Sekoilut päätökseen lopullisesti - Seministin tarina

Kuivaushuone
41

Nonniin, nyt on mennyt puoli vuotta viimesistä savuista ja tyttöystävänkin kanssa menee hyvin, tosin nyt hän on takaisin kotimaassaan ja minä taas jatkan työntekoa yksin täällä Suomessa.

Eli kyllä ainakin nyt työnteko ja seurustelu sujuu, sekä olen keksinyt mitä alkaisin urheilun lisäksi tekemään nyt ensi keväästä lähtien.

Kaikin tavoin on sinänsä lisää virtaa yms. mutta jostain syystä en vaan kykene saamaan mielenrauhaa, en ainakaan kovin pitkiä aikoja. Onko noi päihteet oikeesti vaan aiheuttanut jonkun mielisairauden, että näin on vai mistä voi olla kyse?

Kun tuntuu, että olen pään sisällä sodassa itseni kanssa ja mulla on edelleenkin vaikeuksia tulkita ihmisiä ja niiden käytöstä oikein. Vaikka ei olis mitään logiikkaa, että yleensä mukava ja ystävällinen työkaveri yhtäkkiä alkais tahallaan ilkeeksi, tai sanoo jotain ilkeesti. Miks se yhtäkkiä niin tekis? Tai että jos joku ei niin nätisti puhu mulle, niin kuvittelen, että hän vihaa mua.

Vaikka todellisuudessa sen duunin aloittaessani olen saanut ihan kunnioitettavaa ja ystävällistä käytöstä kaikilta, paitsi yhdeltä tyypiltä! Mutta nyt sitten kaiken tän jälkeen mun koko todellisuus on pahasti vinksahtanut, enkä oikein enää tiedä mikä on totta ja usein kuvittelen olevani pelkkä kynnysmatto kaikille.
Vaikka olen useimmiten aina pitänyt tai ainakin yrittänyt pitää puoliani, jos joku oikeesti mua kohtaan hyökkää, niin kyllä sitä itsearvostusta on löytynyt. Mutta jotenkin noitten 4 vuoden jälkeen, kun sorruin koviin huumeisiin, niin sen jälkeen ei oo ollu enää mieli entisensä.
Pelottavaa sinsänsä kyllä. Katoaako vainoharhani koskaan?

Edit. Vaikka siis vastaus kysymykseen on, että kyllä ne katoaa, jos vain pystyisin aina suhtautumaan ihmisiin ja elämään ylipäätään toisesta näkökulmasta. Mutta se suurin ongelma onkin, että joka päivä toi sota vaan syttyy mun päässä ja ajaa mut ahdistuneeksi. Mut luultavasti se aika on tähän se lääke, kun konkreettisesti alkaa kevään ja kesän tullen paneutumaan niihin omiin juttuihin. Nyt on ilmeisesti vaan liikaa aikaa ajatella jotain muuta.

Edit 2. Jatkan pohdintojani.

Oon ymmärtänyt, että tää pään sisäinen sotani on aika monen tekijän summa ja todellakin suurena sekoittajana on päihteet toimineet, etenkin ne kovemmat. Sitä paremmin vaan sit päässyt pakoon kaikkea ja itseä, mitä vahvempaa ollut, ihan loogista. Ja tietenkin sit sitä hankalammaksi suhde itseen ja kaikkeen muuhun on muodostunut.

Tästä päästäänkin siihen, mikä selittää valtavat ristiriidat menneisyydessäni, on tietenkin luonnollinen keskenkasvuisuus ja sit se, että en oikeesti yhtään edes miettinyt, että pitäisi välittää itsestään tai, että mitkä on mun rajat , mitä ylipäätään tapahtuu mun ympärillä, miten ihmiset käyttäytyvät mua kohtaan ja millä motiiveilla ja mitä ihmettä mä itse edes teen itselleni tai elämälleni?
Kun kaikki oikeesti oli vaan sitä pilvenpolton odotusta ja kitkutusta, annoin kaiken muun vaan tapahtua, en mä niin kiinnittänyt huomiota sellaisiin asioihin tai muiden huonoon käytökseen, vaikka olis ehkä pitänyt. Kaikki oli hyvin, kunhan oli sitä hatsia tai sitten jotain muuta. Ja muutenkin se “aito oma itse” ollut jossain ihan muualla.
Koska muistan vain yhden ajan 17 vuotiaana, kun jouduin olemaan 6 kk selvinpäin, niin aika nopeasti huomasin, että on aika helppo olla itsensä kanssa ja muiden kanssa! Mut sit se kaikki räjähti palasiksi ja nyt on ollu selvittelemistä, mut pikkuhiljaa alkaa hahmottua!

Ja koska erinäisten flippailujen takia viime vuosina, aloin jotenkin muuttumaan persoonaltani tosi alistuvaksi ja sairaalloisesti miellyttämään muita. Ja sitäkään ennen en oo ollu oma itteni, niin lähin oikeastaan muuttumaan vaan feikistä feikimmäksi! Hahhah.

Kun nyt oon kuvitellut, että jos oonkin täys kynnysmatto ja tuun sitä olemaan koko loppuikäni yms. enkä vaan voi sille mitään, kun ois pitäny osata olla jämpti jo joskus lapsena, niin ei sekään kuitenkaan pidä paikkaansa. Koska vaikka on ollut tilanteita, että ois voinut olla jämptimpi, niin oon kyllä viimeistään tän streittauksen alettua osannut olla kova.

Mikä olikin vähän yllätys itelleni, että onko mussa näinkin tyly puoli kuitenkin ja enhän mä olekkaan oikeasti sellainen liian kiltti mitä luulin. Ja muutenkin sellainen yleisvarma fiilis ollut ihmisten parissa, lukuunottamatta tällaisia päiviä, kun jostain syystä kaikki tuntuu niin sekavalta. Mutta toisaalta aina kuitenkin sit oppinut näistäkin päivistä tällaisia tiettyjä asioita. Vois toden teolla sanoa, että alkaa se todellinen luonne kuoriutua ja se on hyvä se.

Mut vielä tosiaan on ongelmana toi ihmisten käyttäytyminen ja sen ylitulkinta. Jos tosiaan ihan hyvä työkaveri jonain aamuna vähän ärähtää tai vastaavaa, johtuen jopa omasta tympeästä käytöksestäni, niin sit en tiedä, että voinko mä vaan niellä sellaisen vai pitääkö siinä sanoa jotain vastaan, vai onko kyseessä ihan normaali tilanne. :smiley: Sit alkaa vaan tuntua, että ihan kun ois jatkuvasti jotenkin sodassa kaikkien kanssa. Aluksi muutaman päivän oon ihan varma, että x henkilö vihaa mua, mutta sitten seuraavalla viikolla asiointi on ihan normaalia.
Ehkä joku päiväkirjan pito ja tosiaan aika auttaa tähän, kun arvioi näitä tilanteita rauhassa, ei helkkari.

