Rakkaus päihteiden käyttäjään ☆

Mies tosiaan heitti itse ilmoille halunsa lähteä katkolle. Katsoin suu auki, että onko tosissaan. Sanoi vaan et nyt saa riittää tämä paska ja laitan itseni kuntoon.Tänään kävin katsomassa itkevää miestä…en oikein tiennyt miten olidin suhtautunut kun iso mies itki ekaa kertaa edessäni. Katko kestää sen aikaa et Tramalit saadaan nolliin ja sen jälkeen lähtee ilman niitä kuntoutusjaksolle.pituudesta ei tietoa. Nyt saan hoitaa itseänikin ainakin tällä hetkellä vailla murhetta siitä missä mies sekoilee…huh

Hailille vielä siitä, kun kysyit läheisriippuvuudesta ? Läheisriippuvainen tavallaan sairastuu vahvuuteen päihteidenkäyttäjän rinnalla. Se tarkoittaa sitä, että alat hoitamaan koko perheen asioita yksin ja yrität pitää kaikki kynsinhampain tyytyväisinä. Teet kaikkesi, jotta päihteidenkäyttäjänkin olisi hyvä olla, jotta hänen ei tarvitsisi voida huonosti ja käyttää päihteitä pahaan oloonsa. Lopulta käy niin, että unohdat itsesi hoitamisen ja sen kuka olet. Elät elämää koko ajan muiden tarpeista. Paniikki iskee, kun menetät hallinan päihteidenkäyttäjän suhteen. Voit siis huonosti kun et pystykkään enää kontrolloimaan kaikkea, johon olet tottunut.oma tunne elämä on kadoksissa ja oma minuus katoaa. Ei osaa siis enää ajatella mitä juuri minä haluan vaan elät aina niin, että mitä muut haluaa ja toimit sen mukaan. Läheisriippuvaiselle on sen takia vaikea tehdä itseensä kohdistuvia päätöksiä tai ajatella sitä mikä on itselle parasta,koska elät vaan muiden elämän kautta. Toivottavasti pystyin jotenkin teille asiaa avaamaan ? Vaikeasta sairaudesta siinä mielessä juuri kyse, kun oma minuus on kadonnut.

Näistä syistä läheisriippuvaisen on siis vaikeaa olla myös erossa riippuvuutensa kohteesta, koska elät elämääsi hänen kauttaan. Olet niin sanotusti hukassa ilman tätä kohdetta. Tulee tunne ettei selviä ilman sitä miestä, koska elät tosiaankin hänen kauttaan. Tämä on vaikea asia selittää, mutta ehkä saitte hieman kiinni siitä ajatuksesta mistä siinä on kyse.

Piti vielä kirjoittaa itsetäni esimerkki, minkä nykyien terapeuttini huomasi. Hän kysyi vointiani,niin aloin kertomaan mieheni ja lasteni voinnista. Hän kuunteli hetken ja pysäytti minut. Hän huomautti hymy huulillaan, että hän kysyi MINUN vointiani! Siinä sen näki hyvin miten oma minuus on kadonnut ja miten elää muiden elämän kautta. En osannut siis vastata mitä juuri minulle kuuluu…

Hieno juttu, että pääset työstämään omia asioitasi ja mies omiaan… Täällä varmasti tuo palaute on melko rankkaa, koska useammalla on takana vaikea lapsuus (päihteet, mt-ongelmat, avioerot yms) ja silti moni haluaa katkaista sen kierteen. Helpompi olisi jatkaa linjalla, jossa puoliso käyttäytyy kuin vanhempi kuin työstää vaikeita asioita läpi…

Olisiko sinulle mahdollista miettiä terapiassa, mitä “Maria lapsena” olisi toivonut toisin ja jos lapsuus olisi ollut turvallinen, mitä hän nyt haluaisi elämältä? On vaikea haluta hyvää itselleen, jos on tottunut saamaan huomion muiden auttamisesta ja itseasiassa jossakin vaiheessa tulee melko paska olo, kun tajuaa mistä kaikesta on jäänyt paitsi pienestä pitäen…

