Kyllä, nimittäin ihan “taviksillakin” on turhautumisen, tyhjyyden tms. tuntemuksia. Mutta se ero päihdeongelmaiseen on, että ei käytä päihteitä sen tunteen turruttamiseen tai pakenemiseen. Kuka siis mitäkin keinoa…
Pystyt hyvin keskittymään mm. lukemiseen. Sepä hyvä, sitä kannattaa hyödyntää. Ehdottomasti. Olen osittain lukenut mainitsemasi kirjan. Hyvä on.
Onnellisuus. Niin, kuten huomaat aika monelta tasolta kun omaa itseä tarkastelee, sieltä nousee esille pitkälti tunteet.
No nyt on reissussa taas oltu ja takasin töissä taas. Ainoa vaan, että aika puhki vielä matkaamisen jälkeen ja ahdistanu kyllä ihan uskomattoman paljon. Mielialat heittelee
niin ettei oo tottakaan ja välillä tulee tuskanhiki oikein kirjaimellisesti pintaan.
Tuntuu, että mä vaan olen jotenkin hukassa tässä elämässä tai ollut oikeastaan aina. Tai musta tuntuu, että siitä lähtien kun sain silmälasit (eli noin 8-9 vuotiaana) ja aloin kuulla dissausta sun muuta, niin mun itsetunto romahti ja hauskuus ja elämänilo lopahti. Se taisi olla se hetki, kun menetin yhteyden sieluuni ja aloin epäilemään itseäni.
Koska mulla on todella hyvä muisti ja muistan kyllä sen riemun tunteen mikä oli ennenkö sain silmälasit. Sen virheen vaan tein, että en ikinä kertonut mistään nimittelyistä kellekkään, koska en todellakaan halunnut mammanpojan mainetta tai “olla vaivaksi”
vanhemmilleni. Ja aina mulla kuitenkin kavereita oli, niin kai se sellanen ahdistus ja paha olo oli helpompi unohtaa ja yksin ollessa sitten pelata pleikkaria.
Kertaakaan ei mieleen tullut kuitenkaan puhua asioista kellekkään. 
Ylläriylläri
ne päihteet sit alkokin kiinnostamaan ja muistan kuinka kattelin kaikkia mahollisia
elokuvia huumemaailmasta ja kuvittelin kuinka kova jätkä mustakin vois tulla niiden avulla.
Nyt ne tunteet sit onkin yhtä kaaosta ja sekamelskaa. Ilmeisesti tässä pitäis jotenkin
saada yhteys siihen luovaan ja elämäniloiseen itseeni, joka joskus olen ollut kauan sitten. Kylläpä taas helpotti kirjoittaminen ahdistusta, on se ihme juttu.
Uskoisin, että asia on korjattavissa, että saan yhteyden omaan itseeni, mutta keinot on vähän hukassa. Ens viikolla on taas päihdetyöntekijän kanssa jutustelutuokio ja hän oli jokin aika sitten löytänyt mulle jopa ilmaista terapiaa, mutta se oli just sillon kun retkahdin uudelleen. Hmm… ehkä mun sitten kannattais kokeilla sitä, luulis sieltä
niitä keinoja löytyvän.
Kiitos viestistäsi. Osaat kyllä kertoa itsestäsi ja asioistasi hyvin. Varmasti saat yhteyden omaan itseesi ja sisimpääsi. Pikkuhiljaa. Puhuminen, terpapia ja ne ovat hyviä keinoja. Tunteiden tarkastelu eri tilanteissa jne.
Voisitte miettiä päihdetyöntekijän käynnillä,…
Aivan. No nyt on arjesta selvitty ja tänään on taas päästy urheilunkin pariin ja kyllä se hyvää tekee.
Tossa kuukaus sitten ratkesin nuuskaan, kun tyrkytettiin tornia ilmaiseksi ja muutenkin olin ajatellut siellä reissussa käyttää nuuskaa ja juoda kaljaa. No, kyllähän sitä kaljaa siellä ekana viikkona vähän tuli juotua ja nuuska oli oikeastaan koko ajan huulessa, mutta eipä se alkoholi muuta tehnyt, kun pieneksi hetkeksi tulee pehmoinen ja lämmin olo ja sitten fiilikset romahtaa. Enkä mitään kunnon kännejä edes juonut. Eli suurin osa ajasta tulikin oltua sitten selvinpäin ja hyvä niin, paitsi että ton nuuskan ois voinu jättää kyllä myös.
Koska nyt kolmatta päivää ilman nikotiinia ja on kyllä ollut vierotusoireita, mutta toi raskas liikunta ja hyvä ruoka kyllä jeesasivat. Ja tosta nuuskasta tajusin, että sehän se oikeastaan piti ja vei sitä mun mieltä matalemmalle koko ajan, ihan sama juttu kun röökin kanssa. Se on vaan niin salakavala, kun kyllä se sen pari minuuttia jeesaakin siihen oloon, mikä varmasti suurimmaksi osaksi on itse nikotiinin puutoksesta aiheutunutta himoa ja ahdistusta, ja sitten mieli menee taas vähän matalemmalle.
Sillon viime syyskuusssa onnistuin röökin lopettamaan ja tulipa nyt testattua taas kuinka perseestä toi nikotiini onkaan. Ja alkoholi. 
Kuitenkin koko ajan siellä mielessä kummitteli, kun nuuskaili, että “ois parempi lopettaa”, ja päätin, että käytetään nyt tää torni, kun kerran aloitettiin ja sit päättyy. No, kyllä mä jo kysyin lisää, kun loppu, mutta järki voitti enkä ostanut. Nyt vaan vielä nää tutut niksat sun muut loppuu kokonaan, niin olo helpottuu.
Suurimmat ahdistukset ja masennukset kuitenkin mulle tulee sieltä menneestä elämästä, mutta en vaan oo aiemmin kunnolla sisäistänyt, että ihan turha siihen entiseen lapselliseen sekakäyttäjään ja sen elämään on samaistua. Nyt vaan jatkaa
sitä samaa mitä ennen helmikuista retkahdusta, niin ei se ainakaan kauheasti huonompaan suuntaan voi mennä, koska se alkoikin tuntua jo niin hyvältä 3,5 kk selvilläolon jälkeen, mutta tylsyys ja itsensä kusettaminen vei voiton.
