Tervetuloa Piiras joukkoon kummaan! :mrgreen: Vaikutat rempseältä lyyliltä.
Harmi, että sinäkin joudut kuningas subutexia vastaan taistelemaan. Pitkä ja kivinen on oleva se tie. Onnea matkaan. En valitettavasti osaa neuvoa mitään sellaista keinoa, jolla miehesi pystyisi nyt yht äkkiä lopettamaan. Toivottavasti löydätte ratkaisun.
Jos miehellesi ei tule tuon pahempia oireita ja pystyy vielä töissä käymään tarkkoittaa se joko:
a) hän on vetänyt vasta niin vähän aikaa, että vieroitusoireet eivät ole pahat
b) hän ei ole lopettanut, vaan kusettaa sinua
Jälkimmäinen vaihtoehto on valitettavasti todennäköisempi. 
Mun mies kusetti mua aikanaan esim niin, että vähensi ensin ja kärsi hetken viekkareista, jonka jälkeen kummasti piristyi. Pupilleista kun kyseli, väitti hän ottaneensa vain panacodeja, joista tulee siis myös neulat pupillit, tai muita lääkkeitä. No myöhemmin kävi sitten ilmi, että ei hän koskaan ollut lopettanut.
Mun mies oli ensimmäinen porukastaan, joka jäi subukoukkuun. Hänelle riippuvuus kehittyi hyvin nopeasti. Hän varoitteli muita, mutta eivät uskoneet. Nyt joka iikka on subukoukussa. Mun exä on ainoa, joka on oikeasti lopettanut eikä hänkään ole vielä kokonaan toipunut. En tiedä ketään muuta. Kyllähän niitä täytyy jossain olla. Olisi kiva kuulla jostain lopettaneesta, joka ei ole korvaushoidossa tai muun lääkityksen alaisena.
Jos sun mies ei ole vielä ylittänyt rajaa, voi olla mahdollisuus. Yksi keino testata subukoukun määrää on tämä: Etsi käsiisi miehen subut. Ne ovat yleensä aina hänen lähellään pienessä purkissa. Mun on ollut melkein mahdotonta niitä jäljittää, mutta olen iskenyt silloin, kun mies on luullut olevansa turvassa. Subupurkki on ollut esim. tyynyn alla hänen nukkuessaan tai kukkarossa. No sitten esittelet löydön ja meinaat hävittää sen. Se miten mies reagoi tähän, kertoo paljon. Jos mies hyökkää kimppuusi eläimen lailla ja itkee katkeria kyyneleitä menetetyn palan perään ja lähtee välittömästi hankkimaan uutta, on tilanne aika toivoton. Jos hän taas on helpottuneen oloinen, että nyt ei enää asiaa tarvitse salailla ja tyytyväinen, niin sitten ei ole hätää.
Mun exä ei ole koskaan ollut väkivaltainen paitsi silloin, jos on ollut kyse hänen subuistaan. Silloin hän on käyttänyt voimaa saadakseen palansa takaisin. Viime keväänä, kun epäilin taas retkahdusta, etsin purkkia ja kas löytyihän se! Sanoin sitten, että “Mulla on sulle kulta yllätys. Otahan oikein monta askelta taakse”. Kun hän oli riittävän kaukana. Vilautin purkin esiin ja säntäsin vessaan. Just ja just kerkesin. Oli se vaan nopea. No ei tullut itkuja perään, vaan syvä helpotuksen huokaus. Ei myöskään lähtenyt uutta hommaamaan. Että näin.
Tosi hyvä Piiras, että pidät itsestäsi huolta ja olet valmis lähtemään jos asiat eivät muutu. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että suburakkaus menee kaiken edelle. Toivottavasti miehelläsi vielä älli pelaa. Ero voi olla myös herättävä tekijä.
Voimia sulle Piiras! Toivotaan parasta.
