Siis toi edellinen Vieras olin mä yksin jouluna, mutta unohtui laittaa, kun oon taas aivosumussa.
Olen nähnyt sen elottomuuden holistin katseessa, on kuin mustaa aukkoa katsoisi. Minunkin mukavasta energisestä miehestäni tuli väsynyt zombie.
Muistelin juuri että tämän viime juomaputken aikana kertoi kuinka oma veljensä oli joskus syyttänyt/maininnut, että on eloton katse, kuin kuolleella. Ja semmoiselle kun puhut, tuntuu että valot on päällä, muttei ketään ole kotona.
Yksin jouluna, kakki nuo kärvistelyt, synkkyydet, huomiot epärehellisyydestä, yritys puhua suoraan asiasta - niin tuttua.
Irti ei haluaisi toisaalta päästää mutta yhdessä ei voi noilla ehdoilla olla. Toivotonta tosiaan…
Mun alkkiksella on elävän kuolleen katse, vaikka olis selvinpäinkin. Myös päihdeongelmaisella, jonka kanssa olin aikoinaan naimisissa, oli sama zombikatse. Laitapuolenk kulkijoilla saattaa nähdä saman katseen. Jos silmät on sielun peili, niin on sielu vissiin jo sitten aika mustanpuhuvaksi pinttynyt.
Tähän sätkimiseen tuo vertaislohtua muiden tarinoiden lukeminen. Ehkä joku joskus saa lohtua mun tarinastakin.
Meinaan hiihtolomalla ihan konkreettisesti vaihtaa maisemaa ja hoitaa itseäni, jos se rikkana rokassa auttais tässä tuskaisessa irrottautumisessa.
[quote="yksin jouluna"Meinaan hiihtolomalla ihan konkreettisesti vaihtaa maisemaa ja hoitaa itseäni, jos se rikkana rokassa auttais tässä tuskaisessa irrottautumisessa.[/quote]
Suosittelen. Minun elämääni on ainakin konkreettisesti muuttanut paremmaksi se, että olen lakannut suremasta sitä. että mies ei lähde mukaan ja tuntemasta siitä häpeää tai huonoa omaa tuntoa. Olen sen myötä huomannut, että vaikkapa sukulointiretkelle toiselle puolelle maata on ollut paljon mukavampi ajella, kun saan sen tehdä aivan omien fiilisteni mukaisesti. Pysähtyä minne halua, tai ajaa yhtä soittoa koko matkan. Mies ei ole enää moneen vuoteen osallistunut ajamiseen, vaan vieressä kitannut kaljatölkin toisensa jälkeen, polttanut tupakkaa ketjussa, ikkuna rakosellaan jolloin minua (varsinkin silloin kun nenässäni oli polyyppi) aivastutti vedossa koko ajan. Hän myös kyttäsi nopeusrajoituksia, ja huomautti jokaisesta parinkin kilometrin ylityksestä. Yhtäkkiä hän saattoi huutaa “varo, varo!” kun lähestyimme risteystä. Kun en alkanut jo puolta kilometriä ennen hiljentää, kuvitteli hän, etten ole huomannut koko risteystä. Perillä kyläpaikassa olin jännittynyt, kun pelkäsin miten hän käyttäytyy. Miten onkin niin, että juovuksissa luulee olevansa hauska, ja alkeelliset kerta toisensa jälkeen kerrotut vitsit tuntuvat siitä juoposta kertojasta jumalaisilta oivalluksilta.
Eli nauti vapaudesta!
Vastaukseni jäi vähän torsoksi, kun kerroin vain omista asioistani, ja sitten tuli pitkä puhelu tähän väliin, ja lopetin kuin kananlennon tuon vastauksen.
Eli tarkoitus oli kannustaa sinuakin asennoitumaan niin, että yksin reissuun lähteminen tai muukin yksin (siis ilman juoppiksen seuraa) tekeminen voi olla hyvinkin voimaannuttavaa, siitä kannattaa nauttia ja yrittää sulkea alkoholin vaikutuspiiri ulkopuolelle. Tai sitten, jos siltä tuntuu, voi rauhassa ajatella asioita, ilman häiriötekijöitä. Mikä sitten tuntuukin mihinkin hetkeen sopivammalta, pääasia että saa sitä omaa tilaa, voi keskittyä itseensä ja itselle tärkeisiin asioihin.
Mukavaa hiihtolomaa !
