Pitääkö suhteesta lähteä, kun toisella on addiktio?

Hei Nepu!

Kirjoitat todella rohkeasti ja suoraan vaikka varmasti se on ollut tuskallista. Hieno, että uskalsit! Minulle tuli mieleen irinan biisi Kuurupiiloa youtube.com/watch?v=m54kIvDhAZ4 . Paranoijasta paratiisiin on elämä myös narkomaanin kanssa, vaikka oikeasti se paratiisi on siitä aika kaukana. :slight_smile:

Jotenkin pisti silmään tuo, että mies tunnustaa rakkauttaan sinulle useita kertoja päivässä. Se on luultavasti se syy, miksi olet jäänyt “koukkuun”. Se on tunteiden manipulointia. Et ehkä pysty itse edes erottamaan, mikä tunteistasi on totta ja mikä manipulaation aikaan saamaa.

Hienoa, että olet päättänyt tehdä asioille jotain ja suunitelmasi opiskelusta kuullostavat hyvältä. Koulusta saa uusia ystäviä ja muuta ajateltavaa.

Tsemppaan täällä sinua Nepu! Älä ota yhteyttä mieheen ainakaan kuukauteen, niin varmasti huomaat oletko oikeasti edes rakastunut häneen. Istu puhelimen päällä, piilota kortti, tee mitä tahansa. Pystyt siihen!

Heipä hei!
Mä komppaan Dahliaa tässä! Ota etäisyyttä mieheen. Päihderiippuvaisen kanssa hänen sanoilleen ei kannata antaa liikaa painoarvoa, vaadi tekoja - ja nimenomaan niitä tekoja, jotka ovat sinulle tärkeitä - eli hänen pyrkimystä päihteettömäksi ja rehellisyyttä. Aikamoista kaksoiselämää mies on elänyt, ja käyttäytymismalleja voi olla tosi vaikea muuttaa. Ja mieti sitä, että vaikka mies nyt sitten ryhtyisikin selväksi ja tulisi “kunnolliseksi”, pystyisitkö ikinä luottamaan häneen?

Toivon todella, että saat vertaistukea ja apua tilanteeseesi. Voin kertoa kokemuksesta, että on suuri vaara sinunkin altistua Huumemaailman vaaroille. Itse sanoisin, että jätä tuo mies. Tämä on vain minun henkilökohtainen mielipide.

Toivottavasti tulisi tilanne, missä tämä mies on valmis ottamaan apua vastaan ja pääsisi kuiville. Siinä voit olla tukena, mikäli asiat siihen asti menevät. Varoitan, että ihminen joka on pahasti huumeisiin koukussa voi olla hyvinkin vaarallinen. Eli ole VAROVAINEN! Mitä ikinä päätätkään tehdä, älä missään nimessä ala itse kokeilemaan tai käyttämään mitään huumausainetta. Tosin en uskoisi kirjoittamasi perusteella, että edes alkaisit.

Mikäli olet jättämässä häntä, kerro toki syyt ja tuo siihen tilanteeseen ulkopuolinen tukihenkilö. Tämä tukihenkilö voi ehdoittaa hoitoa tai muuta apua miehellesi. Samoin älä jää itse yksin tämän asian kanssa. Kuten on mainittu vertaistukea on saatavilla. Itse valitsin aina huumeet ennen rakkautta. Olin hyvin syvällä huumemaailmassa. Tänäpäivänä olen kuivilla ja elän ns. normaalia elämää. Kesti kauan tajuta ja tunnustaa, että minulla oli vakava ongelma. Vasta oman päätökseni jälkeen saatavilla olevasta avusta oli hyötyä, sitä ennen torjuin kaikki avun tarjoajat. Olin jopa agressiivinen heitä kohtaan.

Mitä teetkin painotan: Ole varovainen, älä jää yksin, anna miehelle mahdollisuus perääntyä. Nurkkaan ajettuna hän voi olla myös väkivaltainen sinua kohtaan ja muita. Mielestäni ansaitsisit paremman miehen. Omasta puolestani muistan sinua/teitä rukouksissa, ehkä saat avun odottamattomasta suunnasta.

Voimia sinulle paljon ja kaikkea hyvää! Elämäsi ei lopu vaikka suhteenne loppuisi. Olen iloinen, että itse päätit kysyä apua ja olet aktiivinen asiassa. Moni ei olisi osannut apua lähteä etsimäänkään. Toivon toki, että miehesi lopettaisi käyttämisen ja rakkaus voittaisi.

Toivottavasti en vastannut liian tyhjentävästi.

Voit laittaa minulle viestiä milloin vain, mikäli haluat tietää enemmän omasta kokemuksestani tai muusta asiasta.

Terveisin: Kobe

Hei Kobe,
tervetuloa joukkoon mukaan. Minulla on sellainen tunne, että sinulla on paljon annettavaa vertaistukea läheisille.

Olisiko mahdollista, että kirjoittaisit tarinasi tänne Vilpolan puolelle?

Hei,

tämä tuli sopivaan aikaan.

Oma tarina on osittain todella surullinen tai oikeastaan todella säälittävä. Jotenkin tunnen itseni todella ääliöksi- kaikki on kuitenkin minulle sanonut, että tuo mies tulee todellakin tuhoamaan minut.

Olen tämän miehen kanssa yhdessä ja erottu ties kuinka monta kertaa - viimeksi jo 10 kuukautta erossa ja nyt viime kuussa tapailimme ja häneltä meni asunto vuokrarästien kanssa. Kun hän asui meillä viikon ajan niin me lähestyimme kovasti. Sitten hän hävisi kolmeksi päiväksi. Tuli kotiin ahdistuneena, hakattuna ja hyvin sekavana. Soitin poliisit ja heitin miehen pois kotoa- kun hän ei lähtenyt vapaaehtoisesti. Sitten oli kamala tekstiviesteily, soittelu ja rappusillani istuminen. Kamala morkkis ja olin tiukkana ja hän sitten haki itselleen apua. Hän sitten majaili kaikkialle ja menin puhumaan hänen hoidosta sos.työntekijälle ja jotenkin minua painostetaan suhteeseen. Rakastan miestä kovin, mutta silti tämä tilanne tekee minut hulluksi. Suhteesta lähteminen ei ole ollenkaan mahdollista- koska ikävöin häntä ja hän myös minua. Silti en kestä omaa elämääni ollenkaan.

