Moikka Toivoton!
Luin sun kuulumiset tuosta edeltä… onhan niistä oloista varmasti nousemista mutta kyllä sä nouset. Jokainen meistä, joka tuntee the Mr Morkkisen, varmasti sanoisi sulle samaa.
Jos työt tuolla sulla loppuisi, Suomessa työt ei kyllä lopu. Ja hyville tyypeille työtä löytyy aina?
Hei Toivoton.
Kuinka sun olo ja elo?
Peili huurtuu sitä kohti hengittäessä eli olen hengissä.
On kieltämättä ollut vaikeita aikoja. Raittiuden ja mielenterveyden ylläpitäminen on mennyt yliyrittämiseksi ja valmista ei meinaa tulla eli sellaista henkistä tasapainoa, rentoutta ja hyvän olon tunnetta ei ole ollut edes horisontissa. Pitäisi kai lakata yrittämästä ja jotenkin hyväksyä omat heikkoudet, omat sairaudet, oma persoona….eli oma itsensä. Sitten pitäisi vielä osata olla sinut menneiden asioiden kanssa. Olen nimittäin mestarivatvoja. Mister Syyllisyys. The Häpeä.
Joissain ketjuissa oli ajatuksia herättäviä kirjoituksia häpeästä. Minun piti niihin ketjuihin jotain kirjoittaa, mutta en jaksanut. Minulla on aivan järkyttävä häpeän ja syyllisyyden taakka harteilla. Koko ajan mieleen putkahtaa paska-asioita, joita olen kännissä tehnyt. Tai siis osaahan en muista, mutta minulle on kerrottu. Milloin häpeäpiirissä pyörivät lapset, milloin suku, milloin työkaverit, milloin bändiaikoina yleisö…. Aivan hirveä pinkka kirjoituksia häpeästä elämäntarinassani. Ja kaikki kirjoitettu musteena viina.
Olen niin helvetin kyllästynyt jatkuvaan häpeään. Olen lukenut tuhat teosta tyyliin irti häpeästä ja syylisyydestä. Mikään niksipirkka ei vain kolahda. Samaa pashaa samassa paketissa päivästä toiseen + yöt, kun ei nukuta. Mitä se armollisuudessa itseä kohtaan oikein tarkoittaa? Osaisiko joku tästä kertoa ihan oman kokemuksen pohjalta.
Moi!
Häpeä ja syyllisyys ovat vaikeita tunteita, eikä niistä, kuten suorittamisestakaan ole helppo päästä irti. Se yrittäminenkin karkaa suorittamiseksi ja taas hävettää, kun ei onnistu. 
Olin koulukiusattu koko kouluajan ja se on raskasta. Ehkä sinullakin työpaikan tilanne osaltaan ylläpitää tai pahentaa masennusta?
Omaan ketjuuni jo sinulle vastasinkin ja kirjoitin myös ajatuksesta otaa jonkinlaista “lomaa” suorittamisesta ja yrittämisestä. Tunnin tai päivän kerrallaan. Jos se ei väkisin puskemalla ole onnistunut, voisiko se onnistua vahingossa, kun lakkaa yrittämästä. Ehkä jos edes hetkittäin pääsee tilaan jossa ei pyri mihinkään, eikä minkään tekemisen tarvitse palvella mitään päämäärää, voi saada kiinni siitä tunteesta, että riittää, saa olla sellainen kuin on. Sen oman tuntinsa tai aikansa saa vaikka murjottaa sohvalla tai metsässä kuusen alla a olla sillä milelelä kuin on.
Usein alkoholiongelmastakin toipumista edeltää hyväksyminen ja myöntäminen, jonkinlainen antautuminen. Ehkä sama auttaa hankalissa tunteissakin. Hyväksyy sen, että tuntee herkästi häpeää ja syyllisyyttä, on taipuvainen suorittamiseen, mutta asia ei välttämättä tule olemaan niin ikuisesti, vaikka nyt näin on.
Poppakonsteja näihin vaikeisiin ongelmiin ei ole. Aina on iso askel, jos olo edes hetkittäin hiukan paranee.
Hyvää tätä päivää!
Hyvä jos peili edelleen huurtuu?
Tuskan tunteneena voin myös yhtyä tuohon, että täytyy vaan hyväksyä tapahtuneet jutut sellaisina kuin ne on. Sä, eikä kukaan muukaan, voi niitä enää muuksi muuttaa. Mutta…
kukaan ei varmaankaan oo kuollut tekojesi seurauksena enkä usko että muutakaan kovin rikollista olisit tehnyt. Elämä jatkuu aivan varmasti, ja usein se joka mokia kaikista parhaiten muistaa oot sä itse. Muut ei, koska niillä on ne omat mokansa muistettavana…jokainen mokailee, ainakin omasta mielestään uskoo niin tehneensä. Tässä tämä ympyrä sulkeutuu: et säkään kaverin mokia muista niin tarkasti kuin omiasi, ja se parka se luulee sun muistavan kaikki sen omat?
Aattele Toivoton sä myös niin, että sä voit valita. Ja mitä ikinä valitsetkin, se on sulle varmasti sillä hetkellä ok.
Juon tai en juo. Myöhemmin voin valita toisin. Sä saat päättää.