Piristyinkin sitte yöunien kautta. Lisäksi tänään tapahtui pari kivaa asiaa “raha- ja rakkausasioissa”, ihan pikku juttuja, mutta nekin ois tod.näk. menneet multa ohi normialkkiskärvistelyjeni takia: siis jos alkkis ois edelleen saman katon alla.
Voin kyllä selkeästi paremmin ilman hänen ilmapiiriään.
Vielä kun pääsis siitä yli, että haikailujeni kohdetta ei ole oikeasti ollut olemassakaan, ainakaan alkkiskärvistelysuhteeni jälkimmäisellä puoliskolla eli noin 10 - 15 vuoteen ainakaan.
Otti jostain syystä paljon pattiin, kun hän ei vastannut illalla puhelimeen ja kertoi sitten jälkeen päin ihan asiallisesti ja ystävällisesti olleensa saunassa. Oon tullut sattuneesta syystä ihan allergiseksi puhelimeen vastaamattomuuteen hänen kohdallaan, ja sit se, kuinka kepeästi hän kertoi vaan olleensa saunassa. Tietty ihan ok hänen puoleltaan nyt tuo, mutta näin mä vaan reagoin. Mietn sitä, miks mä reagoin niin vahvasti, ja mielestäni raivoa mussa herätti just se, että aiemmin hän samalla tyylillä sivuutti mun kärsimyksen. Nythän hän toki voi sivuuttaakin kun peli on poikki, mutta oli vaan NIIN tuttu tunne.
Mun olo tuntuu nyt mukavalta, vaikka tapasin alkkikseni pikaisesti auton laittamisen merkeissä. Kiva on, että hän nytkin avitti käytännön jutuissa, ei sen puoleen, että naistenkin tulee hallita auton “peruselintoimintojen ylläpito”.
Eroa ja irrottautumista pähkäileville sanon, että kyllä se kannattaa. Mä pääsin tai oon pääsemässä henkisesti eroon aika yllättävällä tavalla, mutta en viitsi sitä kertoa, jotta ei pysty tunnistamaan.
Jos vaan uskaltaa, kyllä asiat järjestyy paremmin kuin mitä elämä oli juopon kanssa.
Mulle tuli tänään yks toivottavasti viimeinen merkki alkkiksen ilkeydenosoituksista, mutta sattuneesta syystä alkkis ilkeilyineen on nyt taakse jäänyttä elämää henkisesti. Ei, en ole syöksymässä suhteeseen kenenkään muun kanssa, pääni selkis vaan ihan odottamattomalla ja yllättävällä tavalla.
Jokainen elämä on arvokas, vaikka läheiseltä se oman elämän arvo meinaa sohjoontua alkkisliejuun ja -suohon. Lähtekää, kun vielä voitte - vanhuudessa lähteminen on vielä vaikeampaa. Ja alkoholismihan on paheneva sairaus.
Kannattaa lopettaa toiveajattelu ja hankkia itselleen alkkisvapaa elämä.
Mä en pystynyt siihen omin avuin, autettuna kyllä. 
Asioilla on tapana järjestyä, on yksi minun suosikkimotoistani.
Jotenkin tässä sinun, yksin jouluna, tarinassasi on samoja piirteitä, kuin minulla. Minunkin eksäni auttelee auto-ongelmieni kanssa tai käy tekemässä lumitöitä (okei, kolmesti käynyt tänä talvena 
, ei voine vielä tavaksi sanoa). Ylipäätään turvaudun hänen apuunsa, jos joku hätä tulee.
Miehelläni oli myös tapana tuollainen puhelinhiljaisuus, joten tiedän täysin, miten turhauttavaa, ahdistavaa, loukkaavaa ja mitä kaikkea muuta se nyt onkaan. Nyt jälkeenpäin mietittynä, ainakin joku kerta puhelinhiljaisuuteen lienee liittynyt toinen nainen…
Tuosta saankin hyvän aasinsillan siihen totuuteen, että minulle selvisi muutama kuukausi eromme jälkeen, että mieheni oli pettänyt minua nähtävästi useamman vuoden ajan jonkun naisen kanssa. Sitä en tiedä, miten tiivis tai “syvällinen” tuo suhde on ollut vai oliko nainen vain joku vakiopano baarireissujen jälkeen, mutta kumminkin. Jollakin tapaa tiedostan sen, että tuo on lopulta suurin syy esim. siihen, etten halua enää yrittää miehen kanssa uudestaan, vaikka hän olisi halunnutkin (toi asian ilmi joulun aikoihin).