En käytä mitään, en edes alkoholia. En ymmärrä oikeastaan riippuvuutta. En ymmärrä kun huudan hänelle niin hän ottaa kynän ja hakkaa sen itselleen ja syyttää sen olevan minun syytä. Pysyn hyvin selväjärkisenä, koska käytös ei ole normaalia ja tiedän että minua on täysin turha syyllistää. Minullakin on oikeus epäillä ja sanoa, etten häntä ymmärrä. Hän on siis menossa katkaisuhoitoon ja ymmärtääkseni hän käyttää piriä ja muutenkin on lääkkeiden väärinkäyttäjä. Hän on nyt tälläkin hetkellä metsästämässä niitä kaupungilla. Odotan kovasti, että hän menee maanantaina hoitoon kuudeksi viikoksi. Toisaalta en enää usko. Hän ei ole nukkunut kolmeen päivään - on sen vuoksi hyvin sekava. Tuntuu, että ei oikeastaan voi muuta kuin kestää ja kestää. Samalla elää kaksoiselämää. kotona tätä…ja kodin ulkopuolella olen hyvä töissä, hyvä sisko, hyvä lapsi - mutta muuten tunnen olevani aivan puhki tähän kulissiin joka ei ole sinällään kulissi, koska koko perhe tietää miehen käytöstä ja on siksi minun suhteen varpaillaan. Hekin tuntevat varmasti avuttomuutta, mutta koen olevani niin ääliö. Siedän huonoa kohtelua - kuka sellaista kestäisi. Odotan, että hoito auttaa mutta uskon kuitenkin samalla, ettei se auta. Koska tämäiltainen käytös osoittaa sen.

Ero ei auta. Toisaalta en ole pohjalla, koska on toinen elämä. Se auttaa jaksamaan…mutta jos toinen elämä luhistuu eli minun oma elämä- sitten olisin aivan puhki. Vaikka yrittäisi elää omaa elämää, niin silti mies varjostaa minun elämääni. Tuntuu, että olen ihan umpikujassa. 10kuukauden eron jälkeen olen taas tässä. edellinen ero oli vuoden. Täysin käsittämätöntä. Minkä takia olen hänen kanssa, on se, etten voi kuvitella ketään toista…olen yrittänyt tavata erilaisia miehiä, mutta kaikki on niin pintaa…meillä oli hyvät keskustelut, pystymme ns. kehittymään henkisesti…meillä on keskenään ns. henkistä yhteenkuuluuvuutta, huumoria ja intohimoa. Mutta tämä aineiden käyttö…multa kysyttiin, että olenko valmis tuntemaan sen oikean miehen, koska hän on käyttänyt aina meidän suhteemme ajan. Se kysymys oli todella…herättävä…julma ja pisti minut sekaisin. Kuka tässä on oikea…minä…onko siis kaikki valetta…tämä todella hajottaa minut. Kaiken mitä minä teen eteen on siis valheita täynnä. Miten kauan jaksan elää kahta elämää…miten kauan jaksan pitää kahta elämää erillään. Kun erosin niin mun henkinen elämä on aivan tyhjä, olin vain robotti- suoritin asioita päivästä toiseen. Olin turta. Olin koko ajan vihainen. Vihasin kaikkea. Elämä on silloin ihan musta. Tuntui, että minusta meni puoli - joka rakasti. Toisaalta tiedän, etten enää ns. rakasta miestä niin paljon, koska suhteessamme ei ole luottamusta hänen aineiden käytön takia.

Hän toistuvasti pyytää minua käymään siellä hoitolaitoksessa kun hän menee. Minä en luvannut mitään. Kiitän vain, että saan olla rauhassa 6 viikkoa. Ei tarvitse oikeastaan muuta kuin suorittaa minkä osaa. Kaikki ovat oikeassa. Se mies tuhosi minut. Mulla ei ole enää ystäviä- koska kukaan ei jaksanut katsoa sitä. Mulla on enää perhe, työ ja koira. Olen todellakin yrittänyt 10 kuukauden ajan nousta jaloilleni. Käynyt pitkiä lenkkejä- ajatellut asiaa. Voin pahoin. Kun palaa yhteen niin joku toivo on siellä…oikeasti ei sitä ole. Minullakaan.

Hei Liisa3!

Tämä on nyt juuri sitä läheisriippuvuutta pahimmillaan. Itse ei näe mitään ulospääsyä tilanteesta. Ihan samalla tavalla narkomaani ajattelee, että ei voi lopettaa huumeiden käyttöä. Muut tietysti näkevät asian ihan toisin.

Itse olen ajatellut joskus ihan samoin. Mies oli pohjalla. Hän meni aina vieroitukseen, kun yritin tosissani erota. Rakastin miestä, joten halusin antaa vielä uuden mahdollisuuden. Lopulta hän oli niin huonossa kunnossa, että pelkäsin hänen kuolevan, jos jätän hänet. Niipä jäin siitä syystä. Ajattelin, etten voi elää, jos hän kuolee. Pikku hiljaa asiat kuitenkin muuttuivat ja minä muutuin myös.

Haluaisit kommentoida tai tehdä omia listoja käytöksestäsi tuonne ketjuun “Läheisriippuuvuudesta ja oman käytöksen muuttamisesta”?

Lauantaiaamua sinulle Liisa3,
hyvä että uskalsit kirjoittaa Vilpolaan tilanteestasi ja tunnoistasi.

Minä ohjaajana ajattelen aivan samoin kuin Dahlia sinulle kirjoitti. Tuo ulospääsytien näkemättömyys on aivan luonnollista ja tavallista tilanteessasi. Ota aikaa, lue näitä meidän muiden vilpolalaisten kertomuksia ja keinoja, miten he ovat asiaa käsitelleet ja miten selvinneet, askel askeleelta, sentti sentiltä, tunne tunteelta, teko teolta, vastaavista tilanteista.

