KRAAK!KRAAK!KRAAK!
Mielessäni kahden pahan vaiheilla kun
yönseutuun valveilla nuokuin
kiikun kaakun alla kiikun raakuin
ja kuninkaallisen kuun valossa uin
Musta untuvikko janoisan nielun
salaman lailla tuli ja otti sairaan sielun
muina miehinä teki siitä ikioman lempilelun
ja aloitti kammiossani hullun, ruman lauleskelun
KRAAK!KRAAK!KRAAK!
ääni vain kaikui
käännähdellen ja niks naks äännähdellen,
katajan lailla pääni vinoon taipui
mieli synkemmäks´vain vaipui
Viettelemyksen viiniä yksin kaksin käsin
vain haaveissain nautin kunnes äkkäsin
unta tämä vain on ja yksin raakkumasta heräsin
huokasin - kunnes taas kumpui sisältäin ääni käheisin
KRAAK!KRAAK!KRAAK!
Niin mystinen oli tuon aamun aika
kun loppunutkaan ei yön taika
ja linnun käheän laulun yhä kuulin
“kaiketi hulluksi olen tulossa”, luulin
Seinälläni huomasin ma hämmästyttävän taikapeilin
katsoessani sitä näin alta kulmain tuon mustan leilin
ja untuvikon öisen jonka kanssa raakuin ja kujeilin
“hulluksiko olen tullut vai sielustainko näen tuon heilin”
KRAAK!KRAAK!KRAAK!
vastaukseksi sain
kun ma siinä allapäin alastomana vuotteellain
mystistä yötä syvääluotasin ajatuksissain
sydämeni hakatessa petollista verta itkin tuskissain
Tummemmaksi kaikki muuttui
kun tuo kummajainen yht´äkkiä vihaiseks äityi
heti tiesin - laulaa lurittaa mun sille täytyi
KRAAK! - huusin, mutta kieleni kitaan juuttui
KRAAK!KRAAK!KRAAK! - se käheästi kirkui
kurkku suorana nokka nielustain kurkistaen vain virkkoi
KRAAK!KRAAK!KRAAK! - kovempaa vaan parkui
riivattu lintu lakkaamatta sisässäin samaa noitui
KRAAK!KRAAK!KRAAK!
siinä samassa hulluuteen vajonneena muistin
on mulla kaksipiippu patruunoineen luona kuistin
hetken tuumittuani huudon heretessä päätäni puistin
itsetuhon syövereihin hullut ajatukseni mustat suistin
KRAAK!KRAAK!KRAAK!
Kuin arkun kylmän kosketuksen sain puistatuksen
vaivoin kun ma mielestäin tuon ajatuksen kaivoin
“Itse Kuolema sen olla täytyy” - mulle nyt näin näyttäytyy
kadotuksesta tänne tullut, jonne joutuu kaikki hullut
Silloin tunsin katumuksen, kuulin omatunnon kolkutuksen
“Itsesi tuolla viettelemyksen viinillä tapat,
jos sa vielä sitä nieluus pisarankin lapat”
koin rinnassani hirveän rummutuksen, tuon muistutuksen
Hurjat voimat sisälläni, keskenänsä taistelivat
liekehtivät loimut ristilläni, kalman kuistillani
heikolla sydämelläni, voimiaan mittelivät
vertani maistelivat, mieltäni vääntelivät
Vaan vielä paloi liekki elämäntahdon lujan,
rakkauden voima voitti tuon käheän kirkujan,
joka viimeisillään huudetuksi vain sai - KRAAK!
se viimeinen huuto, oli sen kai
Viimein kuulin korahduksen - koin suuren helpotuksen
omatunnon heikko ääni lausui “Nyt olet vapaa,
kunhan vast´ edes lupaat elää hyvällä tapaa,
viinin jätät vierahille, pääsi käännät turmioon kutsuville”.
“On Kuoleman Herra vierelläsi, se kyttää aina virhettäsi,
seuraava on viimeinen - joten ole siis alati varovainen,
sillä helvettiin on lyhyt tie, ja yksikään ei takaisin vie;
Elämä ja Kuolema ristinä ikuisen, sieluttoman kuolevaisen”
“Houkutukseni monet sua koettelevat, ansani viettelevät,
on niillä suuri ja jalo tarkoitus - itse elämän opetus:
himojensa lannistus ja itsekurin kasvatus;
alemman luontosi voittaminen - kärsimyksen lopetus.”
Sielussani tunsin rakkauden, voiman korkeimman
sain ma vihdoin vapauden, mutta muitoissain aina pidän
tuon päivän kauheimman, laulun käheän hulluuden
ruman äänen kirkuvan - “KRAAK!KRAAK!KRAAK!”
