Minä taidan olla vähän tätä koulukuntaa. Palstalle tullessani pelkäsin tunnistamista todella kovasti. Mutta se on varmaan tavallista, kun on hirveän herkillä. Nipin napin uskaltaa tunnustaa asian edes itselleen. Muistan yrittäneeni muutella joitakin faktojakin, mutta se jäi nopeasti pois. Nyt suhtautuminen mahdolliseen tunnistamiseen on rennompaa. Ainakin joku hyvä tuttu voisi aivan varmasti tunnistaa. Sen verran olen kertonut työstäni ja tekemisistäni, perheestänikin.
Ehkei kuitenkaan vieraiden ihmisten tarvitse elämääni päästä tämän kummemmin sukeltamaan, tämän aiheen tiimoilta. En siis ehdoin tahdoin lisää nimeäni allekirjoitukseksi jatkossakaan.
Eipä omakaan elämäni romahtaisi, jos joku minut tunnistaisi. En nyt kuitenkaan ole kaikkia asioitani tänne kirjoitellut. Kaipa kaikilla on jotain, mitä ei halua nettiin laittaa tai ne eivät tunnu tarpeellisilta mainita tässä yhteydessä.
metsänpeitto ei kuitenkaan eroa valtavasti oikeasta minästäni, eikä alkoholiongelmani ja muut vaivani ole huolella piiloteltuja salaisuuksia, niin tunnistettaessa eivät luurangot romisisi rytinällä kaapista. Mieluiten kuitenkin pysyn anonyyminä ja kerron reaalimaailmassa elämästäni niille joille itse haluan. Työelämää taas mikään ei pilaa, eikä siinä suhteessa kiusallisia tunnistamisia voi tulla, kun sitä ei ole. (Jossain hoitotyössä ehkä saattaiai olla kiusallista, jos asiakas tai potilas tietäisi jotenkin liikaa hyvin arkaluonteisia tietoja, tapauskohtaista tämäkin)
Monet ongelmat, mitä täälläkin puidaan ovat kuitenkin aika yleisiä ja samantapaisia monilla, ihmissuhdeongelmat, päihdeongelmat, masennus ja työpaikan ilmapiiriongelmat tai työn kuormittavuus, etteivät ne tee kovin tunnistettavaksi tai pilaisi elämää paljastuessaankaan.
Mielenkiintoinen aihe tuo muiden tukeminen. Minullakin pieni kutsumus tukihenkilönä olemiseen kyllä löytyy. On sen verran tullut asioita pohdittua, luettua muiden kertomuksia ja tietenkin kirjoitettua omaa ketjua, että tekisi mieli jakaa sitä apua mitä itse on tästä kaikesta saanut.
En kuitenkaan usko, että tästä sen suurempaa ammattia tulee. Kesksutelen mielelläni ihmisten kanssa varovasti ja kerron omista kokemuksistani (varovasti jälleen), jos huomaan jonkun kaipaavan hieman keskusteluapua alkon kanssa. Jos joku pyytäisi suoraan henkilökohtaiseksi tukihenkilökseen suostuisin varmaan samoin tein.
Nyt kuitenkin pitäydyn vain kommentoimassa silloin tällöin ihmisten ketjuja, jotka alkutaipaleella vielä punnertavat. Pieniä kannustuksia ja kommenteja miten eteenpäin minä aikanani selvisin.
Tämän haluan jättää tähän itselleni ylös. Edes lähes 40 vuoden jälkeenkään halu päihtyä ei katoa mihinkään, vaan seuraa hautaan asti. Addiktio ei tule koskaan katoamaan, vaikka nukkuukin niin syvää unta, että sen olemassaoloa ei enää aina edes huomaa. Itselleni hyvin ajankohtainen teema, jota tulee varmaankin tässä vielä vatvottua, kun pääsen tämän vuoden päättyttyä aloittamaan kolmatta vuottani selvänä.
Varmaankin se siellä sisällä uinuu ja herätettynä on yhtä voimakas kuin ennen raiistumista.
Tuossa jutuussa kyllä hämmästyin kohtaa: “Minulle joka kerta, kun näen jossain olut- tai viinamainoksen, se vaikuttaa minuun.” En jaksa uskoa, että kaikkien kohdalla koko loppuelämä raittiina on tuota samaa. Itseeni nuo mainokset eivät useimmiten vaikuta millään tavalla enää, vaikka toki ovat markkinointipsykologien avustuksella mietitty osumaan juuri sopiviin kohtiin.
