Monesti olen miettinyt, että joillakin, jotka ovat kasvaneet päihteiden keskellä, eivät tiedä muuta elämää kun sen päihdekeskeisen - niillä on hyvä sauma onnistua, jos oikealla tavalla toteuttavat sen “totaalisen” elämänmuutoksen, mikä päihteistä luopuminen heille on. Ajatellaan vaikkapa NA:n ohjelmaa, jos pystyy hyväksymään sen hengellisen luonteen, sen kulttimaisuuden jne - voisin kuvitella, että kun alkaa rakennella sitä normaalin elämän verkkoa ympärilleen, se voi olla ihan eri tavalla mahtavaa, koska ei ole koskaan elänyt ilman päihteitä ja rikollisuutta. Että ihmiset kohtelevat sinua vihdoin kuin kunnioitettavaa kansalaista. Sen täytyy olla hieno tunne, ja se voi olla iso tuki raittiina pysymiselle. Mutta entä jos on “hyvästä perheestä”, alkanut käyttää vasta aikuisena? Ei ole sitä hohtoa sinne palaamisessa (vaikka eihän sitä tietenkään palaa samana eikä samaan maailmaan)… Luulisin, että tajuatte, mitä tässä ajan takaa.
^
Hmm, kyl mä varmaan tajuun. Ite taas oon ajatellut lähinnä sitä puolta, että jos ei koskaan ole itse kokenut, ja jos ei edes vanhemmiltaan nähnyt ns. “normaalia” elämää, niin miten sellasta vois ite sit alkaa elää? Mutta NA varmaan onkin tällasille tapauksille oiva väylä. Sieltä saa vertaistuen lisäksi myös esimerkkiä muilta, että millasta elämä voi olla selvinpäin.
Jep, sulle se oli osoitettu. Hyvähyvä, sul on oikea asenne!! 
Joo, no mulla on opettelemista siinä miten ottaa vastaan tukea, koska oon oppinut aina vaan kantamaan muiden murheita. Mut sit kun mua taas seuraavaks ihan hirveesti ahdistaa ja itkettää, niin mä koitan muistaa nojailla suhun. Kiitos. 
^ Se muiden murheiden kantaminen on varmasti monelle tapa vältellä omien asioiden kelailua. Ei silleen, että siinä välttämättä on mitään pahaa. Liika kelailu on pahasta. Mutta tietysti joskus täytyy myös osata katsoa peiliin.
^
Juu, sehän se on oiva tapa keskittyä muiden ongelmiin omiensa sijaan. Mun tapauksessa se muiden (l. vanhempien) murheiden kantaminen on alunperin ollut sitä lapsen vilpitöntä halua auttaa vanhempiaan. Velvollisuuden tunnosta, rakkaudesta, hylkäämisen pelosta, halusta miellyttää ja olla “hyvä tyttö” jne. Mitä kaikkea lapsi nyt vanhempiaan kohtaan tunteekaan. Sit kun olen tuon tavan kanssa oppinut elämään, ja ottanut sen ikäänkuin mun elämäntehtäväkseni, että mun kuuluu aina olla se, joka tukee ja auttaa muita, on se muodostunut mulle tavaksi olla käsittelemättä mun omia ongelmia. Ehkäpä siksi olenkin usein valinnut niin moniongelmaisia poikaystäviä, et niissä varmasti riittää haastetta, ettei vaan jää aikaa omille asioille? Alussa olen vilpittömästi halunnutkin auttaa, mutta suhteen aikana tämä onkin kääntynyt itseään vastaan, ja oon tullut kiukkuiseksi poikaystävälle siitä, et suhteessa ei ole tilaa mun asioille - ymmärtämättä, että se oli juuri se syy, miksi suhteeseen alunperin lähdin.
Mut mä en kyl allekirjoita tota et liika kelailu olis pahasta. Musta kelailu/ muu käsittely on ainoa keino päästä niistä ajatuksista joskus eroon. Tietenkään se ei sais olla niin intensiivistä, että alkais jo häiritsee elämää. Toki jos on jo vanha ihminen, ja on koko elämänsä pitänyt jotain asioita maton alla, ei ehkä ole syytä rikkoa tätä illuusiota. Siihen on kuitenkin syynsä, miksi ne on sinne maton alle joskus pistetty, ja esiin kaivaminen saattais järkyttää liikaa joissakin tapauksissa. (Alan uskoa että näin on esim. mun äitini kohdalla.) Se on vaan sääli, että tällaisen tapauksen läheiset ihmiset joutuu sit yleensä jollain lailla kärsimään niistä toisen käsittelemättömistä traumoista, koska jollain tiedostamattomalla tavallahan ne sieltä maton alta koko ajan kuitenkin vaikuttaa.
overthinking leads to negative thoughts!
^
Näääh. Keloista pääsee eroon vain kelaamalla ne loppuun saakka niin, ettei enää ole jäljellä mitään kelattavaa.
