Se IHANA/KAMALA puoliso.

Vilpola
1

Vertaistuki on kummallinen asia, se pahentaa sekä helpottaa oloa. Ihmiset lyö kipeitä faktoja tiskiin mitä ei haluaisi kuulla, samaa mitä itse teen puolisolleni melkein kokoajan, kerron totuuksia, mutta pahentaako vai helpottaako se hänen oloaan, vai molempia?

Olen lueskellut sekä narkomaanien että alkoholistien puolisoiden kirjoituksia, myöskin itse käyttäjäpuolisoiden kirjoituksia. Huomaan samaistuvani moneen, huoleen, pahoinvointiin, paapomiseen, ylettömään rakkauteen, läheisriippuvuuteen…

Puolisoni on narkomaani, ja niin hullulta kun se kuulostaakin, lueskeltuani täällä, olen kiitollinen etten ole parisuhteessa alkoholistin kanssa. En saa osakseni kaltoinkohtelua, välinpitämätön puoli on näkynyt kerran puolisossani, ollessaan vaikutuksenalaisena, yhden kerran, yhden pienen hetken.

Alkoholistin puolison osa on silläkin tapaa kinkkisempi, että korkatahan voi oikeastaan milloin vain, kotonakin, koska se on ’’sallittua’’ ja lähtee ehkä sitä myöten hanskastakin helpommin kun käyttö on laillista. Lähtee toki narkkarillakin, mutta puhtaan puolison kanssa eläminen asettaa olosuhteet ainakin otollisemmaksi siihen ettei lähde… Vai mitä olette mieltä? Toki se voi olla vaan välttämättömän siirtämistä, ei lähde käsistä niin kauan kun se puhdas puoliso jaksaa.

Tätä suhdetta on takana noin vuosi, lyhyen ajan sisään tapahtunut paljon, jännä miten sitä joutuu kasvamaan ihmisenä käyttäjän puolisona. Itse parisuhteessa ei ole mitään vikaa, aina kun olen eroa harkinnut olen tullut siihen tulokseen että huumeet on AINOA asia mikä meitä kinnaa erilleen, kaikki toimii muutoin. Eikä tilanne ole se, että olisi jotain katoamisia, pitkiä reissuja tms. Toinen on siinä lähes kokoajan, retkahduksia tulee siellä täällä, mutta oikeasti sekavana olen puolisoni nähnyt ehkä 3-5 kertaa. Silloin kun retkahtaa, on vain toimintakykyisempi ja keskittyminen huonompaa, itse retkahduksen toki tunnistan heti, mutta vähemmäntietävä ei varmasti huomaisi.

Sitten on se, miksi meidän narkkarit on niitä ihaninpia ja uskollisimpia miehiä ikinä? Mulla ei ole mitään pahaa sanottavaa puolisostani ihmisenä, mua huomioidaan ja rakastetaan, puhuminen kaikesta sujuu, kotiaskareet rullaa ja omaakin aikaa saan. Uskottomuudesta ei ole kumpaankaan suuntaan pienintäkään huolta.

Luin täällä jossain että puhdas puoliso mietti että asettaisi jonkun aikarajan erolle. Olen miettinyt tuotakin, en ehkä niinkään erolle, mutta sille että kuinka kauan antaisi aikaa sille puhtauteen pyrkimiselle?

Vaikka suhde on suht nuori, asiat on mulle tuttuja jo vuosikymmenen takaa. Niihin aikoihin olen tänne tunnukset tehnyt, koskaan mitään kirjoittamatta. Ensimmäinen avopuolisoni, nuoruudenrakkauteni oli myös narkkari, silloin päättäväisenä 19-vuotiaana lähdin lätkimään ja hänestä sittemmin tuli paras ystäväni, pääsi kuiville ja ehti siitä nauttia ehkä puolisen vuotta jonka jälkeen kuoli ihan erilailla kun olisi voinut olettaa, perussairauteen, sen enempää erittelemättä.

Vanhasta ystäväpiiristä on tippunut ihmisiä mullan alle tuontuosta ja muutama meistä elelee, osa puhtaana, osa ei. Vaihdoin jokunen vuosi sitten kaupunkia ja nyt teen päihdetyötä täällä, sekä töissä että kotona, voitte kuvitella että käy hieman raskaaksi.

Pelastuskompleksi on melko kuormittava vaiva etten sanoisi.

Miten muut puolisot jakselee? Myös käyttäjäpuolisoiden kuulumisia olisi kiva kuulla, miten te jaksatte meidän puhtaiden puolisoiden vahtaamista ja nalkuttamista?

Tulipahan tiliteltyä. Kiva jos jaksoit lukea, ymmärrän jos et :smiley:

2

Luulen, että osittain addiktit on niin “ihania” siksi, että heillä on kova tarve myötäillä ja miellyttää läheisiään. Tietty myös ihania luonteita siinä missä kaikissa ihmisissä.