Eli ihan hyvällä fiiliksellä nyt, koska tietää, että kyllä tää urheilu + terveellinen ruoka + meditaatio ja luonnon helmassa oleskelu on se tie mikä pitää mielen kasassa!
Kiitos vietsistäsi.
Tuo riippuvuus, addiktio, on sellainen, että sitä kun on yhdestä asiasta riippuvainen, niin on helposti toisestakin asiasta riippuvainen. Alkoholi/nikotiini jne kombinaatiot.
Olet hyvällä tiellä. Ota iisisti ja päivä kerrallaan. Sulla on kuitenkin löytynyt itselle hyvät keinot ja niitä kannattaa ns. vaalia.
Hyvä on oppia tunnistamaan myös mahdolliset retkahdusriskit. Mitä tunteita, ajatuksia tai tekemisiä liittyy siihen, että alkaa taas käyttämään päihteitä.
No johan on ollu viikko taas. Oonkohan mä kuitenkin jonkun lääkityksen tarpeessa vai onko mulla joku persoonallisuushäiriö vai mitä ihmettä? Vai kuuluko tää vaa muka tähän, kun kemiat on vielä vähän sekaisin. Vai nikotiinin virerotusoireisiin?
Nimittäin jo viime viikonlopusta lähtien, kun sängystä noussut ja kahvit juonut, niin valtaa aivan uskomaton ahdistus sellaisella voimalla pääkoppaan, että ei voi tehdä muuta, kun lähteä ulos ja urheilemaan. Ja se voimakas ahdistus vaihtuu aika nopeasti hyvin diipiksi masennukseksi, niin, että tekis mieli itkeä. Sitten se mieli siitä kääntyy ja oonkin ihan iloinen. Oikeestaan joka päivä toi sama taistelu. Näinkö pahaan jamaan mä onnistuin itteni saamaan? Sellanen fiilis, että oon kyllä aika pihalla.
Esimerkiksi tänään herätessä klo 6 aikaan, tunsin, että en oo nukkunut tarpeeksi, mutta kalvavan ahdistuksen takia en saanut enää nukutuksi. Siitä aamupalaa ja klo 9 aikaan olikin niin tolkuton ja riivaava ahdistus päässä, että ei voinut muuta, kun lähteä pitkälle kävelylle tonne metsiin sun muualle ja 6 tunnin reissu tulikin heitettyä ja kaupan kautta kotiin. Oikeastaan koko sen reissun puski depis päälle niin perkeleesti, että siinä pari kilsaa ennen kauppaa ja kotia itkinkin jo vähän, kun tunsin olevani vaan kaikenkattavasti maailman paskin ihminen. Ja sitten pari min ja fiilikset käänty siihen, että ei tää nyt niin hirveetä oo ja ihan ok fiilis pysynytkin tähän asti, paitsi ahdistaa vaan aika kovasti. Missä vaiheessa tästä pitäis huolestua ja minne mun kannattais mennä?
Kun ei oikein pysty nukkumaankaan kunnolla, vaikka se ois just se mitä eniten tarvii.
Suurin ongelmahan tässä on se, että kun ei oo koskaan oikein mikään kiinnostanut, etenkään selvinpäin, niin nyt se fiilis onkin sitten x10000, kun alkaa selvittelemään päätään. Kun ei oikein oo ketään kenen kanssa hengailla, kun ei noita baari rientoja jaksa. Oon kyllä niin solmussa kaikinpuolin, että vituttaa.
No, on mulla sentään duuni ja velkojen ja laskujenkin jälkeen jää rahaa ja mukava tyttö ulkomailla ja mahdollisuus matkatakin sinne. Mutta muuten tää elämä kyllä tuntuu kovin epätoivoiselta. No, nyt meen kuumaan suihkuun ja sen jälkee karkkia naamaan ja urheilua kattelee. Jos vaikka nukkuis paremmin tänä yönä.
Edit.
Kun sinsänsä virtaa kyllä riittää elämiseen, mutta ei oikein tiedä mihin sen sitten kohdistaisi. Ja kun sen uskomattoman ahdistuksen aihetuttaa ne iänikuiset ja pakkomielteiset ajatukset kohdistuen siihen, kuinka paska ihminen olen. Vaikka kuinka käsittelis ja miettis asiat ja jonkun aikaa onkin mielenrauha ja sujut itsesä kanssa, niin silti ne sieltä aina yllättää seuraavana päivänä. Et ehkä joillain oikeilla lääkkeillä sais sen ns. “uuden järjen valon” päähän, niin pystyis paremmin keskittymään rakentaviin ajatuksiin. Kun on mulla päämääränä kouluttautua lisää, koska en sitä viisautta ja älyäni ole onnistunut kadottamaan kuitenkaan. Vaikea vaan kohdistaa ajatuksiaan mihinkään järkevään, kun päänsisäinen helvetti ja myräkkä on niin suurta.
Ja kun mietin monia muita tuttujani, ketkä käyttänyt paljon huumeita, niin aika samat päänsisäiset ongelmat tuppaa olemaan. Rankat mielialanvaihtelut yms. Suuresta helvetistä ja ahdistuksesta zen fiilikseen ja takaisin. Ihan mukavaa juu!
Hei!
No vaikuttaahan nuo olotilasi -miten sen sanoisi- sellaisilta, että ei olisi pahiteeksi keskustella esim. lääkärin tai psykiatrin kanssa, jos ne varsinkin ovat pitempikestoisia. Siis esim. viikkoja tai kuukausia. Josko olisi tarvetta keskusteluterapiaan tai johonkin mieltätasaavaan ( en ole terveydehuollon ammattilainen, joten en enempää voi koulutukseni puolesta asiaa ottaa kantaa noihin lääkityksiin).
Liikunta on kyllä hyvä keino vähentää ahdistusta. Kuten huomasit, myös itkukin puhdisti sisintäsi. Seuraappa tosiaan tilannetta. Esimerkiksi siten, että milloin sinua ei ahdista ja mikä helpottaa ahdistukseen jne. Voit löytää vastauksia omaan tilanteeseesi ja siihen, että mistä löytyy niitä työkaluja.
