Nyt tuli tehtyä sitten se viimeinen moka. Elämäni on nyt todella sekaisin. Join taas. Ja lähdin auton rattiin. Onneksi en loukannut ketään eikä kukaan kuollut. Jäin kuitenkin kiinni - ihan oikein minulle - ja nyt minulla roikkuu päällä epäily törkeästä rattijuopumuksesta. Minulla? Minä, joka olin niin kiltti ja tunnollinen, silloin joskus. Nyt en ole mitään muuta kuin alkoholisti, juoppo.
Miksen voinut laittaa korkkia kiinni silloin, kun menetin yhden opiskelupaikan? Enkä silloin, kun menetin erään oikein hyvän työtilaisuuden? Enkä silloin, kun myönsin alkoholismini ja hain apuakin.
Eikö mikään auta?
En saa tätä koskaan mielestäni pois. Ahdistaa aivan valtavasti, tietysti. Ansaitsen toki kaiken pahan mielen, mutta nyt olen todella niin pohjalla, etten tiedä mitä tehdä. Enkö ikinä pysty lopettamaan juomista?
Mitä voin tehdä? En pysty elämään itseni kanssa enää. Kenellekään en uskalla kertoa mokailustani, vaikka aivan hirveästi tekisi mieli puhua jollekin ja saada kokea, että tästä voi jotenkin selvitä.
Huomenna ainakin soitan heti aamulla A-klinikalle. Mitä muuta voin tehdä?
Täällä yksi kerran ratista kiinni jäännyt ja kortti oli kuivumassa puoli vuotta.
Onneksi ei sattunut mitään vakavampaa. Minä kolhin naapurin auton ja roska-
aidan, josta sitten korvaukset olikin sen mukaiset.
Maailma ei kaadu siihen, mutta suosittelen jo ajattelemaasi A-klinikkaa.
Itse ainakin olen saanut avun sitä kautta ja ollut katkolla yhden jos toisenkin
kerran. Ja kuntoutuksessa. Alkoholismi on siitä paska sairaus, että se vaan
pahenee kerta kerran jälkeen ja tulee mokailua aina vaan enemmän.
Juomiselle ei tule loppua kovin helposti.
En osaa itsekkään sanoa miksi nyt olen onnistunut pysymään raittiina,
mutta mokailujen määrä on aika tasan nolla.
Kyllä siitä voi selvitä, kun vaan oppii pitämään korkin kiinni. Kun viina ei sovi,
niin ei sovi.
Voin vain toivottaa sinulle voimia taisteluun ja kannattaa ottaa apu vastaan.
Puhelinta käteen välittömästi, soita AAn päivystävään puhelimeen. Tuo sinun touhusi menee nyt metsään kiihtyvällä vaudilla…katkoa, hoitoa, kuntoutusta, vertaistukea…apua on kyllä saatavilla.
Vastaus kysymykseesi on, että kyllä monikin asia auttaa, kun vaan lähtee sitä apua hakemaan ja vastaanottamaan. Raitistuminen on todellakin täysin mahdollista myös sinun kohdallasi.
Olen tainnut tähän asti ottaa avun vastaan vain pintapuolisesti: juossut paikassa ja toisessa ja kuvitellut, että se jo ratkaisee ongelman. Ongelmaa ei kuitenkaan voi ratkaista mikään muu kuin se, että EN JUO.
Nyt ei paljoa tee mielikään juoda. Todella itsetuhoinen fiilis.
Tämä todella vain pahenee koko ajan! Nyt selvin päin tuntuu siltä kuin joku muu olisi tehnyt kaikki ne karmeudet, joita humalassa olen tehnyt. Enhän se voi olla minä?!
Ensi viikolla ei ole paljoa töitä. Voisikohan siellä A-klinikalla käydä vaikka joka päivä? Uskaltaako siellä puhua kaiken aivan suoraan? Viimeksi siellä käydessäni olin melko rauhallinen enkä edes itkenyt, vaikka luulin niin tekeväni. Nyt itku kyllä tulee taatusti!
Häpeän, kadun ja pelkään. Olen kiitollinen vain siitä, etten oikeasti loukannut ketään. Ajoin kuitenkin pitkän matkan humalassa ja yhden promillen raja ylittyi juuri ja juuri. Siinä on aineksia ehdollisen vankeusrangaistuksen saamiseen. En edes tiedä mitä se tarkoittaa!
Voiko sinne AA:n päivystävään puhelimeen puhua ihan kaikesta?
Tuike,
toivottavasti se nyt todella oli pohjanoteeraus. Onni todellakin ettet saanut aikaiseksi vahinkoa toisille, niitä uutisia on saanut lukea liiankin paljon lähiaikoina.
