Huh huh… Kirjoitan nyt ekaa kertaa tänne ja ajattelin tunkea tähän samaan ketjuun… Tuo Jekaterinan kirjoitus pisti myös minut miettimään asioita toiselta kantilta… Nepun tilanne kuulostaa oi niin tutulta, ainoa ero, että meillä on yhteinen vauva…
Olen viisi vuotta seurustellu narkomaanimiehen kanssa. Itse olen niin kuplassa kasvanut, etten osannut edes epäilä huumeita ensimmäisinä vuosina, vaikka ne olivat jo silloin kuvioissa… Mies on käyttänyt jostain teinistä asti amfetamiinia suoneen ja ilmeisesti muissakin muodoissa, kun uusia piikkijälkiä ei ole ainakaan käsiin ilmestynyt käytöstä huolimatta…
Koitan tiivistää, kerrottavaa olisi vaikka kuinka paljon… Alkuvuosina tilanne meni siihen, että sain miehen pari kertaa kiinni pettämisestä ja ensin annoin anteeksi, mutta sitten tämä toinen ämmä, myös narkki, otti yhteyttä ja selvisi, että mieheni oli jatkanut yhteydenpitoa ja suhdetta häneen. Silloin heitin miehen pihalle ja olimme erossa puolisen vuotta, jonka aikana hän yritti itsaria, joutui psykoosiin ja sitten katkolle, josta avohoitoon, jonka kuitenkin keskeytti, kun hoitajia ei kiinnostanut, oliko hän paikalla vai ei.
Itse yritin suhdetta aivan ihanan miehen kanssa, joka oli hyvin toimeentuleva, vastuuntuntoinen ja tuli kaikkien kanssa toimeen. Se oli jotain ihmeelistä olla suhteessa normaalin ihmisen kanssa. Ei tarvinnut olla koko ajan varpaillaan, tai miettiä, missä reissussa tällä kertaa on, koska tulee kotiin, milloin seuraavaksi vie mun auton ym… Tylsäksihän se nopeasti muuttui ja narkkiex piti koko ajan yhteyttä enemmän tai vähemmän soitteli ja tekstasi.
Erosin tylsästä, täydellisestä miehestä ja luulin, että ex on kuivilla. Silloin en tiennyt että hoito oli mennyt pieleen vaan tyhmänä kuvittelin, että se on nyt hoidettu, kun päällisin puolin kaikki näytti hyvältä… Ihan kuin huumeista pääsisi puolessa vuodessa noin vain irti… Olen siis ollut todella naiivi ja tyhmä… Sitä ei vaan halua uskoa, kun on niin olevinaan rakastunut…
No, tapailimme taas ja olin niin onnellinen, kun mies oli hyvällä tuulella, eikä saanut enää raivareita tai pettänyt ja todella osoitti rakastavansa. No, muutama kuukausi tästä olin raskaana. En tiedä missä mielentilassa olen ollut kun ei ehkäisyä ole käytetty, en ole ikinä ollut vastuuton ihminen… Raskaus oli tietenkin järkytys, miten voin olla niin tyhmä, että olen sekoittanut lapsen tämän kaiken keskelle. Mies oli jopa iloinen, sanoi että on tyytyväinen, että saa jotain hyvää aikaan tähän maailmaan. Abortti ei ollut itselleni vaihtoehto, sillä minun ei pitänyt olla helppo saada lapsia, ja muutenkin kannan kyllä vastuuni. Perheeni oli todella kauhuissaa, äitini tietää huumeista, mutta kukaan ei voinut sietää koko äijää, todella narsistisesti kun käyttäytyi…
Puolisen vuotta tästä mies muutti luokseni kun olinhan raskaana ja tämä vannoi muuttuvansa ja minä tyhmänä taas uskoin että meistä onnellinen perhe tulisi. Lisäksi mies oli menettämässä asuntonsa vuokrarästien takia ja hänen äitinsä painostus oli voimakasta. Koko raskauden ajan en saanut tukea tai apua mieheltä kun sitä todella olisin tarvinnut. Se oli yhtä helvettiä. Mies lähti kun huvitti, otti autoni ja viipyi reissuillaan vähintään muutaman päivän. Minä stressasin kotona ja vannoin että tämä olisi se viimeinen kerta, mutta eihän se ikinä ollut.
Kun tuli synnytyksen aika, mies heitti minut yksin synnärille ja lähti reissuilleen. Se oli kova paikka. Synnytys ei itsestään käynnistynyt, joten odottelin kivuissani pari vuorokautta ja pidättelin itkua. Miehestä ei kuulunut mitään. Onneksi äitini on ollut suurena apuna ja tukena, ilman häntä en varmasti olisi jaksanut. No, tyttö syntyi ja miehen äiti ilmoitti että he tulevat miehen kanssa käymään seuraavana päivänä, kun mies oli niin häpeissään ettei kehdannut yksin tulla.
He tulivat, mies oli todella huonon näköinen, oikein hävetti, että se tuli meitä katsomaan. Tämän jälkeen mies skarppasi hetkeksi, oli hyvä isä jne mutta sitten taas sama tuntuu alkavan uudestaan. Oli jopa muutaman kuukauden ilmankin, mutta nyt tuntuu taas lähtevän lapasista. On alkanut ilmeisesti taas päivittäin ottamaan hieman, jotta pysyy “normaalina”. Miehen äidin kanssa jutellaan paljon ja hän tietysti meinaa, että minun pitää vaan jaksaa ja jaksaa, että kyllä se sitten hoitoon menee, mutta itseltä alkaa usko loppua. Vauva on kohta puolivuotias, eikä mies ole lupauksistaan huolimatta hoitoon mennyt.
Miehellä on öisin ollut pari piristä johtuvaa pelkotilaa. Toivottavasti pelästyisi niin paljon että vihdoin hoitoon hakeutuisi. Kamalaa, kun tämä on mennyt niin pitkälle, että selvänä mies on kiukkuinen, eikä kestä jutella mistään ja aineissa normaali, todella ihana itsensä. Turha kai kertoa, että mies on työtön ja olen hänet elättänyt lähes koko suhteen ajan. Nyt hän “skarpattuaan” on käynyt työkkärikurssilla, jotta pääsisi jaloilleen, mutta ilmeisesti juuri kurssi on jotain niin haastavaa, ettei ilman päivittäistä annosta selviä.
Tulipa pitkä juttu ja paljon jäi kertomatta. Kiva jos joku jaksoi lukea. Tuntuu taas todella tyhmältä, kun tätä lukee ja miettii, miten olen tähän pisteeseen joutunut, eikä poispääsyä näy. Haluaisin todella auttaa miestä ja tiedän, että hän haluaa kamasta irti, mutta eihän se helppoa ole. Onko hänen mahdollista päästä irti vai eikö ole muita vaihtoehtoja kuin ero?
Itse olen ottanut yhteyttä a-klinikalle ja minulla on sinne aika, jossa toivottavasti pääsen tätä paskaa purkamaan… Lapsi pitää minut järjissään ja menee tietenkin kaiken edelle. Hän on vielä niin pieni ettei onneksi ymmärrä, mutta jos parannusta ei tapahdu, niin tiedän kyllä että ero on edessä, sillä teen kaikkeni, ettei lapsi joudu isänsä takia kärsimään. Ehkä juuri siksi epätoivoisesti haluan antaa miehelle vielä mahdollisuuden, koska niin haluaisin kokonaisen perheen lapselleni.