Tuo silmien vuotaminen on viekkari-oireita. Ite ihmettelin samaa pitkää kunnes J-pääs kuulin asiasta. On hienoa et mies ollu ilman. Mitä pidemmälle viikko etenee loppuaan, sitä vaikeampaa tulee. Ite pystyin aina olemaan codeilla tai tramboilla sen vkon joskus jopa 2 jos oli kunnon motivaatio yllä mut sit retkahdin… Mul tietty vaikutti myös se et olin itsetuhonen ja ku oli tarpeeks paska olo ni vahingoitin itseäni mielellään jollain; sai tuntea olevansa edes hengissä. Toisaalta masiksessa on ihan sama ongelma…
Klinikat yrittävät joustaa työssäkäyvillä. Eikö olis mahdollista sopia joku pv vaikka et menis tunnin myöhempään ja olis tunnin pidempään? Toinen on sit ruokatunnit mikäli mahollista… Voihan sitä sanoa vaikka et etsii uutta asuntoa/ hoitaa vanhemman asioita tms. jota ei erikoisemmin tarvitse selitellä. Toisaalta oon lukenu useampia kokemuksia et työterveyslekuri on ollu tosi ymmärtäväinen ja puoltanu addiktia. Tuo koe-aika on tosi perseestä, ite oon kerran saanu potkut tuona aikana ilman syytä (tai syy oli et kaks kusipää-akkaa kirjotti palautteen joka oli täyttä fiktiota ja en saanu edes reklamaatiota asiasta tehdä koska syytä ei tarvittu, mut teki mulle palveluksen kyllä)… Siihen ei tarvita paljoa et irti-sanotaan ilman syytä tuona aikana…
Mikäli motivaatio on kohdallaan kuten vaikuttaa olevan, ni kyllä ne viekkarit kärsii. Muistan ite ku ekat viekkarit bubresta kärsin 7 vuotta sit. En tienny tuosta asiasta, et reflat tulevat myöhässä ja ku muutenkin jouduin käymää testeissä töiden takia ni ei paljoa huvittanu asiasta puhua klinikalla tai yleensäkään kenellekään; ainoa joka ties oli diileri. Kärsin sit viekkarit vaik olin selkeästi kipeä sekä töissä & klinikalla mut vaikea asiasta oli sanoa ku testit näytti negaa. Muistan vain et nukkumisesta ei tullut mitään ku oli kylmä-kuuma-hiki päällä kokoajan, joka paikkaan särki, olin sit niin puhki et tipahtelin muutamaks sekuntiks töissä ja busseis jne muuta mukavaa… Noista ja muutamista muista bubre-viekkeista pääsin vielä tahdonvoimalla; tosin töissä ei uskonu hetkeäkään että olisin kunnossa ollu vaik testit olikin neg. ja klinikalla arvas mistä on kyse mut mitään en myöntänyt. Myöhemmin irrottauduin tahdonvoimalla tai käyttämällä jotain muuta kuten piriä viekkareihin. Yhdessä vaiheessa oli aina et 3kk bubrea, 3kk:tta piriä ja koukussa en ollut koskaan 
… Jossain vaiheessa tuli kuitenkin raja vuosien leikkimisen jälkeen vastaan…
Iteasiassa tuo on ihan fakta et ku tekee jotain rankkaa työtä/urheilua, ni viekkarit unohtuu. Sen takia ne raahaavat pitkille lenkeille ja pari kertaa/pv Järvenpäässäkin urheilemaan pakolla, et ois sit niin puhki iltasin että ei jaksa miettiä viekkareita… Tulehduskipulääkettä voi kokeilla särkyyn, Pronaxenia klinikalla antavat. Mulla tuo päättäväisyys auttoi kyl tuolloin ekois viekkareis jolloin vedin reilun kk:den kahta pv luk. ottamatta bubrea tietämättä mitään et viekkarit tulee jälkikäteen. Olin nimittäin useita vuosia sitä mieltä et jos on koukun hankkinu ni siitä tulee ilman apua eroon päästä. Suomalaisella sisulla pystyy vetämään tosi pitkälle kuivilla, jotkut lopettavat kerta-heitolla. Totuus on se, et mitä helpommin kamaa on saatavilla ja mitä huonompi on käsitys itsestään pystyykö aineen lopettamaan ja elämään ilman sen jälkeen ni sitä vaikeampi eroon on päästä. Mul itelläni oli aina ajatus et mä en koukkuun jää ja elin vuosikaudet tuossa uskossa. Mut päätin et ku ite oon aiheuttan ni ite kärsin seuraukset ja neljäntenä tai viidentenä päivänä soitin et “älkää antako mulle bubrea vaik tarjoisin mitä”. Aiemmin olin soittanu et “hankkikaa jostain, mä rukoilen teitä en kestä näit refloi”. Ei paljoa auttan et koko kaupunki oli samas jamas. Sen jälkeen otin vain 3vkon putkia korkeintaa, samoin ku ties tuon bubren addiktio-potentiaalin ni herskaa tai kontteja en ottan 4pv:ää pidempään. Tosin noissa addiktio-laskuissa kusin sen asian etten ottanu mietoja oppareita mukaan lainkaan eli jälkeepäin mietittynä opparit ku opparit vaik mietoja olikin. Eikä tuo 3vkoa kestän ku alle pari vuotta, narkomaanin fiksu logiikka et mikäli pärjää miedommil (=tramalit tai kodeiini), ni ei ole koukussa!