Ja jatka kirjoittamista voimiesi mukaan, saat kyllä vertaistukea meiltä muilta vilpolassa kirjoittavilta.

Kiitos Dahlia ja Lauri.

Olen tuota läheisriippuvuutta ajattellut paljon. Ehkä se on sitäkin, mutta todellisuudessa olen yksinäinen nainen ja ihminen. Minulla ei ole edes kavereita tai ystäviä. Ihminen kuitenkin tarvitsee toista ihmistä, että tuntuisi että on jotain puhuttavaa. Olen suhteessa yksin miehen aineiden käytöstä ja silti olen yksin kun olemme erossa. Harrastan koirani kanssa lenkkeilyä, käyn jumpissa ja luen paljon.

Toiseen ihmiseen yhteyden luominen on todella vaikeaa, kun on lapsesta asti kiusattu. Työyhteisössä olen kuitenkin hyväksytty joukkoon, mutta kulttuuri on sellainen, ettei vapaa-ajalla vietetä aikaa keskenään. Työ on ollut minullekin pienenmuotoinen henkireikä. Saa asioihin etäisyyttä ja pitää minua järkevänä.

Muutama vuosi sitten olin pahemmassa tilanteessa, kun mies käytti niin valvoin sitä päivätolkulla, huusin ja niin eespäin. Mutta päätin vains itten luovuttaa sen suhteen. Jos toinen käyttää niin mitä mä sille voin. Jos toinen elää aineilla ihan taloudellisesti ja kaikin puolin niin hän elää minunkin kanssa kaksoiselämää. Kun olemme kahdestaan niin olemme vain kahdestaan ja viihdymme hyvin. Hänelläkin on toinen elämä- päihdekäyttäjänä vaikka hän ei itse miellä narkomaaniksi.

Ero on kuitenkin ainoa vaihtoehto, koska ei ole muita ulospääsyä kuin se. Mutta miten minä pääsen jaloilleni. Olen ajatellut myydä asuntoni ja muuttaa muualle, mutta silti tiedän että se on vain lyhytaikaista…mies tulee perässä…Hänellä ei ole ketään muita ei-käyttäjä kavereita kuin minä. Kun puhuttiin hoitoonmenosta niin hän sanoi tekevänsä sen minun takia. Minä siihen, että se on väärä syy. Hän tekee itsarin jos jätän ja minä sanoin, että se on myös sinun valintasi. (toisaalta jos niin käy niin kyllä syyllistän itseäni loppuelämän sillä, mutta tiedän sen(=uhkailun) olevan jonkunlainen kiristyskeino).

Minä en enää välitä, että selviääkö mies ollenkaan tuosta suosta. Silti tiedän, että hän on henkisesti kiinni minussa ja minä hänessä. Olen vain huolestunut minusta.

Pitäisi tehdä listoja…uusi lista suorittamista varten. Olen suorituksen mestari. Kestän ihan mitä vaan. hampaita kiristäen suoritan. Olen lukenut paljon, ajatellut paljon. Mutta silti. Suututan itseäni, rankaisen itseäni, en edes syö ibuprofeenia ja jos lääkäri määrää lääkettä - en ota. Paitsi antibioottia infektiotautiin.

Mies huusi eilen illalla, että luulen olevani parempi ihminen kuin hän. Koska en käytä ja käytän valtaani siinä asiassa. Sanoin, etten ole yhtään parempi ihminen kuin hän, tyynesti ja kyllästyneenä. Hän lähti ovi paukkuen ja ei ole vielä tullutkaan kotiin. EI vastaa viesteihin. Pitäisi hakea apua…mutta olen silti yksin. Perheeni on kestänyt liiankin paljon. Äidillä on huono sydän joten en rasita häntä näillä jutuilla. Isällä taas on omakohtaisia kokemuksia - mutta hän silti haluaa unohtaa ne asiat. Nauttia päivä kerrallaan. Suon sen heille. Kerroin yhdelle työkaverilleni tilanteestani ja hän tulee aina joka aamu katsomaan työhuoneestani minua ja kysymään miten jaksan. Hymyilen ja näytän terveeltä. Syön terveellisesti. Kiinnitän huomioni niihin asioihin, jotka toimivat. Kotona taas vaihdan vaatteet ja odotan mitä tänään on sitten tulossa. Katson miestä, tulkitsen hänen sanoja ja kehonkieltä. Näen heti, että onko hän aineissa tai ei. Jos on, niin olen hieman pettynyt ja lähden koiran kanssa monen tunnin lenkille ja olen kotona niin väsy, että menen suihkun kautta nukkumaan. Päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta,vuosi vuodelta.

Olen niin säälittävä tapaus.

Tämänpäivä lista kuuluu tähän malliin.

  1. juttele torimyyjien kanssa…menen hakaniemen torille ostamaan vihanneksia, marjoja.
  2. käy kahvilassa
  3. käy kaupassa
  4. mene lenkille koiran kanssa
    5)jos sataa niin vuokraa joku leffa
    6)jos ei sada niin ota koira mukaan kalliolle ja lukemaan kirjaa ja “nauttimaan” kesästä.
    7)Mies, onko hän sekava, selvä…arvoitus.
    :sunglasses:tee ruokaa

Mielessä silti myllertää. Nuo ylläolevat asiat tehdään. Silti olen yksin.

Heippa taas Liisa3!

Halusin kommentoida vielä tarkemmin tähän. Sinä itseasiassa ymmärrät riippuvuudesta enemmän kuin uskotkaan. Sanot:

Sinä et ole ääliö, vaan riipuvainen. Ihan samoin ajattelee narkomaani. " Kylläpä olen ääliö, kun käytän, vaikka tiedän, että huumeet tulevat tuhoamaan minut." Narkomaanilla on vain se ero, että hänelle tulee niiden psyykkisten oireiden lisäksi fyysiset oireet. Myös narkomaani perustelee käyttönsä jatkamista sillä, että hän on yksinäinen ja ahdistunut ollessaan ilman aineita.

Minä olen tästä erimieltä. Ero ei välttämättä ole ainoa oikea vahtoehto. Niin läheisriippuvuudesta, kuin huumeriippuvuudestakin voi toipua vaikka kohde olisikin ns. läsnä. Se vaatii paljon työtä ja oman käytöksen kyseenalaistamista. Aina ei edes ole parasta lopettaa “seinään”. Niin kuin omasta kertomuksestasikin käy ilmi, et ole toipunut, vaikka olette olleet pitkiäkin aikoja erossa. Sama koskee myös huumeriippuvaista. Seinään lopetus ei ole useinkaan se paras vaihtoehto.

Minä ja mies (ex) ollaan toivuttu molemmat. Teilläkin on se mahdollisuus.

Niin…

Olen lähtenyt sille tielle, että haluan olla täysin rehellinen sanoissani ja ajatuksissani…

Läheisriippuvaisuus ei tunnu minulta. Olen ollut aina itsenäinen ihminen ja en ole koskaan välittänyt siitä, että mitä muut ajattelevat minusta. Jos johonkin olen sairastunut niin vahvuuteen.

Mutta olen todellakin takertunut tähän mieheen ja etenkin päihdeaineiden teemaan. Se ei jätä minua rauhaan. Se tekee minut raadolliseksi. Päihteet on minulle kuin pelottava möykky, jota en osaa käsitellä ja se vie minut ihan sellaiseen mustaan aukkoon, mihin joudun rakentamaan oman käsityksen ko.asiaan. Etenkin se vielä, että miten paljon mies muuttuu sen aineiden käytön myöten. Ja kun hän lopettaa niin, tuleeko hänestä entinen, mikä hän oli ennen aineita ja vielä kaiken lisäksi, tunnenko häntä enää.

Se minua hajottaa.

Miehen osuus elämästäni on ajallisesti päivässä noin kolme tuntia, kyllä minulla on omaa elämää edelleen. Elän kaksoiselämää. Siit elämäst’ olen tehnnyt paljon muutoksia omasta aloitteesta. En valvo enää miehen tekemisiä, enkä kysele hänen perään. Kun kadulla mies kävelee kanssani ja kun tulee raajaton mies vastaan ja kysyy aineita. Jatkan kävelyä ja se ei minua enää riso. Olen jo hyväksynyt hänen aineiden käytön. Hän on sellainen kuin on. Mutta silti se jää minulle pimentoon. Minun takia ei tarvitse salailla.

Hän haluaa päästä kokonaan siitä elämäntavasta eroon. EI enää aineita. Hän on nyt toista päivää poissa. Huomenna hänen pitäisi sitten lähteä hoitoon. Toivottavasti hän hyppää siihen bussiin.

Mitä sitten?

Entä minä? Häviääkö koko asia sitten meidän elämästämme ja miten minä sen asian käsittelen? Kyse on kuitenkin minun mielenterveydestä, tunne-elämästä…täytyy vielä eritellä sekin, että minkä takia olen hänen kanssa. Kun ystävät ovat miehen takia lähteneet pois niin sekin pitää käsitellä. Olen siitä erityisen surullinen, kun muut sanovat että olen muuttunut - negatiiviseksi. Joten perusiloinen positiivarista on tullut 4 vuoden jälkeen kyyniseksi. Tottakai tämä muuttaa koko minun persoonaani.

Jos ajattelisin, että olen läheisriippuvainen- niin se menee vain vielä mahdottomaksi ajatukseksi…joku sellainen muu riippuvaisuus toimii minulle…vaikka vahvuusriippuvaisuus tai, huumeaineiden etäriippuvaisuus. Oli kyse tahansa, minun on pakko muuttua. Minun on pakko lopettaa kaksoiselämän ja katsoa asioita yhtenä kokonaisuutena. Se on matka, ja olen vasta alussa.

Hei Liisa3,
hyvä että jatkat kirjoittamista ja kerrot, miltä sinusta tuntuu.

Jotkut mieltävät yleisesti käyttämämme termin läheisriippuvuus negatiiviseksi tai jopa syyllistäväksi. Sitä se ei tietenkään ole, jos sinusta tuntuu paremmalta niin siitä voi käyttää vaikkapa nimitystä ylivastuullisuus tai ylihuolehtivaisuus. Yhtäkaikki se tarkoittaa ajattelemista, toimimista, tekemistä ja kaiken vastuun kantoa toisen ihmisen puolesta. Se tekee myös mahdolliseksi sen, että läheinen toimii käyttäjää kohtaan siten, että hänen toimensa mahdollistavat huumeiden käyttämisen. Läheisen tarkoitus on tietenkin hyvä, hän uskoo ja toivoo että kun vielä maksan tämän laskun ja tämän sakon ja tämän velan, niin se auttaa ja ongelma on poispyyhkäisty. Harvemmin näin kuitenkaan käy.

Olet jo mieltänyt, että sinun täytyy muuttua, lopettaa kaksoiselämä ja alkaa katsoa asioita yhtenä kokonaisuutena. Siitä on hyvä aloittaa.

Kannustan sinua hakemaan itsellesi tietoa huumeista ja riippuvuudesta. Hyviä ja luotettavia paikkoja ovat esimerkiksi paihdelinkki.fi

Jaksatko kirjoittaa, minkälaisia muutoksia olet miettinyt tai suunnitellut?

Noh,

mies ei hypännyt siihen bussiin. Aikoo siirtää lähtöä. Mikään hoitopaikka ei kuitenkaan odota häntä vai?

