positiiviset ajatukset ja alkoholismista toipuminen

Aamulla taas arvuuttelin pitäisikö sitoa mopon sarviin sadevarustus, jos vaikka jo iltapäivällä taivaan akkunat aukeaisivat…mutta enpä viitsinyt.
Hyvä kuitenkin että on mahdollisuus ottaa ne kurahousut ja takki mukaan, jos siltä tuntuu. Omistamisen riemua; on jopa sadevaatteet.
On ollut sellaisiakin aikoja, jolloion omaisuus on mahtunut kahteen muovikassiin, ja silloin oli puutetta jo vaatteestakin.

Ihan siinä tuli sellainen olo, että ei minulta mitään puutu. Jatkuisi vaan tähän malliin, ja riittäisi tällaisia aamuja.

Toisaalta, sen hyvän oloni keskellä tein myös listaa siitä, mitä minulla ei ole, mutta eivät ne myöskään minulta puutu, kun en niitä tarvitse.
Moni muu tarvitsee, ja joku ihan senkin takia että kun kerran toisillakin on.

Minulla siis ei ole ainakaan seuraavia asioita;
Auto.
moottoripyörä.
Liesituuletin ja astianpesukone, oppiarvo ja tanssitaito.
kuntosalikortti ja kosketusnäyttö, tabletti ja käkikello.
kanttikone, korvarenkaat, pesäpallomaila ja huhmare.
jalkasieni kultaketju riipus ja tortilla, elinkorko asumistuki ja eläke.
reppuruisku ja leipäkone, induktioliesi ja kissa.

kirnu.

Vakavia puutteita sellaiselle jonka elämä noiden varassa olisi.

Mutta jotenkin vaan noiden puuttumisesta huolimatta minusta tuntuu että kaikkea on mitä tarvitsenkin.
Ja hyvä olo on sellainen, että kun sitä ruokkii niin se kasvaa.

Jokaisella on tanssitaito, ellei nyt ihan neliraajahalvautunut ole. :slight_smile: Jokainen joka pystyy liikuttelemaan kehonsa osia musiikin tahdissa, ja kuulee tai jotenkin aistii musiikin, osaa tanssia.
Pogo ja sen myöhemmät muunnelmat on aitoa, primitiivistä tanssia, jonka jokainen osaa kun vaan uskaltaa heittäytyä musiikin valtaan. Moshpit! :sunglasses:

Oppiarvosta tuli mieleen, että oppiminenhan on arvo sinänsä. On hyvä hiffata oppimisen arvo. Se on se tarkoitus: ei oppiarvo vaan oppimisen arvo. <3

Ihan jokaisella ei ole omaa asuntoa, saati omaa taloa.
Joillakin ei minkäänlaista asuntoa, ei edes vuokrattua.

Ja kuten kengättömien tulee muistaa jalattomia, muistakaamme että valtakunnallista Asunnottomien yötä vietetään taas kohtapuoliin: 17.10.
Siellä tarvitaan sitä positiivista ajattelua, ja positiivista mieltä.

…muut kaikki hylkää, sinä et…
:laughing: :laughing: :laughing:

Kiitos Ketostix, kommentista. Onhan se mukavaa että huomaa jonkun lukeneen hajanaisia ajatelmiani…

Olen aivan samaa mieltäkin, tosiaan, eiköhän haasteta kaikki plinkkiläiset huomioimaan muut, ihan konkreettisesti ja materiaalisesti ahdingossa olevat edes tuona yhtenä yönä vuodessa. Ja toimimaan tuolloin omilla paikkakunnillaan näkyvästi ja aktiivisesti, edes asian näkyviin nostamiseksi ja myötätunnon osoitukseksi.

!7. 10 on taas YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen päivä ja sitä seuraava yö on täällä suomessa perinteisesti pyhitetty asunnottomuuden esilläpitämiseen.

Ei sillä tietenkään ratkaista köyhyyttä eikä asunnottomuutta, mutta on se edes pieni ele, jolla osoitamme että ei asiaa aivan unohdettu ole, eikä tarkoitus ole vaieta ongelmista.

Mukana olen ollut , useita vuosia, ja osaltani huolehjtinut siitä että omalla paikkakunnalla edes pienessä mitassa on sen päivän ja yön tapahtumat saatu kasattua. Enköhän sentään tänäkin syksynä jotenkin asiaa eteenpäin ole tönimässä, vaikka muuten kaikenlaisiin toimintoihin hiukan välimatkaa otankin.