Mun mielestä sun miehes vaikuttaa kuuluvan siihen harvinaiseen lajiin jotka pystyvät lopettamaan seinään. Vaikeampaa on sit olla ottamatta ku fyysiset viekkarit on jo ohi. Ite päädyin korvaushoito-ratkaisuun tasan siks, et tiesin et jos kerran retkahdan ni se on menoa ja koko hoito oli turhan kanssa. Nyt mikäli olisin samas tilantees ni laskisin annoksen nolliin koska ei oo enää suhteita samalla tavalla… Mut tsemppiä teille, toivottavasti mies muistaa myös et menee se ½v ennenkuin elämä alkaa tuntumaan yhtään miltään. Helposti aivot kusettaa et kamoissaa oli asiat silti paremmin. Mun mielestä retkahduksetkaan eivät oo pahasta mikäli oikeasti tajuaa et entiseen ei oo paluuta ja tulee ain karseat morkkikset jos retkahtaa. Itelläni tuokin meni sen vaikeimman kautta eli ensiks jäi aina putki päälle ennenku tajusin et ei kannata vetää puktea vaa jatkaa siitä mihin jäi… Aikamoista oppimista mut ite rinnastan sen elämäntyylin vaihtoon. Mä en usko et se on yhtään sen helpompaa ihmisellä joka on tottunu vetämään kaikki päivät nouto-ruokaa ja ollu lihava koko elämänsä ja sit annetaan uudet ohjeet käteen et teet ruuat näin ja liikut näin. Molemmissa tapauksissa ois helpompi jatkaa vanhaa elämää, ainoa vain et huume-riippuvuudessa on vielä ne kaverit (no voi olla syömisessäkin) sekä vahva psyykkinen ja fyysinen riippuvuus (no niin ne väittää kyl syömisessäkin) takana. Voiko noita sit verrata?!? Ei oo kokemusta ku toisesta itellään…
Voimia!
Vaik on pudottan 4mg:st millii ja sit ½mg:ii ni tuo pudotus on kova. Menee vähintää 3vkoa päästä ed. annoksesta alespäin. Ite pudotan vielä millin kerrallaan ja joskus menee 5vkoa 2-4h/pv viekkareissa. Annos siis liuotettuna 8mg tällä hetkellä (5pv ollu tosin 6,5mg:l et saa nähdä iskeekö kovin pahasti takasin ens vkolla). Tuo on laitos-pudotuksen taktiikalla ja viekkarit tulee kestämään sen n. 3vkoa tuolla tahdilla. Ekat 4pv-2vkoa suht kovina jonka jälkeen loivenevat. Toisaalta fyysisiä viekkareita voi kestää sen 6vkoa mut verrattuna ekaan pariin vkoon ovat niin lieviä et eipä moni jaksa niistä suuremmin valittaa… Osalla 1½vkoa ni alkaa viekkarit vähenemään. Ei elimistö ehdi kovin paljon sopeutua noihin muutoksiin, mut noin tekevät laitoksissakin. Itseäni vitutti yli kaiken ku ei voinu pudottaa suoraan nolliin vaan piti kärsityttää 5pv ennenku annos nollassa. J-pääs menee siis et tullessa 2mg josta vähennetään 0,4mg/pv kunnes annos on 0 jossa pidetään sit 5pv jotta voidaan tutkia onko riippuvainen vai ei… Kunnon sadismia! 
