Jännä kun me ihmiset voidaan nähä samoja asioita hieman eri vivahtein.
Mun mielestä suomalainen kulttuuuri, tai tää länsimainen juttu, on jossain asioissa vähän liiankin individualismia ja vääränlaista “yksilöllisyyttä” korostavaa. Ihmisillä on hirvee hinku olla somebody, jotain ihan erilaista ja spesiaalia verrattuna muihin.
Tämä sitten näkyy sellasissa formaateissa ku kaikenmaaliman Idolsit ja Big Brotherit yms. reality tv-kilpailut, joissa matti- ja maija meikäläisistä tehdään väkisin niitä somebodyja Seiskan sivuille.
Nuorilla on hirveet paineet pärjätä tässä systeemissä jossa on pakko olla joku. Menestyvä, yksilöllinen, erikoinen, kaunis ja ikuisesti cool! Tässä kisassa ei monien kuuppa kestä. Ei ihme, että jatkuvasti kasvava asiakasryhmä mielenterveys- ja päihdehoidoissa ovat etenkin nuoret naiset!
Yhteisöllisyys puuttuu, ihmiset tuntevat olevansa juurettomia, vailla arvoja ja merkityksiä.
Suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys näkyy sitten kärsivien halveksumisena, mm. huumeidenkäyttäjien, syrjäytyneiden ja alkoholistien ylenkatseena, suoranaisena vihana.
Ja tietysti kasvavana muukalaisvihana, “isoine jytkyineen”.
Itse olen tästä kaikesta huolimatta ikuisesti optimistinen haihattelija, ja nyt pistänkn vaaleanpunaiset lasit takaisin silmille ja lehahdan tästä raittiina raikkaaseen syyskesän iltaan. (+20 C)
Mielestäni esim. muukalaisviha ei ole kasvanut mihinkään, vaan se on aina ollut siellä yhtä vahvana. Internetin käytön yleistymisen myötä se on vain tullut näkyville. Itse olen ollut sen ympäröimä niin kauan kuin muistan. Suomalaisessa kulttuurissa on jotain traumatisoitunutta. Se näkyy totta kai alkoholikulttuurissa ja päähänpinttymän kaltaisessa keskittymisessä alkoholiin liittyviin asioihin. Ensin ryypätään ja tapellaan ja sitten tullaan uskoon, ja samat kivikovat arvot vain jatkavat olemassaoloaan. Rukoilkoot saatanat minun puolestani vaikka maailman tappiin… Olen lähtenyt aivan toiselle tielle.
Ainakin minun kohdallani raitistumiseen tarvittiin aivan täydellinen muutos. Ei välttämättä riitä vain, että lopettaa juomisen. Alkoholismi kertoo siitä, että sinussa on jokin pielessä. Jos lopetat juomisen muttet ole muuten valmis muuttumaan, se, mikä on pielessä, jää yhä elämään. Tällöin se voi purkautua jollain toisella tavalla.
Mä kyl tykkään suomalaisesta kulttuurista (lukuunottamatta niitä nykyajan vouhotuksia jotka mainitsin aiemmin) , mutta mä tykkään ja arvostan myös muita kulttuureja.
Oonkin kai vähän pahvi.
Oon reissaillu elämässäin pariin otteeseen halkikotasin Eurooppaa, pariin otteeseen Intiassa, Kaakkois-Aasiassa ja Etelä-Amerikassa, ja aina on ollut ihanaa palata koti-Suomeen, jos kohta on ollut ihania reissujakin.
Kaikki kulttuurit on arvokkaita pohjimmiltaan. Ja eihän semmoset kuukauden reissut oikeesti oo ku pintaraapasuja maailmaan eikä siinä vielä pääse vieraaseen kulttuuriin sisälle, mutta sen verran näkee ett’ arvostaa sitä ja samalla oppii arvostamaan omaa: suomalaisuutta ja eurooppalaisuutta. <3
Kun ei suomalainen kulttuuri niin kovin alkoholisoitunutta ole oikeasti kun sitä katsoo laajalla perspektiivillä. Tietty se kapakan nurkasta näyttää alkoholisoituneelta, mutta on muistettava että alkoholin suurkulutus lankeaa täälläkin yllättävän pienen vähemmistön kiroukseksi.
Siltihän se on valtava kansanterveydellinen uhka, samoin kuin tupakka ja lihavuus. Ja samoin kuin vaikkapa suonensisäisten huumeiden käytön levittämä HIV ja hepatiitti, jotka ovat vielä pienemmän vähemmistön heiniä.
Mutta kaikki mainitut tarvitsevat hoitoa ja yhteiskunnan panostamista niiden hoitamiseen ja ehkäisyyn.