Miulla on nuo kaikki plus pälvikalju. :wink:

Kyllä minä niin vahvasti samaistuin, tosin oppiarvo ja kosketusnäyttö (kännykässä) löytyy. Korvarenkaatkin on, hopeiset, ja vieläpä yksi vaihtopari, jos oikein villiksi heittäydyn. Sen sijaan televisiota ei ole, ei edes radiota, ja ylipäänsä kodin viihde-elektroniikka rajoittuu siihen, mitä yöpöydän laatikosta löytyy.

Minulla ei ole edes yöpöytää… :slight_smile:

Kissan minä haluaisin. Lapsena minulla oli kissa…useampiakin.

Alkoholisti muistuttaa enemmän kissaa kuin koiraa ainakin Christer Kihlmanin mukaan (Ihminen joka järkkyi 1971).

Pablo Neruda: Oodi kissalle

Oi ihana Pablo Neruda. :slight_smile: Ihana, vaikka olikin kommunisti. Luin joskus intona “Andien mainingit” kirjaansa ja sittenhän minä siellä päin kävinkin. Tosin mun Lattareiden vallotukseni oli elämäni epäonnistuneimpia, epäonnisimpia ja sekavimpia reissuja, mutta kai silläkin karmalla oli tarkotuksensa.

Ja kuinka ollakaan, alter egoni on aina ollut kissa: gato rosso. :sunglasses:

Mutta sitä mä kans mietin, että mitäs pahaa kuntosalikortissa on? :astonished: Vois tehdä hyvää monellekin sellaselle jonka vyötärönympärys on jossain toisen metrin puolella.

Ja taas mukava, kiireetön aamu.
Sen verran yöt ovat viilenneet, että tarttis varmaan kohtapuoliin kiivetä katolle, nuohota savupiippu ja kantaa klapeja sisälle.
Tai sitten kaivaa kaapista kaapista lisää vällyjä… tarkenee niinkin.

Tänään sitten taas työnä ihan jotain muuta kuin yleensä, viemäriputki tukkeutunut yhdessä talossa aivan jumiin, ja siitä on ihan selviä hankaluuksia asukkaille. Siinäpä haastetta yhdelle päivälle, painepesuria, krassia, lapiokin jos vaikka kaivamaan joudun, ja jos vaikeaksi menee, niin viimeisenä vaihtoehtona sitten haetaan piikkauskone ja lattiasta läpi uutta putkea laittamaan.

Ja jostain syystä siihenkin hommaan on ihan kiva lähteä.

En minä niin kovin paskan hajusta nauti, eikä se lapiohommakaan jokapäivä tehtynä kai kovin hauskaa olisi, mutta nyt vaan tuntuu ihan mukavalta .

Kylllä tämä sen projektipäällikön homman voittaa, se viimeinen vuosi jolloin lopuksi jo kolmen kännykän kesken piti aikansa jakaa, jos päivässä ehtikin vaikka seitsemän tuntia tekemään jotain, niin saman verran tunteja meni paperien pyörittämiseen, sen selittämiseen mitä oli tehnyt, mitä toiset olivat tehneet ja mitä pitäisi tehdä …

No, se meni vauhdilla, eikä siinä mitään kun ei kertakaikkiaan ollut edes aikaa miettiä tuntuuko tämä nyt mukavalta elämältä vai ei.

Ja mikäs hommassa, sellaistakin vois tietysti tehdä -joskus- kunhan ei pääsisi tulemaan tavaksi.
Minulle kait sopii parhaiten just tämä, että hiukan sitä sun tätä, ja mieluummin laidasta laitaan.

Tästäkin tulee hieno päivä. Ihan varmasti jotain positiivisia kokemuksia tarttuu mukaan, sitä nimittäin löytää mitä etsii, negatiivisia asioita silmäillessään niitä sitten taas huomaisi joka nurkassa.

Mä olen huomannut omallakin kohdalla, että porkkanaa kannattaa käyttä paljon paljon enemmän kuin keppiä. Keppiä tarvitaan itse asiassa äärettömän harvoin. Keppiä tarvitaan ehkä vain silloin kun on epäonnistuttu. Kun ei ole osattu tarjota porkkanaa oikealla tavalla.

Näin se näyttää olevan työelämässä, ihmissuhteissa, joka paikassa.

Myötäkarvaan silittämällä saa yleensä mitä haluaakin. Vastakarvaan silittämällä tulee vaan hankaussähköä ja kipinöitä. (No ennen kuin joku fyysikko kommentoi, niin myönnän, että toki myötäkarvaankin tulee hankaussähköä, mutta vähemmän. Toi vaan kuulosti hyvältä kielikuvalta :slight_smile:

Alkoholismista tai mistä tahansa toipuminen on samanlaista kuin mikä tahansa elämänmuutos. Positiivinen toimii paremmin kuin negatiivinen.

“Mä en saa, mä en saa” -hokema viinapullon edessä on ihan varma häviö. Mutta jos sanoo, että “Minä haluan olla raitis”, niin se on voitto.

Ja on merkitystä sillä, että mitä sanoja käyttää. “Minä haluan olla raitis” on paljon parempi kuin “Minä en halua juoda”. Ensimmäinen on myönteinen viesti ja jälkimmäinen on vastustava, torjuva. Siinä aktiivisuus on “hyökkääjän” puolella.

Positiivinen ja aktiivinen viesti ei herätä aivoissa alkukantaista “taistele” -reaktiota, vaan päinvastoin voimaannuttaa ja tekee ihmisestä oman elämänsä subjektin.

Siksihän raitistelijoita kehoitetaankin palkitsemaan itsensä sopivalla tavalla säännöllisesti esim. selätetyn viikon kunniaksi. Itse liimasin parin vuoden ajan sunnuntaisin valkoisen karkkihiiren vaatekaappini oveen. Rytmitti viikon hyvin.
Siinähän lilluvat vieläkin ihan visuaalisena todisteena raittista alkuajasta. :smiley:

Kaksi tärkeintä positiivista, siis myönteistä, ajatusta on minulle alkoholismista toipumisen tiellä olleet myöntäminen, että olen alkoholisti ja toinen oli, kun havaitsin, että yksin raitistuminen ei onnistunut. Jälkimmäinen havainto johdatti ensin myönteiseen ajatukseen avun hakemisesta ja myöhemmin myönteiseen toimintaan eli oven avaamiseen raitistuneiden alkoholistien pariin.

Reipasta kaivamista, tonkimista, krassaamista, pesemistä,putkien liittämistä päivän mittainen rupeama takana. Jotain tuntee tehneensä kun parin metrin syvyyteen saviseen maahan tunkeutuu käsivoimin, lapion kanssa.

Oli se lähellä, aamulla, kun katselin että jaa… se putki on noin perhanan syvällä… todella lähellä oli etten ajatellut että ei tuonne ainakaan yksin jaksa päivässä kaivaa, ja vielä korjata kaikkea mitä vastaan tulee.

Mutta, olipa onneksi mistä ottaa, muistin sopukoista mielikuvia siitä että pahemmistakin paikoista olen mennyt, ja onnistunut on. Ja kun alkuun pääsin niin siinäpä lapio heilui, hiki virtasi ja savea lensi montun reunalle.

On se vaan, luja usko onnistumiseen hurja työkalu.

Onhan niitä, voi sen jo näin illalla tehdyn työn jälkeen itsellekin myöntää, menneisyydessä päinvastaisiakin kokemuksia. On jäänyt joskus homma kesken, ja on joskus mennyt muuten vaan perseelleen niin ettei tuloksella ole kehua voinut kun sitä on vähän kauempaa, jonkun viikon tai vuoden päästä katsellut. Mutta, niitä negatiivisia jutskia ei kannata työkalupakissaan roikottaa, ovat ensinnäkin turhana painolastina ja voivat jopa vääntää muuten hyvin menevän homman pieleen kun epäusko saa jättämään osan voimista ja taidoista ihan vaan epäonnistumisen pelon takia käyttämättä.

Ei tällä tämän päivän työlläni isoa maailmaa ajatellen ole hyttysen paskan vertaa merkitystä, mutta minulle itselleni taas kerran on. Laitetaan sinne säilytettävien mielikuvien joukkoon, ja notkistellaan tässä lapion laajat kaaret tuntomuistiinsa kirjanneita hartioita… tämäkin on ollut hyvä päivä, nämä pienet onnistumiset ja pienet asiat, joista ei sankaritarinoiksi riitä mutta mukavasti raukaisevat ja antavat varmasti illalla leppoisan unen.