42

Hei!
Taas Seministiltä hyvää pohdintaa. Joo, päiväkirjan pito on hyvä idea. Siinä voit katsoa noita tilanteita yksi kerrallaan. Voit analysoida, että kuka oli tilaneessa, mikä sen ajatuksen laukaisi, mikä tune siinä oli jne.
Muutenkin jos ajattelee tuosta asiasta “ajatusvääristymänä”, niin miten sen saa oikenemaan. Väärän ajatuksen tilalle oikea ajatus? Säännön mukaisesti. Sanot itsellesi ajatuksissa "stop väärä ajatus ja oikea ajatus on… "

Joka tapauksessa pitää osata elää päivä kerrallaan, toki sitä tulevaakin pitää välillä miettiä. Jos vaikka urheilee tavoitteellisesti, niin pitää suunnitella treenit etukäteen jne.

Ahditukset ja mielialan vaihtelut ei aina ole päihteiden aiheuttamaa, kaikilla nitä on, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Mutta kuten kirjoitit, asiat on monen tekijän summa. Olen samaa mieltä.

43

Nojuu, on tullu havahduttua täysin siihenkin tosiasiaan, että eipä ne omat ongelmat sinänsä päihteistä ole aiheutuneet, koska ongelmathan/ahdistukset ovat aivan samat mitä päihteitä käyttämättömällä. :smiley:

Mut asiaan. Tosta viimesimmästä viestistä on nyt reilu kuukausi ja musta tuntuu, että noi kelat ihmisten reaktioista ym. vain kuului tohon kohtaan tätä prosessia. Koska nyt ne kuumotukset ovat ratkenneet ja en tulkitse ihmisiä enää väärin. Tai ainakaan liian yli kelaa asioita. Vähän niinkun paluu todellisuuteen on tapahtumassa hyvää vauhtia.

Täs viime kuukauden aikana, tuntuu kuin jokin uusi järjen valo ja ääni ois syttynyt päähän. :smiley: Sellainen tietty sisäinen lempys, viisaus ja ymmärtämys on herännyt minussa, jonka avulla olen nyt onnistunut kohtaamaan menneisyyteni ja käsittelemään sen. Tuntuu jotenkin niin hyvältä, kun aidosti jokin todella rakastava ja viisas osa minussa ymmärtää minua ja kokemuksiani. Hahhah, kuulostaa varmaan sekavalta, mutta olkoon, ehkä joku tajuaa vähän mistä puhun.

Nyt haluankin kirjoittaa tänne, että mä sitten olen tajunnut ja miksi asiat ovat selkiytyneet. Jotenkin niin uskomatonta, että syyt ja ratkaisut elämän toimimattomuuteen ja korjaamiseen olivat niin yksinkertaiset loppujenlopuksi. :smiley:
Ja usein oman tarinan ja oivalluksien kertominen auttaa todella paljon muita samoista ongelmista kärsiviä!

Nimittäin kaikki “paha” on pohjautunut vaan huonoon itsetuntoon. Ja huono itsetunto taas oli seurausta siitä, että ala-asteella mua, herkkää ihmistä, alettiin kiusaamaan silmälasien takia ja menin lukkoon. Ja samalla oli sit vähän muutakin episodia ja mulla alkoi murrosikä muita aikaisemmin, niin olin todella ymmällä itsestäni ja kaikesta.
Ja eikä sitä sitten edes tajunnut sen ikäisenä ja sit ylä-asteelle siirryttäessä, että kyllähän se ulospäin aika hyvin paistaa se huono itsetunto ja epävarmuus, ihan koko olemuksesta.

Päihteethän tähän olikin sit “hyvä” apu, eli keino vaan unohtaa kaikki se ahdistus ja epävarmuus. Ja eihän se sit rehellisesti sanottuna siitä 13-14 v lähtien muuta ollutkaan, kun sen päihtymyksen odotusta. Se koko ajan kasvava ahdistus kuitenkin kasvoi koko ajan ja arkisin oli oikeasti todella hankala olla itsensä kanssa koulussa yms. Mut ei sitä vaan mitenkään tajunnut, että oli niin väärillä raiteilla. Kun oli niin kivoja kavereita ja kaikki ns. samassa veneessä. Siinä vaiheessa, kun ois vaan tajunnut ottaa ne ahdistukset käsiteltäviksi ja elämästä kiinni, niin ois paljolta pahalta selvitty.

Toisinaan esim. armeijassa ja sen jälkeen sit duunissa olikin jo vähän parempi kuva itsestä, vaikka todellisuudessa kohtasin amiksessa, armeijassa, duunissa ja sit vielä viihteelläkin “odottamatonta” ja täysin käsittämätöntä pilkkaa ja vittuilua.
Mut en vaan välittänyt niistä , tai siis ne kaikki tuskalliset fiilikset vain jäi jonnekin sinne alitajuntaan, ihan siis KAIKKI fiilikset sieltä ala-asteelta lähtien. Tai oikeestaan niin pitkältä, kun vaan muistan. Kun kaikesta huolimatta olen aina kokenut olevani rakastettu ja ollut läheisiä ystäviä, niin oli päihteilyn aikana helppo pitää ne tunteet kurissa. Mut enpä toisaalta teini iän jälkeen edes osannut olla oikea ystävä tai välittänyt mistään.

Mut se mitä sit tarkemmin oon läpikäynyt tässä 1,5 vuoden aikana, niin on just toi aivan uskomaton määrä kipeitä tunteita ihan koko elämän ajalta, KAIKKI ne padotut tunteet ja kokemukset. Ja ei se kivalta ole tuntunut, ihan todella hulluuden partaalla monen monta kertaa

Ja pahimmat fiilikset olivat ne suunnattoman kivuliaat “myrkyllisen häpeän” tunteet, kun on se vahva tunne siitä, että omassa olemuksessa ja itsessä on jotain aivan kammottavaa tai noloa tai jotain ihan sietämätöntä. Tunne siitä, että on vain jotenkin vääränlainen ja sen takia saanut osakseen pilkkaa, kiusaamista ja naurua. Ja eikä asialla voi tehdä MITÄÄN. :smiley:

Ja jonkun aikaa uskoinkin, että jotain tuollaista mussa on pakko olla ja sit ahdisti, kun en vaan keksinyt että mitä se voisi olla. Kunnes sitten vihdoin hoksasin erinäisiä keskusteluja selaamalla, että kyseessä on todellakin ollut vain se huonon itsetunnon aiheuttama epävarmuus yms. mikä on varmasti paistanut näille kiusaajille sun muille silmään ja ovat ottaneet kohteekseen. :smiley:

Helpotuin, kun tajusin, että eihän mussa siis mitään niin pahasti pielessä olekaan. Sitten vain tajusin sen syyn, että miksi sitten on ollut viime vuosiin asti se itsetunto hukassa?