Mä en itse pistäisi alkoholistia narkkarin edelle. Salaa pystyy käyttämään aika kauan ja sitten voi lähteä lätkimään jos puhdas puoliso liikaa rajoittaa käyttöä. Hylätyksi siinä tulee lopulta kuitenkin, kun joku on riippuvainen jää puoliso kakkoseksi. Eikä kaikki alkoholistit lyö tai ole vittumaisia. Toisaalta narkkarin kanssa joudut ehkä varmemmin tekemisiin rikosten, väkivallan ja esim tautitartuntojen kanssa. Kummassakin on musta vain huonoja puolia ja addiktio on etenevä sairaus.

3

…olen vähän väsynyt. Piti kirjoittaa että en pistäis narkkaria alkoholistin edelle… enkä kyllä toisinpäinkään. Yhtäkaikki, käyttävä päihderiippuvainen on kamala puoliso ja raitistunutkaan ei tunnu kovin paljon helpommalta.

4

Väsynyt täälläkin…

Ihan totta, eilen sain täytettyä täällä mieleni kaikenlaisella kun lueskelin tuntitolkulla, jotenkin sain romantisoitua päässäni tätä omaa narkkaria. Addikti kun addikti niin kyllä ne huonot puolet sieltä löytyy…

Johan mä ehdin nuolastakin ennenkö tipahti, ettei sitä kylmää narkkaria mun puolisossa näy, no tänään näkyi toisen kerran… Onneks on yövuoro niin ei voinut jäädä märehtimään sen kanssa kotiin. Jotenkin aina kun toivo pilkahtaa ja toisessa näkee taas hyvää ja tulevaisuus jotenkin raottuu parempana niin hetimiten asiat kääntyykin nurinpäin, mutta sitähän tää kai on, niin kauan kun jaksaa roikkua menossa mukana.

5

Pystyn noppapeli samaistumaan sun fiiliksiin. Mies on ollut nyt 7,5kk kuivilla ja mulla on hankala pitää oman mielen rajat. Kuinka paljon utelen, kyselen ja mietin ja miten keskittyisin vain tähän tavalliseen elämään? Ei miehestäkään varmaan ole kivaa että asiasta muistutellaan jatkuvasti. Tosin ne asiat on päivittäin hänen mielessään muutenkin, mutta miksei puhu niistä?

Lisäksi päivä päivältä vahvistuu pelko siitä, onko retkahdus vielä edessä. Jäisikö se kertaan vai alkaisiko siitä taas uusi useamman vuoden kierre? :frowning: en jaksais enää lähteä siihen. Lisäksi nyt vielä tulossa leikkaus miehelle, minkä aikana yleensä kipulääkitään ja annetaan rentouttavia. Miten kuivilla olevaa narkomaania lääkitään leikkauksen aikana ja lähteekö sen vuoksi mopo käsistä?? Kellään kokemuksia? Sen tiedän että hyvin pienikin määrä vahvempia kipulääkkeitä tai bentsoja nostaa heti käyttäjäpersoonan esiin :cry:

Että näin, ei tämä raitistuneen kanssa eläminenkään helppoa ole :frowning:

Pystytkö believer unohtamaan kotiasiat töissäollessasi jos kotona asiat “kesken”? Päihdetyötä töissä ja kotona, aika rankkaa. Onko työsi sellaista että saattaisit sen kautta törmätä mieheesi?

6

Moikka ebt, sun nimimerkki olikin tuttu, tuolta narkkariin rakastunut-ketjusta, se oli juuri se ketju mihin ajauduin kun vuosien jälkeen tänne palasin ja sieltä sain boostin tänne kirjoittaa, tosin menipä siihenkin kuukausitolkulla aikaa ennenkö uskalsi/kehtasi.

Ensinnäkin, hienoa että teillä ollaan jo noinkin pitkällä, uskon että mieli kiusaa, ja kiusaa varman pitkän aikaa, sitä pitäisi jotenkin osata antaa tuntosarviensa levätä joskus mutta helpommin sanottu kuin tehty… Käykö puolisosi ryhmissä tai onko hänellä jotain muita ns. jokapäiväisiä ajatuksenpurkumetodeja? Meillä on mennyt nyt viimeviikot niin että mies soittaa jos tulee vetohaluja ja mä juttelen ajatusta pois, nyt se kuitenkin pisti sim-korttinsa palasiksi kun kokee yhteydenottovälineet hankalaksi… Ja enhän mäkään voi olla aina juttelemassa, täytyy olla muitakin tapoja.

Olen myös miettinyt tota kipulääkitysasiaa, jos jotain sattuu, mun puolisoni tuppaa selvinpäinkin olemaan sen verran sählä ja tapaturma-altis että on hyvä mahdollisuus joutua esimerkiksi juurikin leikkaukseen niinkuin sinun tapauksessasi. Mun mies on siitä myös päänsä pitänyt, ettei viekkaireitakaan lievitä bentsoilla/rauhottavilla, koska se raja tarpeen & päihtymisen lääkitsemisen välissä on tosi pieni. Jospa jollain tästä olisi kokemusta?

