Kirjoittelin pitkän pätkän irti päästämisen vaikeudesta ihan uutena aloituksena - tännehän se olis pitänyt laittaa! Pöh! Olen uusi täällä, en oikein tiennyt mitä ulostaa ja mihin
Tämä suuri vaikeus päästää irti päihdeongelmaisesta (sekakäyttäjä) miehestä, asumuserosta vuosi sitten lähtenyt ja kaipa tässä ollaan aika selvillä linjoilla siinä ettei yhteen enää palata. Vaikea itselle myöntää, mutta siis luulisin. En katselis enää yhtään sellaista “lähtee viemään roskia - eikä tuu takasin” -touhua tai haluais pakonomaisesti kuunnella hissin ääntä yksin pimeässä sängyssä, että onko meidän kerros… askelista tiedän missä kunnossa tulee ja siitä kuinka kätevästi avaimella avaa oven…
en tahdo löytää housuunsa kussutta ja kebabin kastikkeissa sohvalla pyörinyttä, kieli turvonneena lässyttävää isiä olohuoneesta aamulla lapsen kanssa.
Mutta…
välillä antaisin maailmani jotta saisin ne hyvät asiat takaisin, ihanan ja hassuttelevan miehen, joka ei ihmetellyt kummallisia tapojani ja antoi minun saada hepulikohtaukseni ja maaniset asunnonuusimis-himoni olkiaan kohautellen. Super rauhallista ja kärsivällistä, upeaa lapseni isää on hirvittävä ikävä.
Olemme edelleen läheisiä ja hän on minulle todella tärkeä, mutta minut on niin moneen otteeseen rikottu, etten voisi sitä enää itselleni sallia…
Hienoa kuulla että olet päässyt noin pitkälle irtipäästämisessä ja että olette vielä läheisiä. Joskus kun oon miettinyt meidän eroavan, tuntuu mahdottomalta että pystyisin pitämään puolisoani elämässäni, luulen että se sattuisi ihan liian paljon ja se siitä äkkiä menisi siihen ollaan/ei olla mitä en taas jaksaisi. Tosin, meillä ei ole perhettä mikä ‘‘sitouttaisi’’ pitämään yhteyttä.
Tässä loopissa meistä moni varmaan elää, kun on nähnyt sen toisen oikean minän, siitä on vaikea luopua vaikka riippuvuus vie sitä kokoajan kauemmaksi.
Haukotellen tähän maanantaihin! Viikonloppu mennyt töissä ja puolisoa (puhdasta sellaista ) olen nähnyt vain nukkumaanmennessä, tänään vielä työmaalle ja sitten jos pari vapaata saisin nauttia puhtaasta seurasta. Aurinko kun paistaa niin mieli on heti parempi! Hyvää alkavaa viikkoa teille kollegani!
Kiitos! Koen että olen sen verran hyvässä vauhdissa että todellakin pettäisin itseäni pahemman kerran jos palaisin. Meilläkin touhu ollut viime vuonna sellaista on/off, aina on saanut pettyä uudestaan ja sitten saa kuulla kaikenlaista herkkää maailmoja syleilevää puhetta että antaisi anteeksi taas.
Sillon kun vielä ollaan yhdessä asuttu tai tiiviimmin tekemisissä, niin juuri pahinta minullekin on se valehtelu. Sellainen äärimmäisen käsittämätön tapa valehdella kaikesta - vaikka kuinka monta kertaa on miehelle selvittänyt että se siinä on pahinta ja jos kysyn suoraan niin saa myös vastata suoraan ja rehellisesti! Tiedän välittömästi hänen silmistään/puhetavastaan/muistin pätkimisestä/liikehdinnästä tms. että mitä on ottanut, joten tuntuu ihan älyttömältä että hän kuvittelee pystyvänsä salaamaan sen. Tällanen valehtelu on vienyt pohjan ihan kaikelta mitä hän minulle kertoo, en voi tietää mikä on totta ja mikä ei. Kun kuvittelen ja aistin että NYT! Nyt hän on niin vilpitön! Niin muutama viikko tai kuukausi ja totuus nousee pinnalle ja viiltää niin perkeleesti. Aina sen saa selville, miten sitä onkaan opetellut sellaiseksi salapoliisiksi?
Yhden tapauksen muistan, kun hän halusi tarjota minulle ruuat valmistumiseni kunniaksi, sain lapsen hoitoon ja kävimme syömässä. Hieman mietiskelin että nyt ei ihan ole kaikki reilassa, ruuan syöminenkin näytti ihan pelleilyltä, eikä hän oikeen pystynyt keskittymään keskusteluun. Sain selityksiä siitä että on tietysti nukkunut huonosti jne jne. ja sivuutin asian etten pilaisi rauhaa. Noh, siitä lähdettiin katsomaan elokuvaa minun luokseni ja siellä hän torkahteli sohvalle ja puhui ihan omituisia - kuvitteli olevansa jossain muualla. Lopulta myönsi ottaneensa bentsoja ja määritteli tietysti tarkkaan että “vain näin ja näin paljon, koska halusi että tapaamisemme menisi hyvin”. Petyin aivan järkyttävän paljon, itkin, mutten jaksanut raivostua ja sanoin suoraan että häivy. Osoitin ovea ja käskin lähtemään välittömästi.
Myöhemmin hän kertoi että pelkkä katseeni siinä tilanteessa oli havahduttanut hänet todellisuuteen, huomasi että oli taas repinyt sydämen rinnastani, tallonut ja sylkenyt päälle. Eihän se mitään muuttanut mutta - jos olisin raivostunut ja vaatinut selitystä niin hänellä olisi varmasti tullut todella vahva puolustusreaktio tilanteessa.
Mutta oikeus on olla vihainen, oikeus on olla luottamatta. Se tarkoittaa sitä että on asettanut rajat itselleen ja jos joku niiden ylitse kävelee, niin on kaikki oikeus reagoida siihen. Eri asia tietysti miten asian esittää, on mahdollista olla rakentavasti vihainen. Itselläni se tunnelataus vaan monesti vei siihen että joku rämpytti aivoissani “SYYLLISTÄ SITÄ PASKIAISTA NIIN PALJON KUIN KYKENET” -nappia, joka oletettavasti ei ole millään tapaa rakentava keino. Silloin häpeä ja syyllisyys käyttäjällä nostaa niin vahvasti päätään että siinä on oiva hetki retkahtaa, jos ei tunteiden käsittelyyn ole ehtinyt muodostua vahvoja keinoja.
En tiedä. Nyt kun olen tarpeeksi kaukana, on paljon helpompaa suhtautua positiivisesti. Olen tukena, mutta hyvää hyvyyttäni enkä omalla kustannuksellani. Yritän tunnistaa ja pitää ne rajat, milloin hänen tunnetilansa vaikuttaa liikaa minuun. Olen vapautunut suuresta huolesta, kun ymmärsin että en ole vastuussa hänen elämästään, en saa itse ymmärtämällä häntä ymmärtämään. Mielestäni positiivisen ymmärtäväinen ja rakentava suhtautuminen on paljon eteenpäin vievää, käyttäjällä kun on se suuri häpeä ja syyllisyys ihan ilman että sitä ruokkii. Tunnen kuitenkin siinä olevan hiuksen hienon rajan, että luisuuko sinne kiltteyden puolelle. Minun ainakin täytyy todella tiedostaa miten reagoin, ettei se taas mene sellaiseksi paapomiseksi ja kiltteilyksi - sitä nimittäin minussa edelleen osataan hyväksikäyttää. Sellaisen jälkeen kun taas menee sanomaan jotakin rehellisesti ja suoraan niin saa viikkojen mykkäkoulut käyttäjän puolelta, koska hän ei pysty ottamaan kritiikkiä vastaan.
Jossain vaiheessa huomasin “paapovani” miestä niin että säästin hänet kaikelta epämiellyttävältä, ettei ne vaan lisäisi haluja lähteä vetämään. Ihan kuin se olis ollu siitä kiinni. Kaikkensa sitä itse yritti.
Täällä on tapahtunu raitistuminen, mut edelleen minä odotan eikö sen nyt olis pitäny helpottaa? Niin monta pettymystä ja maailman järkkymistä takana, ettei uskalla antaa itsensä luottaa tulevaisuuteen. Putoais aivan liian korkealta jos vielä joskus jotain tulis, jos kuvittelis että kaikki paha on nyt takanapäin. Siksi on pakko pitää itsensä tietyssä “valmiudessa”.
