Olen ollut nyt pari kuukautta raittiina ja eka kuukausi menikin aikas hyvin, mutta nyt viimeiset kaksi viikkoa on ahdistanut, selittämättömiä pelkotiloja ja paniikkioireita(tulee, kun salama kirkkaalta taivaalta) 
Käyn säännöllisesti vertaistukiryhmissä, en vaan käsitä mistä nää olot tulee. Onko teillä ollut tai kestänyt kuinka kauan alkon lopetettua? Rupeaa oleen jo todella pelottavaa ja ihan kauheeta, kun aina saa elää pelossa, koska kohtaus tulee.
Ahdistustilat ja pelot eivät välttämättä liity koko päihdeasiaan. Tietysti voi olla niin että olet tavallaan niitä ryyppäämällä lääkinnyt, mutta ehkä ne ovat ihan erillisiä ilmiöitä.
Ja silloin niihin pitäisi sellaisena suhtautua -kaikella vakavuudella.
Terveyskeskus, työterveydenhuolto, mielenterveystoimisto… olisko noista mikään mahdollinen?
Ei asia ainakaan pahenisi jos kävisit juttelemassa.
Toki sitten ne kotikonstit; hyvän mielialan tuottaminen itselle, määrätietoinen omien asenteiden muuttaminen… vertaistuen jo kerroitkin ottaneesi käyttöön.
Ja jos tuntuu että asioiden kirjoittamisesta ja erittelystä on apua, niin annapa tulla tännekin. Eiköhän täältä ala vastauksiakin tulemaan.
Mulla oli hieman toisenlainen tilanne. Yleensä pitempien putkien jälkeiset selvät päivät olivat sellaisia etten pystynyt nousemaan bussiin tai menemään mihinkään jossa oli hiemankin tungosta. Meni onneksi parissa päivässä ohi.
Aivan normaalioloissakin vältän tungoksellisia paikkoja. Joten tällä ei ole välttämättä mitään tekemistä juomisen kanssa. Selvän yhteyden kuitenkin kuvittelen tunnistavani. Nykyään mulla ei onneksi ole mitään paniikkiin viittaavaa, ei tarvitse sännätä kesken ostoksien supermarketista ilman tavaroita ulos. Tällaistakin on tapahtunut. 
Pystytkö jotenkin kartoittamaan niitä tilanteita jotka ahdistavat eniten? Ja onko sinulla tapahtunut jotain muutoksia elämässäsi ensimmäisen selvän kuukauden jälkeen? Mistä vertaistukiryhmästä on kysymys? Paniikkihäiriöihin liittyvään vai AA:n kaltaisesta (tai siitä)? Tsemppiä ja pysy linjoilla. 
Mulle tuli mieleeni tuossa äsken kuntosalilla, että onko tarpeen ottaa itteään niin kuolemanvakavasti? Eihän kukaan muukaan ota, niin miksi minunkaan pitäisi? Onko se joku syyllisyys ja osittain turhakin sellainen, joka estää nauramasta itselleen, mutta minusta se on kyllä ihan hyvä taito opetella. 
Voi kyll olla jonkinlaisia viiveellä tulevia alkoholin vierotusoireitakin nuo Susannen paniikit. Joku fyysinen syy voi toimia liipasimena. Juotko paljon kahvia tai kofeiinia muuten? Onko muuten taipumusta jännittämiseen tai hermoiluun? Onko verenpaine ja verensokeri ok?
Alhainen verensokeri voi aiheuttaa ahdistusta, samoin korkea verenpaine. 
Raittiuden lisäksi kannattaa tsekata muita elämäntapoja, välttää kofeiinia, stressiä ja harrastaa liikuntaa.