Hmm… No sain nyt nukuttua viime yönä 9 tuntia (en tosin putkeen), mutta kuitenkin sekin jo helpotti. Ja todella rennosti nyt tän päivän saanut ottaa.
Musta tuntuu, että noi olot vaan johtuu yksinkertaisesti niin monen asian summasta,
HSP (luonne) + nikotiinin vierotusoireet + stressi ja univelat + jo valmiiksi sekaisin oleva aivokemia voi helposti tuntua alimmalta helvetiltä.
Kuitenkin, nyt kun paljon rauhallisemmin oon pohinut asioita ja myöskin sitä, että miten ihmeessä ennen sitä helmikuista retkahdusta olin jo suht iloinen ja nyt sitten ihan päinvastoin. Että mikä siinä nyt sitten oikeesti on muuttunut, että tuntuu niin pahalta? Ja vastaushan on tuo monen asian yhtälö ja siihen sitten vielä se, että kun palasin taas tuohon päihdemaailmaan, niin ne vanhat kelat liittyen niihin ihmisiin ja menneisyyteen pulpahtivat pintaan.
Nyt sitten rauhallisemmin mielin oivalsin, että se kaikki nyt OIKEESTI on takanapäin ja ne ihmiset. Kun ei mulla ole aikeita tai kiinnostusta edes olla niiden tyyppien kanssa, niin miksi ihmeessä mä niistä stressaan. Ja ilmeisesti aikaakaan ei oo vielä tarpeeksi kulunut, että näkisin tän tämänhetkisen tilanteen viisaammin. Ja onhan se nyt joku hinta maksettava kuitenkin noista vuosien sekoiluista ja aivojen sulattelusta. Eiköhän tää nyt parempaa kohti mene taas, tais tosiaan noi niksat + stressi olla aika tappava yhdistelmä + kahvia siihen vielä.
Oikein hyvää pohdintaa taas !
Ja varmaan se AA ja NA kultainen ohje. Päivä kerrallaan on hyvä muistaa. Elää tätä hetkeä ja tätä päivää. Pyrkiä tekemään siitä itselle mielekäs pienillä teoilla. Vaikkapa sillä ulkoilulla tms. Mukavalla tavalla.
Sulla on hyvä kokemus päihteettömyydestä ja siitä, että silloin sinulla oli hyvät fiilikset. Eli sinulla on kyky olla selvin päin ja myös osaat nauttia elämästä ja arjesta.
Jaa a, enpä tiedä miten tässä nyt mihinkään enään suhtautuis. Koko viikko taas ollu joka päivä samaa kamppailua ittesä
kanssa ja nyt viikonloppuna sit urheillu tosi paljon, että jollain tavalla pysyny kasassa. Mut ei se silti auta.
Ollu kyllä tosi kovia himoja vetää kännit yms., mut selvinpäin kuitenkin ollut. Kai mä sit ilmeisesti vaan oon masentunut/jollain tavalla päästäni vialla, kun en vaan keksi mitään mikä oikeasti kiinnostaisi mua.
On vaan lähinnä raastava ahdistus sisällä koko ajan, eikä oikein unikaan tule. Tätä suurta alakuloa kuitenkin on jatkunut yli kuukauden ja nyt alkaa oikeesti tulla mitta täyteen. Auttaakohan tähän sitten ne jotkut lääkkeet, et pystyis vaikka vaan sit jäätämään jotain sarjaa kotona ees suht rauhallisin mielin, kun ei noi normaali-ihmisen aktiviteetit riitä. Alkaa oleen kyllä aika toivoton olo, kun ihan yhtä merkityksetöntä ajan tappamista ja suuren ahdistuksen riivaamana päivästä toiseen taistelua tää on.
Ei vittu. Onko tässä kuitenkin sit vaan parasta alkaa ryyppäämään viikonloput, niin sais jotain hauskuutta elämään ees pariksi päiväksi? Siis mitä mun pitää tehdä? Mennä sinne työterveyslääkäriin ja sanoa, et oon ilmeisesti masentunut ja kuvailla oireet, et ei kiinnosta niin yhtikäs mikään ja ahdistaa vaan koko ajan eikä mikään tunnu auttavan?
Yhtä vitun pakkopullaa ja ajan tappoa koko elämä ja pahimmillaan vielä kymmeniä vuosia edessä. No, ei tää kuitenkaan ikuisesti onneksi jatku, sentään joku lohtu jossain.
Oli vitun hyvä idea pilata elämä! Ja eihän mua toisaalta mikään estä alkamasta käyttää vaikka jotain opiaatteja joka päivä jossain vaiheessa, jos esim. 1 vuoden päästä ei oo helpottanut.
Edit. Tuli tossa pohdiskeltua, että mitä jos oikeesti oiskin paras yksinkertaisesti vaan olla tekemättä mitään ja ottaa mahdollisimman rennosti? Koska kuitenkin monta vuotta takana enemmän tai vähemmän päihteitä + duunit sun muut, niin stressiä on kasaantunut aivan uskomattomat määrät. Kun kuitenkin toi urheilun määrä oli aikamoinen mitä viikonloppuna taas urheilin. Mutta kun aina sanotaan, että “ei se sohvanpohjalla makaaminen auta mitään”, niin ehkä oon käsittänyt sen vähän väärin siltä kantilta, että onhan mulla duunit sun muut kuitenkin!! Todennäköisesti mä oon nyt aika pahasti ylikierroksilla tosta viikonlopusta. No, nyt onneksi vaan kolmipäivänen viikko ja sit kyllä oon riippumatossa ja sohvanpohjalla tekemättä mitään mahdollisimman paljon ja katotaan mitä tapahtuu.
Ja muutenkin, ehkä mä sitä lääkäriin menoa lykkään nyt vielä kuukausilla, koska niin “monta rautaa” tulessa vielä tällä hetkellä, ettei voi tarkkaan tietää, mikä johtuu mistäkin.
Hei Seministi
Mielenkiinnolla olen lukenut toipumiskertomustasi. Tosi hyvää pohdintaa! En muista, että oletko kirjoittanut suhteistasi toisiin ihmisiin, vaikkapa toisiin toipuviin tai luotettaviin kavereihisi. Uskon, että avain kunnoutumiseen on yhteys ihmisiin: rehelliseen pohdintaan ongelmistaan. Luulen, ettei sitä voi tehdä yksin. Myös ammattilaisten tarjoama terapia on tosi tärkeää.