Töissä ollessani usein märehdin meidän keskeneräisiä asioita just sen verran kun ehdin olla yksin, mutta oikeastaan heti asiakkaan kanssa ollessani omat hommat unohtuu. Hyvän jakson jälkeen on kyllä uuvuttavaa tulla töistä, kun on puuhannut nistien kanssa koko päivän ja tuut hyvillä mielin kotiin ja sitten onkin retkahdettu… silloin usein hetken tuntuu että työpaikkaa pitäisi vaihtaa (jännä ettei tuu ajatusta että puoliso pitäisi laittaa vaihtoon). Pidän kuitenkin työstäni ja asiakkaistani, joten niiden vuoksi en ole vielä kokenut tilannetta liian vaikeaksi.

Huh, kävin tupakalla ja tuli jotenkin huono omatunto jättää tää tähän kesken, ja tadaa kone boottas sen tupakan aikana mutta ah nykyaikaa, selain palautti aukijääneen sivun ja yllätyksekseni teksti oli tallessa luonnosta tallentamatta! :laughing:

Työni on kyllä sellaista, että voisin sitä kautta hyvinkin mieheen törmätä, mutta meillä on ollut selvä raja siinä ettei mies sinne ilmesty, vaikka tuntee asiakkaitani. Tähän asti se raja on pysynyt. En siis ole missään klinikalla tms töissä, ettäkö työni jotenkin voisi estää hoitoonpääsyn tai tukitoimet, sepä se olisikin sitten hankalaa.

Voimia sinne raitistuneen kanssa elämiseen!

7

Mukava kuulla että mun jutut on rohkaissu sinua avautumaan :slight_smile: miten se kirjoittamisen aloittaminen voiki olla niin vaikeaa. Mutta kyllä se sitte helpottuu, ja helpottaakin. Vaikea lukea omia vanhoja tekstejä, mutta sen mitä niitä vilkaissut niin kyllä ne huonot asiat tahtoo mielestä unohtua. Onneksi ne on täällä tallessa :mrgreen:
sillon kun putki oli päällä ja keräsin puhtia eroon, kuvasin miestä kun se oli kotona aivan sekaisin ja nukahteli mm kesken syömisen, pelaamisen ym. Katsoin niitä pätkiä muistutuksena kun olin pistänyt hänet pihalle ja oli vaikea pysyä päätöksessäni. Sillon se oli sitä mieltä ettei halua huolestuttaa minua vetämällä piriä jossain teillä tietämättömillä, et jos vain kiskoo kotona lääkkeitä niin eikö meillä ole kaikki hyvin ? :neutral_face:

No, nyt tosiaan eri ajatukset hänellä onneksi, tällä hetkellä. Ei käy missään ryhmissä, näyttäisi että parasta terapiaa hänelle on työ jonka kautta tuntee kuuluvansa johonkin tavalliseen porukkaan ja mukavat normaalit työkaverit. Auton osti ja sitä tykkää remppailla. On siis selkeä päivärytmi, tekemistä ja pikkupuuhastelua, ettei aika käy pitkäksi mikä oli jossain vaiheessa kuiville yrittäessä ongelma. Joskus kyselen hänen ajatuksiaan ja lähinnä ne on niitä hänen näkemiä/kokemia sairaita väkivaltaisia juttuja mitkä mielessä kummittelee. Ei niinkään vetohalut, kuulemma? Vanhoja kavereita on kerran netin kautta tirkistellyt, jutut kuulemma samat edelleen eikä mikään ole muuttunut, mikä on hänen mielestään hyvä asia nähdä. Yhteydenpidon heihin on jättänyt kokonaan, tällä hetkellä uskon sen.

Kiitos tsempeistä :slight_smile: Pitäis vain nytkin muistaa se minkä jo kerran sisäistin: minä en voi vaikuttaa hänen tekemisiin tai valintoihin millään tavalla. Mutta se pelko kusetetuksi tulemisesta on juurtunut syvälle.

8

Meillä on juurikin jo jonkin aikaa ollut se vaihe että tekemistä ei puolisolla juurikaan ole, säännöllisen epäsäännöllisesti käy ryhmissä, eilen mietti josko koittaisi käydä joka päivä, koska ikinä siellä käymisestä ei haittaa ole. Kuluttaa aikaansa lähinnä siivoilemalla, sohvanpohjalla, pelailemalla jne.

Puolisen vuotta sitten kun tästä kuiville pääsystä alettiin tosissaan puhumaan, pyysin että jos retkahtaa, ei tulisi mun ulottuville ollenkaan (hänellä on siis omakin kämppä, mutta asutaan meillä), ettei mun tarvitsisi katsella sitä vaikutuksenalaisena, tämä ei kuitenkaan kertaakaan ole onnistunut, puolisolleni kun on vaikeaa myöntää retkahduksensa siinä tilanteessa, vaikka sen selvästi näen. Seuraavana päivänä tai myöhemmin pystyy myöntämään ja asiasta puhumaan. Joten on sanonut, että jos jättää tulematta mun luo, se on yhtäkuin myöntäisi vetäneensä, mitä ei halua itselleen tai minulle vaikutuksenalaisena myöntää. Yhden ainoan kerran on myöntänyt retkahtaneensa ennenkuin huomasin sitä, ja silloin juuri yritin reagoida siihen ns. hyvin, eli ei riitaa, ilkeilyä, syyttelyä, ajattelin että se motivoisi häntä tulevaisuudessakin kertomaan ennen kun kysyn/huomaan.