Kiitos kaikille vastauksista ja tuesta. Tunteet siis niitä on vaikea selittää miltä tuntuu, mutta vähän niinkui huimais, pala kurkussa, sekoomisen tunne päässä ja kauhee kuoleman pelko. Ja, sit pelkää koko ajan, koska tulee seuraavaks ja missä. Se ei kato paikkaa voi tulla aa:kerhossa, työssä jne…Välillä tuntuu, ettei koko elämällä oo mitää järkee. Ja, välillä taas on ihan mahtavat fiilikset. Ensimmäisen kuukauden olin aivan yli ihminen ja kaikki oli yli ihanaa ja nyt sit tätä. Käyn aa:ssa kolme kertaa viikko ja pelkään mennä jo niihinki jps rupee sielläki taas ahdistaan. Stressiä on kyllä työstä, mutta pakkohan sitäki on tehä. Harrastuksia on ja ulkoilen paljon. Ketipinor määrätty pari vuotta sitten unen saantiin, mut nyt on ollut pakko ottaa yksi päivälläki ja sit tulee äly väsy. Olutta meni viim. Vuosi lähes päivittäin jotenkuten hyvin ja huonosti hoisin työn. Olen ollut pisimmilläni yli vuoden raittina ja lyhyempiä pätkiä eikä ole tällaisia kohtauksia tullut. Niin kauan menee hyvin, kun olen koko ajan liikkeellä, mut sit kun pysähtyy ja joutuu ollen paikallaan ehtii ajatteleen niin sit pää rupee kelaan ja sit jo rupee panikoimaan. Aikaisimpina selvinä aikoina en käynyt aa:ssa, mut nytvolen niin tosissani tän raittiuden kans, että en jätä niitä käymättä miten ennen aina lopetin parin kerran jälkeen. Että tämmöstä
Niin ja kahvin juontia olen vähentänyt. Olen myös kärsinyt kauheista selkäkivuista jo pitkään ja sain ortopediltä parisen viikkoo sit lääkekuurin joka loppu viikko sit. Verenpaineet ok
Vaikuttaisi, että nuo mainitsemasi lääkkeet on tehnyt kepposet ja on syypäänä outoihin tunnetiloihisi, ainakin ajallisesti sopii yhteen.
Olen kertonut oman kokemukseni joitakin kertoja paniikkihäiriöstä kärsivälle ihmiselle. Tähän mennessä en ole kuullut yhtään kommenttia että kenelläkään toisella olisi avain ongelmaan ollut sama kuin minulla oli (koska jos avain olisi sama niin ongelma poistuisi kerralla ikäänkuin sormia naksauttamalla (sormien naksauttamisesta oli puhetta toisessa asiayhteydessä)). Kerron silti oman kokemukseni koska se on mielestäni häkellyttävä.
No niin, tarina alkaa. Paniikkihäiriö tuntemukset alkoivat luennolla. Yht’äkkiä minut valtasi tunne että minulta puuttuu yhteys sormiini. Minun oli pakko heilutella sormiani ja todeta että yhteys on kyllä, vielä toistaiseksi. Sitten vastaavan tyylisiä kohtauksia alkoi tulla, yhteydet aivoista kropan eri lihaksiin tuntuivat katkeilevan. Oireita tuli myös pidempien raittiusjaksojen aikana, alkoholi poisti oireet ja krapula pahensi oireita. Minulla oli alprox niminen lääke jota eräs asiantuntija myöhemmin luonnehti kauheaksi myrkyksi. En ole ihan varma jouduinko joskus ryntäämään ulos kaupasta ilman ostoksia mutta ei se ainakaan kaukana ollut. Ainakin kassajonossa oli joskus kylmä hiki ja piti koko ajan testailla että yhteydet sormiin ja varpaisiin toimivat vielä. Työpaikan ruokalassa ruokailu oli hirveätä taistelua, kerran muistan ajatelleeni että taidan hankkia 70 pulloa viinaa ja etsiä jostakin erämaakämpän ja menne sitten suorittamaan finaalini.
