Se IHANA/KAMALA puoliso.

[believer]

Moikka taas!

Täällä mennään edelliseen kirjoutukseen verrattaen aika rauhallisissa merkeissä. Retkahti toissapäivänä ja morkkistelee nyt… Väkivaltaan viittaavaa tilannetta ei ole ollut eikä sensuuntaisia tuntemuksiakaan. Varovainen toki olen, mutten kuitenkaan varpaillani kokoajan, eipä sellaista jaksaisikaan. Koitan uskoa siihen, että se tilanne oli nimenomaan nautitun aineen boostaamaa kun ei ennen ole mitään väkivaltaa sivuavaakaan tapahtunut. Katsotaan katsotaan…

Mahtavaa kuulla Noppapeli että miehesi sinnittelee, varmaan niitä alakulokausia tulee ja menee, tuleehan niitä meille ‘‘tavallisillekin’’, me vaan tupataan hanskaan ne paremmin. Mäkin pyrin pitämään kiinni omista jutuistani ja pitämään itsestäni huolta, välillä sitä kuitenkin uppoutuu toisen olemiseen niin kovin, että unohtaa tavallaan olevansa olemassa.

Siitä olen iloinen, että olen onnistunut jollain tasolla irtautumaan toisen päihdeongelmasta, tiedostan ettei mun tekemisillä tai sanomisilla ole mitään vaikutusta siihen mitä toinen tekee silloin kun ei oo ‘‘mun tutkan alla’’, se on aikuinen mies, vaikkakin narkkari, itsestään vastuussa silti. Kun se tosta ovesta lähtee, mä puuhailen kaikkea juttuja mistä pidän ja olen iloisesti itsekseni. Paljon helpompaa niin, kuin että murehtisi maha kipeänä että mitähän sieltä ovesta tulee takaisin.

Hyvää vappua teille kaikille! <3

[Noppapeli]

Moi! Se on kiva tunne kun joskus huomaa, että voi elää omaa elämäänsä ihan tyytyväisenä murehtimatta toisen olotiloista. Tiedän että sitä miehenikin multa toivoo, ei ole ns kateellinen mun onnesta.
Mä huomaan että yhdessäollessa on rennompaa silloin kun saan kiinni siitä ajatuksesta että voin silloinkin elää omaa elämääni ja olla miettimättä mitä mies nyt ajattelee, onko sillä tylsää, pitäiskö mun ehdottaa jotain tai keksiä jotain kiinnostavaa sanottavaa… en tiedä teistä mutta itellä on taipumus humpsahtaa tähän ennakointiin ja vääränlaiseen toisen ihmisen huomioonottamiseen. Miten sen sit kuvailisi mikä on oikeanlaista huomioonottamista… mutta tiedätte varmaan. Ehkä se että kun toisen seurassa viihtyy aidosti niin silloin sitä toimii automaattisesti niin että ottaa toisen huomioon.

[Alma_Aurora]

Moikka! Olen eroamassa lähes kymmenen vuoden suhteesta mieheni kannabiksen polttelun ja ajoittain liiallisen alkoholinkäytön takia, ja löysin tästä ketjusta kovasti samaistumisen kohteita. Ihan uskomatonta kyllä, miten samankaltaisia tunteita ja tilanteita täältä löytää palstakaupalla, päihteestä riippumatta… Ja jotenkin hurjaa, miten monilla tavoin me puolisot pyrimme muokkaamaan omaa käytöstämme tilanteen korjaamiseksi, vaikka lopulta sillä ei tunnu olevan kauheasti väliä toiselle puoliskolle. Itselleni tilanteen vakavuutta avasi se, kun noin viikkoa ennen lopullista eropäätöstä aloin kirjoittaa päivittäin päiväkirjaa. Että ei helvetti, mä mietin joka ikinen päivä että polttaako se, vaikka varsinaista polttamista tapahtui kerran tai pari viikossa. En halunnut myöntää että kyse on riippuvuudesta, kummankaan meidän kohdalla, kun ongelma oli niin “lievä”. Huolimatta siitä, että asia aiheutti vuosien kuluessa lukemattomia ahdistusaaltoja, joita koitin itselleni selittää pois. No, eropäätöksen jälkeen mieheni on juonut ja polttanut lähes päivittäin, nyt kun “saa” vapaasti rellestää.