Metallijumalalla tietysti muidenkin päihteiden käyttö on vaikuttanut keskushermostoon, ehkä yksilöllisiäkin eroja on siinä kalvaako himo jatkuvasti vai katoaako pois. Niin tai näin, kerran raitistuttuaan ei kannata lohikäärmettä herätellä uudestaan, aina hankalampaa päihteistä eroon pääseminen on, mitä kauemmin niitä on käyttänyt, jokainen lisäkerta ja -vuosi tekee riippuvuudesta syvemmän ja irtautumisesta vaikeampaa.
Pitkäänkin raittiina olleelle riskipaikkoja ovat vaikeat elämäntilanteet; erot, läheisten kuolemat, sairastumiset yms ja ehkä niiden varalle on hyvä miettiä jo etukäteen keinoja, joilla retkahtamisen voi välttää. Vaikka addiktio uinuisi, kyllä se tilkallakin alkoholilla voi olla herätettävissä, eikä kukaan voi itsestään tietää kuinka herkkä tämän suhteen on.
EDIT. Katsoin sattumalta Perjantaidokkarin 10 vuotta korvaushoidossa ja ehkä se vahvisti käsitystäni, että opioideista mahdollisesti jää pysyvämmät jäljet keskushermostoon ja ehkä pysyvämpu himo päihtyä. Ei kai koko korvaushoitoa muuten tarvittaisi?
Pelkästä alkoholiriippuvuudesta on helpompi toipua tilaan, jossa päihtymystä ei kaipaa. Elää ihan normaalia selvää elämää, eikä peljästään “kärvistele” juomatta kärsien viinanhimosta jatkuvasti.
Enhän suinkaan ole ainoa, jota juomahimo ei kalva tai mainokset nosta päihtymishalua pintaan.
Onpas täällä nykyään hyvä meininki. Paljon aktiivisia jäseniä ja laadukasta sisältöä kahlattavaksi vaikka ja kuinka. Ja vaikka tuntuu, että kaikki isommat jutut onkin omalla kohdallani aloholin suhteen hämmennetty ja saatu järjestykseen, niin on edelleen hyvin inspiroivaa lukea kaikkien muidenkin matkasta kohti uutta ja parempaa elämänvaihetta.
Tuli käytyä joulujuhlissa ja valvottua sen myötä yön pikkutunneille. Muiden juominen ja omat alkoholittomat valinnat eivät herättäneet enää minkäänlaisia fiiliksiä suuntaan jos toiseenkaan. Mutta pelkkä valvominen toi jo sellaisen pöhnän, että ihan hetkeen ei tee mieli toistaa. Olen hyvin kiitollinen, että oma nuoruus tuli elettyä, eikä enää ole mitään tarvetta roikkua yötä myöten kaupungilla tunteakseni olevani jotenkin elossa. Sitä valvomista olisi voinut tehdä toki huomattavasti enemmän päihteettömänä silloin aikoinaan näin jälkeenpäin ajateltuna, mutta onneksi tuostakin ajatusvinoumasta kasvettiin lopulta yli.
Oikein hyvää joulun odotusta ja itsenäisyyspäivää kaikille!
On inspiroivaa lukea teidän edelläkävijöiden fiiliksiä. Voimaannun tiedosta, että koko ajan tapahtuu kehitystä asian ympärillä, vaikkei sitä itse niin huomaakaan. Samoin kun @Teme70 kommentoi @Jussi :n kirjoitusta 510 pvän kohdalla, tullessaan itse sata päivää perässä.
Hyvät joulut ja uudet vuodet vain kaikille! Takana on varsin haastava ja kiireinen vuosi varsinkin nyt sen loppupätkästä. Päässäni olen pyöritellyt jo pitkään tänne päivitystä, ja kun eilen illalla päätin vihdoin alkaa sitä rustaamaan, niin tämähän olikin alhaalla. Niin kuin jossain muussa ketjussa jo todettiin, niin tämä on hyvin tärkeä paikka meille monille, toivottavasti tämä ei koskaan mihinkään katoa.
Huomenna tulee vuoden vaihtuessa kaksi vuotta alkoholitonta elämää täyteen ja mielessäni on pyörinyt jollain lailla sellainen suuri viimeiset naulat arkkuun tyylinen ahaa elämys näistä kahdesta vuodesta, ja olen yrittänyt saada sitä jotenkin sanoitettua. Toivoin sen tähän nyt yhtäkkiä avautuvan, mutta ei se sieltä ulos tule. Kaiken lisäksi näin yllättäen viime yönä todella voimakkaan unen juomisesta, jossa humaltuminen ei ollut minkäänlainen ongelma, eikä se juominen ollut mitenkään lankeamista, vaan ihan vain osa elämää. Aivoissa se siis on joissain lokeroissa varmasti hautaan asti läsnä, ja olo on kieltämättä jotenkin hämmentynyt. Eli ainakin ajatustyötä tässä näyttäisi vielä olevan kivasti kolmannellekin raittiusvuodelle, ei tässä mihinkään maaliin olla saapumassakaan.