Viisasta tekstiä! Harmi ettei meillä kellään ole kovin helppoa, vaikka mies olis kuivilla, vaikka olis pystynyt eroamaan ja varsinkaan teillä kellä mies vielä silloin tällöin käyttää nyt kun ei ole sitä käytön ajan stressitilaa enää päällä ja ajatus toimii selkeämmin, en tajua miten olen selvinnyt siinä mielen sumutilassa hoitamaan työt ja kulissit. Ihan hullua!
Siis tämä juuri on ällistyttävää, tuntuu että kaikki on tavallaa silti aivan samassa tilanteessa… samat pelot ja se varuillaan olo jatkuvasti. Kuvitelkaa millaista on täysi luottamus? Onko se harhaa vai voiko sellaista ikinä olla, pystyiskö sellaista olemaan jonkun muun kanssa vielä joskus? En osaa vastata.
Minä oon pärjännyt myös niin paljon paremmin siinä hätätilassa! Ja etenkin silloin kun ei ole ollut ketään kehen tukeutua, niin silloin on pärjännyt koska on ollut pakko, joku selviytymisreaktio päällä ja sumussa mennään. Lapsen kanssa ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehtoja. Sitä ei edes muista kunnolla jälkeenpäin. Sitten jos tietää että lähellä on joku jolle voisi antaa osan taakasta, niin se tuntuukin yhtäkkiä painavammalta ja on helpompi luovuttaa ja romahtaa - tosi kummallista. Eihän se tietysti kaikilla näin mene, mutta kun taustalla pauhaa sellaisia tunnelukkoja kun epäonnistumisen pelkoa ja miellyttämistä eikä tahdo paljastaa asioiden oikeaa laitaa niin menee läpi vaikka harmaan kiven.
Onkohan tässä samaa psyykkistä pohjaa kuin sillä, että jos joku on aina nostamassa ylös vaikeuksista niin on jotenkin helpompi aina uudestaan kaatua - koska luottaa siihen että joku tulee ja pelastaa joka kerta. Vähän niin kuin ajattelee että vastuu on sillä auttajalla? Jos ei ole ketään nostamassa niin on vaan noustava itse.
Mä en juurikaan muista varsinaisesti yrittäneeni pehmitellä puolison elämää, mutta yritin pitää kynsin hampain erossa siitä seurasta, mistä tiesin aiheutuvan ikävyyksiä…
Kaikesta tästä huumeisiin liittyvästä valehtelusta huolimatta ehdottomasti hirvein kokemus oli se, että miehellä oli ollu sutinaa toisen naisen kanssa. En tavallaan ymmärrä miksi se eroaa siitä muusta epärehellisyydestä, tai mitä sitä edes odotti ? Sen jälkeen muistan kuinka mies halus erota koska “hän ei kestä katsoa mitä minulle aiheuttaa”. Tavallaan siis ihan järkevä ajatus, mutta raivostuttava silti. Siitä helposti jopa kääntää osasyyllisyyden, että nyt kun minä reagoin näin, näytän tunteeni ja olen murskana, niin toinen jättää. Ja tavallaan minä menetän siinä kaiken. Se on niin hullunkurista! Lopulta eniten asian olisi itselle tehny selvimmäksi sen, että toinen olisi suoraan sanonut, että haluan ennemmin vetää huumeita, roinata ja panna muita naisia, kun olla sinun kanssa. Silloin peli olisi ollut selvä.
Toi yksin näiden asioiden kanssa oleminen kyllä kieltämättä aiheuttaa myös sen, että kuvittelee menettävänsä tosiaan kaiken, jos se narkkari tosta lähtee. Vaikka itelläkin paljon läheisiä ja ystäviä, silti se parisuhde on niin iso osa elämää. Kaikkine oletuksineen. Ehkä ite ainakin tiesin sen, että sitten kun kaadan ne kulissit ja kerron mikä suhteen todellisuus on, niin takaisin ei ole paluuta. Eihän kukaan enää sen jälkeen pystyis kattoo sitä miestä silmiin.
Sitä näin jälkiviisaana oon miettiny, että jos se mies olis raitistunu, niin kuinka kauan ois menny, että ois yhtään voinu luottaa? Siinä ajassa todennäköisesti rakentaa jo täysin uuden suhteen, ilman sitä pelkoa huomisesta. Ehkä siks meillä myös mies lopulta lähti, koska se oli helpompi reitti kun jäädä kestämään sitä mitä on itse (suurimmaksi osaksi) aiheuttanu. Niinkuin sanottu, ajatelkaa sellaista suhdetta jossa pystyt luottamaan toiseen kun kallioon ja se on kaiken sen luottamuksen arvoinen. Tää on yks syy miks jaksan uskoa parempaan tulevaisuuteen. Sen on pakko olla ihan mieletön tunne.
Nyt menee vähän pomppimiseks mun viesti, mut pakko kertoa kans yks elämän tähtihetki. Oli mun syntymäpäivät, mies oli tuonu kukkia ja proteiinipatukoita (kyllä, ja kaverinsa oli tämän vielä ehdottanut). Tämän jälkeen paljastuikin että miehellä oli ollut sutinaa jonkun toisen kanssa. Voitte kuvitella, että kukat lähti aika vauhdilla. Lisäksi mies antoi rahaa, salikorttia varten, kun ei ollut kerinnyt käydä ostamassa sitä. No mies kun lähti, niin tuli vielä kysymään, että voiko ottaa nämä rahat, kun tarvitsisi eikä ole yhtään käteistä. Annoin sitten takaisin ja kiitin lahjasta elämäni paras syntymäpäivä! Ja tämän jälkeen oltiin vielä pari vuotta yhdessä…
Helpottaakohan se milloinkaan? Tää on mulle kans tuttua, varsinkin silloin alkuaikoina kun puhtauteen alkoi pyrkimään, niin retkahduksen/valehtelun jälkeen olin ihan romuna päivätolkulla ja sitten kun alkoi tuntua siltä että tolle vois jotain puhua ja jopa vähän koskeakin niin ajatteli että ei parane lähteä tän hyvän olon mukana, putoaa sitten liian korkealta kun jotain taas tapahtuu. Luulen että sitä jokatapauksessa putoaa korkealta, on varautunut tai ei niin se on ku halko päähän, että sinänsä, ku osais niin nauttisi ja ottaisi kaiken irti puhtaasta ajasta.
Niimpä niimpä… ‘‘Rakentavasti vihainen’’ tuntuu mulle olevan hieman utopistinen käsite, mutta ajan kanssa sitä tuntuu oppivan vihanhallintaa ja erilaisia tapoja jolla purkaa negatiivisia tunteita. Toimiskohan vihanhallintakurssi tähän? :mrgreen:
Harmaa, huhhuh, sympatiat tästä! Mun pää ei kestäis (tai sydän) jos jotain sutinaa tulis ilmi, se on ollut mulle aina semmoinen asia mikä on merkki siitä että toinen ei välitä tarpeeks. Itse oon nuorempana pettäny joka suhteessa, ja muistan sen ajallisesti niin että sitten kun ei oma suhde enää napannut niin sitä haki valmiiks jo seuraavan, ennenkun entinen oli lopetettu. Tää tapa kuvottaa mua nykyään.
Sympatiat todellakin tuosta syntymäpäivästä, kääk…
mitäköhän jos kaikki tällaiset kokemukset kirjottais ylös ja antais kirjeenä tälle puoliskolle, omien fiiliksien avaamisen kera tietenkin? Monet on täällä niin hervottoman hyviä kirjottamaan! Vaikka en tiedä onko se kovin eteenpäin vievä voima alkaa kaivamaan kaikenlaista vanhaa ylös…
Minä oon kirjottanut muutamia kirjeitä miehelleni silloin joskus - tosin ne oli muistaakseni enemmänkin sellaista paatoksellista syyllistämistä, olis pitänyt varmaan jättää tekemättä. Nyt en osaisi kirjottaa yhtä katkerana, koska olen jo oppinut ymmärtämään ne omatkin epäkohtani siinä suhteessa ja esim. sen persoonan joksi masennus ja ‘läheisriippuvuus’ minut muutti kaiken keskellä. Kun tarkemmin ajattelen niin olen nyt enemmän oma itseni kuin ennen hänen tapaamistaan (n.6 vuotta sitten), tuntuu että olin silloin vielä niin naivi ja sinisilmäinen hippi
Noihin aikoihin vaan koin niin vääränä sen, etten ikinä saanut puhua suutani puhtaaksi niin oli pakko kirjoittaa. Monesti kun oli mahdollisuus keskustella niin onnistuin olemaan tosi rauhallinen lyödessäni faktoja tiskiin. Silti tää vain aina häipyi paikalta kun oli saanut tarpeekseen tai ahdistus nousi liian kovaksi, eikä siinä mitkään sanat enää auttaneet. Siinä vaiheessa tietysti viimein menetin hermoni ja siitä olotilasta oli tosi vaikea yksin nousta, sellaisesta hylätyksi tulemisen tunteesta, arvottomuudesta ja siitä ettei saa tulla kuulluksi.