Tämä puhtaan puolison reagointi askarruttaa mua myös, kun toinen jää kiinni valehtelusta/vetämisestä/molemmista, millä tavalla reagoitte? Itselläni ensimmäiset tunteet on viha ja pettymys, jota kyllä sitten ulosannan, verbaalisesti. Olen yrittänyt puolisolleni selventää mikä mua vihastuttaa, mulle on pahempi se että mulle valehdellaan/multa salaillaan kun se että on retkahdettu. Olen miettinyt juurikin semmoista positiivista vuorovaikutusta, että kantaisiko se hedelmää? Kuitenkin jos toinen jää valheista kiinni, annan itselleni oikeuden olla vihainen, enhän mä hyväksyisi sellaista vaikken olisi parisuhteessa addiktin kanssa vaan ihan tavallisen talliaisen. Ja kuinka kauan tilanne voi jatkua? Tapahtumista riippuen meillä voidaan kyräillä päiväkausia, nykyään ehkä lyhyenpiä aikoja kun aiemmin, mitä pidemmälle on menty sitä nopeammin pyritään asiat selvittämään, hyvä kai sekin…

Hienoa ebt, että miehelläsi on ‘‘tavalliset’’ työkaverit ja sisältöä päivissä, se varmasti antaa jokaiselle päivälle vahvemman pohjan pysyä kuivilla. :slight_smile:

9

En osaa sanoa miten oikeasti reagoisin, kun mitään retkahdusta ei ole ollut tämän raittiuden aikana. Olen vakaasti sitä mieltä että en jää katsomaan enää toista yritystä jos retkahtaisi. Olisi niin kipeän romanttista ajatella että seison hänen vierellään tuli mitä tuli. Mutta. Mulla on ainutkertainen elämä eikä toisen ihmisen ongelmiin hukkuminen tee oikeutta mun elämälle. Eikä se addikti ja hänen toipumisensa myöskään ole mun avusta riippuvaisia. Mutta tämähän on tietysti vain teoriaa kun hän siis on selvinpäin eikä vahvuuttani ole tarvinnut testata :slight_smile:
Muuten olen kyllä jotenkin ihan pihalla tällä hetkellä. Kaikki aika menee ajatellen häntä, meidän suhdetta, tulevaisuutta. Kun ollaan yhdessä, en osaa nauttia siitä vaan tarkkailen ja mietin onko tämä nyt hyvää… kun erotaan jää aina jotenkin puutteellinen olo. Ja kun ei olla yhdessä, mietin ja jauhan kaikkea mielessäni. En jotenkin tunnu saavan irti sitä jotain, mitä? Ja turha ehkä mainitakaan että mitään muuta “elämää” (=kiinnostuksen kohteet, ilot, joku josta innostuisin tai nauttisin) ei ole, joten kaikki odotukset mun onnellistuttamisesta kohdistuu tän yhden onnettoman toipuvan addiktin suuntaan. Arvaatte varmaan, että hänellä ei EHKÄ ole siihen kapasiteettia… Tuntuu että näen mikä ongelma on mutta en osaa tehdä sille mitään.

10

Ebt, on hienoa kuulla että miehesi on edelleen raittiina. Muistaakseni jokin aika sitten loukkasin sua jollain jyrkällä mielipiteellä. Sori siitä vielä :blush:
Mulle on tuttua toi että itse haluais puhua huumeisiin tai ehkä paremminkin toipumiseen liittyvistä asioista mutta toinen on vastahakoinen. Olen pakottanut puhumaan. Mulle se puhuminen ja asian ymmärtäminen on välttämätöntä ja jotenkin musta toinen on sen velkaa. Mutta monen monta kertaa on jäänyt turhautunut olo kun en aina haluais piinata halutonta miestä kysymyksillä ja sitten jää itse epävarmaksi ja vaille vastauksia, siitä tulee huono olo.

11

Noppapeli, kuulostaa hyvältä että teillä ei ole tämän raittiuden aikana retkahdettu, onko kuinka pitkä jakso takana?
Osaan hyvin samaistua tuohon, että kun kaikki on raittiuden osalta hyvin, sitä junnaa niissä samoissa asioissa ja aiheuttaa tahtomattaan toiselle paljon painetta sillä että keskittyy pelkästään siihen puolisoon ja odottaa että hän yksin tekee sinut onnelliseksi, eikä huolehdi omista ilonaiheista, harrastuksista ja mielenkiinnonkohteista ollenkaan.