Minäkin koen suurta iloa sinkkuudestani. Tuo vapauden tunne, siis vapaus kaikesta ahdistavasta, on mahtavaa! Olen mielestäni myös ulkonäöllisesti “raikastunut” eron jälkeen, kun kaikki yövalvominen, jatkuva ongelmien pähkäily ym. taakka on pois harteilta. Päivääkään en myönnä ikävöineeni takaisin entiseen, vaikka surenkin yli 20 vuotta kestäneen, pääosin onnellisen liittomme päättymistä.
Se toisen naisen tapailu on voinut olla myös samaa barrikaadin tekemistä niin kuin pullonkin kanssa, jos alkkis ei oikein kyennyt (enää) aitoon läheisyyteen ensimmäisen naisen kanssa.
Anyway, hedelmistään puu tunnetaan.
yksin jouluna, pitikö tuo äskeinen tulkita, että alkkiksellasi on toinen vai viittasitko jotenkin minun mieheni touhuihin?
En siis ihan ymmärtänyt, mitä yritit kertoa 
, mutta mitä tulee tuohon “aitoon läheisyyteen”, niin en oikein millään tahdo uskoa, että miehelläni olisi ollut minkäänlaista aitoa läheisyyttä tämän toisen naisen kanssa. Jos olisi ollut, niin olisin kuvitellut, että mieheni olisi lähtenyt juoksujalkaa ko. naisen luokse jo pari vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran ehdotin eroamista. Nythän kävi niin, että välittömästi, kun lopulta erosimme, lopetti mies pitämästä tähän naiseen minkäänlaista yhteyttä. Näin ainakin tulkitsin naisen viestistä, kun hän siinä peräänkuulutti miestäni ja oli selkeästi yllättynyt minun kerrottua, että olemme muutama kuukausi takaperin eronneet. Kyseli vielä, että saako mieheni osoitteen, mutta en sitä antanut, koska halusin suojella miestäni… Kaiken jälkeenkin
Täytyy tosin myöntää, että ei sitä aitoa eikä edes epäaitoa läheisyyttä ollut meilläkään enää viimeisen vuoden, parin aikana. Oletan, että mieheni kunnioitti sen verran minua, ettei halunnut pelehtiä enää kanssani, kun oli “eksynyt” toisen naisen petiin. Luotan siis edelleen siihen, että meillä oli loppuun asti kuitenkin jonkinlainen keskinäinen kiintymys ja arvostus. Itse asiassa, näkeehän sen kiintymyksen edelleenkin niin monin tavoin - puolin jos toisinkin.
Oon hienoisesti epäillyt, että myös “mun” alkkiksellani ois ollut tai on toinen nainen, mutta en tiedä varmasti.
Sori, olin edellisessä kommentissa epäselkeä. Tarkoitin - ja mitä mun mielestä Hemmiina sun miehen touhut myös kuvastaa tosi hyvin: kun erottuanne toinen nainenkin sai “kenkää” - että alkkis ei ainakaan pidemmälle menneessä alkoholismissa kykene aitoon läheisyyteen ekan eikä tokan eikä kuinka monennenkaan naisen kanssa. Koska se läheisyys olisi esteenä alkkiksen ja pullon välillä ja erottaisi alkkiksta pullostaan. Toka nainen voi myös olla “avustavana palikkana”, joka osaltaan luo estettä alkkiksen ja ekan naisen väliselle läheisyysmahdollisuudelle (joka alkkiksen pullorakkauden takia ei koskaan konkretisoidu), mutta en usko, että alkkis kykenee aitoon läheisyyteen tokan naisenkaan kanssa. Jos kykenisi, miksi sitten toka nainen saisi “kenkää” siinä vaiheessa, kun tokasta olisi tullut eka.
Alkkikselle pullo on number one, muut “palikat” on sivurooleissa.
Itse asiassa mun mielestä kyky rakkauteen ei riipu siitä, kuka nainen (tai mies) on kohteena, sitten kun se suhde on alkanut jo. Monet vaan luulee, että vaihtamalla paranee (en tarkoita nyt, etteikö päihderiippuvaista tai persoonallisuushäiriöista “kannattaisi” vaihtaa).
