Kiitos kysymästä ElluXX. Tekisi mieli sanoa, että kuumaa perjantai-iltaa viilentää kylmä sydän. Nyt pitäisi olla ulkona ja nauttia kesästä. Mökkeillä. Veneillä. Olla terasseilla ja ei tapahtumissa. Käyskennellä luonnossa. Uida. Ja niin edelleen. Minä haluaisin vain maata sängyssä. Maata ihan hiljaa. Olla tekemättä mitään. Joka tuutista tuleva ”kesäily” saa minut hermostuneeksi ja ahdistuneeksi. Tuntuu, että nyt pitäisi viettää kesää. Nyt pitäisi nauttia kesästä. En jaksa. Haluan paeta.
Mukava kuulla, että sinulla on mennyt kohtalaisesti. Kohtalaisesti meneminen on minusta riittävää. Ja hienoa, että et ole kolmeen viikkoon juonut. Mitä verikokeita sinusta otetaan? Ja tarkoitatko, että jos tulokset ovat hyvät, niin se antaisi sinulle luvan juomiselle? Voisitko ajatella niin, että hyvät verikoetulokset kannustavat sinua olemaan juomatta? Itse ajattelin, että en halua enää elokuun kontrollissa samanlaisia arvoja kuin hiljaittain otetuissa kokeissa. Pidän siis tavoitteena, että elokuussa saan labroista hyvät tulokset, jonka jälkeen tavoitteena on pitää tuloksista kiinni eli korkki kiinni.
Ymmärrän, että sinua pelottaa. Minuakin pelottaa, kun taas kerran huomasin alkoholin valtavan voiman. Mutta voisiko se olla hyvä asia, että sinua pelottaa? Kertoisiko se, että olet tunnistanut ongelman ja mahdollisen juomisen petaamisen, jolloin voit teoillasi vaikuttaa siihen, ettet tartu pulloon? Voisitko ajatella, että pelko toimii kilpenä juomisen haluasi kohtaan?
Kirjoita ihmeessä tuntemuksistasi ja peloistasi. Otetaan tavoitteeksi se, että vaikka juomista petaisikin, niin ei hypätä sen petauksen syleilyyn. Ollaan yhdessä vahvoja.
Minä olen kokenut niin, että juuri riippuvuus PAKOTTAA juomaan. Sen tuottamat ajattelumallit pukevat todellisen vapauden pakottavaksi vankilaksi, jossa nimenomaan pitäisi juoda tai pitäisi tehdä niin tai näin, ja juomiselle tulisi löytää syy, selitys tai lupa. Kun mietin, keneltä, voin tätä hetken pohdittuani vastata, etten keneltäkään. Kyllä minä SAAN juoda, mutta se olen yksin minä, joka juon tai olen juomatta. Edelleen tätä mietittyäni joudun toteamaan, ettei minulla olisi muita syitä juoda kuin oma päätökseni satunnaisen mieliteon tunteen vallassa. Yritän suhtautua siihen niin, että mieliteko on tuon riippuvuuteni tuottama tunne, joka menee ohi ihan yhtä lailla kuin se jostain ilmestyikin. Mitään inhimillistä välttämättömyyttä se ei edusta, se ei ole mikään minussa oleva tarve. Sen alle kätkeytyy jotain, joka ilmenee juomahimon tunteena. Väsymystä, kyllästyneisyyttä, pelkoa, epävarmuutta, surua, riippuvuutta itseään? Sen yritän selvittää siten, että annan tuon tulleen tulla ja olla päällä sen aikaa kuin se on. Tiedän etten pääse siitä eroon sitä kieltämällä tai sitä mihinkään pakottamalla. Tiedän myös sen, ettei riippuvuus hellitä otettaan kuin ajallaan, ja sitä aikaa tarvitsen. Tiedän myös sen, ettei riippuvuus pysy voimissaan kuin ruokkimalla sitä, joten jokaisella pakonomaisella ja automaattisella juomiskerralla vain siirrän eteenpäin tätä vaivaa, joka on kuitenkin joskus nähtävä: se, että lopetan riippuvuuteni vahvistamisen juuri juomisella. Sillä se on minulle pakottaja, vankila.
