Pikkuveljeni kuoli eilen.
Uskomatonta.
Häntä ei enää ole.
Pikkuveljelläni oli huumeongelmia ja mielenterveysongelmia. Ja rahaongelmia. Ja alkoholiongelmia. Ja parisuhdeongelmia. Ja kaikenlaisia ongelmia.
Hän olisi täyttänyt kesällä 30 vuotta.
Uskomatonta, että hän on kuollut.
Otan osaa suureen suruusi. Hyvä, että olet löytänyt tämän palstan. Kirjoittaminen usein helpottaa. Voimia sinulle.
Kiitos.
Pikkuveljeni teki siis itsemurhan eilen. Äitimme löysi hänet kuolleena.
Minulla on myös kaksi pikkusiskoa, mutta pikkuveljeni, joka oli meistä nuorin, oli mulle jotenkin se rakkain ja tärkein. Olen vuosia surrut sitä, että hän ei suostunut olemaan tekemisissä kanssani muutamia puheluita lukuunottamatta. Ja todella harvoja pikaisia näkemisiä lukuunottamatta.
Ja niilläkin kerroilla hän puhui vain pinnallisia eikä suostunut puhumaan ongelmistaan. Aluksi en niistä tiennytkään eikä hän kertonut. Sitten kun olin saanut muualta kuulla niin hän ei edelleenkään suostunu puhumaan niistä. Oli vain hiljaa ja hymähteli, kun kerroin tietäväni ja kyselin tarkemmin. Olisin halunnut pelastaa hänet huumepiireistä ja kaikista ongelmista. Ihan niin kuin silloin, kun hän oli pikkupoika ja autoin häntä kaikessa.
Vaimoni on ollut tukenani ja pieni tyttäremme on tuonut iloa elämääni surun keskellä.
Olen myös puhunut puhelimessa molempien siskojeni kanssa. Ja isäni ja äitini kanssa. Vanhemmillenihän tämä on tietysti kaikista raskainta. Varsinkin äidilleni, jonka kanssa pikkuveljeni oli ehkä eniten tekemisissä.
Koko lapsuudenperheemme on taistellut koko elämänsä ajan erilaisten riippuvuuksien kanssa.
Molemmat vanhempamme ovat alkoholisteja. Molemmilla siskoillani on ollut alkoholiongelmia ja toisella heistä huumeongelmia. Ja minulla uhkapeliongelmia. Ja meillä kaikilla aina rahaongelmia.
Mutta pikkuveljelläni oli kaikista eniten ongelmia. On ollut vaikea tajuta, että oma pikkuveli on ollut juuri sellainen kaikista pahiten syrjäytynyt nuori, joista uutisissa puhutaan, kun kerrotaan kaikenmaailman projekteista ja poliittisista päätöksistä ja hyvistä aikomuksista auttaa.
Pikkuveljeni ei ollut elämänsä aikana normaalissa työsuhteessa päivääkään. Vain joissakin kesätöissä ja tukityöpaikoissa. Hänellä oli kaikenlaisia kammoja ja pelkoja vaikka mitä kohtaan. Ei esimerkiksi pystynyt yksin selvinpäin liikkumaan julkisilla, kun siellä on tuntemattomia ihmisiä. Tai menemään mihinkään julkiseen paikkaan, jossa on muita. Se pelko esti häntä menestymästä siinä yhdessä asiassa, jota hän rakasti ja osasi: kitaransoitto. Hänestä olisi voinut tulla menestyvä kitaristi, mutta hän ei pystynyt menemään keikoille, koska pelkäsi sitä esilläoloa. Onnistui tekemään yhden omakustannelevyn yhden hevibändin kanssa. Ilmeisesti kaikki bändin jäsenet olivat riittävän tuttuja, jotta levytys onnistui. Tai sitten hän oli harjoitellessa ja levyttäessä aineissa tai humalassa.
Me muut lapset olemme pärjänneet elämässä paljon paremmin kuin pikkuveljeni vaikka ongelmia onkin kaikilla ollut. Olemme kuitenkin työssä tai olemme olleet töissä. Olemme opiskelleet ainakin jonkin verran.
Pikkuveljeni keskusteli ongelmistaan ja elämästään molempien siskojeni kanssa vaikka ei minun kanssa suostunutkaan puhumaan. Varsinkin silloin hän puhui toisen siskoni kanssa paljonkin, kun siskoni vielä käytti huumeita. Sit sisko tuli uskoon ja vapautui. Sen jälkeen pikkuveljeni kääntyi häntä vastaan, mutta ei onneksi kuitenkaan kokonaan katkaissut yhteyttä.