“Sittenkö se raitistuminen tapahtuu, kun kaikki se muiden ihmisten tuoma taakka tästä omasta päihdeongelmasta katoaa ympäriltä? Mä luulen, että ensin pitäis olla rehellinen edes itselleen… Ja sen jälkeen vielä muillekin, ja nimenomaan niille ketä on elämässää huonoiten kohdellut.”

Musta tuntuu, että mulla tämä kuvio lähti purkautumaan siitä, että olinkin rehellinen lopulta itselleni - vaadittuani samaa mieheltäni vuosia.

“Onkohan tässä samaa psyykkistä pohjaa kuin sillä, että jos joku on aina nostamassa ylös vaikeuksista niin on jotenkin helpompi aina uudestaan kaatua - koska luottaa siihen että joku tulee ja pelastaa joka kerta. Vähän niin kuin ajattelee että vastuu on sillä auttajalla? Jos ei ole ketään nostamassa niin on vaan noustava itse.”

Epäilen, että tämä ilmiö saattaa tietyllä tapaa olla ongelman ytimessä. Siis se miten ajatellaan, että yksin ja itse pitäisi pärjätä. Me haettiin viimein apua viime syksynä tilanteen tulehduttua pahasti ja vasta sen myötä aloin ymmärtää, mistä tässä meidän kuviossa on kyse. Valitettavasti se johti eroon, sillä miehellä eivät ymmärryksen portit auenneet ihan vastaavalla tavalla… Mutta mietin vaan, että mahtaako se yksinpärjäämisen tarve ja häpeä pitää meidät kiinni siinä ongelmassa?

Täällä on ihan hirveän tärkeitä kommentteja siitä, miten itsestä täytyy pitää huolta. En voisi olla enempää samaa mieltä. Olen itse vielä aika jännittynyt sen suhteen, pystynkö pitämään jatkossakin kiinni tästä varmuudesta, että mulle ihan oikeasti nyt riitti. Miehessäni kun on tietenkin myös se ihana ja suloinen hassutteleva puoli, johon aikanaan ihastuin. Mutta se ei vissiin tarkoita, että meidän kannattaisi olla yhdessä. Asumme siis vielä saman katon alla, olen viikon päästä muuttamassa omaan kotiin. Toistaiseksi varmuuteni on lähinnä vain kasvanut sen suhteen, että mä en halua enää kuulostella sängyssä illalla, että mahtoiko toi ääni nyt tulla kannabispurkin aukeamisesta. Tai että onko se hissi nyt meidän kerroksessa, kun mies oli viimeksi soittaessaan niin kännissä, ettei edes osannut sanoa missä on, voi kumpa se tulisi kotiin… Mikä on saanut mut sietämään tällaisia asioita, kun sellaisiakin suhteita on olemassa, joissa perusasiat on kunnossa?! Mikään ei ikinä takaa sitä, että kaikki menisi hyvin, mutta ei kai se ole syy sietää päivittäistä epävarmuutta, pelkoa ja tuskaa?

[ebt]

Mikään ei ikinä takaa sitä, että kaikki menisi hyvin, mutta ei kai se ole syy sietää päivittäistä epävarmuutta, pelkoa ja tuskaa?

