Olen miettinyt miksi ennestään heikossa asemassa olevat selviytyvät elämän iskuista kuten työpaikan menetys, tulojen loppuminen, työkyvyttömyys ym paremmin kuin keskiluokkaiset joilla on kaikkea.
Se minulle selvisi koska se kerrottiin. Pohjalta ei putoa minnekään. Ei ainakaan kuin matalalta.
Ihmisen on vaikeaa kestää minkään menetystä edes tarpeettoman.
Voiko tästä oppia mitään omaan elämään?
Hyvin harva ihminen etsiytyy pohjalle kun on kiipeämisen makuun päässyt.
Ei silloinkaan kun rakennelma jo uhkaavasti huojuu ja natisee.
Kaatuessakin riiputaan kiinni kulissien riekaleissa.
En tiedä miten sen oppii, ehkä juuri putoamisen kautta, kun tajuaa tuon että pudota voi ja mitä korkeammalta putoaa sen kovempi on äkkipysäys.
Vanhoissa sanaparsissa on joskus järkeä, kuten silloin kun kehotetaan elämään “suu säkkiä myöten” ja yleensäkin kun kehotetaan kohtuuteen ja jopa vaatimattomuuteen.
Itsekukin sen parhaiten tiennee, mikä on juuri omille jaloille se tukeva, pettämätön pohja, jonka varassa voi seistä niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Se, joka jää jäljelle aina silloin kun ne tilapäiset korkeuksiin kurottavat rakennelmat sortuvat ja hajoavat.
On hyvä, jos sellainen pohja on edes jossain mielessä olemassa. Se pohja voi olla vaikka selvitymistaito, stressinsietokyky joka on hankittu elämän pyörteissä, osa pohjaa voi olla elämänasenne joka antaa mahdollisuuden katsella omiakin murheita hiukan kuin matkan päästä, osana elämää… sitä pohjaa voi olla hankittu koulutus joka turvaa tekemisen ja yrittämisen mahdollisuudet (eikä siihen pysty edes ulosottomies)…
Ehkä lujana pohjana voi olla myös työllä ja rehellisellä toiminnalla hankittu maine, tarpeeksi laajalle levinnyt tieto siitä että kysymyksessä on kaikissa tilanteissa sanansa mittainen luotettava ihminen joka tekee sen minkä lupaa, osaa sen työn jota tarjoutuu tekemään… sekin on sellaista pohjaa joka jää jäljelle vaikka kaikki irtain ja kiinteäkin pääoma olisi taas kerran valunut tienvarteen… ei sitä voi kukaan pois ottaa.
Voi siihen kuulua paljon muutakin, mille nyt kukin tietää voivansa elämänsä vaikka romahduksen jälkeen rakentaa.
Mikä on juuri sinun tukeva pohjasi?
Oma tukeva pohjani? Hyvä kysymys. Olen elänyt monta vuotta hyvin niukalla budjetilla ja vastaan siten, että minulle riittää kun pystyn suoriutumaan huoletta juoksevista kuluista ja sukanvarressa on sen verran että jotkut yllättävät kulut eivät vie yöunia. Mitä matalallammalla nuoralla taiteilen, sitä kivuttomampi putoaminen.
Tuskin nekään jotka jo ovat matalla, haluavat syvemmälle. Pohjankin läpi kun voi pudota - varsinkin päihdeongelmasta kärsivät. Tällä on paljon tekemistä arvomaailman kanssa. Riippuvuuteenhan kuuluu myös oleellisesti arvomaailman vääristyminen. Alkoholi ja siihen liittyvä työntävät ns. normaalit arvot sivuun.
Jo olemassa olevat kulissitkin voivat romahtaa yllättävän nopeasti. Pystyn ystävystymään sellaisen ajatuksen kanssa, että olemassa olevasta kiinnipitäminen tarkoittaa riippuvaisille edistystä. Ainakin alkuaikoina. Ei syytä kiipeillä liian nopeasti vaan vahvistaa jalusta sellaiseksi että tipahtaessankin pysyy jaloillaan. Saiko kukaan koppia näistä hajaheitoistani?