Onnelliseksi ei voi kuitenkaan tulla, ellei tiedä kuka itse on ja mitä haluaa… Oletko miettinyt Al Anonia tai Nar Anonia (ei monella paikkakunnalla löydy) lisäksi? Voit lapsuutesi tähden käydä hyvin myös alkoholistien läheisryhmässä…

Kun on lapsuudesta asti kasvatettu rooliin, jossa muiden tarpeet menevät edelle; on vaikea ymmärtää kuinka paljon se vaikuttaa/on vaikuttanut omaan käyttäytymiseen & elämään… Tuon oppiminen on kasvuprosessi, jossa huomaa mistä on itse jäänyt paitsi ja itse ainakin koen, että kiltteyttäni on käytetty hyväksi… Sun on opittava elämään itsesi kautta, ei lasten tai miehen kautta. Ne tunteet ja asiat on vain käytävä läpi, vaikka se ei helppoa ole! Tsemppiä ja jatka omaa terapiaasi, vaikka mies tekisi omalle elämälleen mitä tahansa. Ainakin on joku, kenelle voit asiasta puhua…

Tossa tilanteessa kannattaa myös miettiä, että paljonko siinä todella on kyse rakkaudesta. Riippuvuus ja rakkaus kun ei ihan sama asia ole. Sanotaanhan, että toista rakastaakseen pitää ensin osata rakastaa itseään. Itse allekirjoitan tämän (en nyt täysin kritiikittä, mutta pääosin.) Jos ei itseensä osaa olla tyytyväinen, on parisuhdekin mun kokemuksen mukaan sellasta, jossa on hyvin itsekkäistä syistä, ja koko ajan sitä on vaatimassa jotain itselleen. Ei osaa antaa toisen olla sellanen kuin tämä on, vaan pyrkii muokkaamaan hänestä jotain omaa unelmiensa täyttymystä, jonka kautta itse peilautuisi sellasena kuin toivoisi itsensä näkevän.

Kyllä mä ihan oikeasti miestäni rakastan. Onhan meillä ollut pitkiäkin aikoja, kun mies on ollut jopa mies :smiley: Ja siinä ihmisessä päihteiden takana on kuitenkin niin paljon rakastettavia asioita. Päihteidenkäyttö vaan lähti pahasti lapasesta. Aion hoitaa itseäni miehestä riippumatta. Hänellä on oma prosessinsa, jonka sitten hoitaa tahollaan miten hoitaa, mutta itse aion itseäni hoitaa joka tapauksessa.

Ja Malibulle vielä vastaukseksi, että olemme aloittaneet terapian juuri minun lapsuuden kokemuksista väkivaltaisessa alkoholisti perheessä kasvamisesta. Pakko lähteä sieltä liikkeelle, jossa nämä juureni ovatkin. Toki päätteeksi aina jutellaan hetki tämänkin hetkisestä tilanteesta.

^Kaikilla ei oikeasti ole tietoa rakkauden ja riippuvuuden rajasta. Itse olen sisareni kanssa todennut, että vanhemmat ovat erittäin läheisriippuvaisia toisistaan; väittävät ja uskovat rakkaudeksi, vaikka tapahtusi lähes mitä tahansa! Pettäminen katkaisisi suhteen, mutta kännäämiset, haukkumiset, ärjymiset muille esim sipulien koosta tai väärästä hillopurkista (pelko toisen haukkumisesta) yms; jopa toisen vanhemman väite, että lapset ovat tärkeämpiä ja hän ei saa rakkautta, on normaalia…