Lukemattomat kerrat tällaisien - mielestäni tarpeellisten parisuhde-/“mikä meitä vaivaa” -keskusteluiden päätteeksi mies tosiaan lampsi ulos ja jäi sille tielleen 1-3 päiväksi, yleensä puhelin kiinni. Ihan viimeisiä aikoja yhdessä asuessa oli pahinta kun mies häipyi eikä siitä kuulunut viikkoon mitään ja yhtäkkiä palaa kotiin kuin mitään ei olisi tapahtunut, eikä asiaa tarvitse edes mainita. Kuka saatanassa tekee näin, kun kotona on pari vuotias lapsi?! Sellaisesta häviämisestä iski järkyttävät pelot päälle, että kohta joku soittaa että se on löydetty övereissä/jäätyneenä/puukotettuna jostakin. Paniikissa aina soittelin kaikki tutut läpi että onko se jonkun nurkissa. Minä jäin lapsen kanssa kotiin kykenemättä vaikuttamaan asiaan, hoidin hoitoon viemiset ja kouluun piti yrittää raahautua, eikä kenellekään oikeasti läheiselle voinut kertoa - anopille ja miehen sisaruksille vaan. Kuulin kerrostalon ylimpään kerrokseen (ikkuna kiinni) jos joku käveli pihan soratien poikki, makasin silmät kiinni ja rukoilin että nytkö se olis hän.
En ihmettele yhtään että mun pääni sanoi jossain vaiheessa sopimuksen irti
Huh, tulipa paha olo kun aloin tuollaista muistelemaan. Olin jotenkin tunkenut sen pois mielestä.
Mutta tällaisen keskellä kun elää monta vuotta niin kaikki ne vainot ja aistien terävöityminen - kaiken huomaaminen ja kontrollointi, on se läheisriippuvuutta. Itsen sopeutumista johonkin ilmiöön, jonka kanssa on elettävä ja josta on selvittävä ja johon ei edes osaa hakea apua. Menee vaan virran mukana - samassa juonessa - vuositolkulla.
Edit:
Piti lisäämäni että pettämisestä ei ole puolin tai toisin oikeestaan mitään kokemusta, voin vaan kuvitella kuinka se syö sisältä kaiken muun lisäksi… Luulen että olen jossain vaiheessa pukenut huolen ja tietämättömyyden joksikin älyttömäksi mustasukkaisuudeksi, vaikka tiesin että mieheni on erittäin tarkka tämän asian suhteen eikä pettäisi ikinä, on vaan sen tyyppinen, perinteinen. Se on ehkä ainoa asia johon olen luottanut - johonkin sentään!
Tuli tässä teiltä niin monta hyvää juttua, et piti odottaa et pääsee ajan kanssa kirjottelemaan…
Toi on erittäin tuttua, että sä et uskalla antaa itsestäs oikein mitään, koska odotat jo seuraavaa pettymystä. Uskon että tätä ne päihdeongelmaiset ei juurikaa opi ymmärtämään, mitä se jatkuva polkeminen aiheuttaa sille luottamukselle ja sun omalle persoonalle. Mä ainakin huomasin koko ajan “säästeleväni” itteäni. Ei koskaan uskaltanut liikaa kehua, rakastaa, huomioida, pitää hyvänä, kun ei voinu luottaa siihen että se toinen ansaitsee sen kaiken. Tästä meillä myös puoliso osasi mainita, mikä vielä aiheutti lisää epävarmuutta ja sai miettimään mikä mussa on vikana. Se on se yks suuri odotus siinä suhteessa, että kun se elämä vaihtaa suuntaa ja muuttuu normaaliksi, nii voi vihdoin vapauttaa sen kaiken patoutuneen rakkauden toiselle. Kerroin tän kyllä myös miehelle kun lähti viimeistä kertaa…
Mulla kirjoittaminen muodostu ainoaksi keinoksi saada jotain järkevää aikaseks eron jälkeen. Tai saada asioita johonki järjestykseen. Ensimmäinen viesti tänne oli valtava romaani johon oksensin vaan kaiken mikä tuli mieleen. Oon editoinu sitä jälkeenpäin ainakin kolmesti, koska ei siinä ollu mitään järkeä
Myöhemmin se kirjottaminen muuttu paljon pohtivammaksi, pysty miettimään niiden tapahtuneiden asioiden sijaan enemmän niitä asioita mitkä mua on satuttanu ja miksi. Niissä tilanteissa se vihan määrä on niin suuri, että eniten häiritsee se ettei saa sanottua suuta puhtaaksi järkevästi että mikä tässä nyt mättää. Ja etenki jos toinen sulkeutuu ja käyttäytyy ylimielisesti, niin se syyllistämisen tarve lisääntyy huomattavasti. Sun on pakko saada siinä toisessa esiin joku katumuksen siemen, tai muuten tuntuu että tulee hulluksi.
Unissanikin heräsin kaikkiin pihan ja käytävän ääniin kun odotin miestä kotiin. Rappukäytävän askelista usein jo ties. Aina kun mies tuli sänkyyn, esitin nukkuvaa. Meillä mies poistui usein tuhahtaen keskustelusta, mutta ei koskaan lähtenyt pois kotoa. Vastasuuttuminen on yllättävän hyvä puolustuskeino. Voin kuvitella kuinka hirveetä jos mies häipyy kesken riidan eikä vastaa puhelimeen tms…
Kaikki asialliset viestit (missä yritän kertoa omasta näkökulmasta asioita), mitä oon lähettäny miehelle eron jälkeen, niihin se ei oo ikinä vastannu. Vaikka oon ollu todella ystävällinen ja kannustava niissä häntä kohtaan. Pelkkä “kiitos” ois musta riittäny. Hyökänny on kyllä monestikin, kun on jotain epämiellyttävää tullu esille. Sitten tosissaan tuo esille muille kuinka hän on yrittäny hoitaa kaiken aikuismaisesti…
Mutta tosiaan, toi aistien terävöityminen, havainnointi ja kontrolli… Uskomaton omimaisuus. Huomaan vieläkin olevani tosi hankala kusetettava (esim. jo lastenkin kanssa). Havainnoin niin paljon yksityiskohtia, et harva asia jää huomaamatta. Vessan äänet, foliopaketin napsuminen, avonaiset kaapinovet… Tavallaan se on ku peliä, että muahan sä et kuseta, mä oon liian hyvä sellaseen.