Kun kysymys on täällä Lopettajien palstalla, kerron alkoholiin liittyvän pohjani. Se tuli kohdalleni silloin, kun tuli hätä itsestäni. Hätä syntyi, kun alkoholistina oikeasti koin ja ymmärsin, että en pärjää alkoholille, vaan edessäni on ennenaikainen tuho, jos jatkan juomista. Silloin olin valmis pyytämään apua, ja nimenomaan ihmisiltä, joiden tiesin lopettaneen alkoholin juomisen.
Päivä kerrallaan
Vaikeimpia vaiheita elämässäni ovat olleet ne jolloin en tuntenut että minulla mitään lujaa, perustaksi kelpaavaa pohjaa olisi lainkaan.
En uskonut että minussa olisi mitään sellaista joka kantaisi elämän vaikeuksissa. Muiden varassa, milloin kenenkin, kenties yhtä hapuilevien kuin minäkin -ja ainakin motivoituneiden minun kannattelemiseeni- elämän pönkittäminen tuntui sekin aika huteralta.
Heikko itsetunto, koetut kompastelut, kenties jo alunperinkin heikonpuoleiset eväät, ei se oma pohja aina löytynyt.
Ja oli vaiheita jolloin etsin sitä milloin mistäkin. Useimmiten vääristä paikoista, ihan muualta kuin itsestäni.
Andanten kanssa olen nykyään aikalailla samoilla linjoilla. Vähempi kuin ennen riittää, pienet puskurit turvaavat yöunet, tavoitteet eivät korkealla ole, pienet ympyrät pysyvät helpommin hallinnassa.
Vaikka se pohja kenties onkin “alempana” kuin jollain toisella niin onpahan oma. Ja riittävän luja. Kestää oman ja muiden epäilykset, kolhutkin. Eikä putoa korkealta.
Mutta kenties tämä pohjan löytyminen kuuluukin vasta kypsempään ikään? Nuoruuteen kuului niin kiipeäminen kuin välillä otteen irrottaminenkin. Riskejä, kokeilua, jopa luonnonlakien uhmaamista, lentämään ei opittu mutta putoamisessakin oli hohtonsa. En minä silloin edes kaivannut pohjaa. Aikaakin tuntui olevan rajattomasti, samapa tuo jos rakennelmia sortui kun niillä ei pohjaa ollut -se oli elämää, silloin.
Pohja löytyi kun sen aika tuli.
Pohjan rakennetta ja sisältöä jäin miettimään.
Kysymys voi olla sieltä olennaisten asioiden joukosta, pitkästä aikaa semmoinenkin. Mille pohjalle kukin elämänsä rakentaa.
Kai pohjan valintaan vaikuttaa ensisijaisesti se, mitä sen päälle haluaa rakentaa -tai olla rakentamatta, voihan sen niinkin päättää. Suurin osa ihmisistä varmasti , jos vaivautuvat asiaa ajattelemaan, haluisi pohjan jossa eivät jalat tutise pohjan vatkatessa ja notkuessa. En silti epäile etteikö tästäkin poikkeuksia olisi, joilekin voi hyvin olla mieleen jatkuva tuhon ja mielenrauhan menettämisen läsnäolo jännityksineen.
Oliskohan kysymystä lähestyttävä siltä kantilta että ensin katselllaan minkälaisen elämän sille omalle pohjalleen haluaa rakennella?
Omalla kohdallani se on aikalailla tällainen joka nyt sitten on olemassa, omien resurssien ja arvojen mukaan tien varrelta löytyneistä aineista kasattu…
Elämä jossa mielenrauha on tärkeä, kriteerinä heti perustarpeiden eli ruuan, lämmön ja fyysisen turvallisuuden jälkeen. Ruuankaan ei tarvitse erikoista olla, kaikki kelpaa, en nipota enkä jätä mitään ihmisen ruuaksi sopivaa syömättä. Lämmin, eli sateensuoja ja seinät ympärillä, ei niidenkään tarvitse niin näyttävät ja just keskellä kaikkea olla, kunhan ovat jossain. Ja kun ei tarvitse henkensä ja koskemattomuutensa puolesta pelätä niin hyvä on olla.
En oikein usko että minun kohdallani se pohja voisi koostua rahasta ja tavarasta enempää kuin just noiden perusasioiden eli nälän ja vilun torjunnan verran. Ne nimittäin voi aina menettää, eikä niillä todellakaan voi ihan kaikkea muuta korvata.
Ei sovi minun pohjakseni myöskään turvautuminen johonkin yliluonnolliseen, olentoihin jotka taikalamppua hieromalla tai rukouksia lähettämällä auttaisivat pulasta kun kipu tai tuska tai muu hengenhätä päälle painaisi. Lamppuja on hieronut ja loitsuja lukenut niin moni turhaan ettei se ole kovin lujaksi osoittautunut. Kai minun on oltava realisti ja myönnettävä että ihan kaikesta ei ehkä loppujen lopuksi selviäkään. loppukin tulee, mutta se ei murehtimisesta kummene joten nautitaan tästä ainoasta elämästä niin kauan kuin sitä on.
Onko se pohja siis -minulla- suurelta osin asenne jolla itseeni ja elämääni elämääni suhtaudun?
Höysteenä sitten jonkin verran omalla toiminnalla tehtyä suhdetta muihin ihmisiin, hiukan sitä järjen mukanapitoa taloudessa ettei ihan viimeiset ole aina tuutissa vaan jonkun katastrofin sattuessa tietää jonkun kuukauden selviytyvänsä, muuta sekalaista sälää ja luottamusta siihen että jotenkin tämä tästä aina järjestyy…
Tuota oman , toivottavasti lujan, pohjan olemusta minun täytyy vielä miettiä.
Kovin mielelläni lueskelen millaiseksi muuta oman pohjansa, joko jo olemassaolevan tai rakenteilla olevan paremman, ovat ajatelleet?
Tässähän ehti kahvikin kupissa jäähtyä kun pohjakysymykseen juutuin. Uusi kupillinen on haettava.
[i]John käytti kamaa ja ryyppäsi holtittomasti itsensä pohjalle. Hän makasi katuojassa ja odotti kuolemaa. “Nyt olen pohjalla, sananmukaisesti” hän tuumaili synkissä fiiliksissään. Sitten hän tokeentui ja teki korjausliikkeen elämäänsä. Vuoden päästä hän kuitenkin lipsui liki samaan tilanteeseen. Tilanne näytti huonolta ja ettei mikään voisi enää olla surkeammin. Häntä katsottiin säälien ja vihaten, hän oli resuinen ja tärisevä ihmisraunio vailla tietoa parmmasta ja ilman pysyvää kotia. Sitten hän pestautui muuliksi ja päätyi kolumbialaiseen vankilaan. “Nyt olen kyllä pahasti pohjalla” hän tuumaili ensimmäisen illan vaihtuessa yöksi. Sitten hänet raiskattiin. Sitten hänet raiskattiin uudestaan. Sitten häntä lyötiin ja raiskattiin. Tätä jatkui puolisen vuotta. “Ei tämä enää voi tästä pahemmaksi mennä, olen totaalisesti hukassa ja täysin pohjimmista pohjimmilla”. Sitten koitti päivä, kun häntä alettiin kiduttamaan. Raiskauksetkin lisääntyivät. Eräänä aamuna hänelle kerrottiin, että mafia on tappanut hänen koko perheensä, 10 lasta ja vaimonsa ja kaikki sisaruksensa ja vanhempansa. Koiransakin oli ammuttu haulikolla pikkusiskonsa viereen heidän ollessa syömässä aamiaista. Syynä oli maksamattovat velat. John itki kaksi vuotta aina raiskausten, hakkamisten ja kidutusten välillä. Eräänä keväänä hänen sisäelimensä hajosivat ja hän kitui kolme kuukautta betonilattialla ilman lääkitystä tai apua ja sitten hän kuoli.
John oli viimein saanut viimeisen pohjakosketuksensa, kun vankila-alueen vesikauhuiset koirat söivän hänet suihinsa.[/i]
Hyvin ymmärrän myös niitä jotka ovat ajateltuaan ettei mikään pohja kuitenkaan täyksin varma ja luja ole, ovat päättäneet ottaa elämänsä pohjaksi uskon johonkin yliluonnolliseen.
“avuksesi huuda minua hädän päivänä ja minä olen auttava sinua”. Selvä lupaus ja jos tuohon saa lujasti uskottua niin olo on varmasti rauhallinen, ei tarvitse sinistä eikä punaista pilleriä eikä terapeuttia purkamaan ilkeitä ajatuksia.
Mutta, ongelmansa siinäkin.