Kyllä tässä itse joutuu kyttäämään toisen jokaista sanomista, ettei vain ota mallia siitä henkisen väkivallan ja toisten alistamisen tähden parisuhteessa… Aiemmin itseäni sai lyödä, sehän oli vain jatkumoa aiempaan… Itseasiassa provosoin asiaa, koska henkinen väkivalta on fyysistä pahempaa IMHO! Lapsia en itse halua, kunnes olen varma, että ei tarvitse kestää im-puheita tms… Kun se vain oli “normaalia”… Itse olen oppinut hakemaan negatiivista huomiota itsetuhoisuudella ja lopulta irtiotolla täysin erilaiseen elämään… Ymmärrystä tulisi riittää ikuisesti, vaikka omat kokemukset ovat “negatiivisia ja väärinmuistettuja”. Se jatkuva pelon ilmapiiri ja hyvän muuttuminen pahaksi ja vice versa, valitettavasti tuntuu normilta… :confused:

Onneksi yhteyksissä ei tarvitse olla usein ja ymmärtäminen auttavat asiaa… Tosin kun n. 10v aiemmin jouduin klinikalle, kesti pitkään ennenkuin uskoin, ettei ala-aste-ikäinen voi pelastaa/hajoittaa perhettä. Lapsen tulisi saada huomiota olemalla oma itsensä, ei vain silloin, kun hän auttaa muita… :unamused:

Toinen ongelma on rajanveto… Kun on parempia ja huonompia hetkiä… :neutral_face:

Kovia on kokemukset meillä kaikilla :frowning: Meidän suhteessa ei onneksi tuota fyysistä väkivaltaa ole ollut. Siskoni oli kyllä suhteessa erittäin väkivaltaisen miehen kanssa joskus :confused: Toivottavasti me kaikki voimme joskus paremmin vielä :heart:

Aivan. Siksipä sitä kannattaakin pohtia että kummasta omalla kohdalla on kyse. Eikä se rakkaus mitään yksiselitteistä tietenkään ole, et kai siinäkin riippuvuuden merkkejä voi näkyä. Riippuvuudessa taas rakkauden merkkejä, esim. itse ainakin olen kokenut rakastavani päihteitä. Pyyteettömästä rakkaudesta ei kuitenkaan ole kyse, jos ripustautuu toiseen, ja pyrkii tätä jatkuvasti muokkaamaan ja kontrolloimaan.

Oho, multahan on jäänyt tämä Marian vastaus huomaamatta.

Joo, en mä sitä epäile, ettetkö sä kokisi rakastavasi sitä miestä. Eikä mulla varsinkaan ole mitään intressiä sellasta väittää. Sä kuitenkin sanot rakastavasi jotain tiettyä puolta tästä miehestä - puolta, joka ajoittain pääsee paremmin esille. Parisuhteeseenhan kuitenkin tulee aina se ihminen kokonaisuutena. Hänessä on myös se toinen puoli, johon sä et ole tyytyväinen, ja jota sä olet pyrkinyt koko ajan muuttamaan. Että mikä sut lopulta on saanut elämään juuri tuossa suhteessa: puhdas rakkaus miehen toista puolta kohtaan, vai oman vahvuuden tunteen ja kontrollin tarpeiden tyydyttäminen, joista itsekin kirjoitit? Eikä se mitenkään mustavalkoista tietenkään ole, kumpaakin varmasti löytyy. Mut näitä on hyvä oppia tiedostamaan, koska se sit huomattavasti helpottaa päätösten teossa, ja ettei aina uudelleen ja uudelleen löydä itseään samanlaisesta suhteesta.

Tämä jäi mua askarruttamaan, että mikä hän silloin sitten on ollut, kun hän ei ole ollut mies? Onko hän silloin siis ollut nisti, ja että se mieheys olisi silloin kadonnut jonnekin? Vai tarkoitatko, että hän on joskus ollut juuri sellainen mies, joka täyttää sinun odotuksesi hänestä?