Tosin kun lopputulos oli itsemurha niin eihän siitä keskustelusta sitten apuakaan ollut kuin hetkellisesti. Olisimme kaikki halunneet auttaa, vapauttaa hänet, pelastaa hänet.
Miksi se ei toimi niin?
Olen kyllä lukenut huumeidenkäytöstä ja tunnen jonkin verran huumeista vapautuneita ihmisiä. Mutta siis silleen syvemmällä tunnetasolla en pysty käsittämään miksi apu ei kelpaa. Miksi en pystynyt tekemään mitään…
Ja sitä olen kans nyt miettiny, että missä vaiheessa kaikki alkoi mennä pieleen pikkuveljelläni. Siis siinä mielessä, että me muut lapset selvisimme synkästä lapsuudesta suht siedettävästi. Miksi hän ei?
Niin no, tietysti kun hän oli se nuorin, joka viimeisenä jäi vanhempiemme luo asumaan, kun me muut olimme jo lähteneet. Meillähän oli tavallaan se ryhmän tuki ja hänellä sitten ei enää ollut. Hän jäi yksin.
En tiedä milloin pikkuveljeni alkoi polttaa tupakkaa. En tiedä milloin pikkuveljeni alkoi käyttää alkoholia. En tiedä milloin pikkuveljeni alkoi käyttää huumeita. En tiedä pikkuveljestäni kovinkaan paljoa sen jälkeen kun itse lähdin kotoa pois. Se on ollut perheemme kiero traditio; emme oikein osanneet pitää yhteyttä toisiimme. Kukin eli yksin omaa elämäänsä.
Ihmettelin aikoinaan vaimoni tapaa nähdä vanhempiaan monta kertaa vuodessa. Minä olin tottunut siihen, että pari kertaa vuodessa ehkä voi soittaa ja ehkä joka toinen vuosi kerran tavata vanhempiaan. Opimme ihan outoja tapoja elää tätä elämää. Alkoholismin määrittelemiä tapoja.
Otan osaa Tiikeri75
Tapahtunut on vielä kovin lähellä. Hienoa, että löydät elämisen iloa omasta perheestäsi. Sinussa lähtee varmasti nyt suuri vyyhti purkautumaan ja hyvä, että aloitit tunteittesi ja tapahtumien pohtimista täällä.
Kun sen aika tulee suosittelisin sinulle ammattiauttajaa. Ota yhteyttä vaikkapa oman terveyskeskuksesi psykologiin jotta voit käydä läpi mieltäsi painavia asioita. Olen itse katsonut läheltä itsemurhan tehneen omaista, joka ei aikoinaan käsitellyt asiaa juuri lainkaan. Ajatteli ehkä että päivä kerrallaan ja kyllä tämä tästä. Noo, arvannet että asia kostautui myöhemmin ja nyt on aloitettu terapia ja tunteitten käsittely.
Läheisen kuolema herättää aina monenlaisia tunteita ja kaikki ne ovat sallittuja. Ilmassa leijuu myös paljon kysymyksiä ja arvelen, että itsemurha herättää myös paljon syyllisyyden tunteita. Ihmisellä on tapana etsiä syitä ja syyllisiä ja itse tekemänsä virheet ja tekemättä jättämiset on niin helppo huomata. Minullakin on pikkuveli, perheen musta lammas ja kannan vieläkin (50v) murhetta ja tuskaa hänen puolestaan. Esim. biisi: pysy aina pikkuveljenä - saa ihoni kananlihalle, sietämätöntä kuultavaa.
Ihminen on sanaton kuoleman ja surun edessä. Toivotan sinulle ja perheellesi voimia selvitä eteenpäin. Arjen rutiinit ja omasta perheestä ja lapsen tarpeista huolehtiminen kantavat eteenpäin, päivä kerrallaan.
Kiitos.
Aloitin tämän päivän itkemällä pitkään sängyssä. Minulla on ikävä pikkuveljeäni.
Sen jälkeen olen kuunnellut cd-levyjä, joita tiedän hänen kuunnelleen.
Ehkä lähden tänään yksin käymään metsässä muistelemassa pikkuveljeäni nuotion äärellä. Kävimme usein yhdessä pienempinä metsässä paistamassa makkaraa nuotiolla.
Kävin metsässä. Noin viiden tunnin retki. Kävelin siis luonnonsuojelualueella useita kilometrejä sekä valmiilla reiteillä, pienillä poluilla että ihan suuntavaiston varassa metsässä. Ja sitten istuin pitkään nuotiopaikalla paistamassa makkaraa ja juomassa kahvia.
Ja otin kuvia kameralla.
Just sellaisia juttuja, joita teimme pikkuveljeni kanssa, kun olimme pieniä. Nyt vain olin yksin. Enkä voi enää koskaan tehdä metsäretkiä hänen kans.