Tässä pettämisasiassa on meilläki aika kieroutunu tarina. Sanoin kaikille, että tiiän meidän suhteessa voivan tapahtua vaikka mitä ikävää, mut tiedän ettei se ikinä ikinä pettäis. Se oli kärsiny tosi paljon siitä, että sen isä petti sen äitiä, ja katkas sitten välit kokonaan isäänsä. Se halveksu kaikkia ihmisiä, jotka pettää puolisoitaan. Mutta kuinkas kävikään… Siinä vaiheessa tuntu että kaikelta hävis pohja. Olihan siinä merkkejä jo ilmassa, mut lopulta se tuli niin puskista että en voinu siinä hetkessä päästää irti. Lopulta suhde päätty (n2v päästä) siihen, että tenttasin mitä mies oli tehnyt yksinollessaan (pari kk:tta). Hän toi esiin että ihastui yhteen naiseen, ja oli jutellut tämän kanssa facessa. Selvisi että naisella onkin aviomies ja lapsi, joten tämä oli ollut väärinymmärrys mieheni puolelta. Lopulta tää mun mies asui tämän naisen, miehen ja lapsen luona väliaikaisesti kun erottiin ja otti oman asunnon samalta paikkakunnalta (josta ei siis juurikaan muita tunne). Sitten se vielä sanoi, että “ei syytä minua päihteiden käytöstään, tai sano että tämä olisi kokonaan tämän uuden ystävän (naisen) ansioita, mutta hänen on paljon helpompi olla selvinpäin kun ei tarvitse valehdella”
Mä oon kans odottanut sopivaa hetkeä kun voisi istahtaa tähän ihan rauhassa ja kirjoittaa (oksentaa). Äitini kävi tänään kylässä, sain siitä piristystä ja energiaa, olen kovin kiitollinen että mulla on Äiti joka tajuaa, ja myös siitä että sai kaiken tän p*skan lisäksi jutella ihan tavallisia asioita tuntitolkulla
Alunperin oli tarkoitus että puolisoni olisi myös mun luona tän vierailun, ne kun ei oo kun ohimennen tavannut. No, toisin kävi. Eilen oli jotain vetänyt, en edes muista enää mitä, lääkkeitä enivei. Mua otti päähän ihan suunnattomasti! Ei ehkä muuten, muttakun asiasta oltiin viikolla puhuttu ja se syvästi vannoi ettei aseta Äitiäni eikä minua siihen tilanteeseen että olisi vaikutuksenalaisena, jotenkin musta tuntui että nyt se on vilpitön mutta pah, en mä tiedä mitä vilpitöntä tuossa ihmisessä on edes enää jäljellä.
Muistakin asioista eilen ‘‘yritettiin rakentavasti riidellä’’ mutta sepä ei sitä osaa kun on vaikutuksenalaisena, vituttaa se mua vastaan kääntyminen ja syyllistäminen, voi luoja että se vituttaa. Yön sitten oli missä oli, ja aamulla pärisytti summeria, sisääntullessaan kysyi missä olen ollut yötä ja väitti mun valehtelevan kun sanoin että täällä, oli kuulemma summeria soitellut pitkin yötä, pah, hyvin tietää ettei ne yöllä ole päällä. Äkkiäkös tuo uskoi että kotona olin ollut, mutta siinä vaiheessa olin jo ärsyyntynyt sen asenteesta että mitään keskustelua oli turha koittaa edes kehittää. Lähti sitten pois vähän ennen kuin Äitini saapui ja palautui illalla, näemmä ei ole tänään mitään vetänyt mutta enpä tiedä millä saisin suuni auki. Tai mitä edes jaksaisin sanoa…
Eiliseen riitaan liittyi myös uhkailukuvio, kun sen maailmasta kurotettiin muhun päin et herra on ryssinyt ja se pitäis saada kiinni, sanoo mulle ettei ole mitään tehnyt, enkä edes kertonut mitä ne sanoo sen ryssineen, mutten usko, en usko ennenkö faktana tiedän että ei oo ryssinyt (eipä tuo ole asian selvittämiseksi evääkään liikauttanut). Jos on, ja sitä myöten saa koko kaupungin retkut niskaansa, on sen jalka toisen maailman oven välissä sen verran tiukasti että mä varmaan tarviin aikalisän. Se on varma että mä en rupee tuolla selkäni taakse katselemaan jos multa herran velkoja tms tullaan perimään.
Äsken mulla oli vielä paljon kommentoitavaa noihin teidän edellisiin viesteihin, mutta näemmä tää oma tekstinoksentaminen vei ajatuksen ihan nolliin. Palaan siis astialle!
Ainakin voisi sulle itsellesi antaa jonkinnäköisen pisteen, jos kirjoittaisit ne kaikki. Se saattaa jo riittää että saat ne yks kerrallaan ulos fiiliksien kera, joten saatat päätyä siihen ettet niitä puoliskolle annakaan. Ja jos annat, ehkä se siitä jotain voi oppia. Mä syyllistän puheissani hirveen helposti, oon huomannut että kirjoittaessa se sävy jotenkin häviää, tai ainakin asiat saa aseteltua järkevämmin. Oon huomannut että asiat menee paremmin herralle perille kun sitä viestiä ei ole maustamassa mun syyttävä äänensävy ja peruslukemanaama.
Kamala ajatus tosiaan toi että puoliso lähtisi ties kuinka pitkäksi aikaa omille teilleen keskustelun/riidan keskeltä… Meillä usein käy niin että jompikumpi häipyy, mutta vaan ottamaan happea, ja sitten palaa takaisin rauhoittuneena, siihen ei ikinä yli tuntia mene. Joskus toi lähtee kotiinsa, mutta yleensä ne tilanteet on niitä kun junnataan sinä riidassa eikä kumpikaan ole mitenkään ratkaisukeskeinen. Mutta seuraavana päivänä tulee takaisin ja aina se erilläännukkuminen on tehnyt hyvää. Usein niissä tilanteissa otan herralta mun avaimet pois, niin jää se sängyssä kukkuminen ja alaovien/hissien/askelien kuunteleminen ja saan rauhassa levättyä.
Se ylimielisyys on raivostuttavaa, se on juuri se mikä eniten painaa mun päässä sitä nappia että pitää saada toinen syyllistettyä ihan maan rakoon, se tunne että toinen ei arvosta eikä välitä, yritä siinä sitten olla rakentavasti vihainen…
Tää havannointi varmaan pysyy meissä aina, niin hyvässä kun pahassa. Hyötyähän siitä varmasti tulee olemaan elämässä, kunhan ei tarvis sitä omaa puolisoa kytätä.
En epäile, toi teidän pettämiskuvio on suoraan sanottuna ihan p*rseestä! Sais mussa varmaan aikaiseksi jonkun älyttömän kostotarpeen… Sitä antaa kaikkensa ja vähän ylikin toiselle ja saa tommoisen kuran vastineeksi, argh!
Kuulostaa tutulle, believer. Tuota jatkuvaa pettymystä se onkin usein päivästä toiseen. Kaippa tuo syyllistäminen ja vastaan kääntyminen on keino saada se huomio kääntymään pois itsestä ja omista tekemisistä.
Meillä tilanne on ollu se, että molemmat käytiin kuitenkin ainakin ajoittsin opintojen lomassa töissä. Mies siis kustansi pääosin oman käyttönsä, eikä mitään rikollisuutta tms. Liittyny kuvioihin. Uskon että mulla se raja menee ehdottomasti siinä, etten halua omaa elämääni mitään varastelua, rikollisuutta, velkoja, uhkailua tms. Työskentelen lasten kanssa vastuullisesti, joten sellanen ei vaan oo mahollista. Mutta tää "rehellinen"narkkaaminen onki sitte hankalaa, kun vaikutukset näkyy käyttäjässä ja parisuhteessa, mutta ulkoapäin kaikki näyttää kohtuullisen hyvältä.
Joo, eihän kenenkää pidä elää toiselle kiitollisuudenvelassa, mutta… Jos ite uhraan vuosia toisen parantumiselle, autan ja tuen pois siitä päivittäisestä opiaattien käytöstä, hommaan työpaikan läheiseni yrityksestä (josta ainakin kerran vei lääkkeitä, ja vaikenin koska kertoi itse ja aattelin ettei se millään siitä enää muuten nouse jaloilleen), kestän sitä valehtelua ja jatkuvaa pettymystä ja huolehdin sekä autan niiden tehtyjen tyhmyyksien yli, niin kyllä sitä jumalauta olettaa jotain kunnioittavaa käytöstä… Mies on vielä terveydenhuollossa töissä, ja kun sanoin tekeväni ilmoituksen tästä päihteiden käytöstä, niin ensin uhkasi tappaa itsensä, ja sitten huus kuinka ollaan pilattu hänen elämänsä.
Lopulta toi on kaikki vaan niin päihdeongelmaisen hätähuutoa, kun pelkää jotain seurausta omista teoistaan, niin syytetään aina jotain muuta. Joku harhaluulo siinä on, että voi vaan hylätä tämän edellisen elämän tekoineen päivineen, ja aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä muualla. Sitten joku perheenäiti vielä mahdollistaa tätä toimintaa, kun kuvittelee sillä pääsevänsä auttamaan tätä kaltoinkohdeltua olentoa…
Sittenkö se raitistuminen tapahtuu, kun kaikki se muiden ihmisten tuoma taakka tästä omasta päihdeongelmasta katoaa ympäriltä? Mä luulen, että ensin pitäis olla rehellinen edes itselleen… Ja sen jälkeen vielä muillekin, ja nimenomaan niille ketä on elämässää huonoiten kohdellut.