Parempi että palailen taas tänne “omaan” tai ainakin itsealoitettuun ketjuun, mitäpä noita muita sitten sekoittamaan.

Kun näyttää olevan sellainen henki päällä että varmuuden vuoksi epäortodoksisten ajattelijoiden jutut on “paljastettava” jos nyt ei hulluudeksi niin vähintään juovuksissa kirjoitetuiksi :smiley: :smiley: :smiley:

Mitenkähän siihen nyt sitten saisin positiivisesti suhtauduttua… ainakin se on myönteisenä asiana pantava merkille ettei sekään nyt niin kummalliselta tunnu enkä edes mieltäni pahoita, tottumus sen tekee.

Ja positiivisena asiana koen senkin, ettei tullut mieleen antaa takaisin samaan tahtiin, etsiä vastakkaisia mielipiteitä esittävän tai esittävien persoonasta jotain jolla voisi myös asiasisällön tehdä naurunalaiseksi. (on muuten hyvä, ettei täällä kovin tarkkaan toistemme olemuksia päästä näkemään. Keskustelut kun niin helposti menevät ulkoisten piirteiden irvailuksi. Muistanpa miten jopa ihan asiallisin presidenttejämme on arvioitu niin ulkonäön kuin vaivalloisen kävelynkin perusteella… siihen se helposti luiskahtaa, ja silloin tosiaan pärjäävät vain ne “kauniit ja rohkeat”. Täällä netissä jonkinlainen rauha on meillä tavallisen näköisilläkin, hiukan kuluneilla ja jotain ryhti-pukeutumistyyli-painoindeksi-jne virheitäkin kantavilla.

Mutta joo, sellaista se on.

Selvyyden vuoksi nyt sitten kuitenkin sanon, että aloin kirjoittelemaan täällä vuonna 2010, kun olin jonkun viikon ollut selvänä, ja ensimmäiset viikot varjellut orastavaa raittiuttani ihmisten silmiltä, korvilta ja pahoilta puheilta ja sain hiukan asiaan etäisyyttä jotta pystyin siitä jotenkin objektiivisesti keskustelemaan… ja olen siitä lähtien ihan selvänä ollut. Ilman alkoholia, huumeita, mielihyvälääkkeitä… ynnä muita senkaltaisia stimulantteja.

Eli selvästä ( joskaan ei vält viisaasta) päästä ovat kirjoitukseni lähtöisin.

Ja jos käännän kelkkaani, ja ryhdyn taas ryyppäämään, niin kerron sen.

Kyllä, on äärimmäisen tärkeää tajuta olla onnellinen siitä, mitä on. Tällä viisaudella on taipumus hukkua arkiseen kaaokseen, unohtua. Onko jonkinlainen perustyytymättömyys osa tapaamme katsoa elämää? Kaverini heitti vertauksen: Marraskuussa fiilistelemme kaikella sillä hekumallisella, mitä ensi kesänä tulemme tekemään ja kuinka silloin tulee olemaan. Kun se kesä sitten on, emme välttämättä edes huomaa koko kesää. Marraskuu vaikuttaisi olevan jotenkin koodattu meihin.

Itselleni tärkeä osa raitistumisen ja mielen terveyden etsimisen prosessia on ollut negatiivisen minäkuvan ja ajatuskuvioiden tiedostamaton ja tietoinen muutos / muuttaminen. Edelleenkin olen kuitenkin vähemmän onneton kuin enemmän onnellinen. Varsinkin aamuisin suorastaan ahdistaa, syy tälle on osittain tiedossa, prosessoitavana.

Malttia pitää olla ja opetella lisää. Ja armollisuus itselle on elinehto.