Olen jollain tasolla samaa mieltä siitä että käyttäjä on sen velkaa että puhuu oloistaan ja ajatuksistaan jotta toinen pysyisi jotenkin kärryillä ja olisi helpompi ymmärtää. Mua kovasti helpottaa kun toinen joskus avautuu ihan kunnolla, ja välillä vaan sanoo että ‘‘nyt tekee mieli, keksitäänkö jotain?’’. Se osoittaa mulle että toinen luottaa ja on kykenevä ajatuksia jakamaan. Tottahan on päiviä kun toinen on silminnähden omissa ajatuksissaan tuntitolkulla, silloin saa aina arpoa kysyäkö vaiko eikö, useimmiten onneksi kysyn, kunhan vaan osaa lopettaa jos huomaa ettei toinen välitä kertoa.

Yks asia mikä meillä on toiminut jos tuntuu että kuulustelu ei nappaa ja puhuessa tulee sanottua ajattelemattomasti; kirjoitetaan toisillemme kirjeitä. Jossain vaiheessa tehtiin sitä sähköpostilla, nykyään ihan paperille. Puolisoni on kokenut retkahduksien avaamisen ja mokailuiden myöntämisen sekä niihin johtamien asioiden kertomisen moninkerroin helpompana kirjoittaessaan niitä, kun taas minä koen kirjoittamisen monesti järkevämmäksi jos olen loukkaantunut tai pahalla mielellä, kirjoittaessa artikulointi on selkeämpää sekä ei tule puhuttua ohi suunsa. Yleensä vastataan yhteen kirjeeseen yhdellä ja sen jälkeen puhutaan jos jäi jotain vielä vaivaamaan, jos ei, asioiden käsittely jää niihin kirjeisiin.

Kaikki kirjeet meillä on tallessa, ja niihin on hyvä välillä palata.

Uuvuttavinta melkein on se kun ei saa tuntosarviaan lomalle, raittiin tutkiminen on jokapäiväistä ja kokoaikaista, itsellä sarvet heilahtaa heti jos ihanmikätahansa asia poikkeaa normaalista, tyyliin;

ettei se syö niin paljon kuin yleensä,
syö enemmän kun yleensä,
ei ehdottele peuhaamista,
ei peuhaa ehdotuksesta,
nukkuu enemmän kun normaalisti,
nukkuu vähemmän kun normaalisti…

…ja niin edelleen :mrgreen:

Nää on niin arkipäiväisiä asioita mitkä ihan kaikilla ihmisillä heittelee, silti meillä ne johtaa tarkenpaan tarkkailuun, puuh!

12

Meillä ikuinen haaste oli tuo retkahduksista kertominen (addiktiona lähinnä opiaatit alkuun). Kun toinen jäi kiinni tai kertoi itse retkahduksesta, niin pari vuotta vedin tilanteessa vaan henkeä ja totesin että hyvä kun kerroit. (Pahan olon patosin sisälle tai purin jossain yksin)
Ongelmanahan vaan oli se, että lopulta sitä alettiin käyttää hyväksi. Jostain kun olin jo selvittäny salapoliisityönä toisen vedelleen jotain, ja päivien jankkauksen ja riitelyn jälkeen toinen viimein myöntää asian, niin sen olisi pitänyt riittää “koska hän kuitenkin myönsi asian, eikö ollutkin hyvä”. Kyllä sitä vuosien jälkeen odottaa, että homma menis pikkuhiljaa eteenpäin. Mut tottahan myös se, että mitä negatiivisemmin suhtautuu, sitä todennäköisemmin toinen jättää asian kertomatta sillä “ei halua loukata, tiesin että suuttuisit”. Se vääristymä siinä on, ettei mikään ikinä riitä. Lopulta jos toinen huomaa edes sun naamasta että sua vituttaa hänen retkahduksensa, niin se on jo syy jättää kertomatta. Addiktioilla se oma mukavuudenhalu on yleensä niin ensisijainen ihan käytännön asioissa.

Se kaikenlainen hiljainen hyväksyminen mun näkökulmasta edesauttaa vaan tätä toimintaa. Toinen juttu on tietenkin jos ihminen itse haluaa raitistua ja aktiivisesti tekee työtä sen eteen ja myöntää itselle ja toisille “julkisesti” että ongelma on todellinen. Mut näitten tuuliviirien kanssa se todellisuus on aina hämärän peitossa, etenkin läheisen roolista katsottuna. Milloin toinen haluaa sitä oikeesti, ja milloin haluais haluta.

13

Näinpä, nimenomaan tätä oon päässäni junnannut, että niin kauan kun toinen jää kiinni, ei tulisi asiaa hiljaisesti hyväksyä, jää se sitten kiinni valehtelusta, vetämisestä tai kummastakin. Meillä ollaan ihan julkisesti addikti, ja asian eteen kyllä töitä tekee. Jotenkin vaan tuntuu että näillä on vielä aineriippuvuutta suurempi riippuvuus siihen säätämiseen/salailuun, että se on jotenkin vaikeampi kitkeä kun on siinä maailmassa kovin syvälle juurtunut. Aikansa kutakin, vielä mä nyt ainakin jakselen katsella.