Hyvähän se on, jos edes jotain arvostusta ja kiintymystä jää jäljelle kuormittavan alkkissuhteen loputtua. Mun alkkiksen ja itseni kohdalla en usko, että sitä juurikaan nollaa enemmän on, mutta näillä mennään.
joo, noin se taitaa monesti mennä. Tuntui kun alkkiksella olisi kolo sisällään, ja sitä koloa yritti täyttää viinalla ja parisuhteella. Kun toinen kyllästyy täyttämään koko omaa elämäänsä alkkiksen hoivaamisella ja hakee välimatkaa, tulee kiire kiskoa lisää viinaa ja/tai hommata uusi huolehtija. ja siinä olet musta oikeessa, on ihmisiä jotka kykenevät aidosti rakastamaan, jotkut taas ei kun ne omat ongelmat on niin isot. Siinä ei vaihto auta kuin hetkellisesti, kohta on yhtä tyhjä ja onneton olo. Mun mielestä ei kannata edes pyrkiä alkkiksen kanssa mihinkään ystävyyteen kun ei se tasavertaista koskaan olisi, kantaisi vaan aina ne omat ongelmansa ja oman pahan olonsa mulle eikä jaksaisi edes kysyä miten minä voin. Semmonen 50 kilometrin läheisyys riittää, lähemmäs en halua 
“…eikä jaksaisi edes kysyä, miten minä voin.”
Justiinsa näin. Mulla meni harmittavan monta vuotta tai vuoskymmentä pähkäillessä ja haikaillessa sitä, että miksei silloinen mieheni IKINÄ osoittanut pienintäkään kiinnostusta siihen, miten mä voin.
Tulin soittaneeksi “alkkikselleni” paljolti käytännön asioiden merkeissä, mutta myös siksi, että oloni oli yksinäinen ja oli kai sitä haikailuakin mukana. No, sontaa tuli niskaan täys laidallinen, ja vaikutti siltä, että hän oli alkanut taas juopottelemaan. Eli se on menoa nyt hänen kohdallaan.
Ja mun täytyy pärjätä käytännön asioissakin omin avuin. Tai muilla avuin kuin alkkiksen avuilla.
Mutta mielenkiintoista oli, kuinka mä jouduin taas siihen tunnekieputussyöveriin, tai melkein jouduin. Ehkä lipesin, mutta pääsin pois suonsilmästä. Meinas mennä yöunetkin pipariksi, mutta menin sit lämpimään suihkuun, ja koitin rauhoittua.
Mun mielestä parasta on pitää kanssakäyminen alkkiksen kanssa nollilla tai mahdollisimman vähissä. Ihan oman hyvinvoinnin takia.
Alkkis on alkkis on alkkis. Haikailu tekee vaan omalle itselle hallaa.
Olen todella kiitollinen, että mun ei tarvi kestää alkkiselämää enää, vaikka haavojani nuolenkin loppuelämäni.
Hyvää loppuelämän ekaa päivää kaikille!
Ei sun koko elämääsi tarvii alkkista miettiä, kyllä olo helpottuu. Helpottuu paremmin kun et pidä siihen yhteyttä. Minä purin hammasta kun teki mieli ottaa yhteyttä, käydä ajelulla asuinpaikallaan tsekkaamassa onko hengissä, pirauttaa tai laittaa meili jostain pikkujutusta tarkistaakseni miten voi… Joka kerta jotenkin romahdin taas enemmän kiinni samaan pyörteeseen, taas aloin miettiä kuinka mun pitää auttaa, ei se muuten pystyyn selviä. Mutta kuinka mun apu auttoi yhdessäoloaikana? Ei yhtään. Miksi se nyt auttaisi yhtään paremmin? Ja aloin jättää tuota pakkomielteistä tarkistelua pois. Kun tarvitsin apua tai tunsin oloni yksinäiseksi ja onnettomaksi aloin enempi pitää yhteyttä kavereihin ja sukulaisiin. Surin kyllä, mutta en jäänyt päiviksi vellomaan asioissa. Kyllä mies käy ajatuksissa vieläkin, mutta enää ei tule ahdistusta eikä kaipausta, vain suru. Niin meni, noin kävi, ja nyt mennään elämässä eteenpäin. Siis minä, miehestä en tiedä, hän vastaa omasta elämästään ihan itse.