Intiaan ja Nepaliin… Muistan kun kirjoitin Sinulle: Ei niitä oman pään ongelmia pääse pakoon, vaikka lähtisi maailman ääriin. Olen sittemmin kuitenkin itse kulkenut jotenkin juurettomana eri puolilla. Pilvessä kaukana kotoa, mielessä jonkinlainen uhma, kapina omia juuria ja kasvuympäristöä kohtaan. No ehkä sellaistakin elämää tarvitaan. Pääasia ettei ota viinaa. Ehkä kaikki muu on tutustumista elämään siinä missä alkoholi edustaa kuolemaa. Elin kuitenkin siinä alkoholin supistamassa henkisessä umpiossa aivan liian kauan.
Positiivinen ja optimistinen asenne, elämänilo - sellaisista asioista on minulla paljon oppimista. Katkerat ajatukset esim. omasta kulttuurista eivät varmaankaan auta mitään. Onhan niitä hyviäkin asioita. Kultainen keskitie ja idän viisaudet voisivat houkuttaa. Ettei ajatusmaailman tarvitsisi aina olla niin kärjistynyttä ja äärimmäistä, olipa sitten kyse alkoholista tai poliittisista mielipiteistä tai mistä tahansa.
En mäkään onneksi ole enää niin lapsellinen, että luulisin löytäväni kaukomailta mitään suurempia elämän tarkotuksia tai että löytäisin itseni tms. hupsua ja naivia.
Ne on vaan reissuja, ihan kivoja sellasia. Tulevana talvena suuntaan vähäksi aikaa kauas pois jälleen.
Mutta mun elämän tarkotus on täällä koto-Suomessa; etenkin nykyisessä työssäni. (kirjotan muuten tätäkin tällä hetkellä täällä sorvin ääressä, yövuorossa : )
Ja tietysti elämän tarkotus on myös ystävien kanssa oleminen ja muziikkiharrastus ja kaikki hyviksi mieltämäni asiat joiden parissa puuhastelen.
En halua enkä tarvitse mitään päihteitä; en alkoholia, en kannabista, en tupakkaa, en buprea, en amfetamiinia, en lakkaa, en bentsoja. Mutta tunnen ihmisiä jotka haluavat mainittuja ja samaan aikaan eivät halua niitä. Addiktin dilemma; haluaisi aineesta eroon mutta kuitenkin himoaa sitä niin palavasti, että se ylittää terveen järjen äänen ja itsesuojeluvaiston.
Kuitenkin joka tapauksessa: rakastan Stadia ja Suomea ja suomalaisuutta. Mutta onhan se kiva että vielä nykysinkin moottoritie on ajoittain kuuma.
Lopulta tämän elämän pelin häviää kuitenkin, oli sitten itsesuojeluvaisto kunnossa tai ei. Kannattaa suhteuttaa “päihteiden” haitat myös elämänlaatuun. Oma filosofiani on se, että jotkut haitat voi hyvin kestääkin, jos elämä muutoin on mielenkiintoista. Alkoholin haitat olivat minun kohdallani niin hirvittävät, ettei sen käyttämistä olisi voinut jatkaa. Joku toinen taas käyttää alkoholia niin, että saa siitä melkein pelkästään rikkautta elämäänsä. Tulee pieniä kankkusia mutta kokonaissaldo on voiton puolella. Miksipä siis tämä henkilö ei käyttäisi alkoholia.
Tässä onkin hyvä tilaisuus opetella vähentämään tiukkapipoisuutta. Miksi minä tuomitsisin “päihteet” tai päihteiden käyttäjät kategorisesti, kun lopulta osaan sanoa jotain vain ja ainoastaan omasta elämästäni? Aina kun jotain tuomitsee kategorisesti, loukkaa jotakuta. Aivan kuin uskovaisten kohdalla. Päähän mahtuu vain yksi ajatus, ja siihen takertuen toitotetaan maailmalle: Minä tiedän paremmin…
Ehkäpä se on nykyaikaa. Niin moni haluaa olla fanaattinen jossain asiassa.
Fanaattisuus on kieltämättä varsin ikävä asia, ja sen luulisi tuppaavan huonontamaan elämänlaatua fanaatikolta itseltään.
Juurikin näissä päihdeasioissa oon yleensä otaksunut fanaattisuuden ja “tiukkapipoisuuden” olevan edelleen jälki-oireilevan addiktion merkki.
Tietenkin on ymmärrettävää että ihminen saattaa käyttää päihdettä jos se tuntuu antavan enemmän iloa, siis hyviä puolia, kuin haittoja.
Päihderiippuvuudessa haitat tosin saattaa olla ennenpitää niin huomattavia ja elämänlaatua kaikin puolin huonontavia, että aineen käytön jatkaminen on kaiken järjen vastaista. Käyttö jatkuu silti. Ja juuri tämä ilmiö onkin yksi aineriippuvuuden diagnostinen kriteeri.
On kuitenkin myös muistettava, että kyseessä on sairaus. Sairasta ihmistä ei hyödytä syyllistää sairaudestaan, mutta häntä voi vastuullistaa toipumisestaan ja itsensä hoitamisesta.
Siihen hän ansaitsee myös muiden tukea ja rakkautta, eikä syyllist’ämistä ja halveksuntaa.