Ei todellakaan ole sellasta syytä ei olekaan

Miehellä on mennyt hyvin, ylennys töissä, palkankorotus ja pari uutta harrastusta “normaalin” työkaverin kautta. En enää edes tiedä monta vuotta piikittämistä takana, lähes 10, ja nyt elämä noin mallillaan. 10kk kuivilla, täytyy vaan toivoa että tahto pysyy. Täyttä luottoa ei ole, mulla on edelleen pääsyt puhelimeen ja tileihin jos koen tarpeelliseksi. Ensimmäistä kertaa suhteemme aikana tuntuu, ettei mies TARVITSE minua mihinkään. Itse asiassa hänellä pyyhkii paremmin kuin minulla tällä hetkellä aiemmin selvinpäin aika lapanen mies on alkanut tuomaan esille omia mielipiteitään, mikä tuntuu hyvältä vaikka kovasti koitankin saada omaa tahtoani läpi. Kannustan häntä tuomaan ääntään esille. Tarvesuhde meillä on kääntynyt oikeastaan päälaelleen, elämä on tuonut mulle haasteita ja menetyksiä jotka ei liity miehen päihdekuvioihin.

Aiemmin en tunnistanut läheisriippuvaisen piirteitä itsessäni. Nyt huomaan niitä, esim ennakointi toisen tarpeista ja sit kauhea pettymys kun toinen ei huomioikkaan minua samalla tavalla. Koitan päästä tuosta. En onneksi ole vähään aikaan stressannut siitä että pitäisi keksiä jotain jännittävää ja olla mielenkiintoinen, ettei mieheni kyllästyisi kuivaan elämään. Hän nauttii olostaan ja elostaan aidon oloisesti, ilman minua tai jännittävyyksiäkin. Mutta aiemmin oli tuttua sekin murehtiminen. Draamaa ei ole viime aikoina myöskään ollut, ja kuuluuko senkin kaipuu siihen läheisriippuvuuteen. Näitä asioita mun täytyy vielä joskus työstää, mutta nyt ei ole niiden aika. Tällä hetkellä moni asia vaivaa mieltä ja surutyökin on kesken, pää on täynnä ajatuksia ja ne on kaikki aivan sekaisin. Mutta ei miehen päihteiden käytön vuoksi. Tai mistä sen tietää minkä verran tämä uus tilanne vaikuttaa mun kykyyn käsitellä asioita.

Ennen pelkäsin kevättä, nätit aurinkoiset kelit tiesi retkahduksia ja narkkareille hyviä kemuja. Nyt ei pelota, nyt on muut haasteet. Jaksamista

[believer]

Miten täällä menee?

Meillä on kummallisen hyvä kausi, puoliso keskittyy kaikkeen puuhaamiseen kotona ja perheensä kanssa, huomaan ettei ole masentelua eikä kuitenkaan sellaista yli-innokkuuttakaan, ei retkahduksen saapumismerkkejä tai muutakaan säätöä. Nyt sitä sitten pitäis itse keskittyä ilmeisesti nauttimaan tästä ‘‘normaalista’’ ilman että kelailee turhaan. Ihanaa kun toinen on oma itsensä. Mulle on tulossa töissä haasteita, teen syksyn esimiehen sijaisuutta, ja tästä aiheesta jokunen viikko sitten keskusteltiin, sanoin ihan suoraan että silloin mulla ei ole kapasiteettia mihinkään ylimääräiseen draamaan, haluan keskittyä hoitamaan sen homman hyvin, koska se on mun uran tulevaisuuden kannalta tärkeää. Tämä keskustelu käytiin viimeisimmän retkahduksen jälkeen, tiedä sitten osuiko ja upposiko siinä keskustelussa joku, kun kuivilla on sitte pysytty. Sovittiin, että jos sijaisuuteni aikana vedätyttää, muuttaa tästä mun nurkista pois, jotta voin keskittyä.

Onneksi kesää on vielä jäljellä <3

[ebt]