Hän oli pienenä innokas kalastaja. Minä en niinkään ollut innostunut kalastuksesta, mutta käytiin kalassakin joskus yhdessä. Hän oli joinakin kesinä kalassa melkein joka ilta ja toi sit saaliita kotiin. Tiskiallas oli kesäisin usein täynnä haukia, särkiä, ahvenia, harjuksia ja muita kaloja.
Myöhemmin, paljon myöhemmin, minäkin innostuin kalastuksesta enemmän. Ja nimenomaan virvelöinnistä niin kuin pikkuveljeni. Tosin silloin aikoinaan me virvelöitiin umpinaisella kelalla ja sellaisiahan ei juurikaan ole enää ollut käytössä. Joka paikassa on vain tarjolla avokeloja. Umpinainen oli se tavallinen silloin, kun me oltiin pieniä.
Sinulla on ihania muistoja veljestäsi, ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Ja ne säilyvät aina.
Se, jota on joskus rakastanut ei koskaan kuole sydämistämme.
Olen itsekin menettänyt aikoinani rakkaan perheenjäsenen. Itse kyllä ajattelen, että joskus vielä tapaamme. Siitä tulikin silloin surun hetkinä kantava voima itselleni.
Sinä vaikutat herkältä ja tunteelliselta ihmiseltä - ja aivan varmasti veljesikin oli sitä! Ihania ja ihailtavia ominaisuuksia ihmisessä mutta joskus niin tuskallisen raastaviakin. Vahvasti tuntevan ihmisen elämä on joskus tosi raskastakin, toisinaan liiankin raskasta - kuten ehkä veljellesi.
Voimia ja virtuaalinen halaus sinulle, Tiikeri75!
Kiitos.
Minäkin ajattelen, että tapaan veljeni vielä joskus.
Pojallani oli paljolti samankaltaisia ongelmia kuin pikkuveljelläsi. Kun hän kuoli, hänen hyvä ystävänsä laittoi minulle viestin, jossa hän sanoi, että poikani oli liian hyvä ihminen. Hänen hyvyytensä ei kestänyt tätä pelkkää materiaa palvovan yhteiskunnan vaatimuksia.
Sain viestistä lohtua.
MUN PIKKUVELI ON KUOLLUT! MUN PIKKUVELI ON KUOLLUT! MUN PIKKUVELI ON KUOLLUT!
K U O L L U T ! POISSA!
Anteeksi Zulussa, tämä ei liity mitenkään sun viestiin. Kiitos viestistäsi.
Mä vain… Tuntuu vain jotenkin erilailla totuudelta se, että hän on poissa. Sattuu enemmän ja erilailla. Kaipaan enemmän kuin eilen, jolloin kaipasin jo melkein liian paljon. 
Oon tänään skannannu vanhoja kuvia pikkuveljestäni. Että saan kuvat järjestykseen kuvausvuoden mukaan. Paperiversioina ne on eri valokuva-albumeissa muiden kuvien joukossa.
Olen siis tänään nähdyt pikkuveljeni kuvissa eri-ikäisenä.
Vuonna 1999 olen näköjään kuvannut häntä enemmän kuin muina vuosina yhteensä. Meillä oli hyvä kesä yhdessä vuonna 1999. Pikkuveljeni oli kesätöissä firmassa, jossa työskentelin silloin. Olimme työkavereita vähän aikaa. Tekemisissä lähes päivittäin. Se poika on se pikkuveli, jonka muistan ja jota rakastan. Ei se sameasilmäinen sanaton aineidenkäyttäjä, jonka tapasin viimeksi. En tuntenut häntä. En osannut enää puhua hänen kanssaan. Mä vihaan huumeita! Mä vihaan sitä saatanallista roskaa, joka tuhoaa nuorten miesten ja nuorten naisten elämät! Joka riistää toivon ja tulevaisuuden ja tekee kaikesta kummallista ja outoa ja sairasta sairasta sairasta!
Zurussa siis, kirjoitin nimesi väärin… anteeksi
Kipu on aivan hirveää pitkään. Ensin ei voi käsittää tapahtunutta,ja sen totuuden ymmärtäminen kestää ja kestää. Vilpolassa on monen läheisensä menettäneen kirjoituksia. Ehkä voisit jotain saada niistä? Ehkä et, vaikea sanoa. En enää muista, mitä kirjoitimme aikoinaan sinne.
Sinulla on onneksi paljon hyviä muistoja, ne kantavat sinua.