Mut jokaisella on kuitenkin yksilölliset nuo viekkarit. Mulla esmes nuo fyysiset ei oo pahimmat. Oli pari kk:tta niin pieni annos korvauksessa et veressä näky negatiivisena vaik ois pitäny näkyä 0,7-1,4 jotain/ml… Itse pystyin ihan hyvin toimimaan viekkareissakin, eri asia oli sit et kestinkö henkisesti ilman bubrea…
Tässä on nyt hirmuisen hyviä merkkejä! Mies selvästi on tosissaan lopettamisen suhteen. Hienoa!
Meillä viimeinen lopetus kerta sujui myös ilman turhia kitinöitä. Miehellä oli tuolloin rajut kivut. Takana monta vuotta subun joka päiväistä käyttöä. Annoksen pudotti suoraan 4 mg:sta nolliin muutamassa päivässä. Hän oli petipotilaana melkein kaksi viikkoa. Asenteessa oli selvä muutos edellisiin kertoihin verrattuna. Muistan vieläkin, miten hän kolme viikkoa lopettamisesta hakkasi mummolleen syttypuita. Jokaisella kirveeniskulla naama vääntyi irvistykseen. Kipuja oli yhä, mutta mies ei valittanut. Kai se oli sitä vastuun ottamista omista teoistaan.
Nyt varmaan suurin haaste teillä on pysyä kamasta erossa. Millainen asenne miehelläsi on huumeisiin yleensä? Ottaako hän viihteeseen vai masennuslääkkeeksi? Entä onko “normaaleja” ystäviä? Meillä suurin kompastuskivi on ollut tuo masennus. Jos nyt voisin tehdä jotain toisin, lähtisin hakemaan apua masennuksen hoitoon maksoi mitä maksoi. Mies on nyt pari vuotta käynyt terapiassa ja ero on huomattava. Kun olisi vaan aikaisemmin mennyt…
Näinhän se on helppoa, kun ei vielä ole kauan vetänyt! Jos vaan mies olisi joskus ymmärtänyt, että lopettaminen vaikeutuu joka vuosi ja vieroitusoireet siinä sivussa. Toisaalta hänet tuntien tiedän, että mikään ei olisi voinut vaikuttaa vetopäätökseen. Tää mies on nimittäin todella jääräpäinen niin hyvässä kuin pahaassakin. Hän oli aikanaan hyvin huumemyönteinen. Hän ei uskonut lopettavansa koskaan käyttöä. Sitten, kun hän halusikin lopettaa, ei hän uskonut koskaan lopettavansa lääkkeiden syöntiä. Ja nyt tänään hän aikoo repiä viimeisen reseptin ja tosiaan lopettaa ja etsiä ratkaisuja paineiden purkuun muualta! Hän sanoi tuossa eilen, että etenee etanan vauhtia, mutta eteen päin kuitenkin.
Meillä oli myös ongelmia noiden tunteiden käsittelyn kanssa. Minä en osannut riidellä, koska kotona ei saanut näyttää pahaa mieltä. Mies taas ei osannut käsitellä vastoinkäymisiä, vaan kilahti ihan pienistäkin asioista, niin kuin vaikka suunnitelmien muuttumisesta. Vaikka nämä vuodet ovat olleet osittain yhtä tuskaa, on sillä tuskalla ollut kuitenkin eheyttävä vaikutus. Minä olen oppinut riitelemään ja pitämään puoliani. En myöskään voi sanoa, että olisin enää miellyttämisen haluinen. Kestän nyt myös muiden pahaa oloa, enkä yritä koko ajan pakonomaisesti piristää.
Meillä rakkaus ja välittäminen on ollut vahvaa. On voinut huutaa ja meuhkata vaikka kuinka tietäen, että toinen ei lähde pois. Kun sitten viime keväänä tein eropäätöksen, oli se miehelle kova pala. Hän koki sen niin, että en enää usko häneen. Kuitenkin tämä on ollut molemmille todella hyvä ratkaisu. Oltiin viimein kumpikin valmiita ottamaan vastuu omasta elämästä. Tänä aikana olen pystynyt päästämään irti vanhoista kaunoista ja meidän välit ovat parantuneet huomattavasti. Ollaan taas ruvettu kohtelemaan toisiamme kunnioittavasti. Toki vielä on paljon parantamisen varaa. Miehellä on edelleen ongelmia päihteiden ja masennuksen kanssa. Suunta on kuitenkin hyvä.