Tuli mieleen, että tuon kesäilymeiningin vastenmielisyyden tunnen minäkin, mutta tänä kesänä olen jo ehtinyt kesäillä omillakin ehdoin eli tavoilla, joista itse pidän. Ne tavat liittyvät juuri omaan elämäntilanteeseeni ja siitä nouseviin tarpeisiin. Olen ollut todella uupunut ja stressaantunut pitkään joten olen levännyt ihan reilusti. Pikkuhiljaa olen jaksanut tehdä muutakin, olla rauhassa, tekemättä mitään tai tehden jotain pientä, jos on sattunut huvittamaan. Olen alkanut tehdä TRE-harjoituksia päivittäin. Ensin sain puretuksi sillä kehoni stressiä ja päällimmäisiä jännitteitä, nyt tuntuu jo jonkinlainen tasapainottuminenkin alkaneen. Mutta näin vain vähin erin. En ole ainoastaan juomatta päivän kerrallaan, vaan ennen kaikkea minä toivun päivän kerrallaan. Tavoittelen päihteetöntä elämää enkä sellaista saisi, jos keskittyisin vain juomatta olemiseen: yritän keskittyä myös siihen, miten tätä elämää eläisin niin, että jaksaisin sitä paremmin ja ehkä edistyttyäni sitten myös sitä, mitä olisi onnellisuuteni tässä elämässä. Nämäkään eivät hetkessä tapahdu, hetkessä tapahtuisi vain puolen tunnin nousuhumala ja kuuden tunnin oksettava yritys pitää sitä yllä, mitä ei voi pitää yllä myrkyillä ensinkään.
Kolmen viikon raittius on todella hyvä pohja! Itse en ole ollut kuukausiin niin pitkään raittiina ja kuljen epävarmana kohti kahta viikkoa, joka sekin tuntuu tässä vieroittumisen vaiheessa vain saavutukselta. Lyhyt aika, mutta kuvaakin hyvin, miten tiukassa pinteessä ihminen voi olla, kun hän on tottunut tottelemaan mielikuvitukseen kehittämänsä käskijän, riippuvuuden, valheita: pitäisi, on lupa, muutkin juovat, aivan kaikki juovat… juomista joka paikassa ja päälle vähän ”suomalaiset juomatavat” -selittelyä. Riippuvuudessa ajattelumallit muodostuvat tällaisiksi, varmaan meidän kaikkien päissä.
En pysty muuhun kuin suhtautumaan omiin pakkoajatuksiini epäluotettavan lähteen deep fakena, joka ei mitään muita päätelmiä löydä ajatuksista kuin väistämättömän juomisen. Jokin ne ajatukset laukaisee, ja se on jokin tunne. Tunteen aktivoi jokin tarve, joka yrittää ilmoittaa itsestään ja johon tässä vääristymässäni reagoin (riippuvuuteni ehdollistamana) juomishalulla. Halu haihtuu ajallaan muttei siihen juomalla. Minua auttaa se, kun juon esim. ison lasin tai kaksi vettä, syön, liikun rauhallisesti (jos juomishimon vallassa harrastan liian kovaa liikuntaa, se vain kiihdyttää minua entisestään) tai jotain muuta tällaista. Juomishalun olen usein huomannut kertovan myös siitä, etten ole nukkunut riittävästi tai että olen liiaksi stressaantunut. Näin pääsen vähin erin myös kartalle itsestäni paremmin ja itse asiassa tätä edistymistä olen havainnut tapahtuvan paljon nopeammin kuin olin uskonut. Siksi en enää jaksa laskea päiviä, kauanko olen ollut juomatta vaan mieluummin päiviä, jotka olen elänyt itselleni parhaaksi: en pakosta vaan siksi, että saan tehdä myös niin. Olen huomioinut senkin vaihtoehdon, että jollain alitajuisella tavalla olen voinut myös rangaista itseäni juomisellani, sillä olen hyvin syyllisyyteen taipuvainen ihminen ja minulla on häpeäni. Itsetuntoni on ollut melko paskalla tolalla viime vuosina ja olen ajautunut identiteettikuvitelmaan kuin en mitään parempaa ansaitsisikaan kuin alituisen mokailemiseni. Myös tätä vastaan käyn, kun lakkaan tottelemasta tällaista harhakäsitystäni.
Naurismäki, sulta hienoa pohdintaa kaiken kaikkiaan. Mulle riittää ymmärrys: juominen ruokkii sitä uinumassakin ollutta riippuvuutta. Ja jo yhdestä voi ralli alkaa. Kiitos ei.