Vastaus on se, että koska olen vain paennut itseäni koko pienen elämän, enkä oikeestaan milloinkaan ole ollut täysin läsnä elämässäni tai välittänyt itsestäni. Mitään sellaisia elämän oikeita kunnon asioita ei kovin päässyt tapahtumaan, koska tuhosin lähinnä itseäni. Mut en vaan nähnyt tätä omaa valheellista tilaani missään vaiheessa. Ja nyt näen sen todella selkeästi!

Ja ei oikeasti enää tarvitse samaistua tuohon “väärään itsetuntoon”, vaan päivä päivältä enemmän täyttyä siitä oikeasta ja todellisesta omasta energiastani, sekä säteillä sitä onnellisuutta ympärilleni. Olla aito oma koko ajan loputtomasti kehittyvä itseni, LÄSNÄ omassa ja läheisteni elämässä!

Eli on vaan lyhyesti sanottuna puuttunut se tatsi omaan elämään, thats it. :smiley:
Voisi sanoa, että tän elämän rakkauden kokemisen ja säteilemisen esteenä oli vaan ihan tajuton tunteiden hullunmylly pääkopassa, joka täytyi saada käsitellyksi ja vapautetuksi. :exclamation:

44

Kiitos hyvästä tekstistä ja analyysistäsi. Eikös olekkin hienoa huomata, että vastaukset ovat kuitenkin aika yksinkertaisia? Meillä ihmisillä tuntuu olevan aina välillä aika mystisesti niin, että omia ongelmia pyritään ratkomaan monimutkaisesti. Yleensä nuo vastaukset myös noihin omiin mielenkiemuoroihin, tunteiden sekamelskaan ja ajatusvääristymien juttuihin, on aika yksinkertaisia.
Jos ja kun päihdeongelma tuntuu menevän tiettyjen lainalaisuuksien mukaan, niin myös toipuminenkin. Toimiva toipuminen on kuitenkin aika yksinkertainen kuvio? Vai mitä?

45

Lukaisin sun koko ketjun läpi, koska osaat analysoida itseäsi niin hyvin. Tunnistin tosi paljon itseäni noista sun keloista. Varsinkin sun viimeisin postaus osui ja upposi.

Mulla siis suurin ongelma on alkoholi, no pahimpina vuosina meni myös pilveä ja bentsoja, plus muutama satunnainen LSD- ja sienitrippi. Alkoholi on kuitenkin ollut mulla se isoin ongelma ja siitä ollut vaikein päästä eroon. Onnistuin olemaan raittiina reilun vuoden, ennen kuin taas retkahdin. Sen jälkeen ollu vaihtelevaa, mutta harvemmin on enää ollu monen päivän rännejä.

Oi kyllä tajuan! :slight_smile: Puit sanoiksi mun oman kokemuksen muutaman vuoden takaa! Koin samanlaisen “valaistumisen”, kun olin ollut raittiina muutaman kuukauden. Ja nimenomaan raittiina ja itseni kanssa työskennellen, en pelkästään kuivilla.

Juuri tuo, että löytää itsestään sen rakastavan ja ymmärtävän osan, joka pystyy tarkastelemaan menneisyyden kokemuksia rehellisesti, selkeästi ja myötätuntoisesti. Olin koko ikäni aina tuominnut itseni (ja myös muut ihmiset) kovin armottomasti. Mutta sitten pienen raitistelun jälkeen pystyin jotenkin objektiivisesti miettimään niitä lapsuuden ja nuoruuden olosuhteita, jotka teki musta sen mitä oon nyt. En oo paha ihminen, vaan rikkinäinen.

Tuli ajatus, että oon vajavainen ja epätäydellinen ihminen niinkuin kaikki muutkin, ja vajavuudessani yhtä arvokas ja rakastettava kuin kaikki muut. Koin viimein, että mut hyväksytään juuri sellaisena kuin olen - ja se hyväksyjä olin minä itse, tai ehkä jokin “korkeampi minä”, niin ihmeelliseltä se tuntui.

Ton kokemuksen jälkeen pystyin vihdoin miettimään myös mun vanhempien ongelmia samalla myötätunnolla, ymmärtävästi, ilman vihaa tai syyttelyä. Hekin olivat ihmisiä, jotka teki parhaansa omassa tilanteessaan. Mun elämä siis meni pieleen jo vanhempien ongelmien vuoksi, äidin psykoosit, isä stressaantunut perfektionisti, kuuluivatpa vieläpä tosi ahdistavaan ja kontrolloivaan uskonlahkoon. Olin jo pitkään tiedostanut, et mun ongelmat oli (ainakin osittain) lähtöisin lapsuudenkodin ahdistavista oloista, mutta kun viimein osasin tuntea myös vanhempia kohtaan varauksetonta hyväksyntää ja myötätuntoa, pystyin jotenkin näkemään, miten paljon kaikki lapsuudenkodin paska onkaan vaikuttanut. Jos olisin oivaltanut sen aikaisemmin, olisin vain vihastunut ja katkeroitunut.

Armahdin itseni ja vanhempani. Tuntui hyvältä. Siitä lahtien oon osannut kohdata ihmiset jotenkin aidommin. Edes retkahdukset ei oo vieny multa sitä pois.

Muutenkin koko kirjoituksesi oli sellainen, että ihan samaa oon käynyt itse läpi. Kuvailit hyvin, miten huono itsetunto vaikuttaa. Se oli just tuota. On jännää, miten muut “haistaa” sen ja siitä joutuu kiusatuksi. Mulle uskonlahko ja hullu äiti teki sen, mitä sulle teki rillit. Mua kiusattiin koko ala-aste. Yläasteella ei kisattu, mut olin porukan ulkopuolella.

Ja sit toi, että haluaa olla toisten silmissä “hyvä tyyppi”, mutta ei oikeasti heidän asiat kiinnosta. Eikä mua kiinnostanut omatkaan tunteet. Mua kiinnosti vain, miltä näytän toisten silmissä. Tän taipumuksen tunnistin itsessäni ekan kerran jo teininä, ennen mitään päihdeongelmia, eli oon aina ollut sellainen. Päihteily vaan pahensi asiaa.