Meillä menee sitten päin persettä. Vuosi ja kuukausi kuivilla ja taas mennään. Ensin rauhottavat ja nyt ilmeisesti jo kaikkea muutakin. Töissä yrittää käydä, on myöhästellyt ja näyttää jo aivan hirveältä vaikka vasta viikko(?) takana. Sai vasta taas ylennyksen että saa nyt nähdä kuinka kauan menee ennenkuin saa potkut. Se kai se on väistämättä edessä. Kotoa laitoin pois, en tiedä missä majailee. Kuinka surullista, että niin kovan työn jälkeen on valmis heittämään kaiken menemään mitä on saavuttanut. Eikä järkipuhe auta vuosi sitten olin niin kypsä eroamaan, mutta kun kaikki asiat tulikin kuntoon ja enemmänkin, niin tähän jäin. Ei olis pitäny. Tämä on se riski aina näiden käyttäjien kanssa, yht’äkkiä vedetään vaan matto kylmästi alta. Varmaan pitää se pohjakosketus taas tehdä ennenkuin tajuaa. Niin kauan kuin töissä saa käydä niin tuskin myöntää itelleen mihin tämä on menossa. Viimeksi oli henki lähteä ennenku motivoitui tähän vuoden kuivaan kauteen. On se niin surullista… Minä koitan järkytyksessa, stressissä ja pelossa etsiä uutta työtä muualta. En tiedä kuinka tosissaan olen lähtemässä jos paikan saisin… Täällä mulla ei ole kuin tuo mies. Tosin jos vaihtaisin edes alaa niin etten voi työssäni törmätä mieheen niin pystyisin ehkä käymään töissä paremmin. Ja kun olis joku joka kertois mulle mitä minä tekisin…

Kiva kuulla että teillä menee paremmin believer. Toivottavasti menee jatkossakin

[sarkynytsydan]

Voi ebt, ompa ikävä kuulla kuulumisianne. Hiukan samat asiat on minullakin pyörinyt mielessä. Se, että lopettavat narkkaamasta tai juomasta, on vasta alku. Jokainen tarvitsee tukea, terapiaa tms. että pystysivät käsitteleen syitä ja mörköjä sisällään. Ne syyt eivät itsestään katoa minnekään. Käyttäjät, eikä läheisetkään pysty tätä aina myöntämään ja pyytämään apua.

Selailin viestihistoriaasi, että oletko hakenut apua itsellesi, en löytänyt viestejäsi siitä. Täällä on Irti Huumeista ry lopettanut toimintansa, mutta seurakunnalla on vastaavaa toimintaa. Välillä on ollut reilusti porukkaa: äitejä, isiä, puolisoita, sisaruksia ym. Ja Al-anonia suosittelen. On tärkeää päästä purkamaan omia huolia!

Meillä korvaushoidossa oleva, perheellinen poika (3v hoidossa), on alkanut valittaan välillä, että elämä on tylsää. Kyllähän tavallinen, arkinen elämä on vailla hurjia kiksejä. Sitä “syytä” siellä sisällään täytyisi käsitellä ja pystyä vapautuun syyllisyyksistään yms. Pojallakin on kaikki perusasiat hyvin: ihana koti pienine puutarhoineen, kohtuullinen toimeentulo, opiskelupaikka, josta nyt harjoittelussa, niin ja tietysti perhe, vaimo ja lapsi sekä hyvät suhteet hoitotahoihin. Toivompa totisesti ettei ryssis elämäänsä.

Paljon voimia sinulle ebt! Tommy Hellsten kirjoittaa mm. siitä, että kirjoittaminen on mainio keino käsitellä asioitaan, silloin on ikäänkuin piuhat auki “sieluumme”.

[ebt]

Kiitos särkynytsydän <3

En ole noiden kautta apua hakenut. Jotenkin on niin suuri kynnys mennä noihin reilu vuosi sitten käytiin yhdessä päihdepsykiatrisella ikäänkuin pariterapiassa, mutta se jäi kesken kun päätin erota ja mies hommasi itsensä sairaalakuntoon ym. Pääsen nyt kelan tukemaan psykoterapiaan, tosin luulin meneväni sinne setvimään muita ongelmia kuin tätä. Olen siis masentunut ja nyt joulun jälkeen käynyt aika syvissä vesissä, ollut vaikeaa vaikka mies oli kuivilla ja siltä osin kaikki “kunnossa”.