Mukavaa iltaa.
Joo ei tarvitse kesäillä, vaikka se näillä leveysasteilla melkein velvollisuudeksi koetaankin. Itsekin olen levännyt tosi paljon ja yrittänyt olla stressaamatta mistään. Vaikka some ja tuttujen jutut tuuttaisivat mitä kivaa puuhaa ja suoritusta, niin minun leponi ja vaalea nahkani ovat nyt aivan ok. Olen sitäpaitsi haaskannut todella paljon aikaa tissutteluun ja krapulaan, ei tämä latailu sen vähempiarvoista ole.
Nyt on kuitenkin otettu sellainen askel, joka hyvin todennäköisesti lisää meidän jokaisen elämään roppakaupalla laadukasta aikaa käytettäväksi. Voidaan ihan hyvällä omatunnolla “tuhlata” vielä vähän. Tsemppiä!
Kiitos kirjoituksistanne ja erityisesti Naurismäelle hyvistä pohdinnoistasi.
Minulla tämä juomattomuus menee suorittamiseksi. Itse asiassa en osaa ottaa ollenkaan rennosti. Suoritan töitä, liikuntaa, isyyttä puolisona olemista, juomattomuutta jne. Suoritan jopa juomattomuutta. Rentous, hyvä mieli… missä ne ovat? Ja niin kauan kuin suoritan, tulen ajamaan itseni taas aivan loppuun, jolloin millään ei ole mitään väliä, en jaksa ja tartun pulloon. Perkeleellinen kierre, joka on toistunut läpi alkoholin kyllästämässä elämäni. Enkä saa tätä kierrettä poikki, vaikka sen järjellä tiedostan.
Huomenna juhannus. Tekisi mieli vetää unilääkkeitä sen verran, että herään vasta maanantaina. Tosin nyt ahdistaa sen verran, että en oikeastaan haluaisi herätä enää ollenkaan.
Juotattaakin, mutta jos siihen ryhdyn, niin maan päällinen helvetti on tosiasia ja pelkään pahoin, että tämän maan päällisen helvetin jälkeen pääsen tai joudun oikeaan helvettiin.
Ei saa mistään kiinni. Päivät ovat yhtä synkkyyttä. Ja pitäisi jaksaa perheillä yms. arkista . Ennemmin jäisin sängyn pohjalle. Vaikka kuinka lukisin ja tavallaan myös sisäistän ihan järkeviä ajatuksia, joiden avulla pitäisi jaksaa, niin ei vain onnistu. Tunteet huutavat järjen äänen kuulumattomiin.
Kuulostaapa kurjalta, voi että. Kunpa voisin sanoa jotain järkevää, mikä oikeasti parantaisi oloasi. En kuitenkaan osaa, joten voin vain toivottaa uskallusta hakea tarvittaessa apua. Ja tarvittaessa ei tietenkään tarkoita viime tipassa, kun ei enää muuta vaihtoehtoa ole. Ihanaa kuitenkin, ettet syvistä vesistä huolimatta ole tarttunut pulloon. Mutta ei tuollaistakaan pidä joutua kestämään. Voimia!
Tuo suorittaminen on tuttua. Sitten kun suorittaminen ei jostain syystä jatkukaan, tyhjiö täytyy alkoholilla.
Minullakin vähän sama juttu, on tämä alkoholin kyllästämänä elämäni, jossa olisin tietysti tehnyt toisenlaisia valintoja, jos alkoholinkäyttö ei olisi ohjannut elämääni.
On suoritettu akateeminen tutkintokin, mutta hakeuduin alalle siksi, että halusin opiskella, jotta minäkin olisin “jotain”. Halusin näyttää suvulleni olemalla ensimmäinen kouluttautunut, ettei minua enää painettaisi alas. Katkeruuden tunne onkin ollut läsnä, kun vakityöllistyminen onkin ollut niin pirun vaikeaa. Miksi lähdin korjaamaan huonoa itsetuntoani ulkoisilla statuksilla? Juhlapitoisessa opiskelijaelämässä esitin etten juo. Join yksin. Totta suoritin sitäkin roolia nauttimatta aidosti siitä mitä tein.
Tällaiset suorittajat taitavatkin olla just niitä pahimpia alkoholisteja. Tarve juoda on niin syvällä.