Kuuden vuoden kuluttua oireiden alkamisesta osallistuin jännnittäjille tarkoitettuun ihmissuhderyhmään. Kukin ryhmäläinen kertoili kokemuksiaan. Eräs ryhmäläinen kertoi tapauksen jossa hänet nuorimpana määrättiin hakemaan oluttuopit kahdelle vanhemmalle. Hän jännitti helvetisti. Kun hän toi täydet oluttuopit ja oli jo pöydän vieressä, tuli hänen käsiin voimakas pakkoliike ja oluet lensivät tuopeista olkapäiden yli lattialle. Tuosta sain oivalluksen. Kaveriahan jännitti saatanasti jo silloin kun hän lähti hakemaan oluita. Miksi oli liian kiltti, ryhtyi mitään sanomatta suorittamaan tehtävää joka oli hänelle jännittämisen takia helvetillinen. Miksi ei sanonut että: “Hakekaa perkele itse oluenne.”.
Eli minä olin siinä elämänvaiheessa liian kiltti, yritin olla kaikkien mieliksi ja hylkäsin itseni ja olin aina valmis uhraamaan oman hyvinvointini. Enkä kertonut kenellekään miltä minusta tuntui.
Muutin asennettani. Opettelin sanomaan ei. Opettelin sanomaan että ei käy aina silloin kun minulle ei käynyt. Paniikkikohtaukset loppuivat siihen paikkaan. (Tai jos täsmennetään niin en opetellut sanomaan ei vaan ryhdyin sanomaan ei, aina tarvittaessa. (eihän siinä kenelläkään mitään opettelemista ole, senkun ryhtyy)) Siitä päivästä on nyt 20 vuotta.
Tämä on, ah niin tuttua myös itselleni. Tuo itsensä hylkääminen. Omien tarpeidensa mitätöinti. Mulla siihen on myös liittynyt jännitystä ihmisten kanssa olemisessa, pelko torjutuksi tulemisesta. Kiusaaminen oli itselläni vahvasti siihen ajanut juttu. Opin miellyttämään ihmisiä, jotta mun ei tarvitsisi kuulla itseni haukkumista. Onnistuminen tapahtui vaihtelevalla menestyksellä. Nyt sen vasta varhaisessa aikuisen iässä alkaa ymmärtää, miten helvetin vahingollista se aika oli. Kuoriutua sellaisesta uhrinasemasta eroon. Koska lapsena en näe mulla olleen juurikaan “vaihtoehtoja”. Mutta nyt aikuisena voin tavallaan tehdä ne valinnat toisella tavalla sen lapsen puolesta. Oppia pitämään siitä omasta henkisestä hyvinvoinnistani huolta, johon en esimerkiksi lapsena kyennyt, kun tuollaiseen itseni väärinkohteluun olen suostunut. Kyllä mä vaan silloin sen kiusaamisen johdosta “opin” siihen, että en ole minkään arvoinen. Ei nähnyt itseään arvokkaana, vaan oppi häpeämään itseään. Pelkäämään helvetisti.
Tämänkin taustan takia rajojenveto on mulle nyt ollut niin pirun vaikeaa ja tuskallista. Jopa siihenkin, että ei suostu enää väärinkohdelluksi on liittynyt järkyttävä määrä syyllisyyttä ja häpeää. Kun ennen piti suostua ihan kaikkeen, että ei vaan kukaan pääsisi sanomaan mistään. Nyt se “ei” löytyy jo minunkin sanavarastostani ja “en tiedä” myöskin.
Tuossa mielessä paniikkihäiriön voidaankin sanoa olevan ihmisen itsepuolustusmekanismi. Kun jatkoin muiden mielen mukaista käytöstä ja itseni alennusmyyntiä tarpeeksi kauan tuli paniikkihäiriö ja sanoi että se loppuu nyt. Ja loppui kanssa, on se sen verran kova sana. Siinä saivat häpeät ja syyllisyydet kyytiä.
Susannelle sanoisin rohkaisuna että minä ja moni muu ajatellaan että paniikkihäiriö on “ihmisen puolella”, se yrittää kertoa ihmiselle jotakin. Ehkä sinun tapaus ei mene 1:1 minun tapauksen kanssa mutta paniikkihäiriö yrittää kertoa sinulle jotakin.