Täytyy sanoa, et olen kiitollinen siitä, et olin yli vuoden raittiina. Kyllä raittius on tavoiteltavan arvoinen olotila! Siinä ajassa löytyi se “oma itse”, päihteetön persoona. Siinä opin myös, mitkä mun ongelmat johtui ryyppäämisestä ja mitkä jostain muusta. Raittius ei ratkaise ongelmia, mutta se on ehdoton edellytys sille, että ongelmansa voi ratkaista.

Sen oon oppinut, mitä myös Tuomo on sulle tossa sanonut, että kyllä 'tavallisilla" ihmisillä on myös ahdistuksia ja masennuksia ja paskoja oloja. He vaan eivät ekana yritä turruttaa niitä päihteillä. Ja jotenkin ne ahdistukset oli helpompi kohdata ja kestää, kun olin saanut raittiudesta kiinni, siis niin, et päihteetön elämä tuntui oikeasti paremmalta kuin päihteellinen. Kunhan lakkasin odottamasta mitään ihme tunne huippuja ja kunhan hyväksyin, et välillä on vaan ihan paskaa ja se kuuluu elämään. Riitti, että oon läsnä - läsnä itselleni, toisille ihmisille, elämälle.

Hups. Sun kirjoitus inspiroi tämmöisen pitkän vastauksen, niin hyvin osuit asian ytimeen. Autoit ainakin mua.

Tsemppiä sulle Seministi ja mitä sulle kuuluu nyt?

46

Ahhh, kiitos vastauksesta, oli mukava lukea kertomasi !

Jep, kuulostaa hyvin tutuilta lapsuudenkodin olosuhteilta, vaikka omilla vanhemmilla ei kummallakaan psykooseita ollut, mutta pikkasen liian fundamentalistisia kristittyjä olivat (nyt meno vähän rauhottunut heilläkin). Ja ymmärrän, kyllähän noi nyt vaikuttaa lapsen ja nuoren mieleen vahvastikin, etenkin kun siitä joutuu vielä kiusatuksi.
Mä oon ajatellut asian niin, että omat vanhempanikin ovat vaan halunneet saada lapsia ja elää sitä perhe-elämää ja tehdä parhaansa, mutta kuitenkaan eivät ole tajunneet sitä, miten omat tunnelukot ja pelot, itsensä rakastamattomuus yms. psykologiset ja alitajuiset jutut siirtyvät omiin lapsiin.
Et hyvin voi olla armollinen vanhemmilleen ja itselleen, tänä päivänä. :smiley:

Jep, toi emotionaalisesti epärehellinen koulumaailma osaa kyllä olla julma!
Mut sit järjellä ajateltuna, eihän siinä huonossa itsetunnossa tai muussa erilaisuudessa oikeasti mitään vikaa ole tai mitään naurettavaa. Miten siinä vois olla? Et se ongelmahan on vaan siinä kenellä on tarvetta painaa toisia alas, oli se syy mikä hyvänsä. Eiväthän toiset ihmiset tunne minua, he näkevät vaan ulkokuoreni ja vetävät omat tulkintansa, mitkä ovat siis täyttä harhaa. :smiley: He kertovat siis itsestään.
Koska samaan aikaan mulla on myös ollut hyviäkin ystäviä ja olen saanut täyden hyväksynnänkin, niin ne kiusaajat vain kuvittelevat mun olevan jotain, mitä ikinä nyt kuvittelevatkaan kiusaaja-mielellään, ja sit hyökkäävät. :smiley:
Kaippa sellainen herkkä-kiltti-nörttilook on stereotypia kiusattavasta ja enkä mä sille “roolihahmolleni” mitään voi.
Mut tämän kaiken kun ois tiennyt jo mahdollisimman varhain, niin ei ois ottanut itteensä mitään ja ois selviytynyt monesta pahasta.

Hmmm, mielenkiintoista ! Oletko lukenut mitään ns. hengellistä tai sellasta filosofista? Enkä nyt tarkoita mitään New age enkeli juttuja, vaan ihan sellaista maanläheistä ja ymmärrettävää filosofista juttua juurikin esim. “korkeammasta minästä” tai “Todellisesta itsestä” vs oma ego.
Kun käsittääkseni just tollasta pelkän egon ja pelkojen ohjailemaa elämää, et tärkeintä on se miten muut näkevät itseni. Vaikka loppupeleissä se ei oo ratkasu mihinkään, kun eiväthän muut näe kun ulkokuoren ja luultavasti vaan ihmettelevät, miksi joku haluaa olla niin hyvää tyyppiä, veikkaisin. :smiley:

Mua auttanut tosi paljon esim. Oshon videot ja kirjat ja sit Anthony de Mellon kirjat. Jotenkin just niitä näkökulmia elämään ja oivalluksia, mitä kaivannut koko ikänsä. Et kuinka ns. valheellinen etenkin tää länsimainen yhteiskunta on ja kuinka “unessa” me täällä elämme.

Siinä on vaan se ikävä puoli joissain niissä, ketkä ei sitä päihteillä turruta sitä ahdistusta, niin sit se puretaan ympäristöön ja toisiin ihmisiin. Eivät siis kaikki, mutta ns. tiedostamattomimmat tapaukset ja ikäväähän se on.

Hahah, jep, jotenkin sitä oli niin tottunut sellasiin oikeestaan jokapäiväisiin tunnehuippuihin ja kikseihin, että kesti kauan tajuta, ettei se päihteetön ja normaalielämä sellaista olekaan. :smiley:

Mut tosi hyvä oli kuulla sunkin tarinaasi, kiitos viestistä!

No, nyt on lähinnä ollut vaan hämmästelyä ja kummastelua siitä, että kuka mä sitten ihan todelisuudessa olen ja mitä tehdä elämällä. :smiley: Menneisyys ja haavat kuitenkin usein vielä kummittelevat ja ahdistavat, mutta eteenpäin mennään koko ajan, eipä ainakaan oo tullu mieleen ottaa mitään huumeita tai mitään. :smiley:
Tsemppia sullekin !

47

Kiinnostavaa pohdintaa sulla taas! Löysin paljon tarttumapintaa omaan ajatteluun.

Näin se on, ja kun sen vihdoin oivalsin, vapauduin aikamoisesta henkisestä taakasta… Vai pitäiskö sanoa, että kun vihdoin palasin siihen, mitä olin lapsena.

Muistan nimittäin, et ihan pikkuisena lapsena vaistomaisesti ajattelin tuolla tavalla. Muistan sen hämmentävän ristiriidan, kun aloitin koulunkäynnin, et asioita ei saakaan ottaa sellaisina kuin ne on, vaan mun täytyy mukautua johonki muottiin. Etten voi olla luonnollinen, koska jotkin mun luonnolliset reaktiot hyväksytään ja joitakin taas ei hyväksytä.

Törmäsin kai yhteen kulttuurin kanssa.