Kyllä se päihdeongelmaisen mieli on vaan niin sairas, että itellä pää hajoais jos yrittää alkaa miettii mitä niitten päässä liikkuu. Ei sitä ikinä tuu saamaan sitä kiitollisuutta tai kunnioitusta takaisin. Mutta ite ainakin oon päättäny, että ei sitä heru kyllä enää munkaan puolelta. Enkä aio tuntea siitä enää edes syyllisyyttä.
Argh, sama juttu että paljon olis kirjotettavaa mutta tuntuu ettei vaan päivän päätteeksi millään jaksa… mieskin soitti lapselle hyvät yöt päissään ja meinas minul päässä kilahtaa. Palaan asiaan, mutta pakko laittaa teille pätkä Märta Tikkasen runosta (kun tässä tänään lueskellut Vuosisadan rakkaustarinaa, jos ei ole tuttu teos, niin purkaa siinä miehensä alkoholismia yms.)
Saa hän nämä mun fiilikset sanoittaa, ko kerta runoilija on :mrgreen:
[i]- - -
silloin on kärsivällisyyteni lopussa
ja silloin minä puhun suuni puhtaaksi
että on se tosiaan huippua
kun sinä hyökkäät heidän kimppuunsa
jotka ovat kestäneet kaiken
kaiken
sanotaan kymmenen päivän ajan
ja jotka ovat auttaneet ja lohduttaneet
ja pitäneet sinusta kiinni
ja olleet syvästi onnettomia
sinun vuoksesi
että juuri he
joutuvat nyt välikäteen
kun syyllisyydentunnot
repivät sinua
ja sinun täytyy saada jotain järjestystä
olemassaoloosi
HÄPEE NYT
Ja kaikki aggressiivisuuteni
se mitä en voi paiskata päällesi
suoraan ja hienostelematta
nyt kun sinun on joka tapauksessa niin vaikeaa
selvitä maailman näkemisestä
ja kun pahin viimeinkin
on ohi
ja sinä olet palaamassa takaisin
elämään
se aggressiivisuus
saa ottaa tämän kiertotien
mutta sinuun sen on kohdistuttava
ja se vyöryy sinun niskaasi
ja minä toivon
että se hukuttaa
sinut ikuisiksi ajoiksi
AMEN[/i]
Nyt on ollu hiukan parempia päiviä omien ajatusteni kanssa. Jotenkin ruokin täällä palstalla itseäni niin hyvässä kuin huonossakin. Haluan pitää todellisuuden mielessä mutta samalla teen hallaa itselleni ja suhteelle pitämällä kiinni menneistä ja varautumalla koko ajan pahimpaan. Onko siinä perää, että mitä pelkäät eniten tulee tapahtumaan? Jos epäilen ja odotan, niin käyttäydyn kyllä aivan eri tavalla kuin jos yrittäisin vain keskittyä parempaan huomiseen. Jos tosiaan vain nauttisi tästä päivästä ja tästä hetkestä, kun kerran kaikki on NYT hyvin. Taidan jo toistaa itseäni
Tuosta luottamuksesta ja siitä mitä se voisi olla päihteettömän miehen kanssa. Lyhyen ajan sisään muutamalle ystävälle selvisi miestensä pettämiskuviot, jopa kokonaan toinen salattu elämä. Heidän elämäänsä ei siis todellakaan kuulu päihteet. Toinen perhe hajosi, toinen yrittää vielä. Pisti miettimään ettei se luotettavan ihmisen löytäminen ilman päihteitäkään kirkossa kuulutettua ole. Jollain tavalla on vain silti pakko luottaa tulevaisuuteen, mitä muutakaan täällä voidaan. Mieheni käy töissä, on jättänyt päihteilevät kaverit ja haluaa pysyä päihteettömänä, ja tarvittaessa on halukas todistamaan päihteettömyytensä. Saan selata puhelintakin vapaasti. Mitä muuta voisin toivoa, kun menneitä ei saa pois pyyhittyä? Nyt lopetan tämän ruikuttamisen ja ruikutan vasta jos jotain muutosta tähän tilanteeseen tulee. Kristallipalloa ei ole, mutta eipä ystävänikään vuosi sitten arvannut että olisi nyt kahden lapsen yksinhuoltaja. Ja ihan ilman päihdeongelmia. Pakko tässä on uskaltaa elää
Harmaa tohon pelastavaan perheenäitiin… Ollaan varmaan moni oltu siinä tilanteessa suhteen alussa, kun mies on rehellinen ja avoin, ja sitä tuntee itsensä jotenkin tärkeäksi kun toinen avautuu juuri minulle. Sitten vuosien saatossa huomaatkin olevasi itse se keneltä ensisijaisesti pimitetään kaikki. Ei sitä ollutkaan niin ainutlaatuinen kuin aluksi kuvitteli ja mies sai tuntemaan, ja tämän tulee huomaamaan ennemmin tai myöhemmin kaikki joiden kumppani ei vain ole vielä valmis luopumaan päihteistä ja siitä maailmasta.
Minä olen jossain vaiheessa saanut yhteydenottoja velanperijöiltä ja yhden jopa ulko-ovellenikin. Tämä on kai osittain syy siihen miksi erottelen mielessäni alkoholistien ja nistien omaisten tarpeet. Huumemaailma tuo mukanaan omat ylimääräiset pelot ja sairaat kuviot, vaikka periaatteessa päihdeongelmat on samanlaisia. Olenpa minäkin myynyt omaisuuttani ja maksellut itseäni kipeäksi toisen velkojen ja oman turvallisuuden takia. Tänä päivänä en enää siihen ryhtyisi, kyllä tämä tie on luonnetta kasvattanut.
*tuosta häpeästä piti vielä kirjoittaa
Kuinkahan suomalainen ilmiö se oikein on? Esimerkiksi Yhdysvalloissa päihdeongelmista puhutaan paljon avoimemmin ja siinä missä itse menin aivan vaikeaksi ja lukkoon, kun yllättäen mies vieressäni kertoo olleensa olleensa kaksi kuukautta kuivilla (ajatukseni: voi ei,näkeekö se miehestäni että hänkin on käyttänyt? Eihän kaksi kuukautta ole vielä mitään, retkahdat kuitenkin kohta ym ) niin muut lähistöllä kommentoivat että aivan mahtavaa ja tosi hieno juttu. Ja minä jälkiviisaana ajattelin että tietysti, noinhan minunkin olisi pitänyt reagoida, eikä miettiä omaa häpeää tai vähätellä toisen saavutusta omissakin asenteissa on selkeästi parantamisen varaa.
Hei! Toivottavasti maaliskuunne on edennyt valoisasti!
Minust tuntuu vaihteeksi että räpiköin kaaoksen keskellä, hermot on kireellä enkä oikein hallitse yksin tätä hommaa. Lapsi oireilee ja kaikki tuntuu äärettömän vaikealta. Mutta valoa on koko ajan enemmän, kevät tulee tsirputi tsirp ja energia lisääntyy, thumbs up!
En tunnista ihan samaa itsestäni, aloin oikein miettimään… En ole tainnut kovin usein säästellä tuntemuksiani - varmaan ajatellen, että kun pidän hyvänä ja rakastan miestä niin hän ymmärtäisi olla myös minulle hyvä. Tosi katalaa, syö sisältä hiljaa ja varmasti. Mutta sitähän käytettiin hyväksi kuus-nolla, koska annoin lopulta aina periksi kaikessa. Jos tulistuin jostakin tapauksesta tai loukkaannuin, niin minä olin aina se joka pitkän hiljaisuuden jälkeen kömpi kainaloon ja pyysi anteeksi, koska sitä ei häneltä kuulunut. Ajattelin aina että olin syyllistänyt ja painostanut liikaa ja ylireagoin. Halusin varmaan aina saada hänelle sellaisen tunteen, että hän on arvokas ja rakastettava, jonka myötä hän lopettaisi itsensä tuhoamisen.