Missä menee ajattelemisen sopivan määrän ja yliannoksen raja?
Semmosta nyt ei olekaan kun liika ajattelu, jollei puhuta psykoottisesta jonkun asian luuppaamisesta. Ajattelun tueksi kannattaa aina myös ottaa selvää niistä asioista, joiden ympärillä ajatukset pyörii, tutustua muiden jo ajattelemiin asioihin, teksteihin, tuotoksiin ja pohdintoihin, näin pääsee ajatuksissaan myös eteenpäin.
^
Thänks. Comps. Joo, kannattaa tosiaankin ottaa selvää myös muiden ajatuksista sen aiheen tiimoilta, joka omassa päässä aktiivisesti pyörii, jotta saa muita näkökulmia. Näkökulmia kannattaa hakea myös lähipiiriltään, tai mihin tahansa niitä ajatuksiaan pystyykin laittaa kiertoon, ja havainnoida millasia reaktioita ne ihmisissä herättää. Ihan omalta päiväkirjaltakin voi yllättäen saada uutta näkökulmaa, kun näkee ajatuksensa konkreettisen tekstin muodossa.
Kyllä ajattelu on ehdottoman hieno juttu, mutta kyllä se on myös raskasta. Ihmisen aivot ja kroppa eivät ole kovinkaan soveliaita yksipuoliseen istumiseen ja kelailuun! Mutta kai tässä lähinnä puran omaa tuskaani, kun aivot jurraa turhauttavissa aiheissa päivästä toiseen.
^ Istuminen nyt onkin ihmiselle vaarallista. Se taas ei väkipakolla ajattelemiseen liity mitenkään. Kävele vaikka eestaas jos muuten tuntuu vaikeelta.
^^ Suosittelen myös ajatuksien kirjoittamista päiväkirjaan tms. Itestä alkoi tuntuu siltä, et alan olee jonkinasteisen kilahtamisen partaalla, kun aamusta iltaan ja pitkin koko päivää kävin päänsisäistä, yhtämittaista monologia kaikesta siitä, mitä haluaisin sanoa äidilleni. Välillä ne muuttuivat myös dialogeiksi, kun piti tietysti myös varautua niihin kommentteihin, joita äitini mulle heittäisi ajatukseni kuultuaan. Kerran kaupungilla kävellessäni havahduin siihen, kun selostin juttua jo ääneen! No, siitähän seurasi se, että näin itseni höyrähtäneenä kylähulluna, joka vaeltaa päivät pitkät tienposkilla yksinään vihaisesti höpöttäen. Ehkäpä vielä nyrkkiä puiden! Tulin kotiin, otin päiväkirjan ja kynän esille, ja aloin kirjoittaa suodattamatonta ja suunnittelematonta tajunnanvirtaa aiheesta “kaikki, mitä haluan sanoa äidilleni.” Kirjoittaminen on jatkunut lähes päivittäisenä, ja kummasti ajatukset ovat sen jälkeen vapautuneet muihinkin asioihin. 
Kuulin myös sellasesta keinosta, että aamulla välittömästi herättyään tulisi kirjoittaa puolisen tuntia tajunnanvirtaa. Sillä tavalla sais mahdolliset negatiiviset ja ahdistavat ajatukset päästä pois, ja voisi lähteä päivään kevyimmin mielin.
Itse en ole vielä alkanut tehdä tuota, mutta aion kyllä kokeilla. Unipäiväkirjan pitämistä oon myös suunitellut (useamman vuoden itse asiassa…), ja sekin olis hyvä tehdä heti herättyään, kun unet on vielä tuoreena muistissa.
^ Mä vähän oudoksun tota ideaa. Lähteekö ne ajatukset oikeasti pois, jos ne kirjoittaa? Eikö tuo tavallaan ole niiden asioiden esille manaamista? Ei minusta olisi kiva aloittaa tuolla tavalla päivää. Enkä kyllä jaksaisikaan. Kyllä paras kirjoittamisaika on minusta illalla tai yöllä, silloin on jotenkin luovimmillaan.
Mä en kauheesti välitä kyllä unien kirjaamisestakaan. Mutta ehkä siitä voi joskus saada jonkun ahaa-elämyksen, en tiedä. Ja voihan se olla hyvää inspismatskua, jos on luovalla alalla.
Sen saat selville kun kokeilet! 
Eihän siinä ajatusten kirjoittamisessa ole tarkoitus manata mitään esiin, vaan kirjoittaa ylös sitä, mitä siellä mielessä on jo esillä. Ja jos siinä samalla alkaa paljastumaan myös pimennossa olleita asioita, niin sehän on vaan hyvä asia. Pääsee sit pikkuhiljaa, hetken niitä prosessoituaan, niistäkin eroon. Musta tässä on nyt kyseessä sama asia, josta meillä on ollut erimielisyyksiä ennenkin. Sulla kun on saman tyyppistä ajatusmaailmaa ku mun isällä, et “jos se ahdistaa, niin älä ajattele sitä!” Sillä tavallahan sen asian siirtää vaan syrjään, jonnekin piiloon, josta se vaikuttaa suhun koko ajan alitajunnan kautta, ja paljastuu mahdollisesti joskus myöhemmin, jonkun kriisin yllättäessä. Ei ne ikävät asiat silmät kiinni pistämällä mihinkään katoa, ne pitää käsitellä!
Itse koen aamukirjoituksen, tai paremminkin juuri-herättyään-kirjoituksen (ei se vuorokaudenaika ole tässä se oleellinen juttu!) tosi hyväksi tavaksi päästä paremmin kiinni omasta sisimmästään, ja se ruokkii myös luovuutta. (Se neuvo oli muuten annettu nimenomaan luovan kirjoittamisen kurssilla!) Silleenhän ne nerokkaimmat ideat legendojen mukaan aina syntyykin, et taiteilijoilla/ keksijöillä on muistivihko sängyn vieressä, et saa ajatuksia ylös välittömästi herättyään.
Kai se on jotain perinteistä “ole hiljaa ja älä valita” -meinikiä. Yleisesti ottaen se on must ihan hyvä sääntö, mutta tottakai joistain asioista pitää pystyä puhumaan/niitä pitää pystyä käsittelemään.
^
Niin, no musta valittamisella ei saa rasittaa liikaa muita ihmisiä, mutta jos sitä itsekseen valittaa, niin ketä se haittaa? Itsesäälissä rypeminen on eri juttu, mutta jos joku asia vaivaa jatkuvasti, niin ei siin sit muu auta, ku ottaa asia käsittelyyn. Ja siin käsittelyssä saattaa mennä pitkäkin aika, mut sille ei sit vaan mitään voi. Ihmisillä on helpompia ja vaikeampia aikoja, ja välillä vaan [b]pitää pysähtyä valittamaan/b. Ja ois kauheen kivaa tietysti, jos silloin olis olemassa ihmisiä, jotka edes jonkin verran jaksais sitä valitusta kuunnella. Sitä vartenhan ne ystävät on olemassa, et autetaan toisia jaksamaan. Vai? Se on sit kunkin omalla vastuulla tehdä selväksi missä vaiheessa oma raja tuli vastaan, ettei pysty enää kuuntelee valitusta.
Aamu-/juuriherättyään-/whenever-ajatuksistaan-kirjoittamisesta vielä pari selvennystä:
-
Vaikka sanoin että se ois oiva tapa “lukita negatiiviset ajatukset paperille”, ja vapauttaa päivä muuhun ajatteluun, niin eihän se tiettykään mikään automaatti ole. Ilman muuta ne negatiiviset jutut voi myös jäädä päälle. Mut jos niille ei mitään tee, niin salettiin jää päälle, ainakin piilosta.
-
Ajatuksena on kirjoittaa ihan mitä tahansa mitä mielessä on, oli se negatiivista tai positiivista! Tai neutraalia. EI siis mitään vain negatiivisten ajatusten väkisin esille nostamista, vaan ihan just sitä, mitä mielestä juuri sillä hetkellä sattuu tulemaan. Niinku se yks sun runoaihio, jonka julkaisit hengentuote-ketjussa. (Niitä sanoja peräkkäin, joita yöllä herättyäsi olit kirjoittanut.) Just sellasta tarkoitan, paitsi et ne olis kuitenkin lauseita, jotka tarkoittaa jotain. Et sen verran pitäis kuitenkin miettiä mitä kirjoittaa.
Mulla meni tän aamun kirjoittelussa aiheet unista joululahjoihin ja takas uniin, unista mun eks-parisuhteisiin, nykyisiin kaverisuhteisiin, tämän päivän ohjelmaan, mun viimeaikaisiin mielialoihini, mun ulkonäköpaineisiin, ja lopulta ulkonäköpaineista johtuviin nuoruuden aikaisiin haaveisiin. Kirjoitettuani nousin ylös keittää kahvit, ja silloin mieleen juolahti yks aika merkittävä unessa tehty oivallus. Ilman kirjoittelua en ois sitä ehkä koskaan muistanut. Samalla kun unistaan, tai mistä tahansa ajatuksistaan kirjoittaa, ruokkii se tuottamaan niitä koko ajan lisää, uudempia ja syvempiä. Pelkällä ajatelulla jää usein yhdelle ja samalle tasolle, pyörittelee samoja keloja uudestaan ja uudestaan. Käden kautta kun ajatukset muodostuu konkretiaksi, saa niihin ihan uuden kosketuksen. Tai näin ainakin mulla (visuaalisena ihmisenä?) Mut ilmeisesti se on todettu ihan yleisesti toimivaksi keinoksi, koska siihen niin monella eri taholla kehotetaan (esim. terapioissa, itsetutkiskelu- ja luovuusoppaissa).