Silloin ei sovi päästää mieleen semmoisia pikkujuttuja kuin ne että joukkomurhien ja raiskausten uhrit, nälässä kuukuausia kituneet ja lopulta kuolleet eivät ainakaan kaikissa tapauksissa kituneet sen takia etteivät olisi yrittäneet apua hengiltä huutaa ja rukoilla tarpeeksi. Ei ihan epäilyksenkestävä pohja sekään.
Onko sitten mikään pohja ihan varma? Ei taida olla. Aina se voi murtua ja pettää. Eikä ikuisesti mikään kestä.
Olisiko osa lujaa pohjaa se, että hyväksyy kaiken rajallisuuden ja sen että pohjan voi rakentaa vain tiettyyn rajaan asti kestäväksi
hmm.
epävarmuuden hyväksyminen varmana pohjana?
itse pikemmin näen minimalistisuuden varmempana pohjana.
Vältetään monimutkaisia rakenteita ja ulkoisia vaikuttajia omaan asenteeseen.
Luovutaan täydellisyyden tavoittelusta kuitenkin.
mitä varmempi pohja, sen parempi stressinsietokyky, luulisin.
Alkuperäiseen viestiin kuitenkin ottaisin sen kannan, että pohjaltakin voinee pudota, ja luultavasti joskus putoaakin. Täydellisen tukeva ja varma pohja voi olla utopiaa.
Esittäisin nyt muille aihetta hiukan vääntäen kysymyksen :
Mitkä asiat elämässäsi nyt ovat sitä lujaa pohjaa jonka varaan rakennat ja josta ponnistat eteenpäin, ja mitkä taas niitä pohjan varaan tehtyjä rakennelmia joiden pysyvyys ei omankaan uskon mukaan niin satavarmaa voi olla?
Jos ihminen on rakentanut elämälleen tukevan “pohjan” niin edellytykset selviytyä vaikeuksista ovat varmasti paremmat. Pohja sitten onkin taas hyvin vaikeasti määriteltävä mitä kaikkea se sisällään pitää.
Jotkut ihmiset ovat löytäneet tuon pohjan uskosta ja jotkut taas materiasta ja näiden kahden ääripään erilaisia yhdistelmiä on taas niin paljon kuin on ihmisiäkin.
“Uskoja” taas on olemassa lukematon määrä.
Mun mielestäni on kuitenkin olemassa aika tukeva pohja, jonka rakennuspalikoina ovat usko, toivo ja rakkaus.
Tossahan se on yhdessä sanassa hyvin kiteytettynä. Minimalistisuudesta saan johdatettua minimalismin joka tarkoittaa minulle sellaista perusturvan kattavaa elämäntapaa jonka varaan voin alkaa rakentamaan kerroksia halutessani.
Epävarmuutta ei kannata hyväksyä pohjaksi, mutta se kannattaa ottaa huomioon. Mikä tässä maailmassa sitten ylipäätänsä on “varmaa”. Mikään ei ole niin pysyvää kuin muuttuvuus - lukee allakin. Oleellista on se, millaisella aikaikkunalla elämäänsä elää ja ennenkaikkea suunnittelee.
Itsellänikin on vielä paljon opettelemista siinä, että huomisen murheita ei kannata kantaa tänään hartioillaan. Ylivarmistaminen stressaa turhaan. Nämä raitistuneen alkoholistin näkökulmasta jolla on tänä päivänä “tavisten” ilot ja surut". Luojan kiitos!
Mitä tämä mahtanee noin niin kuin käytännössä merkitä?
Merkitsee käytännössä esimerkiksi sitä, että en budjetoi mitään sellaista lähitulevaisuuteni johon melko vähäiset varani eivät riitä. Vippejä ja lainoja vältän, en osta mitään osamaksulla ja autot ja etelänmatkat voivat jäädä myös omaan arvoonsa. Vaatteita saa jopa erittäin hyvin ja hyviä secondasta. Tossa muutama esimerkki.
Samaan hengenvetoon lisään, että tunnen myös entisenä hyvin tienanneena myös skaalan toista päätä. Yllämainittuja autoja ja ulkomaan oleskeluja on mahtunut sen verran elämääni etten edes kaipaa niitä. Asenne- ja ikäkysymys sekä tietysti siitä riippuvainen millaisia verrokkeja ympärille mahtuu. Tai päästää mahtumaan.
Well, well, aika materialistisia seikkoja tuossa esitit. Ja niitähän tuo mainitsemasi minimalistinen elämäntapa kyllä sisältää.
Mä vaan sitä, että vaikka kuinka minimalististista elämäntapaa harrastaisit se ei kuitenkaan takaa sitä, että elämän vaikeuksista selviäisit paremmin. Jos nimittäin nuo henkisen elämän palikat eivät ole vahvalla pohjalla, niin eipä taida minimalismikaan auttaa.
Jos vedetään minimalismi käsitteeksi, joka kuvaa elämäntapaa, niin mielestäni nuo mainitsemasi seikat eivät ole sinänsä minimalismia vaan kuvaavat lähinnä järkevää rahankäyttötapaa.
Kysyit konkreettisia asioita joten vastasin konkretisoimalla. Hyvä että tarkensit. Jos ajat yleiseen elämänfilosofiaani liittyvää takaa, niin pystyn ystävystymään hyvin tyynärin viisauksiin. Auttaa opettelemaan kohtuutta kaikessa-ajattelua. Johon myös olen törmännyt seurakuntapiireissä. Kultainen keskitie voi olla ihan hyvä peruslinja.
Jokaiselle oman mielensä ja elämäntilanteensa mukaan.
Tää on kun ketju täynnä asiaa, hienosti kirjoititte. Varsinkin Andanten kommentit arvoista sai mut miettimään.
Dokaaminen saa arvomaailman tosiaan päälaelleen, siitä varmaa osittain johtuu oma huono olo juomisen jälkeen.
Minä, tavallinen keski-ikäinen, perhekeskeinen nainen muutuin joksikin ihan muuksi. Ei merkinnyt lapset, lapsenlapset, kumppani, alkoholi sumensi tämän kaiken. Näennäisesti sitä jotain yritti, mutta ei tosissaan. Hoitoala ammattina, mielenterveystyö lähellä sydäntä, ja itseni yritin kaikin tavoin tuhota.
Puhun jo imperfektissä, vaikka juomattomia viikkoja vajaa neljä. 
Toivottavasti oman pohjani nyt löysin, pelko miehen menettämisestä ja itsetuhoiset ajatukset suurin syy. Pitkään illan yhdessä oltu ja tahdon yhdessä pysyä.
Eli vois sanoa, että sieltä mun perustuksista löytyy oma mielenterveys, ja rakkaus.
Toivotaan, etten niitä nyt hukkaa
Tietysti se on myös hyvin yksilöllistä, minkä itse kukanenkin kokee henkilökohtaisesti putoamiseksi. Toiselle “no katohan vaan”- juttu voi olla jollekin toiselle “putoaminen”. Itse en ole koskaan oikein päässyt tuon pohja-ajattelun ytimeen, eikä se lienee oleellistakaan.
Näen myös niin, että niitä elämänkokemuksia, jotka meinaa liiaksi horjuttaa ja joista ei meinaa selvitä, näyttäytyvät vasta kokonaisuudessaan jälkikäteen, kun ne on jo eletty ohi. Silloin myös usein huomaa, ettei välttämättä siltikään ollut pohjalla, allemmaksikin ois päässy. Pohja-ajattelu voi osaltaan johtaa myös vääristyneeseen käsitykseen, että se olisi joku selvä mustasta erottuva valkoinen tila tai tapahtuma, mutta näinhän ei ole.
Mielestäni elämässä on käänteen tekeviä asioita ja tapahtumia, joita voi muistella näin jälkikäteen. Minä en ainakaan koe elämässäni käyneeni pohjalla, vaikka monenlaista matkan varrelle mahtuukin. Tai sitten voi ajatella olevansa koko ajan sillä pohjalla, joka etsiytyy kulloinkin tarpeelliseen kohtaan tässä elämän avaruusgeometriassa.
Se on minulle varmaa, että tuo betonilattia tuossa jalkojen alla on riittävän tukeva
Arvot ja maailmankatsomus ovat tärkeitä asioita.
Ovatko ne sama asia kuin pohja, jolle käytännön eläminen rakennetaan, minusta ei.
Mielenterveyden kannalta pidän tärkeänä sitä että pohja on kutakuinkin kunnossa, jonkinlainen tukeva perusta sille että niiden “putoamisten” jälkeen pystyy taas nousemaan jaloilleen. Asia ei taida yksinkertainen olla. Materia, eli jonkinlainen varautuminen yllätyksiin, onhan se sitä pohjaa. Mutta ei kai sentään yksin.
Olen tässä mietinnässäni palannut takaisin siihen mitä jossain aikaisemmassa viestissäni jo oman pohjani osa-aineiksi mietin.
Ehkä minulla siihen pohjaan kuuluu jpa olennaisempana osana se muu, “immateriaalinen” omaisuus.
Pohja voisi koostua (sen rahaksi vaihdettavan tai vaikka jo rahana olevan turvapuskurin lisäksi)
vaikka seuraavista asioista:
-Opitut selviytymistaidot
Stressinsietokyky (vaikkapa niiden “putoamisten” ja jaloilleen nousujen kautta kehittynyt)
-Tietotaito yleensä
Jossain edellisissä jo mainitsemani hankittu “maine” esimerkiksi luotettavana ja hommansa hallitsevana työntekijänä
(ainakin minun hommissani , monenlaisissa, on aina työllistyminen ollut suurelta osin ns puskaradion varassa)
-edelliseen liittyvä verkostoituminen
(Ison laman jälkeen minutkin pelasti täydelliseltä tuholta se että meitä oli muutama kaveri jotka kertakaikkiaan jaoimme ne vähät jostain kohlimamme hommat ja saimme edes silloin tällöin jostain jotain -se oli sitä arjen pienten ympyröiden solidaarisuutta!)
-Koulutus ja oppiarvo (joita ilman olen, mutta ne joilla jonkinlainen on, osannevat olla elämäänsä tyytyväisiä, niiden varassa nykyään lähes kaikki mahdollisuudet eteenpäinmenoon ovat)
-Yksi olennainen asia minusta on myös se, että tuntee oman pohjansa, tietää siis mitä ne omat vahvuudet ovat, eikä vähättele niitä. Onko oman pohjan tunteminen osa pohjaa, taitaa olla jo pilkunnussimista…
Tottakai materialla on suuri merkitys, en missään nimessä kiellä. Ja onhan niinkin, että ns kultalusikka persiissä syntyneillä on jo ennen ensimmäistä röyhtisyä ja koliikkikohtausta valmiina sellainen turvaverkosto että ne tavallisen elämän vaikeudet on ihan erikseen hankittava jos niitä välttämättä haluaa. Ja pystyy ryssimään asioitaan kymmeniä kertoja ennenkuin edes tuntuu siltä että ruokakaupassa on hintojakin katseltava.
Mutta, kun tuollaista pohjaa ole, niin sitten on elämässä rakentunut tämä toisenlainen, joka sekin takaa sen että saa yönsä nukuttua ilman sinisiä tai punaisia mielipidepillereitä ja luottamus huomisenkin päivän mukavuuteen on olemassa.
Loputtomasti jatkuvaa täydellistä terveyttä, ulkonäköä, vaikutusvaltaa, menestystä ja iankaikkista elämää ei takaa mikään, joten olisko osa pohjaa sekin että niiden perään ei turhaan viitsi haikaillakaan? Realismi perusasenteena vai miten sen sanoisi.
Tuosta edellisestä kirjoituksesta tuli mieleen tämä aikaisemmin mainitsemani usko, toivo, rakkaus.
Uskoa ja toivoa tarvitaan. Kun omaa vahvan uskon asiaansa, voi kyllä selvitä aivan käsittämättömistäkin tilanteista ja haasteista.
Otetaan vaikka esimerkiksi tositapahtumiin perustuva elokuva 147 tuntia. Siinä kiipeilijä putoaa kallion rakoon ja käsi jää puristuksiin kiven alle. Mukana ei ole sen kummempia varusteita, huono linkkari sekä juomapullo ja jotain muuta sälää. Kaveri saa lopulta katkaistua kätensä irti, jotta pääsee pälkähästä ja selviää ihmisten ilmoille ja pelastuu.
Tuossa tilanteessa
Tietysti tuolla kaverilla oli kyllä kotikenttäetuna ne hankitut tietotaidot kiipeilystä ja retkeilystä, mutta kyllä monelta olis jäänyt homma tekemättä ja kuolema korjannut taidoista huolimatta.