Ei sellainen mies joka täyttää tarpeeni vaan vastuullinen aviomies ja isä. Mies, johon on voinut turvautua ja luottaa. Ne ominaisuudet ovat osittain kadonneet päihteiden taakse, mutta tiedän hänellä ne olevan syvällä sisällään. Ja kyllä rakastan miestäni myös hänen huonoina ja sairaina hetkinään mutta ne eivät saa vaikuttaa minuun niin, että lamaamnun ja unohdan itse elää. Vaikeita asioita enkä oikein osaa selittää niitä :confused:

^
Just. Nii, et kun sairaus on ajanut hänet vastuuntunnottomaan tilaan, silleen, et sä et ole voinut häneen enää turvautua, on hän muuttunut joksikin kummaksi olioksi, joka ei enää ole edes mies??

En saivartele ihan vaan saivartelun takia, vaan musta se oli ihan törkeen halveksiva kommentti. Tai en tiedä muista, mutta ainakin mä olen kyllä kokenut olevani ihan yhtä täysi nainen myös silloin kun olen sekoillut ryynikänneissä tai pilkkinyt sohvannurkassa, mitä olen nyt selvin päin. Ja mulle jos joku mieheni olis todennut vastaavasti, että “No, oothan sä sentään selvinä hetkinäs osannut olla ihan nainenkin”, niin näppejään olis saanut jäädä nuolemaan. Prkle.

Päätinkin olla kommentoimatta :laughing:

Musta nyt tuntuu et se on ihan sama miten yritän asiaa selostaa, niin siitä väännetään väkisin joku ihme juttu. En tajua. Turha yrittää sanoa mitään vissiin.

En ole sanonut ensinnäkään, että miehestä olisi joku ihme olio tullut tai hänen miehisyyteensä olisi kadonnut ? Joku ehkä ymmärtää jopa mitä asialla tarkoitin ? Kaikki sen nyt ymmärtävät hyvänen aika, että ihmisen ajan kuluessa pelkkään päihteiden käyttöön tai päihteiden hankkimiseen, niin ei hän ole sellainen MIES joka miehen tulisi normaalisti olla ? En silti tarkoittanut etteikö hän olisi mies ollenkaan…olihan siinä hymynaamakin perässä, jonka joku ehkä osasi tulkita hieman niinkin, että lauseessa oli huumoria mukana. Ihan sama silti mitä täällä väännetään…jos kaikesta pitää tehdä niin vaikeasti ymmärrettävää, niin se ei onneksi ole minun murheeni :smiley:

Niin no, se on lähinnä vaan (munkin mielestäni) absurdia, että vielä vuonna 2014 tiukasti rajatut sukupuoliroolit ja niihin sisältyvät odotukset siitä, millainen esim. miehen tulee olla ollakseen mies nousevat esille. Luulen, että tätä iina tuossa kritisoi. Jos miehelläsi olisi päihderiippuvuuden sijasta mielenterveysongelmia, joiden johdosta hän ei kykenisi huolehtimaan itsestään ja läheisistään, pitäisitkö häntä silloinkin epä-miehenä? Entäpä jos olisit itse samassa tilanteessa? Lakkaisitko olemasta nainen? Tai oikeastaan - jos olisitkin tosi aikaansaava ja kätevä käsistäsi, muttet järin empaattinen tai huoliteltu, niin olisitko silloin vähemmän nainen?

Ymmärrän sinänsä pointtisi, mutta tuollainen asenteellisuus joka tekstistäsi paistaa läpi vituttaa.

En ole edelleenkään sanonut, että mies olisi mitenkään epä-mies…en nyt ehkä osannut selventää asiaa niin, että kukaan täysin tajuaisi mitä ajan takaa. Ehkä minulla on sitten itselläni jotenkin eri käsitys asioista kuin muilla :laughing: ja mitä tulee ihan omaankin naiseuteeni, niin en kokenut kovin nainen olevani omina päihdevuosinani…se mitä siitä muistan :confused: