Muutamia vuosia siten kirjoittelin tänne silloisesta tilanteestani ja pari vuotta menikin ihan hyvin. Raittiina ja savuttomana.
Nyt sitten tuli muutto, kaverit jäivät kauemmaksi ja työporukka on täysiä alkoholisteja, joten… Olet niiden ihmisten summa joiden kanssa vietät eniten aikaa -hokema toimii näköjään. Join kaksi viikkoa melkein joka päivä työporukassa ja rupesin polttamaan uudestaan. Olo oli surkea, pöhöttynyt, voimaton, ja häpesin itseäni.
Tuntui hyvältä idealta tulla tänne kirjoittamaan asioista, koska tuntuu etten saa mistään tukea. Olo on yksinäinen ja voimaton. Päätin että nyt riittää (taas). Pääsiäisenä viikko sitten vedin kännit ja lopetin siihen. Pikkuhiljaa alkaa mieliala nousemaan nyt vajaa viikon selvänä olemisen jälkeen. Tuo parin viikon ränni vain vahvisti sitä olettamusta että joko olen täysin raitis, tai sitten juon itseni hengiltä. Olisin voinut jatkaa dokaamista, vaikka aamusta iltaan ns. hyvässä seurassa.
Olen kolmekymppinen, joten tuskin tässä vielä ollaan veneessä josta ei ole paluuta? Entinen avovaimo oli alkoholisti, josta eroon päästyäny en sietänytkään ajatusta juomisesta. Minulla on siis kaikki avaimet raitistua. Osaan olla itseni kanssa ja pidän kunnostani huolta - silloin kun en juo.
En osaa selittää miksi ratkesin taas. Hävettää. Lauantaina olen yövuorossa jonka jälkeen on 4 päivää vapaata, ja aion lopettaa myös tupakoinnin. Alkoholia en osaa ottaa ilman tupakointia, joten kaksi pahaa tulee kerralla ja inhoan sitä oloa mikä tuosta seuraa. Häpeän myös selkärangattomuuttani joka kerta kun tupakoin. Ja vielä enemmän sen tähden koska tuli taas tartuttua pulloon.
Ero selvinpäin ja juoneena/krapulassa on kuin yöllä ja päivällä, nautin elämästä selvinpäin. En tiedä miksi join. En tiedä miksi poltan. En edes tiedä mikä se on minussa joka päättää juoda. Kuitenkin tunnen inhoa tuota tyyppiä kohtaan.
Tiedän että olen ns. amatöörialkoholisti moneen verrattuna, mutta yhtä lailla koen tässä tilanteessa kaipaavani tukea ihmisiltä jotka ymmärtävät tilanteen. Ja jotenkin on sellainen fiilis että tällä hetkellä korvaan juomisen ketjupolttamalla, joka alkaa tuntumaan kyllä kropassa.
Aikalailla pystyn samaistumaan tilanteeseesi,oikeastaan ainoana erona, että en ole ollut kahta vuotta selvänä enkä polta…pisimmin yhtäjaksoisesti 14 ikävuoden jälkeen olen selvänä ollut n.3kk.
Luin jostain tieteellisestä tutkimuksesta, että 30-40 ikävuoden kohdalla on kriittisimmät ja parhaat ajat saada itsensä irti riippuvuuksista…
Tsemppiä loppuelämän aloittamiseen! Itse myös taas ihan alulla raitistumisprosessini kanssa
Kiitos viestistäsi. Tuli heti hyvä fiilis kun joku vaivautuu vastaamaan!
Nimimerkistä päätellen samoja harrastuksia. Jousimetsästyksestä siirryin juuri tuliaseisiin ja karhunpyynti sekä pienpedot ovat lähellä sydäntä. Myös tuola pohjoisempana kalastelu ja vaeltaminen ovat lähellä sydäntä.
