koskea, maailmassa riittää toimimatontakin korjattavaksi.

Ne todelliset luopumiset, lopulliset, ne ovat sitten jo ihan eri asia.
Joskus tosiaan voi ihmiselle tulla eteen tilanne jossa näyttäisi olevan vaihtotehtona repäistä vuotavan veneen pohjasta tappi vallan irti, nostaa kädet pystyyn ja hihkaista että mennään sitten perkele pohjaan kun ei tästä äyskäröimisestä näytä loppua tulevan. Siin ä ei sitten revansseja enää ole. Omaiset naaraavat jos tietävät mistä naarata.

Ja sitten on asioita joille ei ole kuin yksi vaihtoehto. Ei mitään mahdollisuuksia vaikuttaa asioiden kulkuun. Läheisen ihmisen kuolema on sellainen, siinä sitten vaan katsellaan ja ollaan mukana tapahtumassa. Kun mitään ei voi tehdä niin ei voi, aminen tapahtuu, oli sitten valmis luovutamaan tai ei. Niitäkin tilanteita meille eteen tulee, elämä on rajallinen. Silloinkin sen sitten toki huomaa, että vaikka tässä asiassa oli , niin minun elämäni jatkuu. Ei minun pidä omaa elämääni, tahtoani,tulevaisuuttani luovuttaa, ei sillä mitään tapahtunutta kuitenkaan voisi muuksi muuttaa.

Tänään on taas huomisen aatto, ja ylihuomisen aatonaatto. Jotain vois alkaa tekemään että ne tulevat päivät olisivat ehkä vieläkin mukavampia kuin tämä tiistaipäivä, jossa siinäkään ei mitään moittimista ole. Hyvin tämä on alkanut ja paljon hyvää tähän vielä mahtuu. Sitäkin enemmän kun menen kaatamaan itselleni toisen mukillisen kahvia ja jätän noiden menneisyyden synkempien päivien veulaamisen ja maistelun sivuun. Otanpa uuden ja mukavamman lähdön päivääni. Ottakaa muutkin, älkääkä kaivelko ainakaan vanhoja murheita pilaamaan aamuhetkeänne.

Huomenta metsänreunaan ja muuallekin. Hyvää pohdintaa josta poimin itselleni tärkeän asian kommentoitavaksi. Kyse on mainitsemastasi luovuttamisen lopullisuudesta juomistilanteessa. Revanssin mahdollisuus on aina ja itseäni auttaa muissakin tilanteissa sellainen “toistaiseksi”- ajattelu. Selvennettynä tarkoittaa sitä, että myöskään raittiuspäätöksessä en tehnyt mitään draamaa siitä, että minun olisi oltava loppuikäni raitis.
Ajattelin vain olla toistaiseksi raitis noudattaen tosin raitistumista tukevissa asioissa tiukkaa linjaa. Ikuisuusdraama kun on sellainen yksi niistä kompastuskivistä joka torppaa helposti yritykset jo alkuunsa. Tämä on hieman sekavaa tekstiä, sorry. Pakko saada kofeiinia ja nikotiinia elimistöön, palaan aiheeseen.
Vaikka minulla henkilökohtaisesti onkin hieman vaikeuksia saada ketjun otsikosta otetta. Olen nimittäin jo luopunut ja irtipäästänyt niin monesta haitallisesta asiasta, että elämäni raamit ovat jotakuinkin kohdallaan. :smiley:

Jos juomisteemaan isketään kiinni (luovuttaminen on ehkä monessa muussa asiassa rajumpaa ja ehddottomampaa, lopullisempaakin, ilman edes takaisinsaamisen mahdollisuutta, kuten edellä yritin selittää) niin kai minä jossain vaiheissa siinäkin asiassa jokusen kerran luovutin. Vaikka tämä alkoholinkäytön lopettaminen olikin semmoinen kertaluontoinen juttu, ei sitä tullut ennen niin kokeltuakaan, niin aivan varmasti oli niitä luovuttamisenkaltaisia tilanteita.

Olihan niitä joskus sellaisia aamuja, että mielessä liikahti turhautuneisuus kaljoitteluunkin, mutta kun se päätöksentekeminen ja irrottauuminen oli kuitenkin vähän vieras ajatus, haiskahti ponnistelultakin, epäilyttävän rajoittavalta ja tylsältä toimenpiteeltä niin luovuin semmoisesta ajatuksesta, luovutin, annoin mennä vaan samaa rataa.

Oliko se sitten oikeastaan luovuttamista sekään?