Voipi olla itsesuggestiivista hömppää mitä kirjoitan, mutta… Jostain syystä mulla alkaa vaikuttaa nyt toista päivää napsitut beetasalpaajat (Bisoprolol) runsaasti stressiä vähentävänä komponenttina. Pulssi ei enää vetele lepotilassa 100-120 kierrosta vaan lähemmäs 60, ja tuntuu että ei enää hikoile puhdasta adrenaliinia ja maailma tuntuu olevan aika makea paikka elää.
Taivaissa huitelevaan verenpaineeseenhan tuota salpaajaa määrättiin, mutta elimistö tuntui olevan vielä sen verran sotapolulla alkoholin lopettamista vastaan (9. nollapäivä tänään menossa), että taistelumoodin alasajoon tarvittiin anti-adrenaliini-taikaa. Ja mikä parasta, salpaaja ei ole benzo, joten ei tarvitse pelätä koukuttautumistakaan.
Onkohan muita salpaajien käyttäjiä joilla stressi/pelko/ahistus ja sitäkautta juomishalut ovat lerpahtaneet käytön aloittamisen jälkeen?
Jihuu,nyt mä hehkutan. Jännitin ihan hulluna tän päivän tapaamista starttirahasta, kun viime neuvottelussa sain hädin tuskin oltua, kun panikoin ja loppuillan sitten porasinkin, mutta nyt vähän rupes näkökenttä hämärtyyn ja meinas paniikki iskee, mut meni ohi. Ja, se tunne kun sieltä ulos lähdin, että selvisin oli mahtava. Melkein ilon poru pääsi. Olin onnellisempi siitä tunteesta kun myönteisestä starttiraha päätöksestä. Ihanaa, kun on paikka minne voi jakaa tuntemuksia ja on tukea. Kiitos teille <3 Ollaan linjoilla
No, niin ahdistuskohtaukset kävi niin pahoiksi, että oli pakko hakee lääkitys 
Rupesin pelkään mennä yhtään mihinkään kämpästä ja töihin menin poraten, kun pelkäsin niin paljon kohtauksia. Onko teille/teillä lääkitystä?
Mulla on ollut Oxaminia ja Diapamia, ja oon testannut melkeinpä kaikkia muitakin yleisimpiä bentsoja (rauhoittavia lääkkeitä). Toimivat kyllä ahdistukseen, mutta koukuttavat lähes satavarmasti jos on yhtään taipumusta sellaiseen, etenkin kun huomaa että pystyykin taas tekemään asioita ja olemaan ns. normaalisti ihmisten seurassa jne. Xanor ehkä pahiten, siitä pysyisin visusti erossa. Jos kuukautta pidempään käyttää päivittäin tulee melko varmasti vieroitusoireita, jotka on siis niitä samoja oireita mihin niitä bentsoja alunperin on lähtenyt syömään, mutta huomattavasti voimakkaampina. Ja ne vieroitusoireet kestävät sitten huomattavasti pidempään kuin pahimmatkaan krapulat, ja saattaat olla ihan maanpäällistä helvettiä (kokemusta on). Toisaalta joillekin ei välttämättä tule oikein mitään vieroitusoireita, joten yksilöllistähän sekin on. Näiden lisäksi ne väsyttää ja turruttaa kaikkia tunteita ja pidemmässä, vuosien käytössä, yleensä lopulta jopa pahentavat niitä ahdistusoireita → otan pamin, koska ahdistaa, ja kun vaikutus lakkaa, ahdistaa enemmän → otan pamin jne ad nauseaum. Satunnaisessa käytössä musta oivia lääkkeitä jos on niin paha olla ettei vaan pysty olemaan, mutta niiden rinnalle ehdottomasti suosittelen jotain terapiaa tai muuta keskusteluapua. Muuten sitä hoitaa pelkästään oireita eikä ongelman perimmäistä syytä. Mutta jos esim. koko ajatus terapiastakin aiheuttaa paniikkikohtauksen, niin en henk. koht. pidä sitä maailman huonoimpana vaihtoehtona että pyytää jonkun pienen määrän esim. Oxaminia että pystyy ylipäänsä menemään jonnekin puhumaan ongelmistaan.