Oletko tutustunut NA:n toimintaan? Hyvällä tuurilla voisit löytää ihmisiä, jotka tietävät, mitä käyt läpi.
Olen korvaushoidossa olevien nuorten (n. 30 v) äiti, ja sairastan pahaa läheisriippuvuutta, joka on mielestäni samaa tautia, kuin narkomania, alkoholismi, peliriippuvuus jne. Eniten lohtua ja apua olen saanut läheisten- ja lapsuudessa kaltoinkohdeltujen AIKUISTEN lasten-ryhmistä, AAL/ACA. Itseäni ei hirveästi vaivaa ryhmien hengellisyyteen pohjautuva ohjelma. Käytännössä niistä löytää yhteyden toisiin ja voit puhua asioista rehellisesti, ilman joutavaa lässytystä.Kesällä tulee 7 vuotta, kun ensimmäisen kerran menin ryhmiin, enkä ole kertaakaan törmännyt epäluotettavuuteen.
Netissä on hyvää tekstiä toipumisesta esim. Kotkansydämessä “Pois tuskasta”. Minulla on kirja myös painettuna versiona. Mielestäni kirjassa on tärkein sanoma, että jokaisen riippuvuus on tärkeää hyväksyä. Se on “palvellut” jotain omaa tarvettasi. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, myös menneisyytesi. Syyllisyys valinnoistaan on oikeasti turhaa ja estää eheytymistäsi ja vie hirvittävästi voimiasi. Suosittelen tekstejä lämpimästi!
Seministi, uskon, että kirjoittelusi tänne on todella tärkeää monelle, jotka räpistelevät eroon riippuvuuksistaan ja myös läheisille.
Me kaikki olemme riittävän hyviä ja ainutlaatuisia ihmisiä, olipa meillä riippuvuuksia tai ei.
Särkynytsydän
Hei! Kiitos vastauksestasi, mäkin olen seuraillut ketjua missä kirjoittelet!
No yhtä ystävää pitäis nähdä tällä viikolla, joka kanssa nyt ollut selvinpäin. Eikä mistään oikeasti hengenvaarallisesta riippuvuudesta koskaan oo ollutkaan kyse (vaikka siihen se ois voinut johtaa), mutta kuitenkin ainut vaihtoehto on raitistua, jos jotain joskus elämästä irti haluaa saada.
Sen lisäksi oon ulkomaalaiselle tyttöystävälleni kertonut asioista ja tukea oon kyllä saanut. Viime vuoden puolella parille ystävälleni kerroin tästä viestitse, mutta ei tullut mitään vastausta, joten sen takia ollut aika paljon pettymystä ja suoranaista ihmisvihaakin.
No jospa tää viikko nyt tois uusia tuulia tai edes helpottais, kun nään ystävääni.
Vanhemmilleni en oo jaksanut puhua mitään, kun ei vaan irtoa juttua niitten seurassa.
Kaippa sen päihdetyöntekijän kautta sinne terapiaan on pakko mennä, luulis sen jotain auttavan.
Ja juu, oon noita tekstejä lukenut paljon ja paljon muutakin psykologista/hengellistä, hyvää tekstiä!
En mä tiedä, että mitä tässä sit pitäis tapahtua, että fiilikset muuttuis? Onko se vaan sitten se aika ja selväpäisyys tän kaiken ohella.
Heissan Seministi.
Luin tämän viestiketjun läpi ja halusin lähettää sulle vähän tsemppiä ja valoa olojesi keskelle 
Ihan ensiksi, milloin olet viimeksi muistanut kiittää itseäsi siitä upeasta työstä, mitä olet viime kuukaudet tehnyt itsesi kanssa?
Olet ajatellut isoja asioita, päässyt pitkälle ajatuskuvioidesi kanssa ja osannut viedä ajatuksia myös toiminnan tasolle.
Hienoa!
Ymmärsinkö oikein, että olet jättänyt myös bentsodiatsepiinit pois kokonaan silloin 3kk sitten?
Oletko pitkään syönyt niitä sitä ennen?
Kuten varmaan olet kuullutkin, bentsodiatsepiinien käytön lopettamisen jälkeen iskee usein masennuksen kaltainen tila jälkioireina, ja se saattaa kestää vuodenkin ennenkuin alta kuoriutuu se ihan “oikea” sinä.
Vuotta ei tietenkään mene jokaisella ja tuon vuodenkin aikana ahdistustaso vaihtelee, eli varmasti helpottaa ja hyviä päiviä alkaa tulla hetki hetkeltä enemmän.
Huomaan, että olet taitava käsittelemään ajatuksiasi ja tunteitasi.
Oletko koskaan tutustunut päihdehoidon myötä kognitiiviseen terapiaan? Kirjoittamiesi kuvausten perusteella voisin uskoa, että kokisit sen aika mielekkääksi ja tuottoisaksi tavaksi jatkaa asioiden käsittelyä.
Ehkäpä kysäisisit päihdehoitajasi mielipidettä asiaan?
Internetissä löytyy myös todella kattava materiaalipankki mm. ahdistuksen itsehoitoon (siis erinäisten kirjallisten tehtävien tekemistä ja asioiden pohdintaa) mielenterveystalon sivuilta.
Nyt en muista tarkistamatta oliko ahdistuksen “itsehoito” paketti nuorten mielenterveystalon vai siellä aikuisten puolella enkä tiedä saako tähän laittaa linkkejä, mutta jos kiinnostuit niin googlaa.
Mitä luulet, kauanko kesti, että “totuit” ajatukseen päihteiden päivittäiskäytöstä ja kauanko kesti, että minäkuvasi alkoi muokkaantua ajatukseen, että olet addikti? Entä ajatus siitä, että päihteidenkäyttö aiheuttaa sinulle enemmän negatiivisia kuin positiivisia seurauksia?
Se tuskin tapahtui kuukaudessa tai kolmessakaan…
Ole siis yhtä armollinen itsellesi päihteettömyyden suhteen 
Ottaa aikansa, että ajatuksen ja tunteen tasolla alkaa näkymään muutoksia suhteessa minäkuvaan, muihin ja maailmaan.