Mieshän olis nyt päässyt myös psykoterapiaan, silloin sanottiin että vuosi pitää olla selvinpäin. Ja se tuli heinäkuussa. Olis varmaan pitäny laittaa sitä kuviota alulle hyvissä ajoin, vai eikö se sitten loppuun asti kiinnostanutkaan? Eihän se minun asia ole hoitaa noita. Kyllähän ne vanhat asiat siellä pään sisällä edelleen huutelee, minkä takia noihin kuvioihin alunperin sekaantui. Puhumattakaan niistä traumoista mitä on matkan varrella kertynyt lisää. Että sen puolesta olis kyllä kannattanut ajoissa hakea psyykkistä apua.

Pohdin että miksi retkahdusriski on suurimmillaan vuoden kohdalla? Liittyykö samaan asiaan miksi psykoterapiaan pääsee vasta vuoden kuivilla olon jälkeen? Onko aineet sillon poistunu niin ettei vaikuta enää persoonaan, ja ihminen on “kypsä” käsittelemään mielen ongelmia. Ja jos sen takia alkaa tuntua niin raskaalta ettei jaksa enää, vaan retkahtaa?

Se kierre on niin pirullinen kun on noille aineille taas antautunu. Pieni putki, hetki ilman, taas putki jne… Ja koko ajan aineet hallitsee mieltä eikä todellista motivaatiota kuiville voi syntyä. Minulla on tuttu jolla on rankka tausta, hän sanoi että on stressaavaa olla ns kunnon kaveri, käydä töissä ja maksaa velkojaan. On helpompaa vetää läskiksi ja olla rappiolla. Siitähän on kai laulukin, “rappiolla on hyvä olla…” sitä on vaikea ymmärtää kun ajattelee itse kunnollisen elämän olevan toisen parhaaksi. Nuo kaikenmaailman aineet ja lääkkeet on kyllä saatanasta. Surkeata että sitä ei narkomaani muista kun himot vie. Tylsyyttä mies ei ole valittanut, on löytänyt harrastuksia mistä nauttii. Niistä koittaa pitää edelleen kiinni, sekaisinkin.

Minä toivon myös särkynytsydän, ettei poikasi ryssisi elämäänsä. Meille se on normaalia, että elämä on toisinaan tylsää, ja me kestetään se. Eikä varmaan paljon lohduta poikaasi sanat, että kun se tavallinen elämä nyt on välillä tylsää… se tylsä arki on se mistä se onni pitäisi löytää. Harrastuksista saa iloa ja vaihtelua, jos on mielenkiintoa lähteä kokeilemaan jotain.

Mulla on muuten tulossa työhaastattelu sinne toiselle paikkakunnalle minne hain. Pelottavaa.

[elan]

Ihan paskaa kuulla ebt, että taas se meni näin! Ootko nyt sitä mieltä että tää oli viimeinen kerta? Must tuntuu niin pahalta sun puolesta :

[Harmaa]

Heipä hei, pitkästä aikaa. Niinkuin tuolla juteltiin niin täällä käyminen/kirjottaminen on raskasta, välillä varsinkin kun asiat on hyvin niin ei viitsi niitä puida… Nauttii vaan rauhasta. Oon käyny kyllä välillä lukemassa täällä, ja harmi että asiat on menny huonompaan suuntaan (ebt). Toki nyt jo pari kuukautta viime viestistä, joten toivotaan että alkaa pieni valo näkymään tunnelin päässä.