Totta Elohiiri. En ole tarttunut pulloon. Ei ole tehnyt mielikään, koska ahdistus ja masennus moninketaistuisivat juomisen lopetettua. Ja toisaalta taas, ei nyt huvita juoda niin paljon, että viimeistä krapulaa viettäisin arkussa.
Joku hetki kerrallaan meininki tässä on päällä ja toive siitä, että joku hetki olisi toista parempi ja että näitä parempia hetkiä alkaisi kertymään.
Hei kovasti tsemppiä sulle. Kyllä sekin jollain tasolla mua auttaa, kun jotenkin sisäistän sen, että alko on oikeasti myrkky. Sinne mainitsemaasi arkkuun kun ei välttis niin kauhea kiire meillä vielä ole. Eihän?
Käyn aikamoista kamppailua psyykkeeni syövereissä ja välillä siellä nousevat esille myös vaihtoehdot itsemurhasta. Melkoinen myllerrys, jota koetan tukahduttaa ja jatkuvaa ajattelua väsyttää mm. kovalla liikunnalla. Tosin vituittaa, että menee liikaa karkkia pahan mielen lohdutukseen, jolloin liikunta menee hukkaan, paino ei putoa ja tunnen olevani mielen lujuudeltani ameeban tasoa.
En pysty hallitsemaan mieltäni, mieleni hallitsee minua.
Hei
Toivottavasti mielesi on parempi just nyt. Kovin synkiksi jos ajatukset menevät, kannattaa kääntyä ammattiavun puoleen, eikö totta. Liikkumaan ehtii sitten kun siihen oikeasti into löytýy, makeisten syöminen on täysin sallittua olon kohentamiseen jos siitä kerran apua saa. Mä pidän mättöpäiviä sokerin yms suhteen silloin tällöin, ehkä kerran parissa viikossa, muutoin kyllä vältän kokonaan. Tsemppiä ja voimia sulle. Täällä kun ikkunasta nyt ulos katselee, aamu on kyllä niin kaunis kuin ikinä olla voi.
Kyllä tuo mielenmyllerrys ja itsetuho ajatukset ovat tuttuja minullekin, ei tosin enää, mutta raittiuden alussa oli synkkä aika, välillä hetken ihanaa kun tajusin etten ole juonut enää moneen viikkoon. Hetken aikaa oli rauha päässä. Joku sitten sanoi että tarraa kiinni siihen rauhalliseen hetkeen, koska sellaista se tulee olemaan ajan kanssa kun et enää juo. Ja olin jossain luennolla jossa lääkäri kertoi miten alkoholi vaikuttaa aivoihin ja mieleen, miten masennus pahenee juodessa ja että se sitten pikkuhiljaa paranee kun juominen loppuu. Ensinhän se oli kamalaa tuntea selvinpäin kun ei saanutkaan sitä turruttavaa ainetta enää aivoihin. Itse en sitä edes oikein tajunnut kuinka olin hermoherkkä ja ärähtelin, läheiset sen jälkeenpäin kertoi kuinka vaikeaa minun kanssa oli olla. No, onneksi he jaksoivat.
Mutta on raittiinakin aikoja jolloin synkkä mieli palaa, mutta kun sen jo tajuaa niin osaan, kait, ainakin kuvittelen niin, käyttää niitä “työkaluja” joita alkuraittiuden aikana sain. Eli, ei kannata jäädä sinne sohvalle makaamaan, vaan jonnekin muiden ihmisten seuraan, juttelemaan, nauramaan, pitämään hauskaa selvinpäin. pelaamaan jotain pelejä, urheilemaan, harrastukseen, mihin muualle tahansa muttei yksin miettimään synkkiä. Minulla oli tosi vaikeaa lähteä liikkeelle, jonnekkin, en olisi millään kehdannut, viitsinyt, uskaltanut mutta pelko siitä että joutuisin takaisin juomaporukkaan oli suurempi ja lähdin liikkeelle. Mieli vastusti kovasti, kaikenlaisia tekosyitä tuli mieleen ettei tarvis lähteä.
Minua auttoi nuo lääketieteellisten tutkimusten julkaisut joita luin. Tajusin kuinka paljon alkoholi on vaikuttanut minun mieleen, aivoihin, kehoon ja että paranen kun en enää juo.