Tähän varmasti vaikuttaa myös uskonlahko. Siellä kun odotetaan erilaista käytöstä ja ajattelua kuin “maailmassa”, ni mun piti oppia elämään kouluroolissa ja sit kotona lahkoroolissa.

Tulee mieleen se kuuluisa satu keisarin uusista vaatteista. Lapsi näkee et keisarilla ei oo vaatteita, mutta aikuiset pettää itteään ja toisiaan. Ja minä olin niin arka lapsi, et pakotin itteni uskomaan siihen et keisarilla on vaatteet. Lakkasin luottamasta siihen mitä omin silmin näen ja mitä oikeasti tunnen.

Tää koko yhteiskunta on emotionaalisesti epärehellinen, ja koulumaailma valmentaa siihen tehokkaasti. Siinä kai aletaan sitten rakentaa sitä egoa.

Oon myös miettiny sitä, että kun olis silloin muksuna tiennyt sen minkä nyt, olis elämä mennyt helpommin. Toisaalta, eihän kukaan synny valmiina tähän maailmaan, vaan elämänkokemus kasvattaa ja opettaa ja muokkaa meitä.

Elämä on oikeastaan aika julma: sitä ei voi oppia muuten ku elämällä, ja sit ku on lopulta oppinu miten täällä ollaan, kuolo korjaa pois. Tätä kun miettii, et elämä on tosi kusipäinen, niin en voi muutaku nauraa tälle kosmiselle vitsille. :laughing:

Oi kyllä olen! :mrgreen: Tykkään lueskella ja pohdiskella ihan kaikkea mahdollista, myös erilaisia filosofioita. Viihdytän itteäni asioilla, jotka monen muun mielestä olis puuduttavan tylsiä. Olenpa myös niihin New Age hörhöjuttuihinki huvikseni tutustunut. Ja ihan yliopistossakin opiskellu näihin liittyviä juttuja, vaikka ne opinnot jäiki sit kesken. Mun pää ei kestänyt opiskelustressiä.

Eli kyllä mun ajatteluun vaikuttaa just toi idea “todellinen minä” vs. “ego”. En ole kenenkään yksittäisen filosofin/ajattelijan/uskonnon asiantuntija, mut ainaki mun ajatteluun on vaikuttanut just sun mainitsema Osho, ylipäätään zen ja buddhalaisuus, sekä C.G. Jungin jutut.

Mun muutamat sieni- ja LSD-trippailut on vahvistanu näitä ajatuksia. Oon kiitollinen siitä, että mun päihdesekoiluista huolimatta en viihdekäyttänyt deelejä, vaan halusin saada niistä henkisiä ja kasvattavia kokemuksia. Ja niin sainkin, eli koin mm. egokuoleman, kohtasin armollisen ja hyväksyvän “Jumalan”, olin yhtä universumin kanssa, tulin tietoiseksi mun alitajunnasta ja mun kulttuurisesta ohjelmoinnista, jne.

Vaikka koin, että mua kokemukset kasvatti ihan pysyvästi (niistä on vuosia aikaa), en voi suositella moisia. Olin trippien jälkeen jonkin aikaa vähän eri maailmassa, ehkä maaninen, aika tasapainoton, luulin olevani jotenki valaiatunut. Olitkos se muuten sinä vai joku muu, kun sanoi tuota samaa, et oli reissujen jälkeen tasapainoton? Ja tottakai tripit oli aika rankkojakin kokemuksia. Jos oisin viihdekäyttänyt niitä, oisin varmaan saanu psyyken ihan rikki. Enää en uskalla koskea deeleihin. Enpä oo aikoihin edes pilveen koskenut ja hyvä niin.

Tää on ihan totta. Mun isä on hyvä esimerkki tästä. Hän purki sitä ympäristöönsä niin, että oli kontrollifriikki, perfektionisti ja hirmuisen vaativa. Onneksi ei kuitenkaan ollut fyysisesti väkivaltainen - jotkut purkaa olojaan myös niin.

Onhan se niin, et negatiiviset tunteet, ahdistukset ja tunnelukot on kaikille ihmisille hirmuisen vaikeita käsitellä. Harva kai osaa niitä luonnostaan käsitellä mitenkään rakentavalla tavalla, vaan jokaisella on ne omat suojamekanismit. Mulla ne oli päihteet, etenkin alkoholi ja sen suoma turrutus.

Jep, juuri tämä. Tunnehuippujen metsästys. Tunne-elämä on niin vammainen, et oon kuvitellut, et normaalielämän täytyy olla sellaista tunteiden ilotulitusta. Oon jostain lukenut, et tämä on lähes kaikille päihteilijöille/addikteille yhteistä.

Nykyään oon oppinut nauttimaan tasaisesta arjesta. Siitä, ettei aina tarvii olla niitä huippuja tai syviä laaksoja. Että voi olla läsnä. Ja kun huolehtii itsestään ja ympäristöstään, on mukavampi olla läsnä. Oon esimerkiksi oppinu nauttimaan siivoamisesta! :smiley:

Mun on tarvinnu kulkea pitkä ja kivinen tie, että oon oppinut arvostamaan itseäni niin paljon, että huolehdin mun hyvinvoinnista. Mulle se on sitä et pitää kodin viihtyisänä, huolehtii terveydestä, maksaa laskut ajallaan, pysyy erossa päihteistä ja hoitaa työnsä parhaansa mukaan, koska silloin itsetunto vahvistuu ja siitä nauttii enemmän.

Nää on kai monelle itsestäänselvyyksiä, mutta huono itsetunto on kai johtanut siihen että en oo osannu huolehtia itsestäni. En kai oo pitäny itteeni sen arvoisena. Ja sit päihteisiin on ollu hyvä paeta sitä huonoa oloa.

Täällä toinen kummastelija. :mrgreen:

Mulla noi pohdinnat käynnistyi sen jälkeen, kun lakkasin uskomasta ahdistavan uskonlahkon opetuksiin ja tein pesäeron siitä. Lahko kun saneli, mitä saa tuntea ja mitä ei, niin en oikein koskaan oppinu tuntemaan itteeni. Ja kun päihteet astui kuvaan, prosessi jäi kesken. Nyt yritän jatkaa siitä. Itseensä kai tutustuu parhaiten, kun yrittää elää raittiina ja alkaa tehdä niitä juttuja, joista saa niin syvää tyydytystä ja tarkoitusta, ettei oo tarvetta paeta päihteisiin.

48

No huhh, aikamoista kahden eri maailman välillä elämistä, varmasti aika hajottavaa ja kun ei sitä lapsena voi päättää, että nyt mä pakkaan kamat ja sanon heipat vanhemmille. :smiley:

Mulla toi kiihkouskonnolisuus vaikutti vaan silleen, että olin usein kateellinen kavereiden perheille (vaikka varmasti niissäkin omat ongelmansa), koska vanhemmista näkyi, että ovat ainakin ihan tässä maailmassa kiinni ja juovat välillä kaljaa ym. Ihan eri lämpö ja fiilis, kun omassa kodissa. Kun ei saanut tehdä sitä ja tätä Jumalan pelon takia tai saatananpalvontaan viitaten, esim. limudiskot oli suuri NO NO. :smiley:

Tosta luullakseni sainkin käsityksen, että kaljan juonti ja alkoholin käyttö on ihan normi juttu ja kaikki muut tekee sitä paitsi omat vanhemmat ja siksi sit varmaan halusinkin juoda sillon yläasteen alussa.
Voisin kuvitella, että sulla ollu vähän samankaltaisia fiiliksiä?

Hmmm, mut toivon ja uskon, että joku pointti tällä kaikella loppujenlopuksi on, ainakin yksilön sielun kehityksen kannalta varmasti. :smiley:
Tosta tulikin mieleen, et seuraava asia mihin havahduin sen jälkeen, kun lakkasin elämään vaan siinä omassa pikkupikku addiktiomaailmassa, oli se järkytys, että kuinka helppoa ja kaunista tää elämä vois olla tällä pallolla, jos vaan yksinkertaisesti kunnioittaisimme toisiamme ja haluaisimme toisten parasta siinä missä omaakin.
Mut sit jostain kummallisesta syystä X, se ei vaan voi mennä niin, vaan on ihan pakko tehdä kaikki niin vaikeaksi; sanotaas nyt tolle tolleen pahasti, ja tapetaan noi, vallataan toi maa, ahaa noi on erivärisiä kun me, tapetaan ne. :laughing:
En ymmärrä mikä ajaa ihmisen ajattelemaan niiin ns. “pahasti”. Ja ton asian takia tää koko maailma tuntuu jotenkin niin vieraalta ja käsittämättömältä, voiko tätä suurimmaks osaks edes oikeaksi Elämäksi kutsuakaan ? :smiley:

Ahhh mukava kuulla, sielunkumppani toisinsanoen! :smiley: Oon mäkin ihan kaikkea ns. hörhöjuttuakin lukenut ja miettinyt, mut en tiennytkään, että ihan yliopistossakin voi jotain aiheeseen liittyvää opiskella?

Juu, kyllä noi pahamaineiset deelit voivat avata tietoisuutta ja silmiä muutenkin, usein ne toimivatkin siten ainoastaan “tietyntyyppisillä” ihmisillä. Oon lukenut, että ne jättävät kehon energiatasapainon aika pahasti pakkasen puolelle ja voivat myös sekottaa sen tripatessa, joten siksi niistä kestääkin palautua oman aikansa, vaikka siis ihan hyödyllisiä ja pysyvästi kasvattavia kokemuksia ovat olleetkin. Ja sit se, että ne voivat avata mieltä vaan tiettyyn pisteeseen asti, et ainoa keinoa kasvaa on lopulta pelkästään selvinpäin. Pilvenpoltollakin on sama vaikutus, kun deeleillä. Tietyn pisteen jälkeen se alkaa kääntyä itseään vastaan, ja alkaa kulua enemmän energiaa siihen palautumiseen, kun siihen mitä siitä saa.

Mulla kans hyvin syväluotaavia kokemuksia hapon kanssa, kuulostaa mielenkiintoselta toi mitä oot kokenut ja hyvä, että jätit siihen! Itellä ei siinä vaiheessa ollut edes mitään hajua mistään henkisestä, ego / sielu jutuista, vaan ne kokemukset toivat mun päähän järkyttävän määrän uusia näkökantoja elämään ja itseeni ja mäkin luulin aluksi olevani valaistunut. :smiley: hahah.

No helpottavaa kuulla, että samanlaisia tunne-elämän oikkuja on monella muullakin ! Ollaan kaikki niin yksilöllisiä, mut sit kuitenkin se ihmismieli on samanlainen kaikille. :smiley: Hämmentävää…

Emmä usko, että se oikeesti niin yksinkertaista ja itsestäänselvää on kaikille muille. Mut kuulostaa kyllä tosi hyvältä toi miten oot edenny selvän elämän polulla, se se kuitenkin on se mikä kasvattaa ja opettaa!
Ei mitään järkeä enää palata vanhaan, eikö? Vaikka siis tuliskin joskus ryypättyä tai päihdyttyä, mutta ei se enää oo oikeestaan ees mahdollista palata siihen entiseen, koska on oppinu jo niin paljon itsestään ja on muutakin mitä tehdä elämässä.

Jep, oikeella polulla oot kyllä ! Tai ollaan molemmat siis. :smiley:
Mahdollisimman raittiina vaan, itseään ja tunteitaan turruttamatta!

49

Terve! Se on nyt reilu 5 kuukautta mennyt tosta edellisestä viestistä.

Sen jälkeen keväällä lankesin taas polttamaan pilveä sekä tupakoimaan aina sit tohon heinäkuuhun saakka. Elokuun alussa sit viimiset hatsit ja tupakat; eli reilu kuukaus taas ihan täysin raittiina töitä tehden ja urheillen.
Mut en vaan mitenkään uskonut, että toi pilven poltto KUITENKIN jotenkin romauttaa mut ja mun tunne-elämän sinne alkupisteeseen ja joka kerta ehkä vielä vähän alaspäin, kuin se mistä sen oli viimeeksi lähtenyt nostamaan.

Se tietysti vähän turhauttaa, mutta toisaalta nyt on taas niin selkeästi alkanut ymmärtämään kaikkien aineiden käytön syyt selvemmin ja mistä kaikki oikein on lähtenyt jne. Vähän niinkuin jatkunut tuo itsensä työstäminen noista itsetuntojutuista, mistä täällä viimeksi on jauhettu!
Se kevään ja kesän hiisailu tavallaan vaan jäädytti sen työstön ja ne tunteet, mutta ei se mitään; siitäkin on nyt yli päästy.

On vaan ollut vähän sellainen “haikea” fiilis sen suhteen, että mitäs mä elämälläni nyt sitten oikein tekisin? :smiley:
Sit kelaillut ja jossitellut sitä, että hittokun ei ois ne elämän “rakennusvuodet” eivät olisi olleet valheellisia ja toisinsanoen menneet vessanpöntöstä alas, niin ei ois niin tyhjän päällä tässä.
Mut positiivistahan tässä on se, että se ihan oikea luonteeni, mikä on ollut jossain tukahdutettuna aina sieltä 9 vuotiaasta asti, on puhkeamassa kukkaan pikkuhiljaa, eikä noita ihan uskomattoman masentavia ja ahdistavia päiviä enää ole, koska osaan elää paljon tasapainoisemmin nyt yms. Vaikka toki niitäkin fiiliksiä tottakai on, mutta kuten jo aikaisemmin todettu, niin mitään normaalista poikkeavaahan se ei siis ole.

Miten tän nyt sit kitetyttäisi… että nyt ei enää tosiaankaan tarvi entisiin tapoihin palata, vaikka kuinka haluaisi palkita itsensä joillain savuilla tai jollain päihteellä. Toiseksi sit se, että miten ja millaiseksi mä rakennan mun elämäni?
Tietystihän se on myös niin, että täytyy osata luottaa elämään ja antaa elämän johdattaa, mutta kyllä silti sitä voi itsekin ohjailla miten parhaaksi näkee, se tässä on seuraavana edessä, että miten mä saisin vähän niinkun syvemmän kosketuksen elämään, ihan joka osa-alueella.

Todennäköisesti yliopisto opinnot kutsuvat muutaman vuoden päästä, mut se syvempi kosketus elämään on nyt sit seuraavana!

Josta juolahti mieleeni, että ehkä tietyllä tapaa sitä aina onkin hakenut sellaista diipimpää ulottuvuutta ja siihen ne kaikki huumeet sit toimivat “loistavana” oikotienä. Todellisuudessa jokainen aine vain sen ensimmäisen kerran ja sit sen jälkeen ei ikinä enää kokenut sitä samaa “ekaa kertaa” vaikka kuinka halusi.
Mut eiköhän se todellinen kosketus ja syvempikin sellainen onnistu ihan selvinpäin siihen tähdäten!

50

Kiitos päivityksestä. Toki harmi, että olet käyttänyt tuossa välissä. Tekstisi ovat mielekiintoista luettavaa. Ilmeisen rehellisesti pystyt katsomaan tottuutta silmiin. Mukavia raittiita päiviä sinulle! Pidä linjasi.

51

Pari kuukautta vierähtänyt taas.

On alkanut jotenkin varmaan tän aikuistumisen kynnyksellä jotenkin tuntumaan todella järjettömiltä ja säälittäviltä ne valinnat mitä on tehnyt koko pienen ikänsä. Mut toisaalta taas osaan ymmärtääkin niitä valintoja, koska onhan niin moni muukin tehnyt samat virheet tai sitten toisenlaisia virheitä yms. Niin ei tässä sinänsä mitään niin kummallista ole, mutta nyt sen on alkanut näkemään vähän viisaammasta näkökulmasta. Mut turha sitäkään on jäädä pohtimaan liiaksi.
Oon muuten onnistunut lopettamaan myös kahvin juonnin, joten voi olla todella ylpeä ja iloinen siitä, että voin elää ihan ilmaan minkäännäköistä vaikuttavaa tai koukuttavaa ainetta! Tosin rentouttava iltatee ei kyllä poistu mihinkään, mutta en koe, että siitä on mitään haittaa. :smiley:

Olen pohdiskellut sitä, että millä tavalla voisin sitten konkreettisesti “puhjeta kukkaan” ja kasvaa täyteen potentiaaliini? Toisaalta askeliahan on jo otettu ja paljon, kun on lopettanut sen päivänvastaisen toiminnan ja käsitellyt paljon tukahdutettuja tunteita yms. että ylipäätään ajatukset ovat päässeet tälle tasolle, että on kyky miettiä jotain muutakin.

Suoraan sanottuna; kaikista parasta olisi se, että pystyisi jotenkin konkreettisesti olemaan hyödyksi ja avuksi muille, jotta tästä jokseenkin kolkosta maailmasta tulisi taas vähän parempi paikka elää.
Tällä hetkellä ja aiemminkin elämä ollut todellakin niin valheellista ja sokeasti itsekästä, niin ei mikään ihme, ettei mitään todellista täyttymystä ikinä kokenutkaan, päinvastoin.
Ei se loppujenlopuksi ole kovin palkitsevaa, että raataa päivät duunarin duuneissa ja rahat meneekin sit johonkin itsensä myrkyttämiseen ja velkoihin. Nyt se sen sijaan menee vain niihin tonnien velkojen maksuun ja hengissä pysymiseen, mutta toisaalta puolisonkin elämiseen, niin pikkuhiljaa täältä edetään.

52

Jatketaas eilisestä, nyt kun paremmin osaa pukea fiilikset sanoiksi.

Nytkun ei enää ole elänyt elämää päihteiden perässä, niin on todellakin paljastunut tää maailman ns. tylsyys ja raadollisuus, kun ei enää pääsekkään johonkin ihan toisiin todellisuuksiin jokapäivä. Ei sillä, että mulla ois jotain tätä maailmaa ja todellisuutta vastaan, mutta on tää niin uutta kuitenkin, kun ihan nuoresta lähtien halunnut juhlia ja rellestää.

Vaikka joo siinä aluksi oli paljon kyse siitä, että sai hyväksyntää yms. niin en mä esimerkiksi röökiäkään alkanut polttamaan vaan ollakseni kova jätkä tms. (alotin sen vasta armeijassa) Vaan kyllä se meininki ihan rehellisesti sanotttuna oli perkeleen kivaa ja mukavaa; kaikki ne spesiaalit kotibileet ja pilvenpolttelut hyvässä porukassa ties missä luonnonhelmassa ja mitä kaikkea. Että oli siinä kuitenkin jotain ihan “aitoakin” mukana, koska ihan tuntevia ja yleensä hyvin herkkiä ihimisä siinä kuitenkin oli.
Eikä sen takia oikein mikään muu koskaan jaksanutkaan kiinnostaa, esim. minkään uran luominen tms. jotenkin sitä vaan halus olla ja elää, tehdä töitä ja juhlia.
Miten ihmeessä voisi normaalista elämästä saada jotain tollasta irti jossain normaalien ihmisten porukoissa? En tiedä, mutta elämä sen kertokoon.

Mut turmioon se sit kuitenkin vie, niinkun itsekin sain sen kokea ja oon todella ilonen siitä, että mielenterveys kyllä eheytyy hitaasti, mutta varmasti.

No, aikaa kuitenkin on kulunut NIIN vähän, enkä mä oo tosissaan ollu edes kokonaista vuotta ihan täysin selvinpäin sitten vuoden 2004, niin mä toivon kovasti, että normaali elämä ilman päihteitä pystyy tyydyttämään mun “elämisen tarpeeni”.

Ja onhan se toisaalta ihan mukava, että oon saanut kokea paljon tuollaista hullua ja hauskaa ja ihmeellistä.

53

(Poistin tämän yösydännä masennuksen vallassa kirjoitetun tyhjänpäiväisen viestin.)