Siis MInä Minä Minä…
Vieras se taas (?) täällä “huutelee” jotakin omaa pahaa oloaan - oletan…
Sen rohkenen minäkin luvata, ettei sitä alkkista tarvitse lopun elämää miettiä. Aika parantaa, jos on parantaakseen Useinhan nuo omat “haavat” johtuvat jostakin ihan muusta, kuin siitä tietystä ihmisestä siinä tietyssä elämän vaiheessa. Ainakin minä olen joutunut myöntämään, että se ahdistuneisuus, mikä minua vaivasi avioliitossani aina niihin aikoihin, kun miehellä oli tarve käydä “kohtuuttoman paljon” baareissa, on yrittänyt ottaa minusta otteen aina silloin tällöin vieläkin, eron jälkeen. Olen ollut oivaltavinani, että selitys löytyykin ihan omasta, huolehtivasta ja jollakin tapaa myös kontrolloivasta persoonastani. Jotenkin minulle on kovin tärkeää tietää, mitä arjessani tulee vastaan ja kaikki yllätyksellisyys stressaa, esim. jos olen kuvitellut voivani viettää leppoisaa koti-iltaa telkkaria katsellen ja klo 20 soikin puhelin ja tytär pyytää hakemaan tallilta, kun ei ole muutakaan kyytiä.
Olen selittänyt tuota tietynlaista ahdistuneisuutta ja kuormittuneisuutta nykyisin sillä, että joudun jo työssäni kantamaan vastuun vaativista tehtävistä niin, että ne on tehty määräaikoihin mennessä, samoin täällä ei pysty etukäteen suunnittelemaan, mitä päivä tuo tullessaan eli pitää joustaa monella tavoin ja tulla erilaisten ihmisten kanssa juttuun. Sen takia kotona haluaisin olla jollakin tapaa riippumaton aikatauluista ja siitä, että MUUT IHMISET “määrittelevät” ajan käyttöäni. En tiedä, saatteko nyt ollenkaan kiinni ajatuksenjuoksustani, kun meinaan hukata “langanpäät” itsekin 
Joka tapauksessa, palatakseni ihan tuohon alkuun ja lupaukseeni siitä, että aika parantaa, voin tosiaan väittää, että noin tulee käymään. Pitää vain oppia tuntemaan itsensä ja oivaltamaan - jos ei aiemmin ole oivaltanut - mistä mikäkin tunnetila johtuu ja mikä on se keino, jolla saa itsensä rentoutumaan. Pitää myös rohjeta tehdä ihmissuhteissaan sellaisia valintoja, että ne, jotka selkeästi ovat jotenkin kuormittavia tai jopa haitallisia, minimoidaan tai jopa “eliminoidaan”… Täytyy uskaltaa pitää huolta ensisijassa itsestään
Mun kokemus on, että alkkiskaaos ei ole ollenkaan verrattavissa elämän muuhun yllätyksellisyyteen, vaan alkkiskaaos on ihan omaa luokkaansa. Ja haavoittaa enemmän kuin muiden arkielämän asioiden mahdollinen päin seiniä meno ja takapakit.
Mä en pohjimmiltani ole ollut mikään kontrolloija, mutta on kyllä totta, että aikojen saatossa opin “haistamaan”, missä mennään. Pohjimmiltani olen kyllä ollut ylipäätään ahdistuneisuuteen taipuvainen, mutta pääsin siitä taipumuksesta vähän aikaa sitten yllättävällä ja odottamattomalla tavalla eroon. Eikä se ahdistuneisuus koskaan ilman hyvää syytä johtunut alkkiksesta - niitä syitähän loppua kohden toki tuli paaaljon.
Omalla kohdalla oli vaan vaikea tajuta ja kesti pitkään käsittää, mitä tää oli. Nyt kun olen kai kässäämisessä edennyt, sekin auttaa - katselen tavallaan tätä ulkopuolelta niin kuin kärpänen katossa.
Alkkiksessa oli kyllä mukaviakin puolia, mutta ne vaan totaalisesti hukkuivat alkoholismin syövereihin. Kun aikaa kuluu, toivottavasti mukavat puolet jäävät muistoihini päällimmäisiksi.
Nyt suren vaan aikani ja sit elämä jatkuu. Tai jatkuuhan se koko ajan. Onneksi.
Kyllä mä uskon, että elämä kantaa. Kun kerran minuakin näin vaikeassa tilanteessa, niin varmasti kaikkia muitakin irtipäästämisvaiheessa olevia.