Noi kaverit on varmaan se suurin ongelma. En tiedä, miten sosiaalinen tapaus tuo sinun ukkosi on, mutta tää mun on kunnon erakko. Se ei paljon toisten seuraa kaipaa ja hyviä ystäviäkin on aina ollut vähän. Niistä se on kuitenkin pitänyt tiukasti kiinni ja ymmärrän miksi. Pidän nimittäin itsekin kovin näistä ihmisistä siitäkin huolimatta, että he ovat kaikki enemmän tai vähemmän huumeiden käyttäjiä. Todella sympaattisia, hauskoja ihmisiä. Valitettavasti mies ei ole voinut pitää heihin mitään yhteyttä. Joka kerta tulee otettua jotain roinaa. Numeroita ei ole kuitenkaan hävittänyt. Rottien numeroita löytyy myös. Niitä hän on aina käyttänyt pelkästään hyväksi.
Siinäpä se ongelma on, että mitä kivaa tekemistä keksisi selvinpäin ilman yhtään ystävää? Mies kyllä jaksaa olla aika pitkiäkin aikoja kotosalla, mutta sitten on päätä “purettava”. Mulle päänpurkua on se, kun käyn kavereiden kanssa syömässä jossain hyvässä ravintolassa tai kaupoissa shoppailemassa. Miehet ei taida oikein tämmöisistä välittää. 
Kyllä toi kuullostaa ihan subunitkuilijan touhulta. Niin kuin aikaisemmin tuolla sanoin, mun mies EI koskaan ole ollut väkivaltainen PAITSI silloin kun on ollut kyse siitä, että olen yrittänyt estää häntä vetämästä. Hän on ollut refloissa myös itsetuhoinen, vainoharhainen, epätoivoinen ym. Subu tekee ihmisestä hullun. Sen eteen on loppupeleissä valmis tekemään ihan mitä tahansa. Onko sun miehellä suburiippuvaisia ystäviä miten paljon? Tietääkö hän mitä se paska aiheuttaa?
Kyllä mä harkitsisin pientä rauhoitustaukoa. Mies omaan luukkuunsa miettimään. Jos se veitsen kanssa käy sun pääälle, on se myös sun turvallisuuden kannalta parasta. Miten pitkältä ajalta tunnet miehesi? Voisiko hän oikeasti olla vaarallinen? Vai meneekö tää nyt vaan subureflojen piikkiin?
Pidä puolesi Piiras! Vaikka mies refloissa onkin, ei se oikeuta ihan mihin tahansa.
----
Kyllä sä varmasti ajan kanssa huomaat onko mies oikeasti vaarallinen. Nyt kehottaisin miettimään, mitkä on Piiraan tulevaisuuden haaveet? Ja luuletko, että saavutat ne jatkamalla elämää miehesi kanssa? Varmasti elämä jonkun taviksen kanssa olisi helpompaa. Se ei kuitenkaan välttämättä ole paras ratkaisu. Ensin pitää olla itse kunnossa, jotta osaisi vaatia parempaa. Ja voihan olla, että sun mies kuitenkin haluaa elää ilman huumeita. Sen näkee sitten.
Mä olen huomannut, että vaikka ollaan miehen kanssa koettu paljon ja viihdyn edelleen hänen seurassaan, en silti halua jatkaa tätä elämää enää. Aion olla helvetin itsekäs ja tehdä juuri niin kuin mua huvittaa. Meillä on vain tämä yksi elämä ja minä aion elää onnellisena sen loppuun saakka. Vaikka yksin sitten, jos ei muuten onnistu. Prkl!
.
Kyllähän sitä voi suutaan soittaa ja viestejä näpytellä vaikka kuinka. Oleellista on kuitenkin se, mitä mies tekee suhteenne eteen. Tuossa iässä luulisi jo oikeaa lopettamismotivaatiota löytyvän. Jos mies nyt oikeasti haluaa olla kanssasi, on hän valmis hoitamaan itsensä kuntoon vaikka olisittekin erillänne. Eihän tuo lopettaminen mikään yhden yön ihme ole. Kandee miettiä jaksaako sen katsoa läpi.
Suosittelen pistämään kovat panokset piippuun jo näin alkuvaiheessa. Pistää mieheen vähän vautia.