Mutta -oikeiden valintojen ja sitä myötä rakentuvan uuden “historian” myötä muutosta kuitenkin tapahtuu pikkuhiljaa ja sen eteen -ystäväiseni- sun ei tarvitse tehdä edes työtä. Vain niitä oikeita valintoja
Liputan sulle täällä! Kaikkea hyvää ja kirjoittelethan jatkossakin. Olisi kiva kuulla miten sulla menee.
Kiitos vaan tsempistä!
En mä niitä bentsoja mitenkään säännöllisesti ikinä syönytkään, mutta kyllä juu, ihan kaikki keskushermostoon vaikuttavat aineet on jääneet pois (paitsi kofeiini, jota ilman ajattelinkin kokeilla olla tulevaisuudessa!). Ja nyt kun uudestaan laskin, niin eihän tässä oo vasta, kun 11 vk puhdasta elämää taas takana, niin aika alkutekijöissähän tässä ollaan.
Asiat on edenny siihen malliin, että ensi viikolla näenkin erästä terapeuttia ensimmäistä kertaa ja hän on paljonkin ollut tekemisissä addiktioiden kanssa, joten toivotaan parasta, että yhteinen sävel löytyisi.
Hmm, no se kannabis on ollut aina se ykkösjuttu ihan sieltä 14-vuotiaasta asti ja sillon en mitään muuta ikinä halunnutkaan elämältä, kun sen oman kämpän ja mahdollisuuden kasvatella ja olla joka päivä pilvessä. Ja senhän mä sainkin aikaan lopulta, mutta ei se sitten niin hyvä idea ollutkaan. 
Enkä mä oikeasti pystynyt myöntämään, että mulla olisi minkäänlaista ongelmaa minkään suhteen, varsinkaan päihteiden, kun vasta vajaa pari vuotta sitten, eli n. 8 vuotta siinä kesti, ennenkö tajusi missä mennään.
Niin, niitä oikeita valintoja, hmm… No perustahan on tottakai tää päihtettömyys ja siihen sitten toi terapia, koska nää tunnelukot on tehdä mut hulluksi. Ja just noista tunnelukoistahan noi riippuvuudet sun muut saa alkunsa ja niiden tunnelukkojen alkuperä on taas siellä lapsuudessa yms., niin luulisin, että noi asiat alkaa pikkuhiljaa selvitä, kun ammattiapuakin saan vihdoin.
Toista oikeaa valintaa oonkin tällä viikolla pohdiskellut, kun oon nyt hengaillut parin vanhan kaverin kanssa, ketkä on vielä siellä päihdemaailmassa ja käsittääkseni parasta olis kuitenkin ns. kääntää selkä sille maailmalle. Tota vinkkiä mä ainakin oon kaikkialta kuullut, kuten päihdetyöntekijältänikin ja oon vaiheillut koko ajan sen suhteen, mutta tuntuu, että nyt tän tämän viikkosten tapaamisten jälkeen, on ehkä parempi tosiaankin jättää se maailma.
Ahdistaa katsoa vierestä valehtelua ja sitä kuinka se elämä pyörii sen bongin ympärillä ja sitten kuulla toisaalta tarinoita pahoinpitelyistä sun muista perus nistimeiningeistä. Aaarrghh.
Joten jääköön ne nyt pois, ihan tarpeeksi ahdistaa jo valmiiksi.
Muuten ei mitään kovin uutta kerrottavaa ole, edelleen nukun joskus hyvin ja useammin sit taas tosi huonosti ja levoton mieleni piiskaa melkein koko ajan, mutta parhaani teen joka päivä asioiden eteen! Oon paljon nyt siivoillut kämppää ja joka päivä liikkunut ja syönyt yms. lukenut ja miettinyt miten parantaa elämää ja tehnytkin asioita sen eteen. Kesälomaa ja tyttöni jälleennäkemisen riemua tässä odotellessa.
Edit.
On kyllä hyvää tekstiä toi Pois tuskasta kirja! Joskus vuosi sitten usein luinkin noita hakeakseni vastauksia tuskalleni, mutta eipä siitä mitään käytännön hyötyä ollut, koska ei vaan vielä ollut voimavaroja tehdä sitä irtiottoa päihteistä ja siitä maailmasta. Mutta nyt kyllä antanut lisää työkaluja elämän edistämiseksi!
Koska niinhän se on, että niin kauan, kun addiktio jatkuu, eli tunteiden tukahduttaminen jatkuu, niin ei sitä paranemistakaan voi tapahtua. MUTTA kuten kirjassaki painotetaan sitä, että EI ole kiire!
Joka antoikin perspektiiviä ajatella, että jos nyt esim. 4-5 vuoden päästä taloudellinen tilanteeni sallisi sen opiskelun aloittamisen, niin siihen mennessä olisin kerennyt päästä itsestäni jo aika hyvinkin kartalle, sillä tiedän, että on vielä ainakin yksi asia (ei päihde), jolla saan haettua nopeaa lievitystä tuskaani, josta haluan päästä eroon.
Mutta kaikki aikanaan! Jos nyt ihan ensimmäiseksi keskityn tähän päihteistä aiheutuneen tuhon korjaamiseen, nimittäin oon lukenut, että runsaan ja säännöllisen pilvenpolttelun aiheuttama persoonallisuuden muutos yms. jälkioireet saattavat kestää jopa 6-9 kk lopettamisen jälkeen + kovan sekakäytön aiheuttamat aivokemian muutokset.
Joten pikkuhiljaa aina vaan parempaa elämää ja itsetuntoa kohti!
Jos tänä aikana, kun joutuu noita velkoja makselemaan ja pakosti käymään töissä, niin sais vaikka muutettua yhteen parhaimmassa tapauksessa naikkosen kanssa, niin siinä ois sitten hyvä pohja lopullisesti vaihtaa maisemaa ja alottaa ne opiskelut muutaman vuoden päästä…!
Kiitoksia hyvistä kirjoituksista!
Kirjotelkaa ihmeessä kesälläkin tänne. Itse olen pari viikkoa linjoilla, sitten lomilla.
Miten Semisti nyt menee ja onko millaisia ajatuksia kesän suhteen?