Mutta henkilökohtaiseen listaan, minulla on:

vanhemmat vielä elossa ja välit heihin kehittyvät koko ajan paremmiksi, isoveli + vaimo kuin sisko + ihana kummityttö, hyviä ystäviä, hyviä kavereita, hyviä tuttavia, soittotaitoa, kyky eläytyä, kyky oppia, uteliaisuutta, bändi, musiikkia ja taidetta ja näiden tekijöitä ympärilläni, perusterve ja hyvännäköinen vartalo, hyvä kunto, aikaa, viriili ja kiinnostava seksielämä ihan keskenäni, titaaniset lävistysrenkaat korvissa, uusi synttärilahjaksi saatu älypuhelin jolla suunnistaa ja naamakirjailla, asunto Helsingissä, verkosto joka takaa etten näe nälkää. Onhan noita.

R-R, moikkis. Toteutat aika hyvin zero-base-ajattelua listauksellasi. Tilannekatsaus siitä, mitä meillä on ja mistä voisi luopua. Tuollainen yleinen tyytymättömyys on kait aika tyypillistä. Varsinkin ihmisille jotka eivät koskaan ole menettäneet mitään olennaista. Hyvän olemassaolon huomaa vasta sitten kun sen on menettänyt. Kaikki ei aina olekaan niin itsestäänselvää. :wink:

Moi Andante! Täytyy googlata toi zero-base mikäsenytoli :smiley: . Mietin usein tota menettämisen roolia ihmisyksilön henkisen kasvun moottorina. Viime perjantaina tapasin juhlissa tuttavani, itseäni viitisen vuotta vanhemman naisen, jonka olen tietänyt yläasteikäisestä. Hän on kiva tyyppi, mutta edustaa minulle sellaista konventionaalista " kaikki elämässä mennyt ihan kivasti " -tapausta, jota ei koskaan ole käsittääkseni kohdannut mikään keskiluokkaiseen hyvinvointimalliin sisältymätön ongelma tai menetys. Juttelimme siitä mitä kuuluu ja hän ehkä hieman suhtautui minuun niinkuin kaverinsa aviomiehen ikuisena pikkuveljenä. Jossakin vaiheessa joku pieni tai suurempi piru päässäni halusi sanoa naiselle että hei sun korvantaustat on märät, kuivataanko? Yllätin itseni ( ja yllätän usein ) tästä ylimielisyydestä. Voinko oikeasti tietää, mitä ja miten hän kokee, onko tuntosarveni muka niin hyvät? Luulempa että ei ole ja että olisi vaatinut huolellisempaa ja pitempää keskustelua päästä noista rooleista vähän pitemmälle, siihen keitä oikeasti olemme ja mitä meille oikeasti kuuluu.

Tahdon siis tarkoittaa, että sisäisiin todellisuuksiin on aika vaikea päästä käsiksi, että missä oikeasti mennään ja miten mihinkin on tultu. Äärimmäisyyksiä, kuten väkivaltaista käytöstä on usein helpompi analysoida kuin vaikkapa jotain keskiluokkaista " hengen tyhjyyttä ", mihin ontuvasti yllälevalla viittaan.

Tämmöistä hasardia tällä erää :smiley: .

Olen hiljalleen , vuosien ja ehkä huomaamattani jo vuosikymmenten aikana kallistunut yhä selvemmin arvostamaan riippumattomuutta.
Riippumattomuutta tavarasta, uskonasioista, puolueista, sisäänlämpiävistä yhteisöistä, esilläolon tarpeesta, suorittamisesta ja siitä “mitä ihmisetkin sanovat” ja myös sitten päihteistä.

Ajankäytön vapaus, jonka Andante nosti esiin tuolla toisessa ketjussa, on yksi riippumattomuuden osatekijä, ja joopa, kyllä vaan pidän sitä rahaa ja mainetta arvokkaampana asiana.

Jonkinlaiseen työhön tästä kyllä tänäänkin lähden, mutta lähden siksi, että tiedossa on mukavan kaverin kanssa mielenkiintoista tekemistä, ei liian stressaavaa mutta ei ihan kevyttäkään, just sellaista sopivaa kuntojumppaa ja tuloksenkin heti näyttävää… ja jota ilmankin tulisin toimeen, eli ei ole mitään pakkoa ruoskimassa liikkeelle.

Asenteista nuo asiat kiinni ovat.
Monen homman kanssa olen elämässäni tuskaillut, ihan turhaan, kun olen roikkunut kiinni milloin missäkin. Etsinyt hyväksyntää muilta, arvonantoakin, yrittänyt sopeutua kaavojen mukaan joskus kovastikin “me-henkisiin” ryhmiin ja etsinyt ties mitä keräämällä paineita itselleni.