Miksi en ikinä ajatellut että minä olen arvokas ja rakastettava, voisin vain jättää hänet ja lopettaa itseni tuhoamisen? Koska kukaan ei ikinä näyttänyt teoillaan että olen arvokas
Mies vähätteli itseään ja nosti minua jalustalle, sekin oli jotain illuusiota, kehui maasta taivaisiin ja sitten seuraavana päivänä puukotti selkään. Eihän niitä kehuilla sen jälkeen kauheesti kilistellä. Tämä muuttui radikaalisti sitten kun ihan todella vasta aloin ymmärtää päihderiippuvaisen toimintaa ja sitä että elämäni värit olivat hänen tekemisistään riippuvaisia - en minä saanut päättää. Kaikki kulki sen mukaan, mitä kulloinkin niskaansa sai. Minulla oli enemmänkin sellaista, etten uskaltanut enää suunnitella mitään yhteistä koska saattoi tulla jotain mikä mitätöi kaiken mitä oli järjestänyt ja miettinyt. Itselleni en järjestänyt enää mitään menoja, koska aina kun olisi ollut kerrankin jotain minulle tärkeää (keikka, syntymäpäivä tms.) niin lopulta aina missasin kaiken, koska mies oli jossain - unohtanut että minulla on menoa eikä kuulunut kotiin hoitamaan lasta, tai tuli niin myöhässä ettei kannattanut enää lähteä. Sama lapsen juttujen kanssa sitten myöhemmin, lupasin että isi lähtee mukaan/vie jonnekin, ja sain pettyneen lapsen tunteet päälleni kun näin ei tapahtunut… Kaikki sovittu oli poispyyhittävissä.
Voi että! Niin hyvin sanottu, ajankohtaista! Tämä entiseni on muuttanut paikkakunnalta pois ja suuret oli maalailut, että pääsee eroon vanhoista porukoista, saa isomman ja halvemman asunnon, juominen ja sekoilut loppuu tietenkin jne jne. kaikki odotukset ladattu tähän yhteen isoon askeleeseen, kaikki muuttuu nyt - nyt vihdoin. Mutta yhtäkkiä on taas porukkaa joiden kanssa ryypätä (ihan uudessa kaupungissa) ja kun kysyy että missäs sinä niihin tutustuit? niin sivuuttaa koko kysymyksen. Yhtäkkiä kaikki ongelmat tuntuu pienemmiltä, juominen on hallinnassa (koska kukaan läheinen ei ole enää ongelman vaikutusalueella), fiilis on hyvä ja kaikki menee putkeen, töitä ei ole - mutta ei myöskään puheittensa mukaan tee mitään erityistä, käy lenkillä. Miten kaikki on niin kovin helppoa vaikka juuri oli veloissa pohjalla, eikä muista muutamasta kuukaudesta yhtään mitään? Mikä on muuttunut? Niinpä, se kaikki muiden ihmisten tuoma taakka. Ei kukaan enää tiedä mitä hän tekee, koska tekee sen vain itselleen. Kun on yksin ja kaukana, niin saa puhelimessa kaiken kuulostamaan kauniilta ja ruusuiselta, kun ei tarvitse enää kantaa minkäänlaista vastuuta muista eikä menneestä. Kukaan ei enää loukkaannu tai huolestu, saa rakentaa taas pienillä valheiden palikoilla uutta kulissia ja luoda uuden kuplan. En tiedä milloin tämä mies on viimeksi ollut rehellinen itselleen, tiedän että se sattuu liikaa ja helpointa on jatkaa ihan yksin ja uskotella kaiken olevan hyvin koska kukaan läheinen ei enää kärsi.
ebt, voimia sinulle, on varmasti tosi vaikea heittää ne epäluulot vihdoin sivuun ja yksinkertasesti keskittyä elämiseen! Mutta niin täytyy tehdä jos tilanne todellakin on hyvällä mallilla! Jokainen päivä on timanttinen mahdollisuus teille tietyllä tavalla tuossa mitä pelkäät eniten, tulee tapahtumaan - on tavallaan sellainen paradoksi kuin siinäkin että saat sen mistä olet valmis luopumaan ja näitä muita ajatuksia. Pelko ja varuillaan olo on ollut turva kaikkea vastaan, rikkomalla sen ja päästämällä siitä irti, voi löytää syvemmän turvallisuuden tunteen. Jonkinlaista aitoa sen olosuhteiden pakosta rakentamasi tilalle! Kasvua ja eteenpäin menemistä on se, että uskaltaa tehdä epämiellyttäviä ja pelottavia asioita ja ehkä sinun on nyt turvallista kasvaa, koska et ole enää akuutin kriisin keskellä!
Itse pohdin aika ajoin, että voisin jatkaa unelmien rakentamista mieheni kanssa jos vain saisin vahvan tunteen ja varmuuden siitä että hän jättää päihteet tosissaan, koska vain ne olivat ylimääräistä. Jos vain hän kertoisi ymmärtävänsä tilansa. En osaa kuvitella, kuinka paljon työtä vaatii, että pääsee niistä vanhoista ajatusmalleista eroon, pettymyksien odottamisesta ja epäluottamuksesta. Toivon todella että onnistut siinä!! Raivostuttavinta mitä mieheni on sanonut minulle kerta toisensa jälkeen - kun olen itkenyt että miten enää ikinä pystyn luottamaan - on, että “Luotat vaan”.
Mutta sehän on ihan totta - Luota vaan, kun esteet on oikeasti poissa, niin luota vaan. Luulen että sen on mahdollista, monien hyvien kokemusten kautta rakentua uudestaan!
Hei teille, pieni maaliskuun loma tehnyt itselle hyvää, ja kiinnostuneena lueskelin myös tuota Tikkasen “vuosisadan rakkaustarinaa”.
Ebt, tuolla omassani, nyt poistetussa keskustelussa pohdin juuri tuota samaa asiaa, kuinka voi syyllistää toista kun on itse mennyt samaan halpaan? Tuntenut kunnioitusta siitä, että joku kertoo elämänsä syvimpiä ajatuksia juuri minulle…
Ite laitoin tälle toiselle naiselle tulenkatkuisen viestin, kun mies itse kertoi luikkineensa sinne eron jälkeen (oli siis jutellut naisen kanssa pari kuukautta netissä… true friends). Tää nainen laittoi sitten pitkän romaanin siitä, ettei ole kyse siitä mistä luulen (mies sanoi ITSE olleensa ihastunut naiseen). Lisäksi tää nainen laittoi mm. kuinka minä “en ole omasta miehestäni välittänyt ja yritän syyllistämällä nyt saada hänet tekemään tahtoni mukaan”. Lisäksi “mikset anna hänen elää omaa elämäänsä” (erosta noin 12h ja valitettavasti meillä kuitenkin tuolloin yhteinen asunto yms). Lisäksi koki asiakseen kertoa kuinka ei IKINÄ itse toimisi niin kuin minä miestäni kohtaan. Eikä hänen mielestään mieheni “ollut tehnyt mitään muuta väärää, kuin ettei puhunut asioista aiemmin”.
Ajattelin ensin, etten lähde taas näitä vanhoja asioita “kaivelemaan”, mutta menköön nyt. Ensimmäisen kuukauden olin valmis vaikka joka ilta ajamaan tän perheenäidin kotiovelle kysymään mitä helvettiä sen päässä liikkuu? Miten sä vitun ruma ja typerä ihminen kehtaat tulla mulle selittää tota paskaa?
Voiko ihminen olla ihan täysjärkinen, jos parin kuukauden keskustelun jälkeen tulee ihan tosissaan selittämään tollasta ihmiselle joka on asunut toisen kanssa neljä vuotta? Tää asia saa mut edelleen niin hämmentyneeks, vaikka se nainen tekikin itsestään ihan pellen näillä kommenteillaan. Kuitenki kyse on ihan AIKUISESTA perheenÄIDISTÄ. En mä taas ite ikinä kokisi asiakseni alkaa kommentoimaan omia näkemyksiäni toisten parisuhteesta parin kuukauden “tuntemisen” jälkeen, tai kuvittelisi jotenkin tietäväni siitä jotain. Voihan tähän sanoa, että itsehän sen keskustelun aloitin, enkä kovin kaunissanaisesti… Silti jotenki koen tän niin käsittämättömänä.
Meillä mies oli se anteeksipyytelijä ja kainaloon hakeutuja. Oon niin itsepäinen, että todennäköisesti nää meidän eri “roolit” johtuu siitä. En oo yhtään alistuva luonne. (Mut hei silti alistuin 4 vuoden henkiseen hyväksikäyttöön, heh heh )
Kyllähän me kaikki ymmärretään kuinka naiivi ajatus on, että se päihteiden käyttö johtuu siitä että on PAKKO valehdella muille. Ne kaikki ympärillä olevat aiheuttaa sen että mä ahdistun ja sitte on pakko vetää ja salata ja taas ahdistua.