Hyviä ajattelemisen aiheita, kiitos… Niin, voivathan ihmiset joistain päihteistä saada hyvinkin rikkautta ja sisältöä elämäänsä, alkoholistakin. Baarikulttuuri ja ystävien kanssa juominen voi tarjota monenlaista hyvää asiaa sille, jolla ei tätä sairautta ole. Näen ihmisistä nykyään melko tarkkaan, keillä on alkoholistinen taipumus ja keillä ei. On ällistyttävää tajuta, että esimerkiksi joku entinen kovien huumeiden käyttäjä ei olekaan alkoholisti ollenkaan. Viinasta tulee hänelle paha olo tai jotain muuta. Se on vähän sama asia kun minä itse taas en ole peliriippuvainen ollenkaan, vaikka monet ympärilläni ovat olleet. En vain tajua jonkun pelin lätkytystä pätkääkään, sitä, mikä siinä viehättää, vaikka muutoin taas olen addiktioihin helposti suuntautuva ihminen. Samalla tavoin joku toinen ei tajua alkoholin addiktoivaa vaikutusta.
Trainspotting-leffassa on kivulias kohtaus, kun vanhemmat vievät heroiinista kuivilla olevan tyypin baariin ja työntävät kaljamukin nenän eteen. Ei vain maistu hänelle. Aikoinaan katsoin sitä aivan turhautuneena. Että miksi ihmeessä ei se ala tyhjentää sitä mukia!
Joo, ei monet huumeidenkäyttäjät ole lainkaan kiinnostuneita alkoholista eikä heillä ole siihen riippuvuussuhdetta. Osa huumeriippuvaisista toki on myös alkoholisteja, mutta eivät kaikki.
Monilla nykyajan narkomaaneilla pääpäihteet saattaa olla buprenorfiini (Subu), amfetamiini, bentsot yms. mutta alkoholia eivät juo kuin enintään jokusen oluen sillon tällön, eikä se kiinnosta heitä enempää kuin tavis kohtuukäyttäjiä.
Jotkut sitten dokaa enemmän, ja saattaapa esim. jollain opiaatti-korvaushoidossa olevalla olla oheiskäyttönä haitallista juopottelua.
Joku vain on alkoholisti ja joku toinen ei. Uskoakseni se on pitkälti joko-tai -asia, jota ei voi muuttaa, näin varsinkin ns. kakkostyypin alkoholismin kohdalla, josta olemme puhuneet. Kun näen jonkun juovan tai olevan humalassa, näen melkein heti, onko tämä ihminen “sellainen” vai ei. Sellainen joka myisi vaikka mummonsa saadakseen juotavaa. Voi olla suurkuluttajia tai kunnon säännöllisten kännien vetäjiä. Silti niistä taas voi nähdä helposti, että maanantaina ne totta kai menevät töihin ja niin edelleen. Vastuuntunto mukana kännissäkin ja pohjimmiltaan kunnon ihmisiä. Ne toiset taas ovat äärimmäisen arvaamattomia ja epäluotettavia aina kun on alkoholia lähimainkaan.
Niin, ensin on outoa nähdä esim. ex-narkomaani juomassa ja tajuta, että tämä pystyy hyvin pitämään alkoholinkäytön aisoissa. Silloin voi miettiä asiaa ja ymmärtää miten erilaisia eri addiktiotyypit ovatkaan. Voi olla suuri virhe pitää niitä pohjimmiltaan samankaltaisina.
Niinhän ne voi. Ja hassua kyllä, alkoholistit ja huumeidenkäyttäjät saattaa jopa hieman vierastaa toisiaan.
Mutta niiku sanoin, on paljon addikteja jotka on kumpaakin. Tunnen yhen keski-ikäsen miehen, joka on metadon-korvaushoidossa mutta jolla jää aina välillä ryyppyputki päälle niin intensiivisesti, että unohtaa jopa pitkäksi aikaa noutaa lakisääteiset metadoninsa korvaushoitopisteestä.
Jotkut toiset narkomaanit puolestaan ei piittaa sitten alkoholista ollenkaan. Niitä ei huvita juoda eikä ne edes jaksa juoda niinkuin alkkikset.
Yhet nuorehkot huumeenkäyttäjä-naiset meni hoitoon yhteen kunnalliseen päihdehoitolaitokseen, jossa on enimmäkseen ikääntyneempiä alkoholisteja. Jälkeenpäin ne kerto että siellä oli ihan kamalaa, kukaan ei halunnut tutustuu niihin eikä toivottanut tervetulleeksi porukkaan, vaan muut hoidokit jopa jotenkin pelkäs näitä tyttöjä; “kauheita narkkareita” .
Olen lähtenyt aivan toiselle tielle.
Pääasia ettei ota viinaa. Ehkä kaikki muu on tutustumista elämään siinä missä alkoholi edustaa kuolemaa. Elin kuitenkin siinä alkoholin supistamassa henkisessä umpiossa aivan liian kauan.