Aion heittää miehen pihalle. Kämppä on minun nimessäni ja en enää aio katsella tuota epävarmaa hiipparia. Joka on poissa “kotoa” kolme päivää. Olen turhaan majoittanut hänet meille, olen antanut “mahdollisuuden” käyttää ja elää entislaista elämää, vaikkei se ole minun tarkoitukseni. Olisi pitänyt jättää hänet vain kadulle. Jos ei lähde vapaaehtoisesti, niin tietenkin poliisi kutsutaan. Miehen äiti eihalua olla missään tekemisessä hänen kanssa. Joten hän jää ihan yksin ja “kavereitten” kanssa. Tulevaisuus on hänelle vankila tai kuolema. Ei ole muuta näköpiirissä. Jos ei hoitoon meno onnistu niin kohtalo on tämä.

Millaisia muutoksia teen itselleni.

Mies pihalle. Lähestymiskiellon hankinta. Asunto myyntiin. Muutto uuteen kotiin. Puhelinnumero vaihtoon. Haen terapia-apua, keskityn vain itseeni ja omaan hyvinvointiin. Henkisesti toipuminen on pidempi matka. En enää arvosta miestä, kunnioita häntä, rakastan, mutten luota. Hän on itse tehnnyt sen valinnan, vaikka hän syyllistää kaikkea minua. olen kuulemma niin negatiivinen kuin voin olla. Olen elänyt epäilyssä jo monta viikkoa. Hankalaa olla myönteinen ja iloinen. Päihteet ovat läsnä koko ajan- henkisesti.

Liisa3,
ikävää kuulla, että mies teki oharit. Usein on niin, että kun käyttäjä sanoo lähtevänsä katkolle ja hoitoon, niin juuri silloin ja sillä hetkellä hän aivan oikeasti saattaa sitä tarkoittaakin. Vaan annas olla, kun muutama päivä menee niin riippuvuus ottaa ylivallan ja se on sitten taas sitä samaa vanhaa kusetusta ja manipulointia.

Mikäli kiintymyksesi on vielä sitä luokkaa, että kuitenkin vielä haluaisit antaa miehelle sen viimeisen mahdollisuuden, niin voit sen tehdä. Tapa jota voisit harkita voisi olla sellainen, että koska vielä rakastat häntä toteat hänelle antavasi vielä yhden mahdollisuuden hakeutua hoitoon. Sen tulee tapahtua per heti ja välittömästi ja todistettavasti. Muussa tapauksessa teidän yhteiselonne on toistaiseksi poikki ja sinä ryhdyt muihin toimenpiteisiin pelastaaksesi itsesi. Ja sitten myös toteutat “uhkauksesi” eli sen mitä olet viestiisi kirjoittanut.

Keinot joita kirjoitit omasta muutoksestasi, ovat kaikki ihan hyviä. Myös se, että olet päättänyt jatkossa keskittyä vain itseesi ja hoidat omaa jaksamistasi, on upea juttu. Hyvä sinä!

Sairastaja jolla on se addiktio elämässä niin kovasti kiinni, siinä luvataan kuutkin taivaalta haettavaksi. Se joka siinä vierellä kulkee tavallaan sitä samaa kivistä polkua vaikka ei konkreettisesti itse käytäkkää,sitä sairastuu. Mieli menee sinne synkkään valheelliseen maailmaan sieluineen. Jossa addikti luulee hallitsevansa elämää ja elämää hänen ympärillään. Mutta todellisuudessa addiktit elää niin suppeessa ja pienessä maailmassa, vois oikeestaan kuvailla että ne elää mikrokuvun alla ja todellaki luulevat että sielä olevat on se suurempi ja vahva vaestö sekä se normi elämän tyyli. Eli kaikkea sitä mitä ei todellakaan normaali elämä pidä sisällään.
Läheinen alkaa pikkuhiljaa menettämään sen todellisuuden tajun ja alkaa olemaan siinä pistees että ei ole sillä puhtaallakaan enää mitään itsensäarvoo ja on vaara alkaa käyttämään aineita siinä mukana ja huomaamattakin uskotellen ittelle että eihän tässä mitään, kunhan kuulua saan sun elämään. Rakkaus se satuttaa oli se sitte normaali ihmisen elämän tapa tai addiktin kanssa elävää elämää.
Päihdeihminen menee niin tunteen mukana ja kun sitä päihdettä otetaan ja sen tuomasta tunteesta nautitaan siinä lähtee ne aidot tunteet, addikti pakenee itteensä koko ajan kauemmaksi ja kauemmaksi muu terve elämä ympärillä alkaa tulemaan vieraaksi ja uhkaksi sille omalle käytölle ja käytökselle.
Kannustankin sinua olemaan ratkaisussasi vahva ja voimmakas ja todellakin kuten ohjaaja Laurikin sanoi että toteuta ne. Mutta jos vaan se rakkaus aito sinulla on sielä jossakin, anna vielä mahdollisuus näytä että olet siinä,mutta hänen itsensä on tehtävä ne valintansa, kukaan ei voi hänen ratkaisustaan puolestaan päättää tai painostaa koska se ei kanna pitkälle.
Voimmia sinulle Liisa3 näihin päiviin, et ole yksin muistahan se! Vaikeita asioita hankalia ratkasuja mutta jokasella meillä on yksi ja ainut elämä,jokanen meistä ainutlaatuinen toista Liisa3 ei tule eikä ole!

Moikka Liisa3!

Kovin tutulta tekstisi kuullostaa. Hienoa, että olet päättänyt laittaa pisteen miehen touhuille. Haluaisin vielä kertoa sinulle vähän omasta menneisyydestäni.

Sanoit tuolla, että kaverit ovat jättäneet sinut miehen takia. Näin kävi myös minulle. Tai eivät ne oikeastaan jättäneet. Kukaan ei vain enää soittanut ja minä en soittanut kenellekään. Olin häpeissäni tilanteestani ja toisaalta myös vihainen siitä, että he eivät hyväksyneet miestä. Ajan kanssa tulin kuitenkin järkiini ja tajusin, että eihän kukaan nyt minua vihaa tai edes miestä, vaan ystävät eivät yksinkertaisesti jaksaneet katsoa kuinka tuhosin itseäni. Aloin itse soittelemaan ja sain ystävät takaisin. Uusia on myös tullut. On huomattavasti helpompi tutustua uusiin ihmisiin, kun ei tarvitse piilotella mitään luurankoja kaappeissa. Huomasin myös, että olin muuttunut todella negatiiviseksi. Siihen pyrin myös saamaan muutosta.

Meillä mies on mennyt katkolle kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla syy oli se, että halusin erota. Mies kuitenkin teki itse lopullisen lopettamispäätöksen, siis subusta. Muita miedompia päihteitä hän otti edelleen. Mietit millaiseksi miehesi muuttuisi, jos olisi täysin selvä. Siihen vaikuttaa tietysti se, mitä hän on tähän asti käyttänyt. Meillä homma meni niin, että kun mies ei enää käyttänyt subua, muuttui hän todella apaattiseksi. Itsemurha oli mielessä joka päivä melkein kahden vuoden ajan. Näin jälkeen päin kun sitä miettii, niin ei voi muuta kuin ihmetellä, että miten hän silti pystyi olemaan erossa siitä ja miten minä olen jaksanut siinä sivussa panostaa omaan hyvinvointiini.

Nyt neljän vuoden jälkeen mies on oma itsensä. Iloinen, nauravainen, kuin kuka tahansa. Minä olen myös oma itseni. En murehtiva. En liian vahva. Minä olen minä. Iloinen, nauravainen, kuin kuka tahansa normaali elämään positiivisesti suhtautuva nuori aikuinen. Hän ei enää käytä mitään päihteitä päivittäin. Alkoholia menee ehkä yksi pullo kuukaudessa. Pilveä poltta joskus, mutta ei kahta päivää pidempää. Rauhoittavat lääkket ovat myös jääneet pois.

Toipuminen on aina pitkä prosessi, mutta jos siihen keskittyy voi oppia tuntemaan itsensä paremmin. Nyt kun voin hyvin, pystyn näkemään omat vikani silloin joskus. Olin läheisriippuvainen, vaikka en sitä nähnyt. Miten helposti sitä sokeutuukaan omille ongelmilleen. Muissa on taas helppo nähdä vikoja.

Nyt tuntuu, että olen saanut myös jotain irti tästä kaikesta kärsimyksestä. Minä en olisi minä ilman näitä kokemuksia. Sinustakin voi nyt tuntua siltä, että kaikki kaatuu niskaan ja et näe muuta kuin ongelmia ja vaikeuksia joka puolella. Usko pois, tulee vielä päivä jolloin ongelmien sijaan näet mahdollisuuksia.

Voimia nyt tähän päivään ja tuleviin. Kaikki selviää ajallaan.

Ajattelin tässä päivittää tilannettani.

Heitin miehen pihalle, asunto on myynnissä, elin hiljaista elämää. Ainoa valonpilkku tilanteessani oli se, että yksi vanha tuttuni kutsui minut hänen läksiäisiinsä. Tuttuni muuttaa toiselle paikkakunnalle ja on tiedossa pieni läksiäiset ja olin todella otettu ja hämmentynytkin, että minut oli kutsuttu sinne.

Miehen tilanne on edelleen aika surulllinen, hän odottaa hoitopaikkaa ja pitää edelleen itseään pinnalla. Ei ole käyttänyt aineita yli kolmeen viikkoon, mutta vieroitusoireet ovat pahoja. Kun on hyvin ahdistunut, niin pelkään vain että jonottaminen toiseen hoitopaikkaan venähtää sen verran, ettei hän jaksa enää uskoa mihinkään. Hän kävi siellä hoitopaikassa kääntymässä, kun kuuli, ettei pääse sisään, joten hän odottaa toista hoitopaikkaa.

Olen lukenut paljon aiheesta sekä täällä että muualla. Olen sen verran valistunut tiedon määrän perusteella ja sisäistänyt aineen käytön dynamiikan. Lopettaminen on kyllä vaikeaa sekä läheisille että käyttäjälle. Onnekseni olen lukenut iloisista toipumisista, ja valitettavasti myös lukenut, miten aine on vienyt käyttäjän hautaan.

Olin tehnnyt selväksi miehelle, että kyse on myös minusta. Asia on kuormittanut minua henkisesti, ja halusin todella saada puolueettoman tiedon ko.aiheesta, että voin ymmärtää objektiivisesti asiaa. Kun voi peilata asioita objektiivisesti niin saa asioihin etäisyyttä. Toiseksi myös katsonut minun toimintatapojani ja miten toimin ko. asian kanssa.Olen ottanut jyrkän asenteen päihteisiin. Toistaiseksi en ole vielä hakenut apua ammattiauttajilta. Se kynnys on valtava askel, koska olen niin itseriittoinen nainen.

Kun mies on ollut pihalla niin sain olla rauhassa ja miettiä asioita. Hengittää ja juuri tämä lepo tekee minulle hyvää. En enää syyllistä itseäni ja itserankaistamisen piiska on heitetty toivon mukaan pihalle. Silti tiedän, että olen vasta alussa.

Tottakai miehen hoitopaikan järjestyminen auttaa toipumista, sekä hänen että hassua myös minun.

Myönteistä on se, että sain jonkunlaisen levon muuttaakseni asennettani myönteisemmäksi. Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Ehkä sittenkin asiat järjestyvät ja olen siitä kiitollinen.

Hei Liisa3!

Hienoa kuulla, että olet pystynyt toimimaan noin reippaasti kaikesta huolimatta. Miten nyt voit? Onko mies yrittänyt kiemurrella takaisin elämääsi? Oma toipuminen vie tosiaan aikaa ja joskus ammattiapu voi olla tarpeen. Minulle on riittänyt oma-apu ja tämä paikka. :slight_smile:

Hei,

nyt menee kyllä aika lailla lujaa.

Elän nyt toivottomuuden ja toivon tunteen välissä, en oikein osaa ajatella miten nyt seuraavaksi.

Mies ei todellakaan jätä minua rauhaan, nytkin eleilee kuin viimeistää päivää, ajelee moottoripyörällä ilman korttia ja lähettelee viestejä Virosta. Silti muutama päivä sitten lähetteli viestiä, ettei kestä enää ja haluaa päästä kaikesta ulos. Mutta silti, en voi auttaa. Hän rakastaa minua kuulemma aina ja ikuisesti, mutta silti tekee oharit tapaamisten suhteen.

Koen olevani kuin vangittu tähän, koska olemme jo eronneet ja palanneet yhteen ja oikeasti, kun olen yksin niin olen lepäämässä ja silti yksin. Tiedän olevani vastuussa elämästäni ja silti koen, että elämä lipuu vierestäni ja on aina kauempana. Voimat taas vähenee ellen saa sitä apinanraivoa, että saan tehtyä jotain. Kun viha laantuu niin vaivun epätoivoon. Kun olen vihainen niin saan siitä vain uskoa huomiseen, sisälläni oikein huutaa, että minulla on oikeus saada hyvä elämä. Sitten kun vaivun epätoivoon niin mietin, että mikä helvetin hyvä elämä sisältää. Ymmärrän, että olen sisältäni aivan rikki. Minulla ei ole aavistusta mitä edessäni on.

Toisaalta toivon sisimissäni, että mies toipuu. Jotenkin toivon sitä. Mutta kun luen näitä tekstejä niin niin…ei voi edes toivoa jakun katson hänen käytöstä niin en voi muuta kuin itkeä. Olen jotenkin niin pettynyt kaikkeen.

Kävin viime lauantaina kutsuilla, se oli outoa. Ensinnäksi huomasin olevani niin eri ihminen kuin muut. Olin yksinäinen seurueessa. Sen takia, etten juo. Sain painostusta juoda, kun en halunnut niin minua haukuttiin tiukkiseksi ja kannustettiin juomaan. Otin nimellisesti yhden lasin ja esitin siemaisevani sitä ja siirryin keittiöön kaatamaan sisällön, mutta ainakin puheet juomisesta loppuivat siihen. Kun juhlat etenivät ja ihmiset olivat entistä enemmän humalassa, ne loukkasivat toisiaan ja tulihan siitä itkujakin ja raivoamista. Ainoana selvänä pidin järjestystä yllä, ihmiset luottivat minuun. Jossain vaiheessa multa lähti pinna, koska en saanut ihmisiä järjestykseen. Piti lähteä kesken juhlista. Ymmärsin ja muistin, että miksi nuorempana lopetin nuo ystävyyssuhteet. Piti vain hyväksyä se, että ihmiset muuttuvat. Olen aikuistunut ja jotkut eivät vain koskaan aikuistu tai sitten aikuistuu myöhemmin. Toisaalta ehkä he sitten ajattelivat, että tämän illan voin ryypätä pään täyteen ja vapautua estoista. Muulloin on sitten “kunnollinen” aikuinen. En kuitenkaan koe olevani mitenkään parempi tai huonompi kuin muutkaan. En vain kestänyt sitä humalahakuista juomista kun kuitenkin olen vapaa-ajalla bentso- ja huumeidenkäyttäjän läheinen ja yrittää päästä koko aihepiiristä ulos.

Voisin vaikka osallistua neulontakerhoon, juoda kahvia ja syödä suklaakakkua. Kunhan se on selvin päin oleilua ja jokainen saa olla oma itsensä. Se olisi terapeuttista.

Ongelmani on siis se irtipääseminen, miten pääsen tästä irti henkisesti. Miten näen tulevaisuuden sellaisena, että kaikki on valoisampaa. Nyt on sitä rämpimistä ja kierrän kehää.

Miten saan miehen tajuamaan, etten enää halua häntä elämääni. Hän ei tajua sitä, että minä voin oikeasti huonosti. Hän ei tajua, koska hän ei ole omien sanojen mukaan ole narkomaani vaan uniongelmainen. Just.

Mun ongelman nimi on zombiesyndrooma. Just.

Hei Liisa3!

Minulle tuli mieleen tästä yksi tapaus monta vuotta sitten. Olin pakannut salaa tavarani ja muuttanut ystäväni luokse asumaan. Ilmoitin miehelle asiasta vasta jälkeenpäin. Mies laitteli viestejä ja eli kuin viimestä päivää, vähän niin kuin sanoit. No sitten päätin, että hyvä on mennään nyt vielä kerran keskustelemaan asioista. Mies kuullosti puhelimessa ihan hyvältä. Mietin jo mielessäni, että miten tapaaminen sujuisi ja odotin todella näkeväni selvän, iloisen miehen. No kuinkas kävikään? Miestä ei näkynyt sopimallamme paikalla. Soitin ja ei mennyt kauaa, kun huomasin, että ei hän todellakaan ollut selvä. Sekoili, eikä muka tajunnut, missä meidän piti nähdä. Kun yritimme keskustella, hän nuokahteli vähän väliä. Kuitenkin jäin yöksi, koska olin asiasta niin hajalla, että minulle riitti se, että sain edes vähän läheisyyttä ja kauniita sanoja.

Niin taas kävi, että muutin takaisin kotiin ja unohdin eroaikeet. Pistin pussin päähän ja tuudittauduin kaikkeen siihen hyvään, jota meillä kuitenkin oli. Olin liian heikko lähtemään. Miehen rakkauden tunnustukset olivat liian vahvoja. Tunsin, että minulla ei ollut vaihtoehtoja, että en voi lähteä, jos mies ei siihen itse suostu, vaikka mitään väkivaltaa ei meillä koskaan ole ollut. Se oli henkinen kahle.

Kyllä aina on toivoa, mutta ensin täytyy saada itsensä kuntoon. Vasta sitten osaa arvioida tilanteen ja toimia, niin kuin on hyvä.

Minulta ovat karsiutuneet pois kaikki kännäävät kaverit. Jäljelle on jäänyt joukko tosiystäviä, jotka tykkäävät myös juhlia ihan selvinpäin tai vain muutaman viinilasin avustuksella. En enää mene juhlii, joissa juomattomuudestani tehdään iso numero. Sain tarpeekseni viimevuonna, kun päätöstäni kyseen alaistettiin ja suoraan sanottiin, että ajattelen näin siksi, että olen joutunut kärsimään niin paljon päihteiden käytöstä. Se ei ole todellakaan totuus. Kyllä nämä vuodet ovat pakottaneet minut etsimään onnea oikeista paikoista väärien sijaan. Kyllä olen löytänyt iloin ja onnen ilman päihteitä. Ehkä se ärsyttää niitä, jotka eivät siihen pysty. Jos teeskentelen juovani, ei kukaan edes huomaa, että olen selvä. Mielestäni minulla on hauskempaa selvinpäin. Tanssilattiallakin pysyn pystyssä. :smiley:

Tuo suunnitelmasi suklaakakusta ja neulontakerhosta kuullostaa oikein hauskalta. :smiley: Varmasti voittaa kännisen riitelyn, sekoilun, rahan tuhlauksen ja seuraavan aamun krapulan. :wink:

Minun kokemukseni mukaan irtipäästäminen on pitkä prosessi. Aloittaa kannattaa siitä, että alkaa suunnittelemaan omaa elämäänsä ja keksimään kaikkea kivaa tekemistä, vaikka tuntuisi siltä, että ei jaksaisi. Valo tulee aikanaan, kun alat toipua. Samalla tavalla kokee mieskin luultavasti oman tilanteensa. Hän kiertää kehää, eikä näe ulospääsyä, vaikka sinä varmasti näet asian toisin.

Sinä et saa miestäsi tajuamaan, että et halua häntä enää elämääsi, joten unohda koko juttu. Yritä välttää yhteydenpitoa mieheen. Jos pystyisit olemaan vaikka kaksi viikkoa niin, että et kuulisi hänestä sanaakaan ja kuukauden niin , että et näkisi häntä. Miehesi ei tajua yhtään mitään, niin kauan kuin on aineissa. Selvänä voi jossain lamppu syttyäkin. Sinä voit auttaa lampun sytyttämisessä juuri niin, että et hyväksy hänen käytöstään, että alat itse toipumaan.

P.S. Meillä mies käytti selitystä, että ei ole narkomaani, vaan masentunut. :wink:

Dahlia,

viimeisin postaus oli ihana- se auttoi todellakin.

Mulla on nyt viikko lomaa ja teen nyt ihan sellaista mitä ite haluan.

Mies jatkaa vain tekstailuaan ja haluaa puhua kanssani. Tiedän ettei hän puhu vaan alkaa itkeskellä ja haluaa halia. Minä en vain jaksa- olen liian vihainen siihen. Kävin poliisiasemalla kysymässä neuvoa lähestymiskiellosta yms. sellaista. Sain lomakkeet ja olen jo täyttänyt sen. Nyt se on vain viemistä kärjäoikeuteen vailla. Mies tietää aikomuksestani ja hän anelee, etten vie sitä. Hän uskoo jo ilmankin ja menee hoitoon. Kun olen jo lukenut näitä juttuja niin en usko sen toimivan.

Jos menee hoitoon vain sen perusteella, että välit pysyvät exän kanssa niin ollaan jo hakotiellä. hän sanoo, ettei elämässä ole elämisen arvoista jos ei ole minua. Kyllä siinä vaiheessa kellot pitäisi soida päässä. Jokainen ihminen on itse oman elämän sankari. Se ei riipu toisesta eli miehen tapauksessa minun. Tälläinen ajatustapa kuluttaa myös voimiani. Mulla pitäisi olla taikasauva miehen näkökulmassa. Minun kanssani kaikki hoituu. Just.

Nyt ei ole siitä kysymys vaan kysymys on ihan minun elämästäni ja miehen on tajuttava itse, että minun ja hänen elämä ovat erillisiä yksikköitä.

Eilinen viesti oli kyllä aikamoinen: “Saat kyllä ajatella, että miten olet kohdellut minua? En ole koskaan tehnnyt sinulle pahaa, olen itse paha itselleni ja sotken elämäni koko ajan.” Aivan ristiriitainen viesti kaikkikaikkiaan. Sanoin, että hän on ulkona minun elämästäni ja paluuta siihen missä oltiin ei ole. Mies kokee sen loukkaavaksi. Olen kyllä sanonut voimasanojani ja räjähtellyt, epäillyt ja se kuulemma on huonoa kohtelua. Mutta hänen elmä on just sitä, että se käyttäminen vaikuttaa koko ihmiseen ja ympäristöön. Mies ei näe sitä yhtälöä. Hän kuvittelee, että on kaksi elämää, elämä kanssani ja sitten päihde-elämä ja hän ei sitä sekoita, mutta tottakai se vaikuttaa…sen eläminen on raskasta.

kun alkutilanteeni oli seuraava, että koin eläväni kaksoiselämää ja se kulutti minua. Kun päätin elää vain yhtä, se siirtymävaihe oli nopeaa ja voimia vievää. Nyt näen kaikki yhtenä osa-alueina ja etenen koko ajan. Välillä on takapakkia. Viestejä tulee koko ajan ja siinä ylistetään minua ihanaksi yms ja silti, että olen aivan julma.

Kaiken kamalin tunne on vihan tunne, jonka ymmärrän,että se viestittää että kaikki ei ole kohdillaan. Mutta se juuri on vienyt minua eteenpäin. Ilman vihan tunnetta en olis ollut poliisiasemalla. Minusta tuntui, ettei mies uskonut minua että en halunnut tavata häntä. Viimeksi tapasin hänet ihan murjottuna. Se oli viimeinen niitti. Haukuin hänet ja hän sanoi, että julmaa saada tälläinen haukunnan päälle, kun on kerran hakattu, pitäisi kuulemma saada tukea. Hän odottaa minua antavan anteliaasti itsestäni kaikkea, ymmärtää häntä. Tosiasiassa koko aihepiiri ottaa päähän ja olen aivan “vittuuntunut” koko juttuun. Mun ei tarvitse sietää mitään tälläistä ja haluan ihan lopullisesti tämän taakse.

Vielä nuo paperit…saan varmaan rauhan…