Täällähän on tilanne se, että syksyllä alko asiat loksahtaa omassa elämässä kohdalleen. Tää eron aiheuttaman kaaoksen jälkeen meni varmaan puol vuotta niin, ettei jaksanu ku nukkua. Nukkua ja nukkua, tehä töitä ja nukkua. Käydä asioita läpi ja joskus mietto etteikö tää ikinä lopu, asiat sun päässä pyörii vaikka mitä tekis. Syksyllä sitten jossain kohtaa tajusin, et mä oon ensinmäistä kertaa aidosti onnellinen. En vihanen mistään! Olin kuukaus aikasemmin päättäny et nyt otan itteeni niskasta kiinni, ja opin rakastamaan itteäni. En eti laastaria, tai odota että joku parantaa mut tästä. Vaan teen sen ihan ite ja itseäni varten. Pari kuukautta meni tätä onnea. Melkein vuos erosta ja kaveri soittaa, et entinen mies on pyytäny numeroa, saako antaa. Mietin pitkään ja aattelin et tän täytyy olla jotain tosi tärkeetä, et ottaa yhteyttä jonku 9kk jälkeen. Ja ainoa asia mikä hänellä oli, niin oli se, että kun hän erotessamme sanoi ettei kestä sitä että valehtelee ja mitä sillä aiheuttaa minulle. Niin tämä ei ollu totta, vaan koki suhteen niin epätyydyttäväksi että halusi sen lopettaa. Muuta asiaa ei kuulemma ollut. Siis vuosi, ja ainoa asia minkä sillä aikaa on saanut päähänsä oli se, ettei häntä harmitakkaan se että valehteli… Sitten kertoi kuinka elää nyt perhe-elämää tämän naisen kanssa joka oli kolmantena osapuolena suhteemme loppupuolella ja hänen sanojensa mukaan pelkkä ystävä. Yeah right. Ystävällisesti sitten sanoin että tunne oli varmasti molemminpuolinen, toivotin hyvää jatkoa ja ettei ota enää näin typerissä asioissa yhteyttä.
Lähetti vielä viestin missä kertoi että on ollut täysin päihteettä ja ensimmäistä kertaa onnellinen ja menossa naimisiin. Halusi siitä syystä SELVITTÄÄ vanhat asiat. Ei vittu sanon minä. Mikään ei ole siis muuttunu ainakaan korvien välissä. Vastasin sitten siihen viestiin että valehteleva ja varasteleva päihdeongelmainen hän on meidän silmissä ihan omasta ansioistaan ja se onkin ollut vaikea asia minulle itselleni myöntää. Pyydin taas ettei ota yhteyttä ja toivotin hyvää jatkoa.
Myöhemmin illalla tuli viesti toisesta numerosta (tämä uusi puoliso) joka kertoi siinä kuinka säälittävä olen enkä ikinä ole ollut tärkein asia missään suhteessa ja silti pysynyt vuosia miehen kanssa. Kommentoi myös meidän seksielämää, että mies kyllä etsii uuden jos se on paskaa. Kehotti minua olemaan kaikin tavoin parempi seuraavassa suhteessa… Näihin vastasin mielestäni kohtuullisen asiallisesti. Myrskyhän siitä nousi, kun yksi läheinen ystävä jonka kanssa olen paljon tätä eroa/suhdetta puinut, päätti laittaa tälle puolisolle viestiä… Lopulta tää ex-narkkarimies uhkaili “seuraamuksilla” jos ei jätetä hänen tulevaa vaimoaan rauhaan. Kylläpä siis pelottaa, miten helvetissä mä voisin pelätä miestä jonka kanssa asuin neljä vuotta??

[paukkis]