Mulla oli ensin paniikkeja krapulassa. Ne loppuivat kun raitistuin, mutta ahdistus ja kuolemanpelko palasivat oltuani noin kaksi ja puoli vuotta raittiina. Jouduin lopulta hankkimaan lääkityksen, koska en uskaltanut lähteä enää minnekään. Tämä tapahtui viime vuoden lopulla. Sain 15mg Opamoxit. Otin niitä kerran yhden kokonaisen ja siitä tuli lievä päihtymyksen tunne. Sen jälkeen otin tarvittaessa puolikkaan.
Ne auttoivat aikansa kuten pitikin, otin niitä siis vain kotoa jonnekin lähtiessä, eli kerran, korkeintaan kaksi kertaa viikossa. Jossain vaiheessa huomasin, että lääkkeen otettuani tuli seuraavana päivänä ikävä jälkiahdistus. Rupesin sitten niitä jälkioloja pelkäämään niin, etten enää uskaltanutkaan ottaa koko lääkettä. Viimeisen puolikkaan otin ennen joulua.
Tämän vuoden puolella olen ottanut yhden pienen murusen (varmaan noin kuudesosan tabletista) ennen kampaajaa, koska se on ollut mulle jostain syystä ahdistuksen aiheuttaja. Koska en uskaltanut enää syödä lääkettä, niin oli vain pakko taas uskaltautua lähtemään kotoa ilman kemiallista turvaa.
Ja niin vain ahdistukset pikkuhiljaa loppuivat ja se inhottava kuolemanpelkokin hellitti. En pitänyt rauhoittavissa siitäkään, että ne tasoittivat mielialaa myös positiivisemmalta puolelta, tylsyttivät. Noinkin vähäisellä annoksella… Ei ahdistanut, mutta ei tuntunut miltään muultakaan, eikä se ole kovin kivaa.
Tsemppiä sulle, toivon että saat paniikkisi jollain keinolla helpottama
Oxamin ja Opamox on samaa ainetta, eri lääketehdas.
Ohessa on vähän infoa Opamoxista ja minun joskus käyttämästä Alproxista. Minulle ei tullut mitään vieroitusoireita mutta se ei todista mitään. Kun olen lukenut juttuja täällä niin kehotan olemaan todella varovainen. Lue ainakin nuo ohjeet ja kuuntele lääkärin neuvot tosi tarkkaan.
Vähän offtopikkia, mutta jos tosimaailma ei pelota ja ahdista tarpeeksi, niin tunnelmaan kannattaa virittäytyä semmoisilla leffoilla kuin Insidious ja Insidious Chapter 2. Mielellään yksin pimeässä, isosta telkkarista ja kunnon bassokuulokkeet päässä. On meinaan vähään aikaan semmoiset leffat että on tuon tuosta karvat pörhöllään, mahaa kouristaa ja vääntää! 
(…enkä tässä nyt siis väheksy ketään joilla on enemmän tai vähemmän horroria päällä tosimaailmassa tuon tuosta, mutta oli pakko avautua kun toi Insidious 2 juuri katsottuna oli nyt vielä kolmannenkin kerran jälkeen aika tuhti kokemus jota en ehkä haluaisi katsoa minkään psykedeelisen vaikutuksen alaisena…)
Olen itse joskus katsonut kunnon extreme-kauhua kunnon kukkapaukuissa. En voi kyllä suositella. On nimittäin helposti 10x intensiivisempää menoo ja jos on hiukankaan altis ahdistukselle, niin vuosisadan kuumotukset/paniikkikohtaukset voi olla luvassa :mrgreen:
Yksi sälli joskus kertoi ison happo annoksen jälkeen sujahtaneensa erääseen elokuvaan sisään katsellessaan sitä. Se voisi olla hyvin ikävää jos leffana toimisi megaöveripelottava ja flipauttava kauhupätkä.
Mulle määrättiin Cipralex ja tarvittaessa Xanor. Otan jälkimmäisen ihan viimeisenä vaihtoehtona. Helpottaa vaan oloa kun tietää että saa jonkun helpotuksen jos paha kphtaus iskee, muussa tapauksessa olen aivan toimintakyvytön