Erottaisin toisistaan vapaan valinnan ja luovuttamisen. Luovuttaminen on minusta hiukan semmoista pakon edessä tehtyä, tilanteessa jossa ei enää ole valinnanvaraa, se mikä menee, se vaan menee eikä voi valita ainakaan järkevästi…luovuttamisen välttäminen voisi merkitä niin suuria kustannuksia ja jonkin muun menettämistä ettei se tunnu enää käytännössä mahdolliselta tai siotten, kun on kyseessä esimerkiksi vakava sairaus tai kuolema, ei luovuttamista voi paeta suurillakaan kustannuksilla eikä edes yli-inhimillisillä ponnistuksilla. On vain luovuttava ja kärsittävä menetyksensä.

Kahdesta hyvästä valitseminen tai miksei myös kahdesta pahasta valitseminen, puhumattakaan valinnasta hyvän ja pahan asian, tavaran tai työn lopputuloksen välillä, se ei minusta ole niinkään luovuttamista, valintaa se on.

Jos päätän mennä nukkumaan, en voi samaan lukea kirjaa. En mielestäni silti ole kirjan enkä lukukokemuksen suhteen mitenkään luovuttaja tai mitään menettänyt. Se, ettei elämässä voi kaikkea saada , ainakaan yhtäaikaa, ei se kai ole luovuttamiskysymys…realismia se on. Samoin en voi olla yhtäaikaa kännissä ja selvänä. Valitsenpa kumman tahansa niin ei se valinta yksin minusta luovuttanutta tee.

Yhtä asuntokaupantekoa seurasin. Tarjontaa on, voi helkkari sentään, ja nykyisin kun on se autuaaksitekevä netti, niin johan vilisee myytävää asuntoa , ei valinnanvara lopu!
No, se ostaja sitten yhdestä teki kaupat. Siitä huolimatta , ettei tietysti ollut resursseja ostaa kuin yksi asunto kerrallaan, niin ei hän minun mielestäni mitenkään luovuttanut eikä edes luopunut niista sadastatuhannesta muusta myynnissä olleesta asunnosta. Valinnasta oli kysymys. Luovuttaminen ja luopuminen on , kun se omalle kohdalle isoissa asioissa sattuu, raju ja raskas kokemus. Siksi en alkaisi venyttämään sen sanan merkitystä ihan valintatilanteisiin.

Tai miksei, voihan niin tehdä, mutta se on siten ihan eri keskustelun aihe.

Kummallista on että tätä samaa levyä louskutetaan vuodesta toiseen täällä. Tämä keskustelu on ihan niillä samoilla sijoillaan mihin tämän joskus jätin. :smiley: Jos kerran asian kanssa olisi sinut niin mitä ihmettä tuon kanssa enää askaroimaan tai tällä alkoholin juomisen lopettamiseen keskittyvällä foorumilla roikkumaan?

Mutta joo 1970 tuossa aika hyvin puki sanoiksi omatkin tuntemukseni. Kun todellisuutta ei enää jaksa juosta pakoon, niin tulee ongelmasta näkyvä ja toipuminen voi vihdoinkin alkaa. Ja totta on myöskin se että on tämä matkanteko kovasti helpompaa kun osaa ja uskaltaa pyytää apua silloin kun semmoista tarvitsee. Yhdessä pääsee huomattavasti pidemmälle kuin yksinään.

Juomisteemaan vois vielä hetkeksi palata.
Jos nyt päättäisinkin että lähdenpä tästä kapakkaan ja ryhdyn nauttimaan alkoholipitoisia juomia, niin ei se enää mikään luovuttaminen olisi. Valinta se olisi.

Kun ei ole mitään sellaista joka minua painostaisi tai houkuttelisi tai manipuloisi juopotteluun. Ei siis olisi mitään sellaista ulkopuolista voimaa jolle siinä periksi antaisin.

Kovin epätodennäköistä tietysti tuollainen valitseminen olisi, mutta se nyt ei tässä pohdiskelussa olennaista olekaan.

Niin, vuodesta toiseen tässä on elämä kohtuullisen mukavaa ollut eikä ole taas aikoihin tullut sellaista oloa että missään asiassa luopua tarttis. On se ehkä yksitoikkoista ja saman levyn pyörittämistä mutta on tämä sitten helppoa ja leppoisaakin, tämä elämä tämmöisenään.