Vasta nyt olen opettelemassa ja oppimassa sitä tarvitsemaani savolaiskauppiaan kaksinkertaista kirjanpitoa, jolla välttää niin repsahdukset kuin sydäninfarktinkin.

Siinä tarvitaan vain ne kaksi vanhaa kenkälaatikkoa.
Toisen kylkeen teksti AEKA HOETAA

ja toiseen AEKA ON HOETANNA

Ainakin päihdeongelma meni eikä edes pahasti parkunut mennessään kun ensin sen laitoin siihen Aeka hoetaa -laatikkoon ja jätin sikseen. Tärkeää oli, että annoin sen olla siellä laatikossa, sen alkuvaiheen, jolloin kovasti mieli teki sen pariin palata, joko sortuakseen tai mukamas “hoitaakseen”… esilläpitoa se sieltä kuikuili ja yritti avata kantta.

Mutta eikös vaan, kunhan Aeka hoisi niin jonain päivänä sen vaan huomasin, että aeka on hoetanna, ei ole tuosta enää murhetta.
Ja lapun sai siirtää sinne lopulliseen laatikkoonsa.

Vapaus, taas yhdestä asista, oli koittanut.

Ja siellä ne hoituvat monet muutkin paskamaisuudet, kun malttaa antaa “ajan hoetaa”.

Nyt annan noitten monenkirjavien itsellehaalittujen yhdistys- ja yhteisövelvoitteiden, pätemisten ja ryhmädynaamisten sätkynukennarujen sekasotkun olla siellä laatikossaan heikentymässä voimiltaan, katselen sitten myöhemmin josko jotain siellä olisi esiinnostamisen arvoista… takaisinhan niihin sitoumuksiin aina pääsee, turhaa on pelätä etteikö avoimia jäsenyyksiä olisi :laughing: :laughing: :laughing:

No niin, uuteen aamuun, tänään sitten taas kahvia termospulloon ja pienelle rakennuskeikalle… ja tarttispa laskea kustannusarvio pienestä talousrakennuksesta, kuuluipa joku sellaista kaipaavan… Katsotaanpa…

Huomenta R-R. Ei kukaan meistä voi katsoa toisen otsan taakse. Eli emme ikinä tiedä, mitä kullakin kulissien takana kummittelee. Vaikea sanoa mitään tuohon ojentelutoiveeseesi. En tiedä liittyykö se mitenkään juomishistoriikkiisi ja ilmeneekö se kyseisen naisen kohdalla jonkinlaisena ojenteluna. Jos näin on, sanoisin kyllä, että sinulla on tarpeeksi päteviä keskustelukumppaneita päihdeasioihin ilman että aloitat maallikojen kanssa keskustelun asioista joista heillä ei ole aavistustakaan. Tämä toimi minulla hyvin. Rajoita tirkistelijät ulkopuolelle teemasta. Arvottamatta tai arvostelematta naisen keskiluokka-onnelaa. :wink:

Mies metsanreunasta, tama ei nyt liity tahan ketjuun valttamatta:
mutta luin tekstisi Luovan kirjoittamisen kurssilla 2011, ja olivat todella hauskoja ja hienoja!
Mites, saitkos Mari Morolta kirjastipendin ja jatkoitko kirjoittamista kuten han kannusti?? :wink:

Hyvaa syksyn jatkoa.

Illu

Kiitos vaan, Illustrator,
tottahan Mari Mörö lupauksensa piti ja hienon kirjan omistuskirjoituksineen sain hyllyyni.

Kirjoitusharrastus sitten jäi taas , laiska kun olen, odottelemaan uutta sysäystä eteenpäin. Olen tässä odotellut jos vaikka joskus taas päihdelinkissä tuota harrastusta esille nostettaisiin… hetimmiten yrittäisin mukaan tuppautua!

Eihän se nyt olisi vaikeaa mennä vaikka johonkin työväenopiston-kansalaisopiston kirjoittajapiiriin mukaan, mutta tämä saamattomuuteni on toisinaan tämmöistä. Mielenkiintoista hommaa se on, tarinanvääntäminen, kunhan vaan aloittaa. Suosittelen muillekin, siinä aina löytää jotain itsestäänkin kun kirjoittelee.