Jos se on kerta niin helppoa, että muuttaa pois ja raitistuu, niin miksi se on mahdotonta että kerralla räväyttäis kaikki totuudet esille ja aloittais sitten alusta?
Tai senkus raitistuis eikä tarvis enää valehdella ja ahdistua jos se on kerran niin helppoa?
Onhan se totta, että vanhojen tuttujen on vaikea enää uskoa siihen raitistumiseen, mutta jos sä et oo valmis tekee töitä sen eteen, niin ei se raitistuminenkaan itsestään tapahdu ilman työtä ja uhrauksia. Vaikka niin he haluaa uskoa, että kaikki se vuosien narkkaaminen on historiaa sormia napsauttamalla, että se tapahtuu kuin itsestään. Olis todella mielenkiintoista saada tähän keskusteluun joku entinen käyttäjä kommentoimaan. Muuten sementti kirjoitit täysin kaikki mun ajatukset. Äitini sanoin: se lilluttelee siinä valheiden verkossa (jonka pystyy tuntemattomille rakentamaan) kunnes joku taas närkästyy niistä pikku valheista joista alkaa taas tulla suuria. Sittenhän se on taas muiden syy, kun alkaa ahdistaa ja pitää valehdella ja alkaa käyttää jotain aineita. Sillä herranjumala, onhan se pakko valehdella koska jos oon rehellinen niin joku saattaa SUUTTUA mun kaman vetämisestä… Siis suuttua. Tai se jopa saattaa nähdä sun naamasta että sua ärsytti.
Näin helppoa se on ajaa ittensä näihin vanhoihin, tosiaan hyvässä ja pahassa! Ebt:lle voimaa uskoa hyvään ja antaa toisen olla luottamuksen arvoinen, mutta arvosta myös itseäsi. Hemmottele, nauti ja elä myös omaa elämääsi! Se toinen pysyy siinä jos on sen arvoinen. Keskitytään lopuksi välillä siihen hyvään. Kuinka ihanaa ja vapauttavaa elämä on nyt yksin. Tavata uusia ihmisiä, huolehtia itsestään ja omista tarpeista, ihastua ja kokea asioita itseään varten. Nyt tietää kuinka paljon hyvää mulla on tarjota toisille, kuinka vahva ihminen olen. Oon todella kiitollinen, että täällä voi sanoa ne samat rassaavat asiat uudestaan ja uudestaan, valittaa, raivota, mut välillä on hyvä myös lopettaa. Koska silloin myös pitää siitä vanhasta kiinni, eikä anna tarpeeksi tilaa uudelle. Varmasti niitä pettymyksiä on edessä myös tulevaisuudessa, mutta vahvoina ja elämää täynnä seisotaan silloinkin. Vai mitä siskot ja veljet
Kiitos sementti ja harmaa, ihanista teksteistänne. Piti lukea useampaan kertaan
Tämä samahan tapahtui meillä, tosin niin että minä olin mukana. Vaihdettiin maisemaa ja sitten piti kantapään kautta oppia se, ettei ne huumeporukat ole sen hohdokkaammat täälläkään. Samanlaista kusetusta, hyväksikäyttöä ja selkäänpuukotusta ne harrastaa täälläkin. Eikä rikastumaan pääse aineilla täälläkään (yllättäen, kun itse kiskoo tuplasti sen mitä saa myytyä). Ja ettei se “kohtuukäyttö” onnistu täälläkään. Vaikka kaveripiirin ja maisemankin vaihdos tekee hyvää jos kuiville haluaa, niin itseään ja omia ongelmiaan ei pääse pakoon. Yllättäen nämä tyypit löytää nopeasti kaltaistensa seuraan ihan vieraallakin paikkakunnalla, eikä se ole mikään vahinko.
Mies yritti myös sitä, ettei hänen sukulaisten tarvitsisi tietää miten huonosti hänellä täällä menee, kun näin kaukaa on helppoa pitää kulisseja yllä. Ja miten se saikin minut hetkeksi puhuttua siihen mukaan, mutta muutoksen edellytys on kuitenkin ollut avoimuus. Olkoonkin, että sain käyttäjäpersoonan vihat silloin niskaani kun olen vanhemmilleen ilmoittanut taas uudesta retkahduksesta. Niin kauan kun salassa sai vetää, niin kyllä veti. Paljastumisten jälkeen meni avoimesti lujaa useampi viikko kunnes sai taas tarpeekseen ja halusi kuiville. Montakohan kertaa tämä sama kuvio toistui ensin jäi kiinni minulle, minä kerroin vanhemmille jne… ja nyt jälkeenpäin kuultuna taitaa tämän hetken onnistumisen taustalla olla se, että läheisin ystäväkin petti luottamuksen viimeisimmällä reissulla. Hirveää, mutta onneksi näin. Ja voiko tosiaan olla, että ilman sitä välikohtausta ei olisi vieläkään onnistunut? Piti ensin kokea ja nähdä se, että loppujen lopuksi kaikki kusettaa aineissa tai aineiden takia. Entä pitääkö vielä joskus ryhtyä hakkaamaan päätä seinään, kun aika on taas kullannut muistot noista kuvioista?
Sivusta seurattuna nuo touhut ja kuviot on todella lapsellisia, aikuisten miesten “pyssy- ja salapoliisileikkejä” joissa kuitenkin pelataan vakavasti ihmisten terveydellä ja hengellä. Lapsellista, mutta todella sairasta.
Harmaa, oli kiva lukea kun oikein päästelit tuntojasi pihalle! niin sitä pitää! Jos joku tulee arvostelemaan sun toimintaa noiden vuosien ja kaiken sun kokemasi jälkeen, varsinkaan kun ei ole kuullut kuin käyttäjän näkökulman asiasta niin voi mun mielestä jättää omaan arvoonsa, ja todeta ettei nainen ikävä kyllä vielä tiedä mistä puhuu.
Ootko sementti saanut kaaosta yhtään hallintaan?
Entä miten believer jakselee?
Rauhallista pääsiäistä toivon teille. Ja varovaisesti totean tutun lauseen, mitä itselleni joskus toistelin: niin kauan kun on elämää, on toivoa… Mutta omaa elämää ei kannata tuhlata toisen odottamiseen tai sivuuttaa omaa hyvinvointiaan toisen päihteilyn takia.
Ihanaa kun kevät on alkanut, pysyy energiatasot vähän korkeammalla kun on valosaa ja lämpimämpää!
Täällä jatkuu yhtä säännöllisen vaihtelevasti, retkahduksien välit alkaa oleen kolmea viikkoa ja viimeisimmät tilanteet on mennyt rauhallisissa merkeissä, oon oppinut hillitsemään itseäni enkä suorilta vaan sano että ‘‘painu vittuun täältä’’, vaan nätisti ilmaisen että hänen päihtymyksensä saa mulle pahan olon, ja mun olisi helpompi olla jos menisi kotiinsa yöksi.
Olen huomannut viimeisissä kerroissa myös sen eron, että kun olen yksin, saan kotona aikaiseksi asioita ja nukunkin hyvin rauhallisesti vaikka toisella on tänne avaimet mutta koska erillään yöpyminen ei ole ollut riidan päätös, ei ole tarvinnut miettiä että toinen päihteissä ryntää tänne sekoilemaan. Enää ei jää semmoista möykkyä vatsaan että missähän se on ja vetääkö ja onko elossa, oon vihdoin alkanut tajuamaan että se ei oo mun risti, se ei ole mun käsissä mitä se tekee kun ei ole mun vaikutuspiirissä, joten se huolikin pienenee ja voi keskittyä itseensä.
