Viime perjantai oli huono päivä. Seuran “painostuksen” alla join viiniä. Siitä ei kuitenkaan tullut kutina juoda lisää, vaan aivan järkyttävä morkkis. Juominen ei ole enää minun juttuni. Se maistui pahalta ja sai minut tuntemaan itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi. Se tuttu polte juoda oli kadonnut ja tilalle oli tullut jotain muuta.
Iloisena voin kuitenkin kertoa sen, että olin juuri pienellä matkalla, laivalla, enkä koskenutkaan alkoholiin. Hermostutti hieman etukäteen, sillä laivallahan sitä olisi helppo istua baarissa koko reissun ajan, mutta kaikki meni hyvin. Asiaa auttoi tietysti se, ettei seuralaisenikaan juonut.
Olin todella ovela juodessani useita kertoja viikossa. Osasin keksiä ties mitä selityksiä ja tekosyitä. Miksen osaisi olla yhtä ovela nyt, kun haluan raitistua? Jos minua pyydetään päivälliselle, sanon että lounas sopii paremmin. Lounasaikaan on helppo sanoa, ettei juo, koska pitää vielä mennä töihin. Jos minua pyydetään viikonloppuna ryyppäämään, jätän joko kokonaan vastaamatta viestiin (puhelinta pidän äänettömällä joka tapauksessa) tai vastaan, että olen reissussa/sairaana/töissä. Tärkeintä lienee se, etten lähde juovien kavereiden kanssa yhtään mihinkään. Viime perjantai sen osoitti. Miksi sekin uppoaa päähäni niin hitaasti?
Tänään en ehdi ryhmään, mutta huomenna menen sinnekin taas. Luulevat varmaan siellä, että olen retkahtanut pahemman kerran ja putki on jäänyt päälle, kun minua ei ole näkynyt. Onneksi laivareissu meni näin hyvin. Tuntui taivaalliselta, kun matkan aikana tuli väsymys sen takia, että oli kävellyt ympäriinsä niin paljon, eikä siksi, että oli krapula. Rahaakaan ei mennyt paljoa, kun ei tarvinnut muuta kuin käydä kirpputoreilla ja syödä.
Syömistä tulee kyllä nykyisin harrastettua liiankin kanssa. Lihoan koko ajan. En vain pysty vielä murehtimaan siitä, kun tämä juomattomuuskin on hetkittäin vielä vaikeaa.
Aika typerä ja uhkarohkea olen ollut, kun olen mennyt paikkoihin, joissa juominen on enemmän sääntö kuin poikkeus (keikka klubilla, illanistujaiset kaverin luona, laivareissu). Haluaisin vain niin elää aivan tavallista elämää ilman, että joudun kaikessa huomioimaan alkoholismini. Se taitaa olla näin aluksi kuitenkin liikaa pyydetty, ihan oikeasti: en ole vielä saanut riittävää etäisyyttä juomiseen, se vaatii aikaa.
Parempi on nyhjätä kotona tai lähteä vaikka pyörälenkille. Se Hellstenin kirjakin tuli eilen postissa ja odottaa lukijaansa. Rahatilanne on karmea, ehkä kuun vaihde tuo helpotuksta siihen. Sitten on vielä se rattijuopumus, josta voi tulla vaikka mitä seuraamuksia. Juoppo kun olen, koitan painaa kaikki huolet vain pois mielestä suurimmaksi osaksi aikaa - olen huomannut, että pystyn sen tekemään myös selvin päin.
Päätin, etten laske päiviä ja viikkoja, sillä se tuntuu jotenkin ahdistavalta. Pääasia on aina vain tämä hetki, tai tämä päivä. Päiviä laskiessa alan helposti haaveilemaan raittiista kuukausista ja vuosista ja unohdan tämän hetken kokonaan.
Harmittaa todella, ettei ryhmään meno onnistu tänään!
Ei tässä auta muukaan kuin rehellisyys. Juuri se valehtelu ja kieroilu (myös itseä kohtaan) on pahinta, mitä juominen toi elämääni. En halua enää olla sellainen ihminen, johon ei voi luottaa. Kun vain nyt saisin sitä kärsivällisyyttä ja ymmärrystä siitä, että hidas muutos = todellinen muutos ja nopea sätkyily suuntaan tai toiseen ei - ainakaan minun kohdallani - johda yhtään mihinkään.
Juomisen hyvät puolet olivat: seurallisuus, rentoutuminen, murheiden unohtaminen ja tietynlaisen imagon rakentaminen. Loppujen lopuksi kävi kuitenkin niin, että seurallisuus vaihtui yksinäiseen ryyppäämiseen kotona tai riehumiseen toisten seurassa, rentoutuminen kesti vain vartin, minkä jälkeen ainut asia päässä oli seuraavan juoman saaminen keinolla millä hyvänsä, murheita kasaantui kymmenittäin lisää ja se imago - no, minkälainen se nyt sitten on juopolla akalla, joka yrittää epätoivoisesti elää kaksoiselämää.
Näin koitan eliminoida juomisen “hyviä” puolia ja etsiä raittiudella pysyvää pohjaa siitä, ettei minun enää tarvitse juoda. Tietty katu-uskottavuus on jo ryyppäämällä hommattu, enää ei tarvitse uhota missään eikä kenellekään. Vielä on elämässä paljon sellaista, mitä en halua menettää. Niistä asioista on pidettävä kiinni ja niitä pitää osata myös arvostaa.
Juuri niin, Hannu, pitkäjänteisyyttä tässä tarvitaan. Kyllä olenkin jo monta vuotta näitä alkoholiasioita miettinyt. Pikkuhiljaa asenne alkaa olla se, että vain ilman alkoholia voin elää tätä elämääni. Jos juon, heitän kaiken hukkaan. Kestää kuitenkin jonkin verran, että annan periksi ajatukselle, että juominen tuo vain pahaa oloa. Niin hirvittävän pitkään se oli suurin ilon aihe elämässäni. Aivan liian pitkään…
Minä olen kyllä juoma-aikoina kokenut niin kamalia asioita, etten pysty niitä vielä edes oikein ajattelemaan. Kestänee aika pitkään ennen kuin voin olla niiden kanssa sinut - jos nyt ikinä pystyn siihen. Olen itse hölmöillyt, mutta myös minulle on tehty huonoja asioita.
En halua enää juoda. En halua herättää sitä poltetta itsessäni, jota en pysty vastustamaan. Se pysyy poissa vain, jos en ota sitä ensimmäistä ryyppyä. Se on nyt pakko hyväksyä.
Onneksi on myös tullut hankittua hyviä kokemuksia ilman viinaa, kuten nyt tuo viimeisin laivareissu. Oli hienoa olla koko ajan tolkuissaan ja muistaa kaikki mitä tuli sanottua ja tehtyä. Jaksoin vitsailla, puhua syvällisiä, katsoa tulevaisuuteen ja varovasti raottaa ovea menneisyyttäkin kohti. Sehän tuntui ihan elävältä elämältä.
Mulla tuli silloin kun kärysin ratista, naapurin auton kolhineena, ehdollista vankeutta
(en muista kuinka pitkän aika), kortti kuivumassa puoli vuotta ja sakot kaupan päälle.
Ja korjauskulut naapurin autosta.
Pelkäsin itsekin silloin, että mitä oikein tulee, mutta tuollaisen paketin minä sain.
Ihan rauhallisin mielin vaan, ei auta muuta kuin odottaa.
Siitä ei kuitenkaan tullut kutina juoda lisää, vaan aivan järkyttävä morkkis. Juominen ei ole enää minun juttuni. Se maistui pahalta ja sai minut tuntemaan itseni maailman huonoimmaksi ihmiseksi. Se tuttu polte juoda oli kadonnut ja tilalle oli tullut jotain muuta.
Tsemppiä sullekkin!
Nyt rohkeutta!