Alkaa päivä kallistumaan illaksi, joten ehkä nyt jo voi todeta otsikon mukaisesti että eipä ollut tuon suhteen tässäkään päivässä moitteen sijaa. Mukavasti on mennyt. Onko se sitten jokin uutinen? Edes kertomisen arvoinen? Että menee niinkuin mennä pitääkin eikä ole ollut houkutusta lyödä elämäänsä lössiksi puhumattakaan itsetuhoisista ajatuksista tai jonkun menneisyyden riippuvuuden kaivamisesta esiin ja uudelleenlämmittämisestä

Ei, ei se taida uutinen olla. akoon ne sitten

Mutta mukavaa se on, kuulkaas, ja tuntuu ajattelun kohteena terveemmältäkin kuin se eilinen jutustelu jossa minäkin jo aloin elämän varrelle osuneita murheita ja huonoja aikoja kaivelemaan ja esittelemään. Se oli tarpeetonta, myönnän.

Nin, mitään varsinaisesti uutisen arvoista ei tähän päivään mahtunut. Semmoisesta asiasta olin mukana keskustelemassa, parille johtavalle kunnallispoliitikollekin sitä selitettiin, että kun antavat vammaisille niitä asiointiin tarkoitettuja taksimatkoja, muutaman kuukaudessa, niin pientä säätöä kaipaisi sekin. Useimmissa kunnissa ja kaupungeissa se toimii kivasti. Vammainen maksaa sen omavastuuosuuden, bussilipun hinnan, taksiyrittäjä laittaa lopusta laskun sosiaalitoimelle.
Helppoa kuin heinänteko.
Täällä ovat keksineet että ei noin, ei. Maksakoon kukin itse ensin koko summat, kerätköön kuitteja ja postittakoon sitten kuukauden päästä ne kunnan katseltavaksi. Lappusirkusta vanhuksille joilla ei välttämättä enää kynäkään niin kädessä pysy. Ja kun ei olisi varaa sijoittaa siitä pienestä eläkkeestä kuukaudeksi makaamaan niitäkään kymppejä tai satasia.

Sosiaalijohtajaltakin jo kysyttiin, mutta hänen kantansa oli ettei tämmöisiin nyt aleta puuttumaan, odotellaan että sote tulee ja korjaa kaiken.

Juu, semmoisissa asioissa tänään olin mukana. Se on sitä vertaistukea sekin että minä ja muutama muu joilla on vielä terveet jalat kuljetaan juttelemassa tämmöisiäkin asioita jotta ne aina joskus hiukan johonkin päin liikahtaisivat.

Jaa juu, tuo asia kun ei liikahtanut sosiaalijohtajan kanssa käydyissä neuvotteluissa, niin eikös vaan olekin siunattu asia ettei porukka luovuttanut, yrittääpä vaikuttaa muita reittejä pitkin. Ei luovuteta, ei, kun oikealla asialla ollaan.

Viinanhimon edessä antautuminen on muistissa, muistojen ketjussa. Vae victis, sanoi entinen voittaja.

Moni kai heittäytyy rähmälleen ja antaa virran viedä useammankin kerran. Mikäs siinä, niin kauan kuin vielä kuitenkin rähjäisenä ja kolhiintuneena rantaan ajautuu ja voi yrittää uudestaan.

Pääasia meillä selviytyneillä on se, että viimeinen kerta päättyi voittoon, tolpillaan pysyttiin eikä antauduttu.

Ei tietenkään sekään ole varmaa etteikö yhdelle tai toiselle kävisi niin että uudestaan semmoiseen malliin eläminen menisi että luovuttaminen tuon tai jonkun muun asian suhteen eteen tulisi. Ja jos tarkkoja ollaan, niin melko varmasti tuleekin. Itsekullekin tulee ainakin kuolema vastaan, ja semmoista ei ole kuulunut ettei sen kanssa olisi joutunut periksi antamaan kun se on kohdalle sattunut. Mutta senkin tiedon kanssa voi ihan hyvin elää, sitäkään ei kannata alkaa etukäteen murehtimaan. Eletään tämä elämä ja se siitä. Kyllä tämä kuitenkin elämisen arvoistait on.

Ja ainakin minulla loppujen lopuksi ihan kivaakin. Ei hajuakaan mistään minkä takia pitäisi luovuttamaan ruveta.

Niinhän se on, että hyvästä kannattaa pitää kiinni ja huonosta luopua. Ja vahvempansa edessä kannattaa luovuttaa, onpa se vahvempi vaikkapa vastapelurin eleistä aavisteltu värisuora.
Viime viikollakin, kun kävin jossakin, sain ison palan hyvää vadelmakakkua, kun joku muisti päivälleen, milloin oli luovuttanut vahvempansa edessä. Hyvää kakkua olen saanut ennenkin joskus, ja aikomus on pysyä semmoisia tarjoavassa porukassa, ihan vaan päivä kerrallaan. Ja joskus olen itsekin tarjonnut sellaista kiitollisuuskakkua tutuille ja ihan tuntemattomillekin.