Olen jälleen Dahlian kanssa niin samaa mieltä. Mä maksoin turvallisuuspalvelulle, koska mieheni uhkasi polttaa talomme, jollen suostu antamaan rahaa. Kun psykoosi, vierotusoireet tai mikä tahansa iskee ja kaikki äly toiminnasta häviää, mistä uhri tietää tapoahtuuko oikeasti jotain vai ei? Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin puolustaa itseäni ja lapsia. En voinut ottaa ristkiä. Poliisi tarjosi lähestymiskieltoa. Hei, olisin heiluttanut lappua? Mitä se olis auttanut?
Ole jämäkkä ja katso, haluaako miehesi muutosta. Jos ei …maailmassa on monta muuta. Oikeasti. Miksi nämä miehet tuntuvat niin ainutlaatuisilta, että yksi ja toinen nainen on valmiita uhraamaan oman elämänsä?
Mä pyydän oikeasti anteeksi ku jätin huomaamatta erään tärkeän seikan. 
Unohdin et te olette katelleet näitä “lopetus-yrityksiä” ties kuinka kauan ja tunnette puolisonne… Jotkut kestävät kauemmin kuin toiset ja mulla tuli mieleen tästä ‘Piirakan’ miehestä ihminen joka ei ois koskaa aikasemmin yrittäny eroon sekä olis varmasti eroon vaikka mitä kävisi… Mä uskon aina tunnistavani käyttäjät mut fakta on et vaikka tiedän et jotkut kitkuttelee kauemmin ennen retkahtamista ja toiset taas kestää vain hetken, et jos suurin osa on näitä “päätän joka toinen päivä lopettaa vetämisen”. Yleensä jos joku tahtoo kuiville aivan tosissaan (valmis luopumaan kaikesta ja yrittämään), lopettavat määrätyssä vaiheessa. Mut unohdan et on näitä ketkä päättävät lopettaa ja elävät “normaalisti” jonkun aikaa ja retkahtavat jälleen kunnolla. Tein itsekin tuota, mutta mä ite en kestänyt yleensä pitkää kuivilla. Eli mun kokemukset ovat kans todella subjektiivisia… Ei oo kuitenkaa tarkotus koskaan loukata ketään tai tarkoituksella antaa liikoja luuloja tms. Yritän ajatella asiaa kokemuksen perusteella mut mun kokemus ei oo todellakaan kovin suuresta piiristä otettu… Mulla itellä ongelmia miettiä mun ja avokin välejä. (onko mikä normaalia ja mikä menee entisen käyttämisen arpien piikkii; tietty se on vaurioittan joitain osioita kuten luottoa ku ennen vaik haukuin koko sen suvun jos tarvin riidan=aineita=tarvin riidan saadakseni syyn hakea aineita ja pelkää kertoa tarkimmat tunteensa etten “puukota” riidassa vaik tätä ei oo tapahtun vuosii). Siks asiaa en kommentoi enempää mut oon todella pahoillani jos annoin liikaa toivoa. Teidän kannattaa muistaa että TE tunnette puolisonne (ja muiden päihdeongelmaisten) normaalin addiktio - (& normaalikäytöksen) parhaiten joten ei aina kannata pitää mun ajatuksia oikeina jos ite koette asian aivan eri tavalla ku mä… Mun neuvot on tosiaan verraten määrättyyn narkki-elämään jonkun verran välillä jeesaavia, mut päihteidenkäyttäjiäkin on erilaisia… Useat eivät lopeta koskaan, tää on asia jonka tajuan koska se koskettaa useamman kerran vuodessa (entisiä ystäviä tai tovereita, viime vkol lähti mun ikänen ihminen); silti en tahdo ajatella tilastoja koska kaupungin ihmismäärä kuuluu joukkoon 50-100 000. Mut muutama tuttu vuodes lähtee, se on ikävä fakta …
Mut jaksamisia kaikille ja toivottavasti elämä paranee teillä kaikilla <3 Eikä ollu tarkotus ketään masentaa, mä en vain enää itse ymmärrä mun entistä ajatus-logiikkaa; kovin pitkä-asenteinen se ei ainakaan ollut. Elämäs hämmentävä vaihe itellään, yrittäkää te huomata missä kohtaa oikeasti olette ja kuka johtaa perhettä??
Kyllä Piirakka, sinäolettärkeä 