Mutta noin ylipäätään toinen raittiusvuosi on ollut ensimmäistä varmempi, kasvua on tapahtunut paljon, ja vaikeuksista huolimatta olen ollut hyvin tyytyväinen, että olen korkin laittanut kiinni. Vaikka laastarin joutuukin useissa asioissa repimään yleensä nopeammalla aikataululla, kuin alkoholin ollessa elämässä tuomassa sumuverhon, jonka suojissa sitä yritti viettää mahdollisimman kauan aikaa todellisuutta paossa. Niin loppujen lopuksi koen sen kuitenkin paremmaksi, että kaikki menee vähän reippaammin kuin niiden kuuluukin mennä, poistaen huonoa, että ne oikeat ja vakaat asiat pääsevät juurtumaan ja kasvamaan. Minä ja minun läheiseni me ollaan kaikki paremmassa paikassa, kuin missä me oltiin kaksi vuotta sitten. Toiset ovat lähentyneet, toiset sitten loitontuneet, mutta koen, että kaikki on mennyt niin kuin kuuluukin. Oma vakautuminen, parempi läsnäolo ja empatiakyvyn huikea parantuminen on tuonut kaikkea tätä peilinomaisesti takaisin myös läheisiltäni ja olen huomannut heissäkin paljon kasvua. Raittius ei ole vienyt minulta yhtään mitään minun elämästäni, vaan pelkästään tuonut hyvää.
Huikeat onnittelut kahden vuoden etapista! On aina kiva lukea sun tekstejä täällä ja tuot kyllä motivaatiota jatkaa tällä tiellä varmasti monelle. Perässä tullaan ja kaikkea hyvää sinulle!
Tänään kurkistin, että vietän alkoholitonta päivää numero 757. Olo on jotenkin täysin tyhjä koko aiheen suhteen, aivan sama olisi laskea päiviä vaikkapa siitä, kun on viimeksi pelannut Monopolia. Ei sitten mitään mielenkiintoa enää koko aihetta kohtaan. Mutta haluan kuitenkin pitää sen mielessä, että olen hautaan asti alkoholisti/alkoholiriippuvainen/juoppo/tämäkin nimitys on minulle yksi hailea, ja alamäki on minun kohdallani hyvin todennäköisesti vain yhden ryypyn päässä. Enkä minä halua edes sitä yhtä ryyppyä, en voi enää millään lailla edes käsittää, että minkä vuoksi minä laittaisin sellaista myrkkyä kuin etanoli minun kroppaani.
Kaikki nämä ajatukseni kristallisoitui, kun kävin vuosittaisessa maksakontrollissa sisältäen labrat, ultran ja elastografian, ja kaiken sen päätteeksi lääkäri vain totesi: “Ihan superhyvä” ja se oli siinä. Ei yhtäkään kysymystä tai neuvoa painosta, alkoholinkäytöstä, ravinnosta, ei mistään. Hän päätyi vain juoksua harrastavana kyselemään, että missä käyn juoksemassa ja innostui antamaan vinkkejä tulevaa maratonia varten, kun kerroin missä ja milloin sellaiseen osallistun. Oli aika hämmentävä kokemus, mutta tiedänpähän nyt, että miltä tuntuu käydä terveenä lääkärissä. Yhtä kokemusta rikkaampana siis taas kohti kesää, kiva kun päiväkin alkaa pikkuhiljaa pitenemään.
Komeat on päivälukemat ja hyvällä mallilla miehen elämä muutenkin! Ilo kuulla
Minulle oli merkittävä taitekohta tuo vuoden rajapyykki. Nyt tämä raittius on muuttunut omaksi elämäntyyliksi. Uskon ja toivon, että minulle käy samoin kun kerrot sinulle käyneen…alkoholi ei herätä enää juuri mitään ajatuksia. Sitä kohti. Kiitos kun jaoit tunnelmat, se tsemppaa
Onnea ja menestystä treeneihin ja kisailuihin ja kaikkea hyvää
(Minulla on vuoden neljässä tärkeimmässä kisassa nimi osallistujalistassa. Nyt kun vaan sais terveenä harjoitella niitä kohti. Motivaatio on huipussaan, tuntuu mukavalta ja lenkillä vaan hymyilyttää. Kyllä kannattaa olla ryyppäämättä, juopottelematta ja tissuttelematta.)
Minulle oli myös vuoden rajapyykki merkittävä. Toinen vuosi oli jo paljon helpompi ja sellainen rutiininomaisenpi. Tämä kolmas vuosi tuntuisikin sitten olevan tosiaan jo “ai niin sellainenkin asia kuin alkoholi on olemassa” vuosi.