Hyvä että ymmärrät tilanteesi, sanojesi mukaan olet pohjalla etkä voi elää itsesi kanssa. Pohjalta pois on yksi suunta, ylöspäin. Tässä tilanteessa se tarkoittaa avun hakemista juomisen lopettamiseksi. Viimeistään nyt. Ehkäpä se motiivi on nyt kohdallaan. On siitä muutkin selvinneet, miksi et sinäkin? Ja itsesi kanssa sinun on elettävä, halusit tai et. Sekin on varmasti helpompaa kun löydät uudelleen sen kiltin ja tunnollisen entisen sinun.
Tartu toimeen, hae apua. Ohjeita täältä löytyy vaikka kuinka, valitse niistä tai ota jopa useampi.
A-klinikalla uskaltaa ja pitääkin puhua kaikesta. Eivät ne voi auttaa sinua jos et kerro asioita totuuden mukaisesti. Käyntikerrat sinun on sovittava siellä. Jos tunnet tarvetta jokapäiväiseen käyntiin uskon että siellä ainakin yritetään järjestää asia. Se riippuu kuitenkin klinikan resursseista, mutta kysy.
Aluksi sitä ehkä ottaakin alkoholisminsa ja siihen tarjottavan avun pintapuolisesti.
Ikävä kyllä kokemusta on, että juominen muuttuu kerta kerralta pahemmaksi.
Minulle A-klinikka, katko ja kuntoutus on ollut reitti, jolla olen päässyt aina kerta
kerralla jonkin aikaa kuiville. Stoppi minulla tuli, kun jouduin kuukauden raittiuden
jälkeen psykoosiin ja psyk. suljetulle viime syksynä.
Sinulla on nyt ihan hyvä syy hakeutua hoitoon eikä antaa tilanteen pahentua
niinkuin esim. minulle kävi. Hoida itseäsi, se kannattaa. Ota apu vastaan.
Kyllä klinikalla voi puhua ihan suoraan ja päivystävään puhelimeen.
Niin olen ainakin itse tehnyt ja siitä on ollut alku apua ennen varsinaista apua.
Ja varaudu siihen, että joudut selittelemään muille ettei ole ajokorttia.
Se se vasta onkin rangaistus.
Kyllä tämä vain niin toivottomalta tuntuu. Pää on aivan sekaisin, vaikka nyt ei alkoholia pitäisi enää veressä olla. Mihinkään ryhmään en enää ehdi tänään, se on selvä. Huomenna naapurikaupungissa on illalla kokous. Sinne siis. Alkaa vain olla pää niin pahvia, etten tiedä miten selviän siitäkään. Viimeksi, kun kävin AA:ssa ajattelin, että miten nämä kaikki ovat niin rauhallisia ja puhuvat juomisestaan jotenkin tunteettomasti. Heillä oli tietysti raittiutta jo takana.
Hermostuttaako muita kokouksessa, jos itse itkeä vollotan siellä? Tuntuuko se toisten mielestä inhottavalta itsesääliltä? Nyt on vaan niin synkkä olo, etten kyllä itkemättä näistä asioista puhu missään. Entä voiko kokoukseen tulla myöhässä? Työt kun menevät kokouksen päälle pahasti, en tiedä ehdinkö sinne ollenkaan huomenna. Seuraava mahdollisuus on vasta viikko siitä eteen päin.
Ajattelin jo sitäkin, että menisin vanhempieni luokse vaikka viikoksi, mutten kestä kohdata heitä näin sekavassa olotilassa.
Ajokortti olisi mennyt joka tapauksessa umpeen kesäkuun alussa, koska en ole suorittanut kakkosvaihetta. nyt voin sitten selitellä asiaa vaikka niin, että unohdin sen ja nyt en voi ajaa ilman, että käyn uudestaan inssissä. Niinhän siinä olisi voinut käydä.
Mitenkäs se tyyneysrukous menikään… On niin vaikea hengittää. Huomenna täytyy esittää pirteää töissä, vaikka koko maailma on nyt sekaisin - minun päässäni ainakin. Kuka minä edes olen?
Tsemppiä, Tuike!
Olen pitkään ajatellut, että reagoin heti, kun hannulta ilmestyy positiivinen viesti jollekin alkutaipaleella tarpojalle. Minusta hannu kirjoitti äsken sellaisen. Tarkoitan tätä ihan viimeistä, ellei viimeisillä minuuteilla ole ilmestynyt taas joku uusi juttu, joka lyö korvalle edellistä.
Me ihmiset olemme tällaisia, vähän ristiriitaisia.
Voi hitto, nyt tuntuu siltä etten vain pysty menemään kokoukseen. En uskalla kertoa kenellekään naamatusten näitä asioita. Ei kyllä ole paljoakaan vielä kokemusta koko hommasta. Tuntuu vain siltä, etten oikein ymmärrä mistä kaikesta siellä saa puhua ja mitkä aiheet ovat kiellettyjen listalla.
Huomenna kokous ei onnistu, jospa A-klinikalle kuitenkin saisi ajan heti samalle päivälle. Tiistaina sitten kokoukseen.
Tuolla aiemmin oli puhetta siitä, miten kengät vain vievät baariin. Nyt saavat minun kenkäni kulkea apua hakemaan, vaikka se tuntuisi kuinka pelottavalta. Ei kai siinä se apu pelotakaan, vaan kaikkien omien mokien myöntäminen. Ja se, ettei tehtyä saa tekemättömäksi.
Mitenkäs tuo auttava puhelin? Niitä löytyy pitkä lista, joista osassa lukee “kaikkina aikoina”. (aakokoukset.net/auttava.html)
Yhteen kokeilin soittaa, mutta se meni vastaajaan. Sitten ajattelin, ettei puhelin taida olla mikään avautumisen paikka. Onko puhelimen tarkoitus lähinnä kertoa missä voi mennä seuraavaksi kokoukseen? Eräs henkilö kertoi, että hänelle oli tullut AA:sta joku kotiin asti käymään ja puhumaan ja sitten oli hakenut kokouksiin kotiovelta monia kertoja. Se taisi kuitenkin olla “luksusluokan” apua.
Heräsi tässä kyllä itsellekin tunne siitä, että jos tästä joskus selviän, tahdon auttaa muita raitistumisessa. Jos joku hakee apua, haluan sitä hänelle tarjota. Kiitollisena otan itsekin avun vastaan, tällä kertaa uuden nöyryyden ja pelon siivittämänä. En halua saada selville, mikä olisi juomisessani seuraava vaihe. Tiedän jo, että se olisi tätäkin kamalampaa.
Uskottelin itselleni vuosien aikana vähitellen, että on ok juoda yksin kotona, on ok juoda ennen töitä, on ok juoda ja ajaa autolla, on ok asettaa juominen kaiken muun ylle ja loukata siten läheisiään, on ok juoda kun tuntuu hyvältä ja pahalta tai miltä tahansa. Miten voi aina uudestaan todeta, että on ok juoda, vaikka juominen on ollut ongelmallista jo kymmenen vuotta, ehkä ylikin?
Minun on vaikea mieltää alkoholismia sairaudeksi. Tuntuu, että se on vain minun oma mokani, omaa laiskuuttani ja heikkotahtoisuuttani. Oma vikani.
Minä olen täällä etelässä, täytyy koittaa tutustua johonkin AA:laiseen täältä päin. Ajatus siitä, että joku haluaa minun pääsevät kokoukseen lämmittää kuitenkin paljon. Kaiken tämän yksinäisyyden ja itsesyyttelyn keskellä tuntuu uskomattomalta, että joku uskoo, että voin tästä selvitä.
Olotila on tämä: suonenvetoja jalassa, hengitys ei kulje, naama on punainen ja vatsa turvoksissa. Nuppi on aivan pehmeä (toivottavasti ei pysyvästi) ja väsyttää, mutta uni ei tule.
Tiistaina on mentävä kokoukseen, eikö vain? Voihan siellä vain istua ja kuunnella muita, jos tuntuu ettei itse pysty muuhun kuin itkemään.
Kai siellä AA:ssa toteutuu se anonymiteetti? Sanovatko jotkut tekaistun nimenkin? Ilmeisesti kenenkään ei pitäisi kokouksen jälkeen levitellä siellä puhuttuja asioita muille?
Koitan tässä kerätä tietoa ja rohkeutta kokouksiin liittyen.
AA:ssa vallitsee nimettömyys. Voit halutessasi kertoa oman etunimesi tai keksiä jonkun nimen, jos et omaa etunimeäsi halua kertoa. Ryhmässä ei ole pakko puhua, jos et halua. AA:ssa ihmiset jakavat kokemuksiaan, ei siellä ole väliä kuka olet tai minkälainen yhteiskunnallinen status sinulla on. Silti tuolla ihmiset välittävät aivan ainutlaatuisella tavalla toisistaan. Omalla kohdallani koin suunnattomia pelkoja sekä ennakkoluuloja mennessäni ensimmäisen kerran ryhmään, vain huomatakseni sen, että kaikki toisetkin ovat kokeneet samaa, sillä erotuksella, että he tuolla voivat avoimesti puhua omista tuntemuksistaan. Minä kun en koskaan aikaisemmin ollut saanut mahdollisuutta kertoa omista ajatuksistani kenellekkään tai en ollut aikaisemmin uskaltautunut luottamaan keneenkään. Jokaisella meistä on oma kokemuksensa AA-ryhmästä, minulle siitä on tullut toinen koti, jossa ovat minun todelliset ystäväni. Siitä syystä suosittelen rohkeasti menemään mukaan, et häviä siinä kuin pahimmillaan sen kauhean olon, joka ryyppäämisestä seuraa, saaden parhaassa tapauksessa kokonaan uuden, raittiin elämän. Näin minulle on käynyt.
Aiemmin olen AA:ssakin (pari kertaa siellä käyneenä) jollain tavalla peitellyt totuutta, jos olen ollenkaan puhunut. En ole täysin myöntänyt ongelmaani itsellenikään. Luulenpa, että olen salaa mielessäni pitänyt itseäni hiukan muita “parempana” ja omaa ongelmaani muiden ongelmaa pienempänä. Nyt silmäni ovat avautuneet: alkoholismini on edennyt todella pitkälle. Minusta ei ole tulossa alkoholisti, vaan minä olen alkoholisti.
Hoitoon taitaa olla vaikea päästä. Olisihan se kyllä hienoa, jos saisi hetkeksi jättää työt ja keskittyä tähän ongelmaan! Jonkinlaisena avohoitona voisi toimia sekin, että käyn A-klinikalla useampana päivänä peräkkäin - jos se vain on mahdollista.
Nyt vietän känniminäni hautajaisia. Häntä ei enää ole. Minun täytyy kuitenkin käydä läpi hänen toilailujaan ja rikoksiaankin, jotta en alkaisi häntä enää ikinä ikävöimään. Juuri nyt tuntuu siltä kuin koko elämäni olisi pilalla. Liikaa mokailuja on nyt tehty. Vaikka tekisin mitä, menee pitkään ennen kuin elämä voi taas hymyillä.
Tuntuu mahdottomalta mennä tänään töihin. Täysin mahdottomalta. Jos voisinkin mennä johonkin hoitoon…
Avominnen sivuilla kävin ja siellä luki näin: “Alkoholisti terminä kertoo ihmisestä, jolla on krooninen hermosolutason sairaus. Hän ei välttämättä juo usein, mutta kun hän juo niin hän ei pysty kunnolla lopettamaan riippumatta äärimmäisistä ongelmista mitä juominen aiheuttaa. Päihde vaikuttaa siis alkoholistiin, on hän sen vaikutuksen alaisena tai sitten ei ole.”
Tuo viimeinen lause on se, jota en ole aiemmin tajunnut. Noinhan se juuri on. Hyvä Jumala, eihän minun enää ikinä tarvitse juoda? Yhtään en ole saanut nukuttua, alkaa senkin takia olla ajatukset aivan jumissa ja aina vain itsetuhoisempia. Kaikki tuntuu epätodelliselta.
Kiitos siitä, etten aiheuttanut enempää vahinkoa kenellekään! Silti kadun kaikkea niin paljon. Muistan, miten itse olen kauhistellut rattijuoppoja aina. Nyt olen itse yksi heistä. Humalassa persoonallisuuteni muuttuu täysin. Miksi joillekin käy niin ja toisille ei?
Miten tuo Avominnekin voi maksaa noin paljon? Ilmeisesti työnantajat makselevat niitä joskus. Tällaiselle freelance-työntekijälle se ei tietenkään ole mahdollista. Onneksi on olemassa myös ilmaista apua. Sieltä A-klinikaltakaan ei tainnut laskua tulla perässä, kun siellä viimeksi kävin. Hävettää sielläkään kertoa totuutta. Hävettää edes astua ovesta ulos, aivan kuin en kuuluisi tähän kevääseen ja auringonpaisteeseen, vaan minun pitäisi lukittautua johonkin pimeään komeroon tai kellariin.
Pikkuhiljaa alan ymmärtämään, mitä tarkoittaa se, että joidenkin täytyy mennä pohjan kautta. Haluan raitistua!
Sallittakoon minulle yksi itsesäälin puuska: kunpa olisi joku tässä lähellä! Unettomuus, levottomuus, surullisuus, katumus ja häpeä ovat nyt ylitsepääsemättömän vaikeita. Oma moka, tiedän…
Kyllä tämä alkoholismi on ristiriitoja täynnä.
-Tekee mieli juoda, vaikka pelkää juomista.
-Ei pidä itseään minkään arvoisena, mutta käyttäytyy silti äärimmäisen itsekkäästi.
-Kaipaa lohtua ja tukea, mutta tuntee, ettei ansaitse niitä.
Juopolle tulee aina uusia rajapyykkejä vastaan. Aina on uusi pohjallakäynti luvassa, jos juominen jatkuu. Toisaalta: aina on myös mahdollisuus raittiuteen. Vai onko?
