Hieno ajatus. Tai unelma, haave. Että sais vain olla.
Missään ei saa vain olla.
Mä päätin lopettaa elämäni.
Päätin yrittää lopettaa ja kun yritin niin mieleeni tuli pieni tyttäreni ja ajatus, että haluan kuitenkin elää. Haluan olla isä. Haluan, että tyttärelläni on elossa oleva isä.
Päätin hakea apua. Päätin toteuttaa sen mitä vaimoni on vuosikausia mulle hokenut: “Mee hoitoon!!! Sä tarvit rankemman sarjan hoitoa!”
Mutta en tiennyt miten mä meen hoitoon. En muistanut mitään. En osannut mitään. Mistä saa apua? Mieleen tuli yksi ainoa ajatus: Kriisikeskus. Siellä osataan auttaa. Soitin sinne.
Oli melko myöhä ilta, joten Kriisikeskus ohjas mut menemään lähimpään sairaalaan. Toinen vaihtoehto olisi kuulemma ollut vielä lähempänä ollut terveyskeskus, mutta se oli jo siltä päivältä kiinni. Niinpä menin sinne sairaalaan päivystykseen.
Otin vuorolapun ja odottelin puolisen tuntia. Sitten kun tuli mun vuoro, vuodatin tuskani ja minulle sanottiin, että minut otetaan sisään ja minun täytyy mennä taas odottamaan, että joku sairaanhoitaja tulee hakemaan minut.
Odotin taas puoli tuntia. Ajattelin, että kylläpä hoitoon pääsy on helppoa. Mulla oli reppu mukana ja siellä kaikki välttämättömät tarvikkeet. Olin valmistautunut viettämään pari viikkoa sairaalassa. Olin asennoitunut niin, että vaikka tulenkin menettämään työpaikkani sen parin viikon poissaolon vuoksi (koeaika uudessa työpaikassa meneillään) ja sitten asuntoni kun ei ole työpaikkaa eikä tuu tarpeeksi rahaa, niin se ei haittaa koska näin ainakin jään henkiin. Eikä työpaikasta ja asunnosta ole hyötyä jos olen kuollut.
Hoitaja tuli hakemaan mut haastatteluhuoneeseen. Taas vuodatin tuskani. Kerroin itsemurhayrityksestä ja taustoistani. Sitten piti taas mennä aulaan odottaan. Lääkäri kuulemma tulisi 2 tunnin päästä paikalle ja minun piti odottaa häntä. Siinä vaiheessa mun olis pitäny mennä kotiin nukkumaan eikä jäädä odottaan sitä mitä tuli.
Mutta en lähteny vaan odotin. Välillä tultiin kertomaan, että lääkärillä meneekin toisessa päivystyspaikassa enemmän aikaa kuin piti, joten hän ei ehdikään kahdessa tunnissa. Niinpä odotin 4,5 tuntia aulassa, että se lääkäri tulis. Valitettavasti en nukahtanu odottaessa vaikka väsyttikin tosi paljon, kun olin kolmena edellisenä yönä nukkunu vain noin tunnin yössä.
Lopulta pääsin lääkärin puheille. Hän oli virolainen mies enkä oikein ymmärtänyt hänen suomeaan. Eikä hän ymmärtänyt minua. Vastailin kysymyksiin ja kerroin mahdollisimman paljon kaikkea eikä hän saanut edes asuinpaikkaani oikein! Tietokoneessa oli kuulemma jotain vikaa ja kun hän ei saanut sieltä minun tietoja esiin niin lopulta noin tunnin keskustelun jälkeen hän lähetti mut kotiin!
Sain nukahtamislääkkeitä mukaan. Siinä kaikki. Ei mitään apua itsemurhaa yrittäneelle. Ei edes sairaslomaa.
Torkahdin jäljellä olevasta yöstä sen mitä ehdin eli taas noin tunnin ja lähdin töihin.
Mun ois pitänyt osata tehdä jotain ihan erilailla ja puhua jotenkin erilailla ja osata sanoa tarkemmin ja paremmin perustellen mitä minä haluan, että lääkäri tekee ja miten minä haluan hänen sen tekevän ja miksi minä olen sitä mieltä, että hänen pitäisi se tehdä jne.
En menny uudestaan kerrostalon katolle hyppäysaikeissa.
Menin terveyskeskukseen tänäaamuna. Sieltä sai apua. Ei paljoa, mutta edes jotain. Sain puhelinnumeroita ja sairaslomaa. Terveyskeskuslääkäri auttoi mua vaikka en osannut kysyä oikein asioita. Se sairaalan psykiatriaan erikoistunut lääkäri, joka on kuulemma hoitanut satoja ja on vastuussa jostain ties mistä alueesta, ei auttanu, kun en osannut muotoilla avuntarvettani oikein.
Yritin tänään soittaa numeroihin. Vielä ei kukaan vastannut. Yritän uudestaan huomenna.