Herkkujen ja karkkienkin kanssa samalla tavalla olin vain päivän kerrallaan syömättä, ei enempää lupauksia kuin vain yksi päivä.
Kiitos teille viesteistä!
Minulla mielenterveysongelmat eli masennus ja ahdistus polveutuvat ihan lapsuudesta alkaen. Elämäni ensimmäiset 18 vuotta rikkoivat mieleni ja näin kolmekymmentä vuotta myöhemmin olen edelleen rikki eikä korjaussarjaa ole löytynyt. Apua olen hakenut ja sitä saanut, mutta apu ei ole auttanut. Sitten olen tietenkin turruttanut oloa viinalla. Olen sinnitellyt aikani juomatta kilttinä poikana, kunnes olen ajautunut jaksamattomuuden umpikujaan, josta olen hakenut hetken helpotusta aivomatkailulla alkoholin kyydissä. Välillä nämä matkat ovat olleet liian tiheitä ja/tai liian pitkiä.
Tarinani on pitkä monimutkainen, mutta lopputulema on se, että olen väsynyt taisteluun sekä mielenterveysongelmiani että alkoholia vastaan. Olen myös munannut itseni aika perusteellisesti kännissä, joten tuntuu siltä, ettei elämänlangassani ole enää pitoa.
Kovasti koetan parantaa oloani mm. erittäin aktiiivisella liikkumisella ja lukemalla. Yritän vaikka en jaksaisi.
Kuukauden päästä pitäisi palata töihin. Pelottaa jo nyt perkeleesti! Pitäisi olla kiinni yhteiskunnassa. Ei jaksaisi.
Minäkin pelkään tällä hetkellä tulevaa. Ja kaikkea mennyttä. Yritän olla vain tässä hetkessä.
Elämänlanka on kyllä loppuviimein aika vahvaa lankaa. Kannattaa lakata pelkäämästä, sekin syö ihmistä älyttömän paljon.
Se tässä ja nyt- ajattelu on itselle kyllä ollut avuksi. Tai hetki/päivä kerrallaan- ajattelu, mikä täälläkin usein on mainittu. Aikaa vie mutta olo uskoakseni kohenee.
Lempeä kettu kirjoitti: ”Minäkin pelkään tällä hetkellä tulevaa. Ja kaikkea mennyttä. Yritän olla vain tässä hetkessä.”
Näin minäkin yritän. Yksi Itämaisen ajattelun viisaus ( olen lukenut tästä viime aikoina) on, että keskittyy hetkiin, arkisiin hetkiin ja koettaa tehdä ne mahdollisimman hyvin ja niihin keskittyen, ilman kiirettä tai ns. multitaskaamista. Asia kerrallaan, rauhallisesti ja keskittyen. Tässä on minusta ideaa.
Epämiellyttävät kuulumiset: mokasin kai en verran töissä kännissä, että sain tänään postia, jossa oli ns. uhkavaatimus, johon minulta kaivataan vastinetta. Asia ei ole niin yksinkertainen. Juomiseni taustalla oli mm… vuosien kiusaaminen työpaikalla, jonka suhteen mitta tuli täyteen ja tilanne eskaloitui juomiseeni.
Tein väärin ja sitä en kiistä. Mutta itseä päihtymyksen takana oli niin monisyinen ja pitkäkestoinen ihmistääkki, jota toivoisin ajateltavan inhimillisenä tekijänä, kun rangaistusta mietitään. Tosin faktat ja pykälät on lyöty tiskiin, joten eipä siinä taida paljoa olla enää lisättävää. Empatian haku juristilta on kuin hakisi lämmintä halua lumiukolta.
Paskin puoli tässä on se, että toipumiseni eteen on rakentunut häpeän ja syyllisyyden muuri.
Huomenta. Tuttua on tuo kiusaaminen. Sekä lapsuudessa että myöhemminkin. Se ei loppunut ennenkuin päätin (oltuani raittiina muutaman vuoden) etten enää anna kenenkään itseäni kiusata. Ja menin töihin, tein työni ja muut sai tehdä omansa enkä alkanut ystäväksi enää kenenkään kanssa. Tein työn vain rahan takia että sain elantoni. Onneksi työni oli sellaista etten tarvinnut muita sen tekemiseen, en tiedä miten olisin pärjännyt jos olisin joutunut olemaan ryhmässä, varmaankin huonosti, en olisi tainnut sopeutua. Olen huomannut että olen yksinkulkija, ja hyväksynyt sen. Turhaan enää yritän edes ajatelle että johonkin porukkaan menisin, vaikka harrastusryhmäänkään, ei minusta ole siihen.