MOI ebt ja osanottoni teidän perhetilanteeseenne Toivoa on kuitenkin aina, vaikka korkealta pudottaisiinkin. Mun varmaan “kuuluisi” nyt sanoa sulle, että ota se ero ja jätä se hamppari. Varmasti sanoisinkin niin, ellei…
Niin, ellen olisi kokenut samoja juttuja itsekin käyttäjän kantilta. Multa on mennyt 5-6 työpaikkaa tolkuttoman pilleriensyönnin vuoksi, sen lisäksi kolme asuntoa ja lukemattomia ihmissuhteita. Neljä pitkää parisuhdetta on päättynyt siihen, etten pystynyt olemaan ilman säätöä, eikä avo -ja yksi avio-vaimo enää jaksanut katsella avuttomana vierestä.
Join viinaa tai vähintään olutta kaikkina vapaapäivinä, töissä ollessa herätin itseni heittämällä 6-8 Ardinexia naamaan, muita oloja säädeltiin pitkin päivää Diapamilla ja yötä vasten norsunkaatoannos (1000mg) ketipinoria ja kaksi imovanea unettomuuteen. Edelleenkin nukun silti tosi huonosti
Elän nyt elämäni viidennessä parisuhteessa erään sairaanhoitajan kanssa ja päätin heti seurustelun alettua, että kerron itsestäni totuuden, eipähän tarvitse sitten kummastella, kun puhe sokeltaa ja silmät tapittaa päässä. Se taisikin olla tämän liiton pelastus, kun aiemmat yritykset on kompastuneet samaan asiaan. Kerroin hänelle käyttäväni opiaatteja, bentsoja ja ketiapiinia. Kerroin myös, että ne toimitetaan minulle vain tiettyyn apteekkiin kahden viikkon annos kerrallaan. Avokkini ehdotti, että antaisin lääkkeet hänelle heti kun haen ne apteekista, hän jakaa yhden päivän annoksen kerrallaan dosettiin, eikä anna niitä ennakkoon, vaan pitää pysyä lääkärin määräämissä rajoissa.
Alku oli hankalaa, mutta enää en yritä lirkutella häneltä ylim.pamia tai etsiä ympäri taloa, minne hän on ne jemmannut. Meillä siis homma toimii, tosin on hyvä, että olen “vain” kodeiini -ja bentsorippuvainen, jos mulla olis ollut vielä käytössä kukka (jonka käytön lopetin ennen nykyisen avoliiton alkua), ei hommasta olisi tullut mitään.
Mitenköhän teillä, ebt, tämä keino toimisi, vai oletko ihan sata, ettei toimisi ? Kokemuksesta siis tiedän, että ainakin tolkuttoman lääkkeidenkäytön voi saada aisoihin puolison avustuksella. Tsemppiä, kävi miten kävi !!!

[ebt]

Moi paukkis. Tosi hieno juttu että olet saanut käytön kuriin!
Mun mies on laatuaan sellainen että yksikin pilleri muuttaa ihmisen toiseksi ja johtaa loppujen lopuksi piikittämään suoneen kaikkea mahdollista. Ja hänen “apteekkinaan” toimii silkkitie. Joten en usko, että sama keino toimisi meillä

Harmaa: ompa outoa että jaksavat oikein yhdessä tuumin ottaa yhteyttä tollaisen asian takia. Ei kuulosta oikein järkevältä menolta… Hyvä et oot saanu ittes kasaan! Nyt jätät ne menneet taakse vaan!

Minä alan pikkuhiljaa irtautua tästä suhteesta myös henkisesti. Minä en luota miehen kuivilla oloon, mies ei kuulemma itsekään luota omaan kuivilla oloon. Toivon toki parasta hälle, rakas ihminen on edelleen. Voi osaisimpa olla vihainen…

[Anonymous]

Moi kaikille
Luin ketjun ja paljon samoja tuntemuksia itelläkin ollu tässä vuosien varrella mitä muillaki jotka tänne kirjotellu.
Miten muilla joilla yhteinen lapsi päihdeongelmaisen kanssa, miten ootte järjestäny tapaamiset lapsen kanssa, vai tapaako lapsi ollenkaan toista vanhempaansa? Meillä ollu nyt tähän asti sillain että lapsi aika paljon nähnyt isäänsä, siihen asti kun lensi taas korvaushoidosta pihalle… Ollaan siis lapseni isän kans erottu 2 vuotta sitten. En tiedä miten tulevat jatkossa tapaamaan… Onneksi lapsi vielä aika pieni (2v) niin ei osaa pahemmin isäänsä kaivatakkaan…

[Anonymous]

Pakko vielä kirjottaa jatkoa edelliseen…
Eli meillä semmonen tilanne että välillä mennyt paremmin välillä ollut ihan helvetin rankkaa…
Kaipailisin kokemuksia muilta samassa tilanteessa olevien kanssa, miten ootte päässyt eksästä yli ja pystyneet jatkamaan omaa elämää? Järki sanoo että elä nyt saatana enää tota touhua jää kattomaan, mut silti on mulle tärkeä ihminen ja lapseni isä. Niin monesti oon nähny ton et vähä aikaa menee hyvin kunnes jonku ajan päästä saan taas pettyä siihen ihmiseen… nyt olen itse ottanut etäisyyttä tähän mieheen, saa ite soitella ja kysellä meijän kuulumisia.