14

Mun reaktio retkahduksiin on ollu suru ja järkytys. Olen ne itse salapoliisityöllä ensin saanut selville, sitten muutama oikea ja suora kysymys miehelle niin on tunnustanut. Lähinnä siihen oloon olen tarvinnut vain lohtua mieheltä, mitä olen saanutkin. Sitten ollaan puhuttu mitä tapahtui ja mitä tapahtuu jatkossa, eli miehen täytyy lähteä jonnekin muualle yhteisestä asunnosta. Retkahdusten aikana jos väittää ettei ole ottanut mitään, ja minä selvästi näen että on ja todisteitakin on, sillon tulee kyllä riita ja kova väittely, voi että se osaa raivostuttaa! “selvinpäin”, buah. Eniten muakin silloin ärsyttää se itse valehtelu kuin se vetäminen, ja siksi menee hermot. En suoranaisesti osaa siitä vetämisestä suuttua, se on vain lähinnä surullista.

Mulla on sama juttu noiden ns perusasioiden kanssa, kaikkea epäilee: miksei se syönyt tänään juuri mitään, miksi se nukkuu huonosti, ja mun henkilökohtainen suosikki, MIKSI SE ON VIENYT ROSKAT?? :mrgreen:

Ja jälleen sama juttu siinä kuinka paljon ajattelen miestä koko ajan ja odotan hänen omiatautuvan minulle yhtä paljon ja olevan vain minua varten. Onko tuo sitten sitä läheisriippuvuutta mikä meitä vaivaa? Mulle tekee tällä hetkellä ihan hyvää se, että mies viettää jonkin verran myös vapaa-aikaa työkavereidensa kanssa. Yritän opetella olemaan onnellinen siitä että hänellä on normaalia ja tervettä sisältöä elämässään. Samaan aikaan olen harmikseni joutunut itse luopumaan kahdesta ainoasta harrastuksesta mitä minulla on koko ikäni ollut, joten kiukku ja katkeruus välillä iskee kun on vaikea löytää uusia juttuja täyttämään omia päiviäni, kun mies (luonnollisesti) tekee muutakin kun on vain minun kanssani.

Tuo kirjeiden kirjoittaminen kuulostaa hyvältä! Saa vähän etäisyyttä ja rauhassa miettiä miten sanat asettelee. Toisen kunnioittaminen ja hyvä kohteleminen retkahduksenkin hetkellä on kannattavaa, ihan kuin tavallisenkin parisuhteen riidoissa. Ennemmin on reilusti haavoittuvainen ja kertoo miltä itsestä tuntuu kuin alkaa haukkumaan toista ja menee henkilökohtaisuuksiin. Mulla on ollut parempi olo, kun tietää että ainakin meidän välit on kunnossa jos toinen on ollut menossa. Sillä tavalla miehen omatuntokin on alkanut nopeammin kolkuttaa, kuin jos olisin omalla käytökselläni pitänyt häntä loitolla.
Eikä mitään soreja Noppapeli, unohdettu juttu jo :slight_smile: samassa veneessä kuitenkin ollaan.
Toi tuuliviirivaihe mistä Harmaa puhuit on se itsellekin vaikea tilanne. Toinen haluaa haluta, muttei halua vielä tarpeeksi pystyäkseen. Jos toinen ei haluaisi ollenkaan, olisi lähteminen helppoa, tai ainakin helpompaa. Mutta kun toinen herättelee omia toiveita paremmasta huomisesta niin tottakai siihen haluaa jäädä odottamaan, josko se sittenkin olisi mahdollista. Miksei kukaan ole vieläkään keksinyt sitä kristallipalloa?

15

"Jotenkin vaan tuntuu että näillä on vielä aineriippuvuutta suurempi riippuvuus siihen säätämiseen/salailuun, että se on jotenkin vaikeampi kitkeä kun on siinä maailmassa kovin syvälle juurtunut. "

Tää on niin raivostuttavan totta. Vaikka meilläkin päästiin siitä päivittäisestä käytöstä, enkä näe että se huumeiden käyttö ois enää varsinaisesti ollu se päällimmäinen ongelma, vaan jatkuva valehtelu kaikesta… Vaikka meillä mies sanoikin, että valehtelee siksi että “ajatteli minun suuttuvan/pettyvän/loukkaantuvan”, niin mun mielestä se oli vaan niin syvälle juurtunut tapa ja keino, ettei se edes osannut tehdä muuta. Lisäksi se valehtelu on aina helpompi reitti, kun kestää se tosiasia että “nyt mä todella loukkasin toista tällä retkahduksella/toiminnalla/valehtelulla, ja lisäksi se on vain ja ainoastaan omaa syytäni”. Mun mielestä tähän elämäntyyliin liittyy myös tietynlaista “laiskuutta”, eli kaikki hyvät asiat mitä saa otetaan ilolla vastaan, mut jos joku vaatii yhtään epämiellyttävää ponnistelua niin mennään sieltä mistä aita on matalin.