Soitan tänään Kriisikeskukseen. En ole vielä soittanu. Ei tullut mieleen eikä kukaan sanonu aiemmin. Vaimo kehoitti eilen soittamaan. Kriisikeskus on tuttu siinä mielessä, että äiti soitteli sinne, kun olin pieni ja olimme pakomatkalla humalaisen isän väkivaltaisuuden vuoksi. Aluksi vain äiti, minä ja pikkusisko. Sitten myöhemmin pikkusiskoja oli kaksi mukana pakomatkalla. Ja sitten lopulta myös tämä pikkuveljeni, joka on nyt kuollut. Olemme paenneet usein isää. Ja vanhempani ovat asuneet erillään varmaan jotain parikymmentä kertaa elämäni aikana. Me lapset asuttiin vuorotellen kummankin luona.
Ystävä kävi eilen kylässä. Hän toi osanottokukan. Valkoinen krysanteemi. Mun pikkuveljen muistolle. Yritin laittaa kuvan siitä kukasta tähän, mutta en nyt osannut.
Osanottoni suruusi myös minulta.
Jäi kirjoittamatta alkuviestiin, kun tuntui että olen sen jo tehnyt. Aikoinaan Vilpolan sivuilla joutui kirjoittamaan sitä usein, se jäi pyörimään mieleen.
Katso Suomen Mielenterveysseura ry:n sivuja. Siellä on vertaistukiryhmiä, ei ehkä ihan tämän päivän asia, mutta myöhemmin voit ajatella. Ryhmiin täytyy joka tapauksessa hakea kirjallisesti. Seurakunnilla on sururyhmiä, eikä ainakaan minulta kysytty,kuulunko kirkkoon.
Ja on Surunauha ry. Käy senkin sivuilla.
Oletko yhteyksissä äitiisi, sisaruksiisi? Äidilläsikin on varmasti todella raskaat ajat. Äitinä tiedän, miten syyllisyys lapsen kohtalosta on koko ajan läsnä, eikä tunnu hellittävän useammankaan vuoden jälkeen. Siitä ei voi oikein ystävillekään puhua,toisen suru on asia, jonka tutut haluavat aika nopeasti poistaa omasta mielestään, mutta te voisitte saada tukea toisistanne, kun läheinen on yhteinen.
Kiitos. Osanotosta ja tiedoista.
Pitää palata noihin linkkeihin myöhemmin.
Menen käymään kriisikeskuksessa juttelemassa parin päivän päästä.
Oon nyt sairaslomalla joitakin päiviä, kun en pysty meneen töihin.
Kirjoitin aiemmin, että en tiedä milloin veljeni alkoi käyttää huumeita. Sen kuitenkin tiedän, että hän käytti ainakin Subutexia. Ja se muutti hänet ihan erilaiseksi kuin mitä hän ennen oli. Ja niin kai kaikki huumeet muuttaa. Itse en ole koskaan kokeillutkaan mitään. Enkä kokeile.
Mulla nää jutut vaikuttaa samoin kuin vanhempieni alkoholismi: koska vanhempani (ja varsinkin isäni) on aina juonut niin paljon niin minä en ole koskaan juonut yhtään. Haittojen näkeminen on vaikuttanut niin, että en ole ollut eläessäni humalassa.
Tosin onhan mulla omat ongelmani uhkapelien kanssa, mutta viina ja huumeet ainakin on sellaisia mihin en koske.
Tänään tajusin, että pikkuveljeni asuntohan täytyy tyhjentää ja kaikkia muita käytännön juttuja tehdä. Ja mietin saako niitä kukaan tehtyä. Ja kuka meistä pystyy mitäkin tekemään. Siskoni ja äitini asuvat siellä lähellä ja ehkä hoitavat asian. Tai sit ei. Ja miten niitä hautajaisiakin sitten oikein järjestetään, kun en oo koskaan ollu muuta ku vieraana mukana itse.
Pikkuveljeni tulee vastaan vähän joka paikassa.
Kun katselin kuvia pikkuveljestäni eri vuosilta, aloin ulkona liikkuessa nähdä hänet todella monissa vastaantulijoissa. Eri-ikäisissä vastaantulijoissa. Joku pukeutui samanlaisiin mustiin vaatteisiin joihin pikkuveljeni aina pukeutui. Jollakin oli samantyyppiset kasvot kuin pikkuveljelläni 10-vuotiaana tai 15-vuotiaana tai 20-vuotiaana. Joku käveli ja elehti samaan tyyliin kuin pikkuveljeni.
Ja sit makarooneja lämmittäessä mieleen tulvahti yhtäkkiä se miten pikkuveljelläni oli tapana syödä pelkkiä riisejä usein. Hän saattoi syödä päiväkausia pelkkää riisiä vaikka kaikkea muuta oli runsaastikin tarjolla. Ja kun tuo tulvahti mieleen niin kyyneleet tulvivat silmiin. Tulen varmaan muistamaan hänen tapojaan vielä pitkään omassa arkielämässäni.