Pari kk sitten oli retkahdus missä se oli rouhinut xanoreita, se jäytää mun mieltä ja sydäntä edelleen. Toinen skitsahti kun olin jemmannut sen puhelimen (mikälie silloin oli mun motiivi, kun ei siinä luurissa ole edes simiä), vittuillakseni taisin testata että onko päihtynyt kun nuokahti sohvalle instant kotiintultuaan. Se penko mun reput ja laukut ja uhkas mua mun omalla turvasumutteella kun sanoin soittavani kytät, jossain vaiheessa haki keittiöstä veitsen jolla ei kyllä mua uhannut, lähinnä itseään… Loppu siitä on vähän sumussa, mitään ei sattunut ja tavarat reppuihin ja laukkuihin takaisin laitteli, en muista käytiinkö mitään keskustelua mutta onnistuin siitä sitten lähtemään yöksi ihan normaalisti töihin! Aamulla episodi jatkui jotenkin niin etten halunnut sen olevan täällä kun käyn nukkumaan (olin aika valmiustilassa kun en tiennyt mitä se oli vetänyt, käyttäytyi niin poikkeuksellisesti ja arvaamattomasti, eikä pupillitkaan viitannut mihinkään). Lähti päättömästi seikkailemaan ulos noin tunniksi ja palasi takaisin, pyysin uudestaan häipymään niin lukitsi itsensä sen veitsen kanssa tonne kylppäriin, pelkäsi että jätän kun käsken sen ulos… Vittumaista kiristämistä, mutta sain sen sieltä vessasta, putsasin haavat ja pistin nukkumaan niin uskalsin itse nukkua. Iltapäivällä herätessä sanoin että tänään pidetään välirauha ja puhutaan huomenna, rauhallinen ilta ja yöksi taas töihin.
Miehelläni on aika raffi väkivaltatausta josta on ihan terapiassa käynyt ja tavoistaan päässyt, nykyään kokee lähinnä häpeää ja kovan morkkiksen jos joutuu itseään edes puolustamaan väkivalloin, joten voinette kuvitella että tämän episodin jälkeen morkkis ja häpeä oli aika suurta, vaikkei muhun käsiksi käynyt. Ollaan tätä muutamaan kertaan läpikäyty, ja hän on ammattilaisen luona saanut asiasta myös jutella… Muistaa tarkalleen mitä siinä tilanteessa tapahtui, mutta sanoi että ei tuntenut mitään koko tapahtuman aikana, näki kyllä mun pelon ja käytöksen muttei saanut siitä mitään tunnetta, kun vasta jälkeenpäin. Toi on ihan kamala ajatus… Sanoikin, että jos opiaatit tekis hänestä väkivaltaisen, ei koskaan enää niitä käyttäisi. (Tuhahdin virneen kera, että ‘‘no, kunpa tekisi…’’) Opiaatit on siis mieheni huume. Noh, xanorit varmaan nyt jää tän myötä!
Aika lailla vaatinut keskustelua että oon palautunut, näin hurjia painajaisia joka yö, ja pelkäsin että en tunnekaan tota ihmistä lainkaan. Kuitenkin tässä vielä ollaan ja toivon ettei mitään tonkaltaista tule enää vastaan…! Sovittiin myös turvasana, millä vihelletään peli poikki jos riitatilanteissa musta tuntuu siltä että käy pelottamaan tai toisesta siltä että kohta menee yli.
Välillä se tuntuu ihan käsittämättömältä, miten joku aine voi muuttaa noin herkän, huomaavaisen, rakastavan ihmisen ihan paskiaisjääveistokseksi!
Ebt, ihanaa positiivista mietiskelyä! Antaa voimaa itsellekin elää päivä ja hetki kerrallaan, yritettävä ottaa kaikki selvästä ajasta irti <3
Miten teillä kaikilla kevät sujuu? Kauheen kauan viipyilin pois täältä, vihdoin sain aikaa itselleni ja teille
Hei!
Onpas täällä ollut hiljaista!! Itselläni asiat tasaisesti, ihan hyvin, koittanut tässä järjestää jotain ohjelmaa kesäksi lasten kanssa ja omia työkuvioita syksyllä, jolloin pienin lapsi aloittaa päiväkodin. Mieheni on pysynyt raittiina nyt noin vuoden ja pari kk päälle, hieno juttu! Mieliala hänellä vaan on pääasiassa tosi alamaissa. Välillä oon siitä huolissani mutta usein onnistun elämään omaa elämääni enkä hänen
Believer, miten asiat teillä? Järkytyin noista kertomistasi tapahtumista. Aika nopeasti on miehesi mennyt sekavaan kuntoon jos vertaan tämän ketjun ekaan kirjoitukseesi. Ole varovainen, toi väkivaltaisuus ei kuulosta sellaiselta minkä kanssa kannattaa jäädä olemaan. Kiinnitti huomiota se, että väkivaltatapausten jälkeen kirjoitit aika paljon siitä miten miehesi oli niistä kärsinyt ja mitä keskusteluapua saanut jne. Muistathan kuitenkin että sun täytyy ENNEN KAIKKEA pitää huolta itsestäsi, sitä ei kukaan muu tee! Mitä itse tarvitset, mikä on sulle hyvää elämää, millaisesta elämästä ja ajanvietosta nautit? Miten annat itseäsi kohdella? Mitä suhde mieheesi antaa sinulle konkreettisesti? Muista, että et ole hänen hoitajansa ja hänestä vastuussa vaan itsestäsi, ainutkertaisesta elämästäsi jossa voi tapahtua kaikenlaista mukavaa ja kivaa.
Itse olen saanut pieninä palasina kiinni monenlaisista asioista joista nautin ennen kuin tämä miehen päihdekuvio täytti ajatukseni ja mielenkiintoni. On kiva huomata että ne asiat, omat asiani, alkavat taas kiinnostaa enkä ole hukannut niitä mieheni asioiden alle lopullisesti. Hyvää kevättä!
Vaikka pakko on myöntää että omiin asioihin keskittyminen ja tasaisuuden sietäminen onnistuvatkin vain osittain… usein kyllä takerrun huoliajatuksiin ja kehitän itselleni sellaisen kriisi-olotilan, vaikka tyhjästä. Tai sen takia, että luottamus tulevaisuuteen on kuitenkin vielä heikko, vaikka päivään kerrallaanhan sitä aina pitäis vaan luottaa. Se on niin tutuksi tullut, ja jotenkin jollain sairaalla tavalla sitä kaipaa.
) olen nähnyt vain nukkumaanmennessä, tänään vielä työmaalle ja sitten jos pari vapaata saisin nauttia puhtaasta seurasta. Aurinko kun paistaa niin mieli on heti parempi! Hyvää alkavaa viikkoa teille kollegani!
eikö sen nyt olis pitäny helpottaa? Niin monta pettymystä ja maailman järkkymistä takana, ettei uskalla antaa itsensä luottaa tulevaisuuteen. Putoais aivan liian korkealta jos vielä joskus jotain tulis, jos kuvittelis että kaikki paha on nyt takanapäin. Siksi on pakko pitää itsensä tietyssä “valmiudessa”.
nyt kun ei ole sitä käytön ajan stressitilaa enää päällä ja ajatus toimii selkeämmin, en tajua miten olen selvinnyt siinä mielen sumutilassa hoitamaan työt ja kulissit. Ihan hullua!
elämäni paras syntymäpäivä! Ja tämän jälkeen oltiin vielä pari vuotta yhdessä…
Vaikka en tiedä onko se kovin eteenpäin vievä voima alkaa kaivamaan kaikenlaista vanhaa ylös…
) niin muut lähistöllä kommentoivat että aivan mahtavaa ja tosi hieno juttu. Ja minä jälkiviisaana ajattelin että tietysti, noinhan minunkin olisi pitänyt reagoida, eikä miettiä omaa häpeää tai vähätellä toisen saavutusta 
omissakin asenteissa on selkeästi parantamisen varaa.
Tosi katalaa, syö sisältä hiljaa ja varmasti. Mutta sitähän käytettiin hyväksi kuus-nolla, koska annoin lopulta aina periksi kaikessa. Jos tulistuin jostakin tapauksesta tai loukkaannuin, niin minä olin aina se joka pitkän hiljaisuuden jälkeen kömpi kainaloon ja pyysi anteeksi, koska sitä ei häneltä kuulunut. Ajattelin aina että olin syyllistänyt ja painostanut liikaa ja ylireagoin. Halusin varmaan aina saada hänelle sellaisen tunteen, että hän on arvokas ja rakastettava, jonka myötä hän lopettaisi itsensä tuhoamisen.
Vai mitä siskot ja veljet 
niin sitä pitää! Jos joku tulee arvostelemaan sun toimintaa noiden vuosien ja kaiken sun kokemasi jälkeen, varsinkaan kun ei ole kuullut kuin käyttäjän näkökulman asiasta niin voi mun mielestä jättää omaan arvoonsa, ja todeta ettei nainen ikävä kyllä vielä tiedä mistä puhuu.