Jännä juttu miten sielä mettässä sielu ja sydän ovat aivan kuin eri aaltopituuksilla - ei mulla koskaan ole viinaa tai tupakkaa ollut mettästysreissuilla mukana, eikä pidemmillä vaelluksillakaan. Varsinkin Lapissa ollessa sitä tavallaan syntyy henkisesti uudestaan pidemmillä vaelluksilla.
Sitten takaisin kaupunkiin tullessa onkin taistelua kun ympärillä on vain alkoholisteja ja elämänhaluttomia tapauksia. Itsekin sitten ajautuu niiden mukana joskus helpommin ja joskus aikojen kuluttua pahojen tapojen äärelle takaisin.
Onko se tämä betonilaatikoissa asuminen mikä meistä tekee tällaisia?
Koin vakavan sairaskohtauksen (sydäninfarkti) vuonna 2003. Olin polttanut 35 vuotta. Jouduin pallolaajennukseen ja viikoksi sairaalaan, sinä aikana en voinut polttaa. Onneksi siellä sentään annettiin nikotiinilaastari. Totesin että on ns. ”pienemmän riesan tie” lopettaa kokonaan tässä vaiheessa. Ajattelin että kohdalleni voi tulla pidempiä sairaalareissuja ja niiden aikana on tupakointi mahdotonta tai hyvin rajattua, ja silloin olisi silkkaa itsensä kiusaamista koko ajan odottaa että milloinka voisi taas vetää henkoset.
Viikosta viikkoon muistin tuon ajatukseni ja olin polttamatta. Tupakanhimo kuihtui vähitellen. Viimeisin vaikea hetki oli kun isosisko vieraili luonani 4 kuukautta myöhemmin ja poltteli puutarhassa. Sen viimeisen vaikean hetken selätettyäni ei ole ollut mitään aihetta polttaa.
Em. isosisko paitsi tupakoi myös alkoholisoitui samoihin aikoihin kuin minäkin, 90-luvun alkupuolella. Hän pääsi AA:n avulla viinasta eroon vajaat kymmenen vuotta sitten, mutta hän jatkoi tupakointia kuolemaansa saakka (viime jouluaattoon). Parina viimeisenä elinvuotenaan hän oli todellinen ketjupolttaja, useita askeja päivässä.
Alkoholi on vahva ja hämäävä vihollinen. Se odottaa pienintäkin heikkoa kohtaa mihin hyökätä. Jonkinlainen valppaus on aina paikallaan, ellei halua juomaan. Päivä kerrallaan tarkoittaa mm. sitä, että aamulla herättyä on syytä miettiä hetki, haluaako tänäänkin olla raittiina. Selkärangattomuus ei ole syynä juomiseen, jos on ylittänyt sen rajan, milloin menettää kyvyn hallita juomistaan. Kyse on riippuvuussairaudesta, jolla on nimikin, alkoholismi. Se on krooninen sairaus, mutta sen kanssa voi oppia elämään juomatta. Ja kovin harva tuon näkymättömän raja ylittänyt hoksaa lopettaa ajoissa, niin että ei tarvitse mitään apua. Apua ja tukea on saatavana monenlaista, tänne kirjoittamallakin. Eränpyytäjänä ja luonnossa liikkuvana tiedät, että parvessa on hyvä lentää.
Alkoholisti lopettaa juomisen silloin, kun kokee löytäneensä oman pohjansa. Se on jokaisella oma ja ainutlaatuinen. Se ei riipu juomismääristä eikä -ajasta, se on henkinen mielentila. Ja silloin on valmis tekemään mitä tahansa, voidakseen lopettaa. Minun ratkaisuni oli avata AA-palaverin ovi.
Moron! Melkoisia metsäläisiä taidetaan kyllä olla…itse jopa asun keskellä korpea!!!
Jos saan udella niin, Itseäni kiinnostaisi mm. kuulla tuosta kahden vuoden raittiinaoloajastasi? Kauanko meni että pääsit pääsi ja itsesi kanssa tasapainoon viinan suhteen? Yleensäkin minkälaista aikaa tuo oli? Kahdessa vuodessa aivoissa yms kuitenkin ehtii tapahtua vaikka mitä, ja kun sinulla tuo aika on niin läheisessä muistissa, niin mielelläni kuulisin ajatuksia tuosta!
Mulla on ollut vähän samanlaista. Olin raittiina viittä vaille 4 vuotta. Sitten kaverin kanssa mentiin uudenvuoden viettoon kylpylään. Siellä oli niin tylsää että päätettiin lähteä ottamaan parit oluet läheiselle huoltamolle. Mulla oli tarkoitus jättää se siihen kertaan. Kaveri veti vielä seuraavanakin päivänä kännit, minä en. Kotiin tultua juominen jatkui niin että puolisen vuotta otin silloin tällöin muutaman oluen. No, siitä se sitten lähti mun osalta etenemään niin että juominen lisääntyi vanhaan tapaan melkein jokapäiväiseksi ja määrät lisääntyi huimasti. Tätä kesti reilun kolme vuotta. Ryypäämistä samanhenkisessä seurassa ja vanhaan tapaan myös itsekseni. Saldo: asiat on melkolailla sekaisin, ihmissuhteet menny ja sairastuin syöpään. Lääkärin mukaan dokaaminen ei enää kannata, syöpä ei siitä tykkää ja saattaa kiukuissaan uusiutua. Mulla ei siis ole paljonkaan vaihtoehtoja. Nyt olen viikon ollut juomatta ja päätin juhlistaa sitä kirjoittamalla tänne. Sain aikoinaan raittiuden kertalaakista osallistumalla AA kokoukseen ystävän kehotuksesta ja viemänä sinne. AA sopikin mulle hyvin, samanhenkistä porukkaa ja sain selityksen sille mikä mättää kun en saa yrityksistä huolimatta juomista kuriin. Olen alkoholisti.
Kiitos, viestisi toi minulle todella pahan olon, ja viskasin röökit samantien roskikseen. En todellakaan aio antaa itseni sairastua tuon typerän riippuvuuden tähden, joka jää päälle juomisen alettua.
Kiitos myös Lomapuistolle, osasit jotenkin selkeästi pistää sanoiksi mistä tässä kaikessa on kysymys. Olen vahvasti sitä mieltä että olen löytänyt oman pohjani. Myös isäni on alkoholisti, ja katsoessani peiliin edellisen ryyppyillan jälkeisenä aamuna kysyinkin itseltäni haluanko seurata isäni jalanjäljiä, tuhota suhteeni lähisiini ja aiheuttaa heille niin mittavaa surua ja huolta jota hän on läheisilleen aiheuttanut, ja lopussa kuolla yksinäisenä, masentuneena ja katkerana.
Reilu kuukauden jälkeen löysin elämäniloni takaisin, ei tullut masentavia yksinäisiä hetkiä, ja maailmalle oli helppo hymyillä koska se hymyili joka tilanteessa takaisin ja elämä maistui makealle. Kun tämän huomasin niin tajusin mitä alkoholi saa aikaan ihmisen elämässä. Olo raittiina on samanlaista kuin pikkupoikana. Innostuu asioista, kaikki näyttäytyy ikäänkuin positiivisessa valossa eikä tule vellottua siinä omassa saastassa minkä on viinalla luonut mieleensä. Ihmettelen ylipäätään miten on niin helppo unohtaa millä tavalla alko muuttaa ihmistä. Ja minulla on todella monta varoittavaa esimerkkiä lähipiirissäni.
Turha minunkaan on asiaa kieltää. Olen alkoholisti, ja sen tähden en halua juoda enää ikinä. Olen elämäni aikana pilannut asioita viinan takia paljon, vaikka raittiita kausia on ollut pidempiäkin. Helppo on ollut silti retkahtaa joka kerta vaikka tietää seuraukset jotka ovat pelkästään itseään kohtaan helvetillisen masentavia. Itselleen ja muille valehtelu on minulle helppoa kun juon.
Kiitos vielä kaikille kirjoituksista, tuntuu todella mukavalta lukea vastauksianne. Tänään haukuin itseni työkaverille ja kerroin etten voi tänään töiden jälkeen enkä koskaan tulevaisuudessakaan juoda, koska olen alkoholisti. Työkaverini aikoi ottaa yhden…
En muistanutkaan että vieroittautumiseen kuuluu se että herää yöllä noin kahden maissa ja kieriskelee tunnin-pari ja pelkää sydäriä ja kuolemaa. Huh huh.
Hei ja kiitos vastauksestasi!
Itselläni on oikeastaan ensimmäinen kerta sitten nuoruusvuosien kun olen seurannut kevättä selvänä…aika erikoista ja outoa(pakko myöntää!)…juuri tulin koiran kanssa pitkältä metsälenkiltä, kävimme Katsomassa riistakamerat ja ruokintapaikat yms…oikein harmittaa mitä olen vuosien aikana menettänyt kun olen tämänkin vuodenajan mennyt aina tasaisen harmaassa alkoholihuurussa.
Aivan uskomattomia fiiliksiä saa kun istuskelee nuotiopaikalla vesiselvänä seuraten pellolla olevia kurkia ja joutsenia samalla kun nokipannukahvit porisee. Ja ennenkaikkea kun kaikesta tajuaa jotain (eikä ole koko ajan pakko kantaa kaljoja mukana joka paikkaan…)aika vapauttavaa mielestäni!
Päivä kerrallaan ja rauhallisen varovaisesti! Tsemppiä sinullekinpäin!
Olen huomennut että itse tavallaan “tottuu” siihen että on jurrissa tai krapulassa, ja kun lopettaa juomisen niin kestää aikansa päästä siitä tunteesta että ikäänkuin jotain puuttuisi, tai jollain tasolla kaipaa jotain. Ja se taitaa olla se alkoholismi joka kuiskii jostain taka-alalta ja yrittää metkujansa. Ja ajan kanssa sen taas tappaa antamatta sille huomiota ja kasvaa takaisin siihen selvänä olemiseen.
Toisaalta… Alkoholismia ei mielestäni ole, jossei sille anna huomiota - tai näin tykkään ainakin ajatella mielessäni, jos tämä nyt kuulostaa missään mielessä järkevältä…?
Se että onko se vain ajatus jota ei ole olemassa ellei sille anna huomiota ja sitäkautta valtaa on jokaisen itse päätettävä. Vai kuulostaako tämä alkoholismin vähättelyltä ja kuulostan siltä että raittius on minulle lasten leikkiä? Koska sitä se ei ole ja tiedän sen. Tiedän myös että ainut pysyvä asia on jatkuva muutos, mutta se ei tarkoita sitä että olisin jotenkin asennoitunut retkahtamaan ja tietäisin sen tapahtuvan kuitenkin jossain vaiheessa. Vanhaan ei voi koskaan palata koska eilinen on mennyttä eikä sitä koskaan saa takaisin, mutta uudestaan voi aloittaa halutessaan. Ja tiedän etten voi.
Juominen on käynyt pari kertaa mielessä, mutta olen kysynyt itseltäni “kuka se on, joka haluaa juoda?”, ja minä se en ole. En löydä sitä itsetuhoista kusipäätä mistään.
Mukavaa viikonlopun jatkoa metsien miehelle ja kaikille muillekin, huomenna pikkuleijonat maailmanmestaruuteen!
Huomenta ms81 ja hyvää paluuta Plinkkiin. Leikkelin hieman tekstiäsi pysähtyen ylläolevaan koska mielestäni olet vaarallisilla vesillä toisen kappaleesi mietteillä. Alkoholismi on ja pysyyy latenttisena jokaisella joka kerran on rajan ylittänyt. Tarkoittaa sitä, että pitkänkin raittiuden jälkeen paluu vanhaan on usein sen surullisen kuuluisan yhden lasin päässä.
Oikeassa olet siinä, että omaa sairauttaan ei tarvitse aktivoida eikä sille näinollen tarvitse myöskään antaa liikaa tilaa elämässään. Sairauden kieltämistä taasen pidän vaarallisena.
Lienet kuitenkin tiedostaneen asian ja varmasti löydät reitin jonka avulla pystyt viettämään raitista elämää. Sovussa vahvemman ja hankalan naapurin kanssa.
Jos juomisen tarve välähtää mieleen, on hyvä muistaa onko alkoholisti vai ei. Ainakin juoppouteen palaamisen raitis alkoholisti voi estää yksinkertaisella keinolla, torjumalla ekan ryypyn.
Korjasin virheeni. Yritin pukea sanoiksi sen, miten omaa mieltänsä havainnoimalla, tiedostaen ja havainnoiden sen temput alkoholismin suhteen, kykenee ikäänkuina näkemään sen alkoholismin/sairauden taakse. Alkoholismi on vain sana, tarvitaan aina konkreatiaa toteuttaa kyseistä lajia. Nämä ovat minun mietteitäni vain, en varmastikaan ajattele samoin kuin monet muut enkä siten kuvittele olevani missään suhteessa oikeassakaan. Mutta jollain tapaa miellän että ajatukset joita ei ole, tai joille ei anna valtaa, eivät aiheuta ongelmia. Sama alkoholismin kanssa - niin kauan sitä ei ole kun sille ei anna valtaa. Käy sitten järkeen eli ei
Riippuvuudet ovat mielessä, ja se en ole minä, koska kykenen tarkkailemaan mieltäni. Kykenen havainnoimaan ja tarkastelemaan ajatuksiani, joten en ole ajatukseni. Ne tulevat ja menevät, sehän tarkottaisi silloin että myös “minä” tulen ja menen. Mutta kuka on se joka mieltä tarkkailee, ja voiko SITÄ tarkkailla? Kuka MINÄ on?
Nuo juomiseen liittyvät ajatukset ovat kestäneet onneksi vain korkeintaan puoli minuuttia - minuutin eivätkä ne häiritse oikeastaan, sama kun ajattelisi teen hautumista. Nytkun on mieltänyt sen tosiasian että en vaan yksinkertaisesti halua juoda koska se johtaa sellaiseen paskaan niin ei se juominen pyöri edes mielessä. Toistaiseksi ainakaan. Ja viime yökin meni jo ilman sydämentykytyksiä ja heräilyjä. Eli normaalit 8,5h yöunet tuli nukuttua.
Tänään heräsin kuudelta, lähdin lenkille ja kaveri kysyi lähdenkö käymään hänen kanssaan oluella. Ei pelottanut lähteä. Join itse kahvin. Etoi se alkoholistin lemu mikä tästä toverista lähti. Pinttynyt oluen ja tupakan katku. Jatkoin lenkkiäni ja tulin kotiin päikkäreille. Aivan mahtavaa kun on nyt erossa tupakastakin niin elimistö toimii siinäkin mielessä oikein että kun se on väsynyt niin silloin alkaa väsyttämään. En oikeastaan tajunnutkaan miten paljon rööki piristää ja pistää kroppaa sekasin.
Aurinko paistaa, ja luonto alkaa tuoksumaan jo keväälle. Ihmiset kaupungilla hymyilivät. Paitsi tämä kaverini jonka itsepetosta ja valehtelua kuuntelin toisella korvalla lehteä lukiessani. Varmasti loppuu taas tuo soittelu hänenkin osaltaan kun ei minusta saa ryyppykaveria.
Kaiken a ja o omalla kohdalla näyttäisi olevan tämä että voin sanoa rehellisesti kenelle vaan että en halua juoda, koska olen alkoholisti ja juon itseni hengiltä jos tartun pulloon. Rehellisyys ja se ettei peittele mitään kantaa pitkälle. Kauhean vapautunut olo. Ei tarvitse juoda!
Ja melkein parasta tuollaisissa tilanteissa on se hyvä ja ylpeä olo itsestään, kun pystyy hallitsemaan mieltään ja mielitekojaan! Aika kova sälli oot kun oot samaan aikaan laittanu stopin myös tupakalle.
