Hei,
Ehkä nyt on aika kirjoittaa.
Addiktiot. Rahapeliaddiktiot.
Olen pohtinut aikaisemmin rahapeli-addiktiossa voittamista ja häviämistä. Nyt korostan sanaa addiktiossa. Eli pakonomaisessa pelaamisessa.
Eli lähtökohtaisesti on tarve paeta. Tarve saada kompensaatiota jostain. Ei pystytä kestämään tätä hetkeä.
Tämä on selkeää. Mutta välillä sen addiktion ja ei-addiktion suhde voi olla hämärä. Se tekee tästä vaikeampaa.
Siinä pelaamisessa voi olla vain hitunen sitä addiktiota. Ja kokisin että joka pelaamiskerta tuo hitunen kasvaa. Olen myös kokenut että oikealla pelaamattomuudella (Ei pakonomaisella pelaamattomuudella) tuo addiktiomäärä laskee.
Tämä tekee tästä vaikeaa. Tällöin voi mennä hyvinkin pitkään että päästää selkeään pakonomaiseen pelaamiseen.
Ja tämä on hyvä asia, kunhan onnistutaan häviämään riittävän iso summa. Voitolla käy heikommin, siitä on moni kokemuksiaan kirjoittanut. Se on sinällään hyvin loogista.
Voitolla saatiin se kompensaatio. Saatiin se laastari. Oire pysyy, oli se sitten mikä vaan ja kohta tarvitaan uusi laastari. Ja nyt jo luotetaan siihen laastarin voimaan, kun saatiin siitä niin hyvä kokemus. Lähdetään riskeeraamaan suuremmin että saadaan se laastari.
Ehkä se onnistui taas. jne. tuttua kamaa varmasti.
Eli tuo riittävän iso summa kasvaa.
Mitä silloin sitten tapahtuu kun onnistuu häviämään tuon riittävän ison summan.
Se pakottaa kohtaamaan sen oireen. Ja sen kohtaaminen laittaa jotain liikkelle itsessä. Ja kunhan ei lähde blokkaamaan sitä vaihtoehtoisilla addiktioilla, antaa se mahdollisuuden. Mahdollisuuden ottaa askelia tuon oireen parantamiseen. Ehkä ottamaan askeleen tuntemattomaan, jossa ei ole tietoa lopputuloksesta. Mutta koen, että jo tämä avaa jotain itsessä, koska kun ottaa askeleen tuntemattomaan, silloin pitää olla joku toivo - vaikka hyvin pieni. Jo tämä askel vahvistaa tuota toivoa, kipinää jostain suuremmasta, merkityksellisestä. Uskoisin ja toivoisin että monella on kokemus elämän aikana, noista merkityksillisistä hetkistä. Hetkistä kun elämä on tässä ja nyt, kun on valmiina välittömästä ilman pienintäkään epäilystä uhraamaan kaiken ulkoisen, oman totuuden ja integriteetin niin vaatiessa. Olivatpa nuo hetket sitten vain ohikiitäviä. Toiveesta saada elää siinä olotilassa. Ja pelkästään sen toiveen konkreettinen tavoittelu riittää tuomaan itseä lähemmäksi sitä olotilaa.
Mutta oliko se riittävä? Oliko se tunne riittävyydestä harhaa? Onko kaikki harhaa? Tällä hetkellä itse ajattelen että kaikki ei ole harhaa. Ja uskoisin että onnistuin häviämään tuon itselleni riittävän summan. Tämä, niinkuin kaikessa herättää kysymyksen. Miksi? Miksi nyt? Miksi minulle riitti tuo summa, miksi joillekin se on niin paljon isompi. Oliko se vain sattumaa. Vai oliko se kirjoitettu tähtiin. Tähän en osaa vastata, ja ehkä tätä ei kannata edes pohtia.
Kirjoitin tämän omasta tarpeestani kirjoittaa. Haluan jakaa tätä merkityksellisyyden tunnetta, koska se vahvistaa omaa merkityksellisyyden tunnettani.
Osho varmasti jakaa mielipiteitä, mutta minusta tässä on oivaltavasti ja hauskasti juteltu terveestä itsekkyydestä:
youtube.com/watch?v=8LfUvi1 … vGXwZYdjgr
Vielä tärkeä kysymys. Miten pysyä tässä merkityksellisyyden tunteessa? Tähänkin on helppo vastaus. Ei mitenkään. No en sulje pois sitäkään, mutta lähtökohta on että se loppuu ennemmin tai myöhemmin. Uskoisin että tuo omien tuntemusten/ajatusten jakaminen mistä tuo oshokin juttelee on yksi vastaus, niin vaikeeta kun se onkin. Oleminen itsenä, itsensä näyttäminen myös maailmalle. Otetaan nyt askel sinne päin pitkästä aikaa. Toivoa on niin kauan kun on elämää. Ja elämää on niin kauan kun on toivoa.
Nii-in… tuntuuko se elämä merkitykselliseltä? No eipä kovin usein… Toisaalta, olisiko se taito siinä, että rupeat hoksaamaan, että elämä on täynnä pieniä merkittäviä asioita. Vai olisiko jopa parempi, ettei ihminen itse huomaa, mutta luotaa siihen, että omissa tekemisessä on merkitystä vaikka sitä itse ei huomaa?