Hmmm… Takapakkia otettu kesäkuussa ja sen kyllä taas tunteekin. Yks viikonloppu tuli kummatkin päivät ryypättyä ja toisena poltettua myös pilveä ja sit sunnuntaina ihan kun pässiä narussa vetäis, niin olinkin jo heti herättyäni ostamassa pilveä lisää. Poltin, mutta ihan uskomaton ahdistus tuli siihen darraan.
Siitä sit pari viikkoa selvinpäin ja juhannuksena tuli ryypättyä sitten ihan reippaasti kaljaa ja poltettua pilveä koko yö kaverin kanssa, mutta ei jumaliste se seuraava päivä ja etenkin se darran jälkeinen päivä. En muista kokeneeni niin pahaa ahdistusta… ja kesti aika monta päivää toipua siitä ja tuntuu, että veti ihan turhan matalalle mielen toi…
Mutta toisaalta nyt oon oikeasti alkanut tajuamaan, millaisessa paskassa oikeastaan oon elänyt viime vuodet. Ei mitään oo tapahtunut, eikä ees mielessäkään oo ollut, että pitäiskö edistää elämäänsä johonkin suuntaan. Siis miten oonkaan voinut olla niin sokea tilanteelleni? No, nyt kun muistelen, niin on niitä hetkiä ollut, kun on iskenyt aivan tolkuton ahdistus siitä, että “hetkinen, mitäs mä oikein teenkään elämälleni…”, mutta sit on kuitenkin seuraavana päivänä saanut pilveä, niin on taas voinut olla rennosti. Hmm. Nyt taas muistuukin mieleen, että olinhan mä aina ihan helvetin ahdistunut, jos ei ollut pilveä. Ja koko ajan oikeestaan sisimmissäni tiesin sen, että ei tää oo oikea tapa elää… pakeneminen. Mutta kun kaikki kaveritkin ympärillä teki ja tekee vieläkin sitä samaa, niin se jotenkin hämärsi sitä tilannetta.
Nyt oon huomannut, että eihän mulla oo kun toi duuni ainoa järkevä asia elämässä, ulkomailla asuvan tyttöystävän lisäksi. No, oon kyllä oikeasti tosi kiitollinen noistakin. Siis perkele. Ei oo yhtäkään ns. normaalia ihmissuhdetta täällä suomessa ja tässä kaupungissa missä asun. Oonkin pohtinut, et vois varmaan alkaa rauhassa ettiä jotain töitä muualta, kun tuolla duunissakin on aika paska maine juurikin sen takia, kun sekopäissään sielläkin nolannut ittensä.
Siis voi vitun vittu! Ja muutenkin oon JOSKUS ollut sellainen iloinen ja ystävällinen jne. mutta nyt ollut jotain iiihan muuta… kun ei oikein tuolla duunissakaan pysty olemaan sellainen, kun oikeasti on. Ei niihin opiskeluihinkaan oo varaa, kun aikaisintaan 5-6 vuoden päästä, koska velkoja on niin paljon.
Voi perkele. Tulipahan elettyä ihan vituiksi koko elämä, MUTTA en todellakaan aio jäädä voivottelemaan, vaikka välillä ihan uskomattoman paljon masentaa yms. aivot ihan viturallaan, mutta niinkun oon sanonut, niin joku hintahan se on maksettava ja eiköhän se nyt kuulu asiaan. Ja mitä muutenkin oon lukenut ja kuullut, niin kohtalaisen nopeasti, siis jo ihan muutamassa kuukaudessa, kun sekaantuu noihin pireihin ja mämmeihin yms. niin saa ittesä aika romuksi.
Niin siis siitä voivottelusta, että nyt kaikesta suivaantuneena oon pistänyt kämpän tosi hyvään kuntoon ja järjestykseen ja nyt kun VIHDOIN on jäänyt rahaakin tuosta työnteosta, niin saanut paljon kaikkea hyödyllistä ostettua tänne yms.
nyt oikeasti saanut jotain tehtyä ensimmäistä kertaa elämässä. Ja liikuntaa nyt muutenkin taas, se on kyllä oikeasti niin tärkeä asia mielenterveyden kannalta, että en tajua miten oon joskus selvinnyt ilman. Aionkin alottaa aamulenkillä työpäivät, niin ei tarvitse sinne iltapäivään asti odottaa, et pääsee lievittämään ahdistusta.
Ton tiedän itestäni (enkä varmaan oo ainoo), että HETI aamusta tehty kunnon reipas liikunta takaa monta kertaa paremman päivän. Kaikenlisäksi tulee hyvä fiilis jo siitä, että konkreettisesti tekee niitä edistäviä asioita, vaikka kuinka pahalta muuten tuntuisi. Lopuksi illalla, kun kaikki on tehty, niin voi olla TYYTYVÄINEN ITSEENSÄ.
Ehkä tää on vaan loppujenlopuksi aikuistumista, mutta oon vaan tehnyt asiat ihan pikkkkkasen turhan mutkikkaiksi vuosien varrella. Näillä mennään jokatapauksessa… kohti tuntematonta.
On tässä se hyvä puoli ollut kaiken tän paskan keskellä, että viimeksi pääsiäisenä, kun olin tyttöni luona, niin oikeasti alkoi jo tulla sellainen fiilis, että mähän voisin jopa pitää itsestäni! Koska huomasin, kuinka mukavaa oli, kun sai kerrankin olla oma “leikkisä” selväpäinen itsensä ja oikeasti keskustella toisen ihmisen kanssa selvinpäin asioista! Ja vielä niin skarpistikin…tosin oli niitä huonojakin fiiliksiä sillä reissulla, mutta se kuuluu asiaan. Ei niitä pakoon pääse, vaikka minne lähtis. Mut sit lähtöpäivänä oli jo todella hyvä fiilis itsestä, että perkele mähän oon aika skarppi ja hyvä tyyppi, eli työ on tuottanut tulosta!
Mutta sinne ne fiilikset sit jäikin, kun ei musta vaan irtoa tota samaa duunissa tai vanhempieni seurassa, eikä vanhojen kaverien, keitä en nyt muutenkaan aio nähdä jo ihan itsesuojelun takia. Ja sehän tässä masentaakin välillä, kun en vaan pysty näissä kuvioissa olemaan oma itseni!
Ei tässä oo parempaa ratkaisua, kun etsiä uusi työ uudesta kaupungista. Tosin sekin ajan kanssa, kunhan nyt saa ittesä kaikein tavoin kuntoon. Uusia tuulia ja uusia ihmisiä tässä tarvitaan, eiköhän se oo aika selvä juttu!
Ja ennemmin mä yksin nökötän jossain muualla, kun tässä samassa mestassa, missä jokainen kadunkulma muistuttaa aina jostakin 
Ja muutenkin helpompi mennä käymään vaikka jossain NA-ryhmässä tai seurakunnassa tai ihan mitä vaan. Ahdistusten ajat on nää, mutta parempaa tulevaisuutta tässä luodaan ja nyt ihan tosissaan ekaa kertaa elämässä.
Vielä voisin sanoa sisäisestä prosessistani, että mun on ollut ihan helvetin vaikea myöntää itselleni, että en ehkä ookkaan ollut niin helvetin hyvä ja hauska ja innostava yms. tyyppi kun oon luullut. Nyt kun oon uskaltanut tuotakin puolta miettiä itsestäni, niin oon tajunnut, että enhän mä hyvänen aika oo ajatellut mitään muuta, kun sitä omaa kuosiani ja mistä sais pilveä yms. ollut todellisuudessa varmaan aika paskaa seuraa ainakin selvipäin. Mut minkäs nyt enää teet, varmaan aika normijuttu näitten ongelmien kanssa painiville ihmisille. On vaan niin vaikea päästää irti tuosta menneisyydestä ja tuosta käytöksestä, etenkin kun näitä retkahduksia on tullut ja aikaa kulunut niin vähän, että en todellakaan tiedä, että millainen se oikea ja selväpäinen minä sitten on. En tosiaan tiedä… Mut eihän se selviäkään, kun ajan kanssa. Ja ONNEKSI 4 päivää ja sit pääsen tyttöni luo jälleen ja muutenkin kesäloma alkaa! Tosin mitähän mä sitten ne pari viikkoa teen täällä suomessa yksikseni. No onneks oon sen verran erakkoluonne aina ollutkin, että helpompi selvitä näistä tilanteista ihan yksinäänkin. Kun todellakin kannattaa tarkaaan valita seura, koska kyllähän sitä löytyis, mutta mihin se sit taas johtais…
Noniin, huomenna alkaa kesäloma ja vihdoin sit sunnuntaista eteenpäin saa vaan levätä ja nauttia ihanasta seurasta ja hotellista ulkomailla, ei oo yhtään pahitteeksi tän aivan uskomattoman stressiputken huipennukseksi, kun ei sillon pääsiäisenä onnistunutkaan toi rentoutuminen, kun paikka jossa yövyimme, oli todella meluisa…
Jokatapauksessa, olen kuitenkin saanut ratkottua solmujani päässä ja ajattelinkin sen tänne kirjoittaa.
Nimittäin tajusin/myönsin lopulta eilen illalla, että en mä tosissani ole kenestäkään kaverista välittänyt tai aidosti ollut kiinnostunut niiden asioista, vaikka kuinka paljon oliskin ollut tekemisissä. Tuntuu, että ihan kun mä olisin vain tarvinnut tai käyttänyt ihmisiä ja niiden seuraa vain siihen, että pääsen juoksemaan itseäni ja tunteitani karkuun. Ku paljon oon pohtinut tota mun menneisyyttä ja kanssakäymistä ihmisten kanssa, niin eipä se mun osalta oo koskaan mitään aitoa välittämistä ollut. Tämä vaan oli hyvä oivaltaa ja tajuta, koska kuten joskus jo mainitsinkin, niin yhdessä vaiheessa syyttelin toisia ihmisiä kaikesta ja pidin itteäni jonain pyhmiyksenä ja niin kilttinä ja hyvänä tyyppinä ja ties minä jumalana, hahhah. Mut käsittääkseni aika tyypillistä addiktille sellainen erittäin itsekeskeinen ajattelutapa.
Helpompi nyt taas ymmärtää miksi asiat ovat menneet miten menneet ihmisten kanssa ja täytyy sanoa, että en mä nyt ensisijaisesti lähde keräilemään ympärilleni ihmisiä tai ystäviä, vaan nyt oikeasti alan kuuntelemaan itseäni ja pohdiskelemaan ensimmäistä kertaa elämässäni, että mikä on se MINUN elämä ja polku ja kiinnostuksen kohteet yms. ja sitä kautta sitä sitten voi tutustua joihinkin ja luonnollisesti sosialisoitua samantyyppisten ihmisten kanssa.
Sillä oon aiemmin mennyt vaan muitten mukana ja miellyttänyt vaan toisia ihmisiä, miettimättä lainkaan sitä, mikä minulle on parasta ja mikä mut oikeesti tekee onnelliseks. Mut se oli vaan sillon niin paha se yksin olemisen ja yksinjäämisen pelko (tääkin tuntuu olevan erittäin yleinen piirre näissä porukoissa), et sitä yritti kaikkensa et olis hyväksytty ja et kaverit pysyis muhun tyytyväisenä. Ja vaikka siis samaan aikaan en niistä ja niiden elämästä ja asioista oikeasti ollut kiinnostunut, halusin vaan olla “ihan vitun hyvä tyyppi” ja sain elinvoimani pelkästään muiden hyväksynnästä. Mut sittenhän sitä lopulta katkeroitui ja vihaa alkoi patoutua, kun eipä vaan tullukkaan samalla mitalla takaisin niitä palveluksia yms. yms. mitä kaikkea hyväksyntä-päissään teki muille.
Toisaalta aivan uskomaton ja mielenkiintoinen matka on ollut itseensä nyt tässä n. 2 vuoden ajan! Vaikka kivun ja tuskan määrä on välillä ajanut hulluuden partaalle, niin kyllä tämä silti on parempi, kuin että vieläkin eläisi sillä “automaattiohjauksella”. Ei oo vielä harmainta aavistustakaan siitä, että mihin lopulta tämä kaikki johtaa, mutta nyt ainakin rakennan elämää. Ja toisaalta niin niiiiin alkuaskelia tällä polulla viedään, kun en mä oo edes 3,5 kk pidempään pysynyt sillä polulla ja selvinpäin, niin eiköhän ne omat jutut ja kiinnostuksen kohteet sieltä pikkuhiljaa ala löytymään!
Tällä viikolla tulee vuos siitä, kun aloitin tän topikin. Tällä viikolla myös naiseni tulee muutamaksi kuukaudeksi luokseni, joten aika positiivinen juttu !
Vaikka muuten kyllä tuntuu, että ei tää homma etene yhtään mihinkään. Vaikka kuinka ois illalla posiitivinen ja hyvä fiilis ja hetken vielä aamullakin, niin silti se kääntyy siihen tyhjyyteen ja masennukseen. Joka päivä ! Se alkaa turhauttaa jo itsessään, kun ei sitä mielenrauhaa vaan saa. Oikeestaan, mitä korkeemmalle/onnellisempi illalla on, sitä pahempi fiilis on seuraavana päivänä.
Alkaa pelottaa, että onko mun loppuelämä oikeesti tällästä? Toivottavasti ei… ja toivottavasti oikeesti löytäisin intohimon tai jonkun asian, mihin keskittää ajatukset ja mitä miettiä.
Mulla oli joskus 7-8 vuotiaana vielä hyvinkin iloinen ja luova fiilis, mutta sit kun sain rillit ja aloin saada paskaa niskaan, niin ikäänkuin kuoletin itseni ja sen jälkeen olin ns. Kaikkien tuulien riepoteltavana ja päihteet tulivatkin mukaan.
Pakostihan mussa on toi iloinen ja luova tyyppi, mutta niin paksun muurin takana, että välilä näyttää niin toivottomalta. 
Mun itsetuntoa poljettiin kuitenkin aina viime vuoteen asti, kunnes oli pakko lopettaa sekoilut. Itsehän mä sen siis annoinkin tapahtua, koska niin pahasti olin kuitenkin hylännyt itseni yms.
Noh, onneksi pääsen elelemään rakkaani kanssa, niin varmasti helpottaa, kun pääsee ilmaisemaan “sitä oikeaa itseään”. Alkoi vähän jo pää hajoamaankin tohon yksinäisyyteen ja yksitoikkoisuuteen, vaikka välillä sosialisoikin.
No, päätin nyt enemmän rauhallisempana tulla hieman kertomaan oivalluksiani tästä prosessistani.
Vaikka sanoinkin, että joka päivä ne negatiiviset fiilikset valtaavat mielen, vaikka kuinka hyvä fiilis edellisenä iltana olisikin ollut, niin kyllä se on tapahtunut ja tapahtuukin ihan hyvästä syystä ja nyt vasta alan ymmärtämään aiempaa käytöstäni, esim. mitä se oli sillon vuosi sitten, kun pistin stopin kaikelle.
Elokuun ekalla viikolla muutaman päivän poltin pilveä ja 2 x ollut kännissä. En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin tosta pilven poltosta menee ajatukset ihan sekasin ja pää jumiin tosi helposti ja se vaan vie mut mukanaan. Kai se vaan sit on se addiktio. Mut ei se alkon kanssa kuitenkaan käsistä lähde, n. 3 viikkoa sit varmaan 8-10 kaljaa vaan join poltin röökiä. Darra ei vaan oo mukava. Eli sinänsä ihan positiivista, että ei tässä nyt ihan täys absolutistiksi tarvi ryhtyä kuitenkaan.
Mutta ei noi silti siis tätä prosessia oo mitenkään kaatanut tai muuta vastaavaa. Kyseessä on vaan yksinkertaisesti ollut se, että noi kaikki padotut tunteet ja käsittelemättömät asiat haluaa tulla kuulluksi, käsitellyksi ja jatkaa matkaansa!
Sitä vaan oli niin perkeleellinen määrä häpeää, syyllisyyttä, vihaa, katkeruutta, pelkoa yms. että aluksi tuntui sillon vuos sitten, että mä oon varmasti narsisti tai jotenkin persoonallisuushäiriöinen yms. tai mulla on keskivaikea masennus tai ties mikä ahdistuneisuushäiriö.
Vielä viime viikkoinakin on ollut ajoittain erittäin vaikea sietää itseään ja muita, etenkin niitä ketkä ovat kohdelleet mua vähääkään huonosti.
Mutta nyt on oikeesti alkanut jo vähän tulla järkeäkin päähän! Ja myötätuntoa! Se jokapäiväinen viha, katkeruus ja kauna alkoi jokin aika sit olla yksinkertaisesti ihan liikaa ja tajusin, että en mä voi elää elämääni täynnä vihaa ja jokapäivä kiehua raivosta. Ja se sit auttoi mua tajuamaan, että just senhän takia mun läheiset ihmissuhteet ei oikein oo onnistunut, koska mä vaan olin tiedostamattani niin negatiivinen ja vihainen, en mä pystynyt aitoon kanssakäymiseen, kaikesta vähiten itteni kanssa. Mut ei stä ennen vaan tajunnut, jotenkin niin sokeana eli vaan päihtymys mielessä ja syytti kaikkia muita ongelmista.
Et kaikista suurimmat oivallukset on tullu, kun vaan uskaltanut katsoa peiliin! Vaikka toiset ihmiset ovatkin mua satuttaneet yms. , niin se on vaan yksinkertaisesti johtunut varmaan vähän heikon oloisesta ja ujosta ulosannistani, kun ei mulla missään vaiheessa oo ollu mielessäkään mikään muu kun ne hatsit yms. Sitä vaan nieli kaiken muilta jos jotain negatiivista tuli ja elin ilman rajoja täysin itseni unohtaneena. Mut nyt ovat asiat toisin, kun oon selvinpäin ja hereillä!
Nyt vaan edelleen päivä kerrallaan sitä tunnetyöskentelyä ja oman intohimon ja aidon elämän rakentamista…
Kiitos taas hyvistä pohdinnoistasi. Loppukaneetit olivat oikein hyvät, tunnetyöskentelyä ja päivä kerralaan… oman elämän rakentamista.
Tuossa kun alussa kirjoitit, että ei ole aina niin hyvät fiilikset, niin sitä se monella myös ei päihdekäyttäjällä on, mitä kenelläkin. Mutta siinäkin sama juttu, että päivä kerrallaan itsensä kohtaamista ja tunnetyöskentelyä tarvitaan.