Lisäksi meillä siitä anteeksipyytelystä tuli loppujen lopuksi niin tutuksi tullut lausahdus, että menetti täysin merkityksensä. Sitten kun aloin kysymään, että mistä sä nyt tarkalleenottaen pyydät anteeksi, niin tajusin ettei toisella ollu mitään käryä mikä (ainakaan mun mielestä) oli homman nimi.

16

Ja tuosta läheisriippuvuudesta vielä, niin uskon että suurin osa meistä parisuhteen raittiimmista osapuolista on luonteeltaan hyvin samanlaisia. Ite ainakin jo ystävyyssuhteissa asetan toisen edun aina oman edelle. Sitten näissä päihdeongelmaisissa on tietynlainen “herkkyys” varsinkin silloin kun ne avautuu kunnolla (ja varmasti tälläiset herkkäluontoiset taas helpommin ajautuvat näihin päihdeongelmiin).
Lisäksi niille on myös ominaista ripustautua erittäin nurinkurisella tavalla -ne osaa kyllä viestiä kuinka tärkeä ja ainutlaatuinen puoliso olet (tai sitten me vaan halutaan uskoa niin), mutta vaikea järkeillä että ihminen joka aidosti osaa välittää, nii aiheuttaisi läheiselleen niin paljon pettymystä, pelkoa ja epätoivoa. Lisäksi suurin osa toiminnasta tähtää vain ja ainoastaan heidän oman etunsa ajamiseen.
Ja kyllähän siihen sekoittuu vielä päihdeongelmaisen luulo tai toivo siitä että ehkä haluaisikin (haluta) muuttua.

Sitten me täällä keskustellaan ja yritetään ymmärtää kaiken lisäksi vielä sitä päihdeongelmaisen näkemystä, vaikka tiedetään ettei ne tule ikinä ymmärtämään sitä meidän kärsimystä. Hullunkurinen homma mutta tässä sitä vaan ollaan :smiley:

17

Teidän kirjoitukset sai mut tänään hymyilemään, ehkä ensimmäistä kertaa aidosti tämän päivän aikana. En lakkaa ihmettelemästä miten jotkut asiat mitä täältä lukee on kuin omasta mielestä, se on hirveän lohdullista jotenkin.

Mulla on aika vähän ihmisiä kenen kanssa tästä asiasta voin avoimesti jutella, Äitini kyllä sekä pari ystävää mutta tietämättömien niskaan tällaisten asioiden kaataminen on ehkä aika tarpeetonta ja onhan siinä se omakin ‘‘häpeä’’, se mikä mulle on normaalia on tavantallaajille ihan sietämätöntä.

Ja sitten on mun kotopuolen porukka, keihin kurotan sillointällöin, sekä puhtaisiin että käyttäjiin, koska ne tajuaa, heidän kohdallaan vaan musta tuntuu että ne on surullisia mun puolesta että oon ajautunut siihen missä olin 10v sitten, musta kai aina ajateltiin että en koskaan enää ‘‘retkahda’’ käyttäjään. Joten aika vähissä määrin asiasta heillekään juttelen.

Mutta sitten on tää! Tästä saan irti paljon, ja huomaan välillä katsovani puhelinta vaan sen takia josko plinkistä ois tullut ilmoitus, enpähän kyttää josko puolisoni kaipailisi :laughing:

TÄMÄ! Olen huomannut saman että kelaan oikeasti jotain roskien vientiä! Värkkejä, lääkepakkauksia, verisiä papereita, filttereitä… Mitäs jos se roskis vaan haisee?! :mrgreen:

Toi oli jotenkin ihailtavasti sanottu, tässä mä tarvitsen nimenomaan harjoitusta. Mulla on ikäni ollut kovin terävä kieli ja nopee pää, joten onnistun ‘‘tarpeen tullen’’ heittämään lennosta ihan mahdottoman ilkeitä asioita, niitä kun ei saa takas ja kokemuksesta tiedän miten syvälle joku lausahdus voi juurtua. Opettelun paikka!

Täällä on varmaan vaihe kun toinen haluaa haluta tai jopa haluaa…(?) Siksi mä tässä varmaan vielä olen. Jos se suoraan sanoisi että haluaa vetää ja valitsee sen maailman, thats it, olen 98% varma että se riittäis mulle että tää ois taputeltu, rakkaudesta en ala tappeleen, en toisen ihmisen enkä varsinkaan huumeiden kanssa.

Lieneekö tähänkään tapaan mitään järkevää poisopettelukeinoa? Tuo nimenomaan on raivostuttavinta koko tässä addiktin meiningissä, niinkuin ebt kirjoitti; ‘‘En suoranaisesti osaa siitä vetämisestä suuttua, se on vain lähinnä surullista.’’ Näin juuri.