Toi suoraan sanominen (alkosta kieltäytymisessä) kavereille on kyllä ihan tosissaan vapauttava ja tosi tärkeä osa tätä prosessia… Vaikka ainakin itsestä tuntuu ettei kukaan ota sitä tosissaan…
Naapurin isäntäkin soitteli ja alkoi jo suunnittelemaan vapun tekemisiä…pitäisi yhteisiä risuja poltella, paistella makkaraa ja juotavat sanoi tuovansa kun on viron reissulla käynyt (hän jäi n.1.5v.eläkkeelle, on juonu nähdäkseni joka päivä, ja nykyään jos on selvinpäin ei jalat enään kanna kunnolla yms…eli todella.näk tolla menolla ei kauaakaan enään eläkkeestään nauti hengissä)…ei uskonut, kun sanoin ettei mulle kannata alkoa tuoda kun en enään juo! Toivottavasti ei kauheasti pety, kun itsellä on pepsitölkit talkoojuomina…
Sen verran on toi alkonkäyttö munkin n.35.v kropassa tehnyt tuhojaan, että tänään jouduin aloittamaan verenpainelääkityksen…ihan hyvä muistutus itselle!
Päivän tai illanjatkoja ja raikkaan raitista huomenta
Näinhän se on. Ja varsinkin kun huomaa että se tulee jo ihan luonnostaan ilman miettimistä. “Parempi olla juomatta, tai juon itteni hengiltä.” -lause ei paljoa arvailujen varaan jätä vaikka aivan kuin piruillessaan kaveri eilen kysäisikin kerran että otanko kun tiskille suuntasi. Emme siis istuneet missään pubissa vaan olimme kahvilassa josta sattui saamaan olutta ja kaveri sitten otti sen “yhden”. Illalla sama yksi oli vielä ilmeisesti kesken kun nähtiin ohimennen
Entisen työpaikan kautta olen tähän itseäni 20v. vanhempaan kaveriin tutustunu. Hän on kyllä täysi ammattilainen minuun verrattuna. Helvetin mukava ja fiksu tyyppi, mutta valitettavasti toimii varoittavana esimerkkinä ja kannustimena tilanteessani mitä tulee raittiuteen. Hänen perheessään kaikki sairastavat alkoholismiaan.
Kävin juoksemassa. 4-5km lenkki. Oli pari kertaa pakko pysähtyä kun tuntui että keuhkot tulevat ulos rinnasta ja sydän hakkasi 200bpm vaikka suht rauhalliseen tahtiin juoksin.
Puolessa välissä hapenottokyky parani vähän ja kroppa toipui alkushokista ja pystyinkin vähän kiristämään tahtia ja juoksu muuttui helpommaksi. Kirosin jokaisen kaljan ja jokaisen röökin mihin olen ikinä koskenut. Kunto on surkea kun vertaa siihen mihin on ns. tottunut aikaisemmassa elämässään. Olen myös lihonut dokaamisen johdosta joten sekin osaltaan kasvattaa rasitusta.
Löysin myös taulukon jossa oli listattu tupakoinnin lopettamisen hyödyt aikajanalle ripoteltuna. Tein tästä paperille listan, josta rastitan kohta kohdalta yli aina kun saavun seuraavan virstanpylvään kohdalle. 20min - 8h - 12h - 24h - 48h - 72h - 5pvää - 10pvää - 2vkoa - 3vkoa - 1kk - 2kk. Kahden kk kohdalla alkavat insuliiniresistanssit olemaan tupakoimattoman tasoilla. Sinne on hyvä tähdätä ensiksi.
Alkoholistiminän inhoni vaan kasvaa ja ehkä kykenen päästämään siitä irti joskus niin ettei se käy enää edes mielessä. Onko kenellekään käynyt näin, vai onko se ylipäätään mahdollista? Seuraako tämä historianhenkilö hamaan loppuun saakka?