Tänään et ole yksin

Niinhän se on.

Ne elämän isoimmat luovuttamiset iskevät lujaa ja raapaisevat sen verran syvältä että päivämäärä jää helposti mieleen.
Kun kohtalon isoluinen kämmen syvältä kouraisee, siinä on isokin mies henkisesti polvillaan, eikä varmasti samana päivänä nouse. Eikä niitä päiviä ilolla juhlita, ei tosiaan.

Niitä on eteen tullut. Ei niin monesti mutta sen verran etten just lisää kaipaisi.

Harva niiltä välttyy, ja se lohtu asiassa on että aika, viikot ja kuukaudet, pehmentävät, armelias unohduksen verho vähitellen antaa levollisen olon ja jaloilleen nousu sitten vaan tapahtuu. Luovuttamisen, tärkeidenkään menetysten jälkeen ei kannanata jäädä tuleen makaamaan. Ei märehtimään asiaa, ihmisellä on ihmeellinen kyky koota itsensä vaikka joskus tuntuu että palaset ovat levällään ja huutavat toisiaan.

Selvitty on, ja joltain osin olen minäkin vahvempi, niiltä osin joissa kipu kovimmin hiersi . Kun huomaa taas kerran että tuostakin voi ihminen läpi mennä,luopumatta itsestään, elämäänsä luovuttamatta, niin kasvua tapahtuu. On siinä vanhassa sanonnassa ainakin puolet totta; mikä ei tapa, se vahvistaa.

Mutta, mitäpä tässä näitä.
Taas kerran, on se vaan siunattu asia ettei tänäänkään mitään semmoista vastoinkäymistä tullut että olisin uskoni elämään ja iloni huomisen odotuksesta heittänyt. Hyvä on taas tässä rauhoittua iltahetkiin, lämpimässä sateensuojassa haukata jotain helpostilaitettua ruokaa, selailla nettiä, lueskella, painaa sitten päänsä tyynyyn ja pussuttaa siinä kuin pieni porsas uutta aamua odotellen.

Ottamatta kantaa itse luovuttamiseen, Friedrich Nietzschen kommentti. Itse en suoralta kädeltä niin reippaasti lähtisi yleistämään, että mm. koulukiusaaminen, pedofilia ja seksuaalinen ahdistelu vahvistaisivat uhria.

Sodissa traumatisoituneet omaa varjoaan pelkäävät sotainvalidit ovat luku sinänsä.

Mutta tuossa sanonnassa lienee kuitenkin totta se toinen puoli, kyllähän epäonnistumiset tai muut kolhut aina toisinaan vahvistavatkin.

Silti, kommentoin tätä siksi että tuo sanonta on aina kuulostanut minusta koulukiusaamisen kohteeksi aikoinaan joutuneena niin ääripöljältä. Minkäänlaista vahvistumista en koe kiusaamisien ansiosta saavuttaneeni.

Mielestäni Tyhjänpyytäjä on aivan oikeassa.
Kaikenlaiset yleistävät fraasit ja asioita yksinkertaistavat iskulauseet ovat juuri sellaisia.

Joskus totta, ehkä useinkin.
Joskus taas aivan päinvastoin; törkeintä valetta ja pahimmillaan, omalla kohdalla kaukana realiteeteista olevina, leimaavan ja syyttävän tuntuisia.

Vaikkapa juuri koulukiusatulle tai muuten syrjitylle heitettynä tuokin lause “mikä ei tapa, vahvistaa” voi tuntua todellisen tilanteen ja tapahtumasarjan vähättelyltä, jopa siltä että ihmisen pitäisikin olla mielissään siitä että on saanut tällaisen tilaisuuden “vahvistumiseen”.

Lauseketta kääntelemällä ja “tulkitsemalla”, kut en usein kehotetaan yleistävien hokemien kohdalla tekemään, sitä tietysti voi lieventää ja etsiä jotain joka kuitenkin sopisi käyttöön… Hokemia , ja tullaan käyttämään, mutta niidenkin kanssa pitäisi muistaa ettei ainakaan niihin vetoamalla voida todistaa mitään yleispätevästi oikeaksi. Asioita ei vaan voi sillä lailla niputtaa samanlaisiksi kaikkien kohdalla.