54

Menispä tää jo uudelle sivulle, nii ei tarvis noita hullunpitkiä viestejä aina scrollata alas. :smiley:

Musta tuntuu, että oon saavuttanut sisäisen rauhan itseni kanssa vihdoin ja viimein. Eli mä en ollutkaan mielisairas tai huumeila päätäni pehmeäksi narkannut tyyppi, vaan mulla yksinkertaisesti oli semmosen 10 vuoden ajalta jääny kaikki tunteet tunteet käsittelemättä ja näin ollen myös ihmisenä kasvu ja nyt ne sit etenkin niiden alitajunnan räjäyttävien happotrippien jälkeen alkoi väkisinkin puskemaan läpi tietoisuuteen.

Mut ei mulla oikein ollut sillon mitään hajua, että miksi yhtäkkiä tulee jotain ihme ajatuksia menneisyydestä? Ja sit se käyttäminen ja pakeneminen vaan jatkui ja jatkui, kunnes sit tajus lopettaa sen, mutta ei todellakaan ole kivalta tuntunut se tunteiden ja ajatusten määrä, mikä on ollut etenkin nyt selvinpäin ollessa.
Siis jotain ihan tajuttoman raastavaa ja raskasta, mutta se kaikki on oikeasti nyt takanapäin.

Voisi kiteyttää kaiken siihen, että en todellakaan ole oikeasti tuntenut itseäni. Ja nyt kun sit opin tuntemaan ja ennen kaikkea hyväksymään sen, millainen oikeasti olen ja olin, eikä siinä todellakaan ole mitään häpeämistä tai väärää, vaikka niiden kiusaamisten takia niin luulin.

Koska se nyt vaan on joittenkin ihmisten, jotka haluavat ylläpitää jotain ylemmyydentunnetta tms. omaa juttuaan, mikä ikinä se onkaan, heikomman kustannuksella. Eli ne kiusaajat ovat vaan yksinkertaisesti haistaneet mun pelon ja sit kiusanneet, eli ei siis mitään kovin järkyttävää ikinä ole tapahtunutkaan. Oma mieli vaan kun jos ei ymmärrä jotain asiaa, niin voi alkaa kehittelemään ties millaisia luuloja ja yhdessä vaiheessa olin todella vainoharhainen.

Tottakai mussa herkkänä ihmisenä ja etenkin noitten kokemusten jälkeen on sitä pelkoa ja muuta, mutta ei millään kiusaajilla ole enää mahdollisuutta saada mua tuntemaan pahoin, vaikka joku jossain vielä yrittäisikin sitä. Koska mulla ei enää ole mitään todisteltavaa omasta arvostani kenellekään, eikä mua kiinnosta kenenkään tyypin ylemmyydentunnot sun muut.

Todella hyvältä kyllä tuntuu oikeasti, ensimmäistä kertaa elämässä. Eli uskallan kyllä vielä elämässäni joskus polttaa pilveä tai vähän juoda alkoholia, jos siltä tuntuu, koska kyseessä ei todellakaan ole mikään ahdistuksen pakeneminen, ne möröt on nyt kesytetty.
Ja jollain tavalla näkisin ton pilven vähän niinkun auttaneen siinä prosessissa, että se pakotti niitä tiettyjä tunteita esiin sieltä pimennosta, nyt jälkikäteen sen osaa sanoa.

Mut eipä siinä sen kummempaa hinkua oo kuitenkaan polttaa tai juoda, koska on mulla nyt paljon muutakin elämässä ja suunnitteilla.
Eikä tää siis oo mitenkään liittyen tohon aiempaan, missä haikailin noiden menneiden vuosien perään, koska eihän se nyt mitenkään ees olis maholista saada niitä kokemuksia ja ihmisiä takasin.

Et ei muutakun oikeasti selvittäkää ne ajatukset perinpohjin mitkä teitä ahdistaa, vaikka kuinka kipeää se tekisikin ja vuosia veisikin!
Mikään ei ole niin tärkeää, kun se oma sisäinen rauha ja mielenterveys!! :exclamation:

55

Kiitos Seministi. Hyvää tekstiä, pohdintaa jälleen kerran. Päästäkseen eteen päin, tulee kohdata tunteet ja opetella niiden käsittelemisen taidot.

56

Moi Seministi,

On ollu tosi ihana lukea sun tarina ja samaistua siihen. Itellä alkoholi on ollut enemmän tai vähemmän ongelmana elämäni ajan, ja nyt se on tasoittunut parisuhteen sekä oman henkisen kasvun myötä. Minäkin olen herkkä ja kiltti ihminen, taipuvainen miellyttämään muita oman hyvinvointini kustannuksella.

Halusin tulla sanomaan sulle, että sun päihteilyn kanssa vietetyt ”rakennusvuodet” eivät taatusti ole menneet hukkaan. Niiden ansiosta sä oot nyt tässä asioita tajunneena, moni ei työstä tuollaisia asioita koko elämänsä aikana tai herää miettimään diippejä itsestään. Voihan olla, että noiden koettujen vuosien kautta tulet tulevaisuudessa saamaan elämääsi ihan erityistä merkitystä esim. muiden auttamisen kautta. Jo tää topicci on ihan varmaan monille tärkeä energiavara ja valoa elämään antava juttu.

Herkille ihmisille on myös aika tyypillistä alkaa funtsimaan mitä kukakin miettii itsestään. Itsekkin koen häpeää ja syyllisyyttä omasta juomisestani. Ahdistus on välillä joka päiväistä, mutta tosissaan treenaaminen auttaa siihen tosi hyvin :slight_smile: Yritän rakkauden ja nimenomaan myötätunnon kautta antaa itselleni anteeksi ja hälventää ikäviä fiiliksiä. Joskus myös ihan maiseman vaihto on tarpeellista, sillä esim. vanhassa asunnossa voi olla liikaa ikäviä muistoja ja uusi koti antaa ihan uutta potkua tekemiseen ja olemiseen.

Uskon, että elämässä asioilla on jokin suurempi merkitys ja se auttaa myös pääsemään syyllisyydestä. Helppo elämä ei kasvata ja oot tosi isojen asioiden äärellä nuoresta iästäs huolimatta. Yhdellä parhaalla kaverillani on rankka huume- ja rikostausta, nykyään hän on täysin raitis. Hän on yksi valoisimmista ihmisistä joita tunnen, eikä se valoisuus sattumalta ole häneen syntynyt.

Ihanaa, että sulla on myös tyttöystävä, työ ja terveys. Ne on tosi isoja kiitollisuuden aiheita. Kivaa kesää ja päivittele kuulumisiasi vielä joskus! Niitä on kiva lukea :slight_smile: