Minä taidan olla vähän tätä koulukuntaa. Palstalle tullessani pelkäsin tunnistamista todella kovasti. Mutta se on varmaan tavallista, kun on hirveän herkillä. Nipin napin uskaltaa tunnustaa asian edes itselleen. Muistan yrittäneeni muutella joitakin faktojakin, mutta se jäi nopeasti pois. Nyt suhtautuminen mahdolliseen tunnistamiseen on rennompaa. Ainakin joku hyvä tuttu voisi aivan varmasti tunnistaa. Sen verran olen kertonut työstäni ja tekemisistäni, perheestänikin.
Ehkei kuitenkaan vieraiden ihmisten tarvitse elämääni päästä tämän kummemmin sukeltamaan, tämän aiheen tiimoilta. En siis ehdoin tahdoin lisää nimeäni allekirjoitukseksi jatkossakaan.
Eipä omakaan elämäni romahtaisi, jos joku minut tunnistaisi. En nyt kuitenkaan ole kaikkia asioitani tänne kirjoitellut. Kaipa kaikilla on jotain, mitä ei halua nettiin laittaa tai ne eivät tunnu tarpeellisilta mainita tässä yhteydessä.
metsänpeitto ei kuitenkaan eroa valtavasti oikeasta minästäni, eikä alkoholiongelmani ja muut vaivani ole huolella piiloteltuja salaisuuksia, niin tunnistettaessa eivät luurangot romisisi rytinällä kaapista. Mieluiten kuitenkin pysyn anonyyminä ja kerron reaalimaailmassa elämästäni niille joille itse haluan. Työelämää taas mikään ei pilaa, eikä siinä suhteessa kiusallisia tunnistamisia voi tulla, kun sitä ei ole. (Jossain hoitotyössä ehkä saattaiai olla kiusallista, jos asiakas tai potilas tietäisi jotenkin liikaa hyvin arkaluonteisia tietoja, tapauskohtaista tämäkin)
Monet ongelmat, mitä täälläkin puidaan ovat kuitenkin aika yleisiä ja samantapaisia monilla, ihmissuhdeongelmat, päihdeongelmat, masennus ja työpaikan ilmapiiriongelmat tai työn kuormittavuus, etteivät ne tee kovin tunnistettavaksi tai pilaisi elämää paljastuessaankaan.
Mielenkiintoinen aihe tuo muiden tukeminen. Minullakin pieni kutsumus tukihenkilönä olemiseen kyllä löytyy. On sen verran tullut asioita pohdittua, luettua muiden kertomuksia ja tietenkin kirjoitettua omaa ketjua, että tekisi mieli jakaa sitä apua mitä itse on tästä kaikesta saanut.
En kuitenkaan usko, että tästä sen suurempaa ammattia tulee. Kesksutelen mielelläni ihmisten kanssa varovasti ja kerron omista kokemuksistani (varovasti jälleen), jos huomaan jonkun kaipaavan hieman keskusteluapua alkon kanssa. Jos joku pyytäisi suoraan henkilökohtaiseksi tukihenkilökseen suostuisin varmaan samoin tein.
Nyt kuitenkin pitäydyn vain kommentoimassa silloin tällöin ihmisten ketjuja, jotka alkutaipaleella vielä punnertavat. Pieniä kannustuksia ja kommenteja miten eteenpäin minä aikanani selvisin.
Tämän haluan jättää tähän itselleni ylös. Edes lähes 40 vuoden jälkeenkään halu päihtyä ei katoa mihinkään, vaan seuraa hautaan asti. Addiktio ei tule koskaan katoamaan, vaikka nukkuukin niin syvää unta, että sen olemassaoloa ei enää aina edes huomaa. Itselleni hyvin ajankohtainen teema, jota tulee varmaankin tässä vielä vatvottua, kun pääsen tämän vuoden päättyttyä aloittamaan kolmatta vuottani selvänä.
Varmaankin se siellä sisällä uinuu ja herätettynä on yhtä voimakas kuin ennen raiistumista.
Tuossa jutuussa kyllä hämmästyin kohtaa: “Minulle joka kerta, kun näen jossain olut- tai viinamainoksen, se vaikuttaa minuun.” En jaksa uskoa, että kaikkien kohdalla koko loppuelämä raittiina on tuota samaa. Itseeni nuo mainokset eivät useimmiten vaikuta millään tavalla enää, vaikka toki ovat markkinointipsykologien avustuksella mietitty osumaan juuri sopiviin kohtiin.
Metallijumalalla tietysti muidenkin päihteiden käyttö on vaikuttanut keskushermostoon, ehkä yksilöllisiäkin eroja on siinä kalvaako himo jatkuvasti vai katoaako pois. Niin tai näin, kerran raitistuttuaan ei kannata lohikäärmettä herätellä uudestaan, aina hankalampaa päihteistä eroon pääseminen on, mitä kauemmin niitä on käyttänyt, jokainen lisäkerta ja -vuosi tekee riippuvuudesta syvemmän ja irtautumisesta vaikeampaa.
Pitkäänkin raittiina olleelle riskipaikkoja ovat vaikeat elämäntilanteet; erot, läheisten kuolemat, sairastumiset yms ja ehkä niiden varalle on hyvä miettiä jo etukäteen keinoja, joilla retkahtamisen voi välttää. Vaikka addiktio uinuisi, kyllä se tilkallakin alkoholilla voi olla herätettävissä, eikä kukaan voi itsestään tietää kuinka herkkä tämän suhteen on.
EDIT. Katsoin sattumalta Perjantaidokkarin 10 vuotta korvaushoidossa ja ehkä se vahvisti käsitystäni, että opioideista mahdollisesti jää pysyvämmät jäljet keskushermostoon ja ehkä pysyvämpu himo päihtyä. Ei kai koko korvaushoitoa muuten tarvittaisi?
Pelkästä alkoholiriippuvuudesta on helpompi toipua tilaan, jossa päihtymystä ei kaipaa. Elää ihan normaalia selvää elämää, eikä peljästään “kärvistele” juomatta kärsien viinanhimosta jatkuvasti.
Enhän suinkaan ole ainoa, jota juomahimo ei kalva tai mainokset nosta päihtymishalua pintaan.
Onpas täällä nykyään hyvä meininki. Paljon aktiivisia jäseniä ja laadukasta sisältöä kahlattavaksi vaikka ja kuinka. Ja vaikka tuntuu, että kaikki isommat jutut onkin omalla kohdallani aloholin suhteen hämmennetty ja saatu järjestykseen, niin on edelleen hyvin inspiroivaa lukea kaikkien muidenkin matkasta kohti uutta ja parempaa elämänvaihetta.
Tuli käytyä joulujuhlissa ja valvottua sen myötä yön pikkutunneille. Muiden juominen ja omat alkoholittomat valinnat eivät herättäneet enää minkäänlaisia fiiliksiä suuntaan jos toiseenkaan. Mutta pelkkä valvominen toi jo sellaisen pöhnän, että ihan hetkeen ei tee mieli toistaa. Olen hyvin kiitollinen, että oma nuoruus tuli elettyä, eikä enää ole mitään tarvetta roikkua yötä myöten kaupungilla tunteakseni olevani jotenkin elossa. Sitä valvomista olisi voinut tehdä toki huomattavasti enemmän päihteettömänä silloin aikoinaan näin jälkeenpäin ajateltuna, mutta onneksi tuostakin ajatusvinoumasta kasvettiin lopulta yli.
Oikein hyvää joulun odotusta ja itsenäisyyspäivää kaikille!
On inspiroivaa lukea teidän edelläkävijöiden fiiliksiä. Voimaannun tiedosta, että koko ajan tapahtuu kehitystä asian ympärillä, vaikkei sitä itse niin huomaakaan. Samoin kun @Teme70 kommentoi @Jussi :n kirjoitusta 510 pvän kohdalla, tullessaan itse sata päivää perässä.