[paukkis]

Hyvä Vierailija.
Raskaita ja kovin vaikeita on mainitsemasi asiat ja ymmärrän ihan kybällä, että oot vähän kateissa noissa ihmissuhteissa (tapaamiset ym). Itse kun olen ollut se päihteilevä osapuoli, niin oon vähän jäävi neuvoman Sinua, mutta asiasi toki ymmärrän, onhan multakin kaatunut monta pitkääkin liittoa oman säätämiseni vuoksi. Itse olen selvinnyt noista eroista niin, että olen puolen vuoden sisällä erosta aloittanut jo uuden suhteen, mutta sitä en silti suosittele.
Tajusin vasta vähän ennen nykyisen suhteen alkua, että nuo pika-avoliitot on olleet juuri niitä laastariliittoja ja samalla näyttämistä exälleni, että vielä minäkin jollekin kelpaan. Kuitenkin jäin niihinkin suhteisiin roikkumaan vuosikausiksi, vaikkei mistään rakkaudesta voinut puhuakkaan. Vain pelkkää yhdessä asumista ja seksiä senverran mitä tarve vaati. Suhteet omiin lapsiini olen sentään jollain ihmeen kaupalla pystynyt pitämään kunnossa jotakuinkin terveellä tavalla, enkä koskaan esim.dokannut, kun lapset oli pienempinä viikonloppuja minulla. Nythän he ovat jo nuoria aikuisia kaikki, mutta edelleen tapaillaan säännöllisesti vaikka asuvat kuka missäkin ja välit kaikkiin lapsiini on hyvät.
Tällaista nyt tässä yhtäkkiä tuli mieleeni, tsemppiä Sinulle, kuin myös ebt:lle ja Harmaalle. Pidetään ajatukset lämpiminä toisiamme kohtaan ja kestetäänmurheet yhdessä. (sanoo hän, joka on kaikki edelliset suhteensa vaihtanut päihteisiin)

[paukkis]

Vielä halusin jatkaa edellistä juttua päivittämällä oman tämänhetkisen tilanteeni. Olen kolmen vuoden työttömyyden jälkeen onnistunut palaamaan työelämään, ollut nyt 3kk työssä, enkä päivääkään saikulla tai päihteiden vuoksi poissa. Koska avokkini “hoitaa” lääkitykseni, eli annostelee ne dosettiin vain yhden päivän annos kerrallaan, olen pystynyt pitämään lääkkeiden käytön lääkärin määräämällä tasolla, eikä työpaikallani ole kukaan epäillyt työkuntoani tai edes kysellyt, käytänkö lääkkeitä tai muuta. Mulla menee siis paremmin kuin kymmeneen vuoteen ja vain siksi, etten enää heitä kahden päivän annosta pameja ja kodea naamaani heti aamulla, enkä tärise refloissa viisi päivää ennen lääkkeiden toimitusta.
En tahdo missään nimessä pröystäillä tai muutenkaan kehuskella, vaan rohkaista kaikkia niitä, joille lääkkeiden ja viinan sekakäyttö aiheuttaa ongelmia elämän eri osa-alueilla. Kun otin nykyisen avokkini mukaan hoitamaan lääkeasioitani olen selvinnyt jopa työkuntoiseksi ja tämän haluan kertoa kaikille. Toivoa siis on ja tahdon rohkaista muitakin tekemään samoin. Älkää salailko tai vähätelkö lääkkeiden ja / tai viinan käyttöä, vaan tehkää yhteinen päätös lähimmäisenne kanssa ja ottakaa niskalenkki päihteistä. Kohtuukäyttö ON
mahdollista ja esim.paluu työelämään tuo rutkasti itseluottamusta ja onnistumisen tunteita, jotka voittavat lääkkeiden, huumeiden tai viinan himon.
Tsemppiä kaikille, olette tärkeitä minulle(kin). - paukkis-