Toi läheisriippuvuus-asia mua on askarruttanut viimeaikoina, jotenkin tuntuu niin hullulta kun kyttää ja vainoilee kaikkea. Voiko se kehittyä ajan kanssa kun on suhteessa addiktin kanssa? Mä osaan (osasin?) olla hirveen tyytyväinen sinkkuna ja itsekseni, enkä ole tietääkseni kokenut maailmanloppua ikinä parisuhteesta erotessani, miks tästä eroaminen tuntuu kuin luopuisi itsestään? Kuin ei koskaan voisi kuvitellakaan jakavansa itseään jonkun toisen kanssa?

AAMEN PERKELE.

18

Musta tuntu ku joku olis vetäny jakkaralla naamaan, kun ensimmäistä kertaa tulin tänne ja joku oli pukenu kaikki mun tunteet sanoiksi. Se oli ihan uskomaton valaistuminen.

Niin muuten minäkin viihdyin äärettömän hyvin itsekseni. Oon vahvasti vakuuttunu siitä, että koska se arki on suoraan sanottuna suurimmaksi osaksi paskaa ja kuormittavaa, niin oikeastaan se koko suhde pohjautuu odotuksille. Odotuksille siitä, että jonain päivänä toi raitistuu ja sitten se elämä vasta alkaa. Ja koska joudut pettymään uudestaan ja uudestaan, niin sitä mukaa ne haaveetkin vahvistuu. Ehkä se “haaveilu” on myös itselle pakokeino sitä arkea vastaan. Jälkeenpäin tajusin kuinka paljon olin jo suunnitellu esimerkiks häitä ja lasten tekoa, vaikka miehelle aina sen puhuessa aiheesta kylmän viileesti totesin että niiden aika tulee joskus, mutta ei ennenku tää huumeiden käyttö jää. Ja voi hemmetti, yks elämäni rankimmista kokemuksista on ollu luopua niistä haavekuvista…

Yks mikä saa mun pään pyörälle on tää selitysten tai syiden keksiminen. Siis huhhuh mikä taito näillä ihmisillä on keksiä selityksiä! Pidän itteeni kuitenkin kohtalaisen fiksuna ihmisenä, mut voi sitä raivoa ku tiedän varmasti olevani “oikeassa”, mutta toiselta tulee sitä selitystä niin ettei jää mitään mahollisuuttakaan perustella. Esimerkiks huumeiden riskeistä ja haitoista puhuttaessa varsinkin. Ihan ku ne pitäis kiveä kädessä ja kertois kuinka tää on kultakala, ja sä tiedät ettei se oo totta mut tavallaan uskot kun ei oo siinä hetkessä paremminkaan perustella.

19

Roskien viennistä (on siinäkin nyt aihe :laughing: :open_mouth: ) Mies oli yhdessä asuessa kova viemään roskia ja ehkä niissä oli tavaraa joka ei olis sopinut mun tai lasten silmiin mutta roskisreissusta sai myös syyn lähteä ovesta ulos sellaiseen aikaan kun oli tehnyt jotkut tällit nurkan taa siis aineiden hankintaan/myyntiin. Huh, inha muisto tuokin.

Hyvin sanottu että suhde perustuu odotuksille. Sellaistahan se on. Olen kadottanut tuntuman siihen miltä hyvä suhde tuntuisi JUURI NYT ja sitä menee eteenpäin “sit ku”-idealla. Ikäänkuin olisi koko ajan päällä joku pätevä “viisivuotissuunnitelma” siitä, että kunhan vaan tää ja tää juttu toteutuu niin varmaan sitten voin olla suhteessa rennosti ja onnellinen.

20

Mä huomaan, etten oikein haaveile muusta kun puhtaudesta PAITSI kerran näin unta että asuttiin jossain thaimaassa tms rannalla ja tehtiin jotain työtä vähäosaisten hyväksi, jostain tällaisesta myönnän haaveilevani, että joskus ollaan kaukana poissa täältä suomesta ja tehdään yhdessä jotain mikä tekee meidät onnelliseksi.
Kumpikaan meistä ei halua naimisiin, ainakaan rakkausavioliitto ei ole kummankaan mielestä tarpeellinen, ehkä sitten kun ollaan 30v oltu yhdessä ja se on järkevää paperihommien, omistusjuttujen ja perinnön kannalta. Lapsia ei myöskään, tai mä en halua ja miehellä onneksi on jo kaksi, joten tässäkin asiassa ollaan samoilla linjoilla, niinkuin melkein kaikessa!

Jännä että sitä jotenkin olettaa että sitten kun se puhtaus on saavutettu ja se pysyy niin sitten kaikki taianomaisesti muuttuu ihanaksi ja helpoksi, ihankun merkittävät parisuhteet ikinä olisi pelkästään ihania ja helppoja! :smiley:

Tätäkin oon miettinyt, tosin eipä toi roskia vie mun ollessa kotona, eli ei oo tarvetta piipahtaa ulkona silloin kun on mun kanssa… Mutta ilmeisesti nää addiktit jossain vaihtaa näitä käteviä tapoja toteuttaa tarpeitaan huomaamatta, kerta roskien vienti on saanut meidän kaikkien tuntosarvet heilahtamaan :mrgreen: