Hei vaan kaikille - en oikein tiedä miten, mistä ja miksi tätä nyt tulen kirjoittamaan…
…toiveena on että ajatukset selkiytyisivät hieman kun niitä laittaa sanoina ruudulle.
Nykytilanne:
n. kymmeneen vuoteen olen ollut nyt ensimmäistä kertaa selvänä yli kuukauden. Viimeiksi olin omasta tahdosta muutaman kuukauden antabus-kuurilla burnoutin jälkeen. Sitä ennen pisin selvä jakso oli varmaan esiteini-iässä. Eli semmoiset rapiat 25 vuotta on tullut eleltyä alkoholin ehdoilla. Aina ei tietenkään päivittäistä mutta vähintään viikonloppuihin on aina kurlaukset kuuluneet.
Kuukausi sitten:
jostain syystä havahduin ajatukseen että tätäkö minä haluan lopun elämääni tehdä. Jouluna olin pari viikkoa tipattomalla mutta sen jälkeen alkoi maistua. Pari kuukautta meni n. 10-20 kaljan tai parin viinipullon päivätahtia. Samalla kuitenkin hoidin työni mitenkuten. Liukuva työaika salli krapulan poisnukkumisen - eikä minulle oikeaastaan krapulaa edes tullutkaan - väsymys vain.
Vuosi sitten:
pääsin muutaman kuukauden eroprosessin jälkeen muuttamaan omaan asuntoon ja traumoja lääkitsin päivittäisellä viinipullollisella tai parilla. Viikonloppuisin vähemmän koska lapset olivat luonani. Tosin usein silloinkin narahti korkki auki kun oli saanut lapset nukkumaan.
Sitä ennen:
nuorena alkoi maistumaan ja maistui hyvin. Bileitä riitti ja hauskaa pidettiin vaikka väkisin. Nappailtiin välillä pillereitä pilsnerin kanssa tai sitten keiteltiin kiljua. Ylä-asteella riitti PE&LA juomingit, lukiossa alkoi maistua jo keskiviikkoisinkin. Viina vei eikä lukio maistunut. Pidin välivuoden, muutin mutsille asumaan. Luin, söin, lihosin, erakoiduin - muutaman kerran kuussa piti päästä tuulettumaan - yleensä putkasta tuli herättyä niillä reissuilla.
Välivuosi ohi ja takaisin kokeilemaan lukiota. Ei nappaa. Kotikyliltä sain oman kämpän ja sitten olikin taas bileet päällä. Vieraita riitti ja “hauskaa” oli. Jo tuossa vaiheessa join vain ja ainoastaan sammuakseni. Että sai ajatukset hiljenemään. Välillä oltiin hanttihommissa ja välillä(useimmiten) työttömänä. Silloin 1. kerran päätin päättää päiväni - istuin jo sähköjohdot korvissa ja olin työntämässä pistokketta seinään kun ovikello soi ja ellei käsi olisi heilahtanut sivuun niin olisin säikähdyksestä sen työntänyt pohjaan. Tuntui että haluan silti elää.
Tuli armeija, joka vähän hidasti läträämistä ja kohotti kuntoa. Hain sen jälkeen amikseen ja sain jopa käytyä sen loppuun - poissaolojen takia kaikki neloset ja vitoset laskivat pari pykälää. Tyttöystäväkin löytyi ja heti koulun jälkeen pikkukylän poika kutsuttiin suureen ja mahtavaan Helsinkiin töihin. Elämähän hymyilee. Tätähän minä olen aina halunnut. Tehtiin töitä ja töiden jälkeen duuniporukalla paikalliseen puhumaan töistä ja ottamaan muutama rentouttava. Muuttihan se tyttöystäväkin lopulta perässä. Taisi raukka jäädä vähän yksin kun työt veivät mennessään.
Jatkui muutama vuosi kunnes kunto petti - fyysisesti ja henkisesti. Elopaino huiteli reilusti yli satasen ja kunto ei antanut periksi nousta portaita. Burnoutti vielä päälle niin avot. Diapamit ja antabukset naamaan ja pari kuukautta saikkua.
Kevät koitti ja töihinkin teki jo mieli palata - pamit ja antabukset nurkkaan. Pitihän se käydä seuraavana päivänä baarissa maistamassa yksi töihin paluun kunniaksi - äkkiä ulos naama punaisena.
Sitten vierähtää vuosikymmen mukavasti virran viedessä. avioliitto, Duunista kenkää, vaimo raskaana, oma firma pystyyn, tytär syntyy, konkka, muihin töihin, osakkaaksi, poika syntyy, konkka ja taas oma firma pystyyn ja konkka ja taas muille töihin, avioero, oma asunto, uusi suhde, suhde poikki, eikun jatketaankin seksisuhteena, eikun ei jatketakaan. Ja kaikki tottakai hyvin ja runsaasti marinoituna viinillä tai kaljalla. Väkevistä olen sentään älynnyt pysytellä suurimmaksi osin erossa.
Ja nyt ei enää taas jaksa. Psykan päivystykseen → pitäisi mies saada selviämään että tiedetään onko vika päässä vai huonossa viinassa → A-klinikalle juttelemaan. Noh, mieshän alkaa selviämään. Sitten rampataan arvioinneissa ja täytellään lappusia, joissa kysellään onko olo hyvä, huono vai vitun huono. Duuniporukalle ilmoitus etten taida tulla enää takaisin. Ja hakemuksia vetämään varastomieheksi tai roskakuskiksi.
Ja koko ajan aivan sanoinkuvaamaton ahdistus päällä. Hei minä olen selvä!!! Vittu, joo. Tosi juhlavaa. Nyt vaan vähän terapiaa ja elämä kuntoon ja viettelet sitten seuraavat 50 vuotta tervettä normaalia elämää.
Kait ne on vaan nämä ensiaskeleet. Olispa kiva muistaa kuinka lapset ne oppivat askeltamaan - mutta ei - paljon on menneisyyttä usvan peitossa.
Jaa, niin miksi lataamo? Kaiken läträämisen taustalla on kaksisuuntainen pohjavirtaus, jonka vuoksia ja luoteita olen koittanut lääkitä itse määrätyillä resepteillä. Ehkä. Kaiketi. Toisaalta olen varma että se on vain kilpirauhasen vajaatoimintaa tai testojen puutosta. Ei. Ei minun mielessäni ole mitään vikaa. Eihän? Ja kaikki kääntyy hyväksi kun keksin seuraavan projektin jota voin tehdä iltaisin ja öisin ja parin tunnin unien jälkeen mennä pirteänä hoitamaan päiväduunin. Ja kahden kuukauden päästä on taas seinä vastassa ja sitten sitä taas itketään pitkin internettiä miten on kovaa ja kamalaa kun kukaan ei ymmärrä, rakasta, lohduta, syötä, juota…