Piti tähän itseasiassa vielä lisätäkin, että en halunnut todellakaan vähätellä ja unohtaa sitä, miten raastava ja helvetillinen alkumatka alkoholista eroon pääsemiseksi voi olla. Vaan tuoda ikkunan tulevaisuuteen, kuinka sieltä monia viikkoja jatkuneen ryyppyputken toivottomasta suosta voi ihan oikeasti kulkea tilanteeseen, jossa alkoholia ei ainakaan tietoisesti ajattele enää kovinkaan usein. Ja silloinkin kun sitä ajattelee, niin se tuntuu aivan mitäänsanomattomalta asialta.
Onnittelut hienosta onnistumisesta! Harvassa valitettavasti ovat he, jotka alkoholin ongelmasuosta selville vesille uivat. Siis todella harvassa. Vaikka ilokseni täällä plinkissä on useampiakin. Ihan syystä saa olla todella ylpeä. Hyvä meidän Team Plinkki!
Sama homma, aika hämmentävää. Jotenkin aika pitkään oli valmis pettymään ja selittelemään, varmaan lähinnä itselleen. Että on tässä ollut stressiä ja nukkuminen huonoa ja syöminenkin vähän niin ja näin… plus nuo reseptilääkkeetkin vielä. Löytyy sitä, tätä ja tuota tosi hyvää syytä kaikkiin oireisiin. Mutta alkoholi se ei ole, sillä ei nyt tässä ole osaa eikä arpaa. Kun kaikkihan nyt sitä käyttää ja ovat silti ok. Ja jos lääkäri ei “huomannut mitään”, oli tosi helpottunut fiilis. Että mitäs minä turhasta murehdin, ei mitään ongelmaa.
Olihan se hämmentävää joutua toteamaan, että taisi sillä etanolilla joku osa ja arpa olla. Eikä ihan pieni, vaan peräti kokonaisvaltainen.
Olen aina joskus nähnyt unia, että juon alkoholia. Aluksi niissä tajusin jossain vaiheessa, että voi ei, eihän minun pitänyt. Sitten tuli vaihe, jossa join ihan surutta. Kunnes en enää ole halunnut juoda. Juuri viime yönä satuin näkemään unen, jossa ostin läheiseni kanssa yhdessä drinkit. Ajattelin, että asia on nyt tärkeä hänelle (en tiedä miksi), joten otetaan vaan. Ostettuani jätin lasin johonkin, kun en halunnut kuitenkaan juoda.
No ei se varmaan ihan noin suoraviivaista ole, ja unia voi tietenkin tulla vielä kaikenlaisia. Mutta siis tuollaisen kehityksen olen huomannut, useamman kuin yksittäisen unen kohdalla. Haluaisin ajatella, että alitajuntakin on päässyt mukaan asian kanssa. Ja hereillä en tosiaan ihan aidosti halua juoda, ajatuskin puistattaa. Enää ei tarvitse sen suhteen valehdella lainkaan, kuten varmasti raittiuden alkumetreillä, kun mieli kyllä vielä teki.
Kun itse raitistuin, Plinkissä vaikutti veteraani, jonka mantra oli ‘Alkoholi on minulle täysin merkityksetön aine’. Sitä toistelin itselleni ja se on käynyt todeksi. Kuitenkin minulle edelleen ‘yksi on liikaa ja tuhat liian vähän’. Ja jos lääkäri sanoo monisairaalle meikäläiselle kuten viikko sitten sanoi, että pidän hyvää huolta itsestäni, niin miksi pilaisin sen?
Kirjoituksestasi en aistinut minkäänlaista vähättelyä vaan onnistuit luomaan toivoa
Kun muistelen raittiuden kovia ja haastavia alkumetrejä (lievä ilmaisu ), niin ei todellakaan käy mielessäkään kohtuukäyttely tms. Tiedän olleeni kuilun partaalla, kohti tuhoa, enkä aio testailla enää. Elämä on hyvää näin.
Samaa mieltä - tässä kun on matkalla muutaman kerran retkahtanut niin ei ole kyllä tullut seuraavana päivänä mieleenkään jatkaa juomista. Ennemmin tuli mieleen, että tätäkö olotilaa minä tavoittelin? Ja tästäkö minä sitten vielä jatkoin juomista?! Tuntui todella hullulta. Että jotakin edistystä on tapahtunut noista retkahduksista huolimatta.
…se on jo melkoista se 
Hienoa!
ja kaikkea hyvää 
), niin ei todellakaan käy mielessäkään kohtuukäyttely tms. Tiedän olleeni kuilun partaalla, kohti tuhoa, enkä aio testailla enää. Elämä on hyvää näin.