On vain valittava tie mihin lähtee, muutettava suuntaa jos tie mitä kulkee ei oikein luonnistu. Siinähän se oli viinankin kanssa, minä ja viina ei sovita yhteen, en osaa sitä käyttää ja se aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä.
Nyt kun tätä kirjoitan, kirjoitan lähinnä kait itselleni, selvitän omaa päätäni, mieltäni. kun kirjoitan asiat selkenee. Usein kirjoitan vain sen takia etten koko ajan jauha päässäni jotain ongelmaa vaan kirjoitan sen paperille ja annan olla, aika sen korjaa sitten jos korjaa…
Olen huomannut, että tuo hetkessä elämisen taito on alkanut nyt palailla kuin varkain, näin muutamien kuukausien raittiuden jälkeen. Se taitaa kyllä omalla kohdallani johtua paljolti siitä, että ruutuaika on vähentynyt reippaasti. Olenhan juodessani ollut paljon joko television tai jonkun muun ruudun ääressä, myös niinä hetkinä, kun en juonut. Nyt olen ihan huomaamattani alkanut tehdä muuta, nähdä ympärilläni muuta. Jos herään aikaisin, lähden kävellen töihin sen sijaan, että roikkuisin kahvin ja netin viihdesivustojen ääressä lähtöön saakka. Pieniä juttuja, mistä kertyy iso muutos.
Tsemppiä vastoinkäymisen selättämiseen! Onneksi sekin hoituu kaikkein parhaiten selvinpäin.
Heipä hei!
Olen aiemminkin kirjoitellut täällä ja sinunkin ketjuusi, mutta en muista millä nimimerkillä, kun olen välillä kimpaantut ja tuhonnut tunnarit.
Sama tausta minullakin lapsuudesta ja myöhemmin koulukiusaamisen uhrina koko koulu-ajan. Mielenterveys reistaillut, eikä elämä raittiinakaan ole pelkkää auvoa.
Itsemurhaa lykkäämällä elin varmaan 20v ja tavallaan rasvattu hirttoköysi kainalossa kuljen edelleen, mutta tajusin, että olen jotenkin oppinut ominaislaatuni hyväksymään. Mulla on joko tämä elämä tai ei elämää lainkaan. Raittiuskaan ei kaikkia ongelmia tietenkään poista… ainakan meiltä, joilla sen käyttöön on ajauduttu itselääkintänä pahaan oloon.
Ehkä haluaisin sanoa sen, että ehkä on mahdollista elää kohtalaista, jopa hyvää elämää vaikeistakin mt-ongelmista huolimatta. Jollakin on krooninen leukemia, nivelrikko, crohnin tauti, mulla nämä “vaivat” mitkä on.
Sinäkin olet hienosti kuitenkin jaksanut nousta retkahdusten jälkeen uudestaan raittiuteen. Jos näkökulmaa yrittää vaihtaa (silloin ku pystyy ja jaksaa), niin voisihan tuon karkkipussihommankin kääntää niin, ettei se nollaa liikunnan vaikutusta, vaan liikunta nollaa karkkipussin vaikutukset. Olet jaksanut liikkua ja sen ansiosta paino ei nouse ja kunto pysyy hyvänä, vaikka karkkia syökin.
Pidän urheina sankareina kaikkia meitä, jotka erinäisistä ongelmista ja rankasta taustasta huolimatta riipumme elämässä ja raittiudessa kiinni, vaikka sitten välillä ote lipsuisikinKun lähtee takamatkalta ja vetää rautapainot jaloissa samaa rataa terveempien kanssa, niin se on välillä raskasta. Jollain tapaa olen onnistunut kääntämään luuseri-ajattelun ja itseni ruoskimisen päinvastaiseen asenteeseen; vaikka en aina onnistu, vaikka tulen maaliin ravassa ja viimeisenä, sössin raha-asiani ym ym, olen sitkeä ja urhea. Enemmän sankari, kuin epäonnistuja.
Sitä samaa ajattelin sinusta ja muista täällä!