Elämässä ei ole absoluuttista oikeeta taikka väärää… hakattuna kiveen oikeastaan missään asiassa. Kunhan ei tahallisesti satuta ketään toista
Ja hyvin palkitsevaa itselle on pyrkiä auttamaan toista tai toisia. Onko sun lähellä ihmistä jota voisit jollain tapaa auttaa? Tee se jos voimavaroja itselläsi yhtään on.
Olen tuota auttamishommaa miettinyt. Hurjimmillani ajattelin realisoida vähän omaisuuteni ja ostaa menolipun jonnekin kauas kurjuuden alueelle, jossa voisin vapaaehtoisesti auttaa ihmisiä. Onhan mulla hoitajan paperitkin joskus hankittu .
Mutta nyt olen kuin koteloonsa talvehtimaan ryöminyt perhosen toukka. Ihan vain omissa oloissani. Enkä jaksa muita ihmisiä kuin joten kuten kauppareissulla.
Moikka.
Tosiasia uskoakseni on se, että kun tarpeeksi näkee ja kokee riittävästi ehkä vielä isoimmissa määrin kurjempaa ja pahaa, ihminen oppii suhteuttamaan omat juttunsa tiettyihin mittasuhteisiin. En tiedä onko oikein taikka väärin mutta voi auttaa.
Ja eiks siitä toukasta kuoriudu ajan kanssa kuitenkin aina se ylväskaunis, upea perhonen.
Toisaalta jos on huonossa kunnossa, voi olla viisastakin noudattaa neuvoa “happinaamari ensin itselle ja sitten pystyy auttamaan muita”. Jos siltä tuntuu on oikeus olla terveesti itsekäs ja hoitaa oma terveys kuntoon ensin. Auttamisenhalu ehkä herää sitten kun siihen on voimia.
Pieniä myötätuntoisia eleitä ja auttamista voi tietysti tarjota ohimennen arjessakin, ne ovat kohtalaisen helppoja ja tuovat hyvän mielen molemmille, eivätkö sillä tavalla sido ja aiheua suorituspaineita, jos oma toimintakyky vaihtelee paljon.
Muiden auttaminenkin on joskus pakoa… Keskittymällä muiden ongelmiin, voi työntää omat käsittelemättömät ongelmansa taustalle. Sillä saattaa joskus hakea samaa kuin juomisella ja muilla riippuvuuksilla… myös läheisriippuvuudella.
Voimia sinulle Toivoton ja edes pieniä ilon pilkahduksia ahdistuksen lomaan!
Apu ja tuki tiukoissa paikoissa, olipa sitten vertaistukea taiks muuta vaan kuviteltavissa olevaa, se on ollut monelle se ainut väylä takaisin elämään…sekä tuen antajalle että sen saajalle. Antaessaan saa. Niin se on.
Kiitos teille!
Olen antanut itselleni luvan pysyä toistaiseksi irti kanssakäymisestä ihmisten kanssa (pois lukien lapset, plinkki ja kaupan myyjä). Ei ole pakko olla keneenkään yhteydessä tai ylipäätään kommunikoida kenenkään kanssa jos ei jaksa ja koska nämä tilanteet vievät aivan tolkuttomasti voimia. Minun on paras paha olo silloin, kun saan olla rauhassa. Sain tähän myös ”reseptin” psykiatrilta, jonka luona kävin viime viikolla. Tosin sairasloma alkaa lähestyä loppuaan ja sitä myötä hiipii paniikki…
Ihan parasta on tajuta se, että itsellä on se täysvapaus valita…ja kun oikeastaan kaikki on kamalaa ja pahaa, viisainta on valita se vähiten kamala. Sä oot hyvin viksu, Toivoton. Itsesuojeluvaistosi toimii?
Hyvä homma! Ei siis tuo paniikki, vaan kanssakäymisrajaus, johon sait tukea tohtoriltakin.
Varsinkin uupuneena tai masentuneena mielen valtaa helposti ärtymys kun tuntuu, että “aina joku on vaatimassa jotakin”, kun pelkkä oleminen vie kaikki voimat.
Marko Annalahan taisi kertoa, että hän huomaan kuntonsa huonontuneen, kun värit katoavat ja ei jaksa innostua enää niitsä pikkujutuista joista normaalisti innostuu.
Minulla ärtymys on yksi merkki ja se, että koiran halutessa ulos, ensimmäinen ajatus on “taasko tuota on lähdettävä viemään” Koira sinänsä on kyllä mainiota seuraa ja tekee suuren palveluksen kun vie minut ulos huonoinakin päivinä. Olo on usein parempi sen jälkeen, jopa silloin kun olemme pistäytyneet vain nurkan takana kovan pakkasen takia.
Tiina Raevaara (olikohan kirja Minä, koira ja yhteiskunta) on kertonut, ettei aina jaksa ihmisten seuraa, mutta koiran seura ei samoin kuormita, päinvastoin. Ehkä ihmisten seuraa siis ei vaan aina jaksa ja silloin voi vetäytyä kammioonsa potemaan tai mietiskelemään.
Pidetään itsestämme kuitenkin kaikki huolta. Ei työttömiksi eikä ainakaan juomisen vuoksi vajaakuntoisiksi?
Miten sä?