Ihan väsyneenä ja tilanteeseen uupuneena kirjoitan muutaman sanan. Ollaan oltu kohta neljä vuotta yhdessä tuon alkoholistimiehen kanssa. Erottukin ollaan monen monta kertaa. Nyt ei asuta saman katon alla eikä varmaan ikinä niin käykään. Mies juo ja juo vielä lisää aina kun mahdollisuus ja työttömällä niitä on. (Tosin hän on jo niin alkoholisoitunut että tavallinen työelämä ei onnistuisikaan.) Itseasiassa on juonut ainakin yhden avioliiton ja kaksi työpaikkaa.
Määrät ovat jotain 24kaljaa/per päivä ja kesto 2-6päivää putkeen. Joskus ottaa jotain 4 saunakaljaa ja luulottelee homman olevan hallinnassa. Tosiasiassa juominen vaan lisääntyy koko ajan. Meillä on jonkunverran välimatkaa maantieteellisesti ja aina kun ei olla yhdessä mies juo. Aivan aina. Jos ollaan erossa 2 päivää sen hän käyttää juomiseen jos viikko niin sama peli. Kun ollaan yhdessä ei aloita rankkaa juomista mutta selvästi odottaa tilaisuuttaan koko ajan.
Miksi minä seurustelen ja huolehdin ja hätäilen tuon juomarin takia? Siitä voi ajatella mitä vaan, läheisriippuvuutta, rakkautta, tottumusta, välittämistäkö? Selvinpäin ollessaan ihana ihminen, herkkä, tunteellinen, hassu, lämmin…jne. Itse sanoo että ei enää pärjää yksin. Sitäpä juuri.
Mutta minä olen sillä pelkääjän paikalla. Milloin kaatuu pahasti, talo palaa tupakan kanssa kährätessä, ajaa kännissä jne. Tämä kaikki uuvuttaa ja kuluttaa minua. Oma vointi olisikin hyvä jos ei tätä huolta olisi. Kiukun tunteita nostattaa sekin että minä saan sairastua ja olla vaikka tehohoidossa, mutta hän vaan juo kotona sillä aikaa, ei huolenpitoa toisinpäin.
Ymmärrän että itse olen taakkani ottanut ja eroonkin voi pyrkiä. Varmaan vaikeimman kautta pitää mennä, jatkaa suhdetta niin ra(s)kas kun se onkin.
Tilanteesi on ollut tuttu minullekin. Se kalvava pelko, jatkuva valppaus. Positiivista sinulla on se, että olet oman katon alla. Se ei tietenkään vie huolta pois.
Sanoit, että hän on sanonut ettei pärjää yksin. Kokeeko hän alkoholin ongelmaksi? Haluaisiko lopettaa vai ei? Tässä nimittäin piilee se ratkaiseva tekijä. Jos ei ole mitään halua lopettaa, niin et voi auttaa mitenkään. Sinä et voi pelastaa häntä vahtaamalla 24/7 ja on kohtuutonta pyytää sinua sellaista tekemään. Hänen ei tarvitse olla ongelman kanssa yksin. Onhan noita paikkoja mistä aloittaa esim. A-klinikka. Sinne voi mennä vaikka yhdessäkin.
Minulla oli tuossa keväällä tilanne, jolloin oli pakko päästä lepäämään muualle hetkeksi, kun tilanne oli kotona niin sekopäinen. Kyllä se sydäntä riipi, kun toinen melkein jalassa roikkui, että “älä jätä tänne yksin”.
Kirjoittele tänne lisää, niin ehkä saat lisää näkökulmaa tilanteeseesi. Voimia!
Nyt on sitten sellainen joulu lähestyy ja kuinka selviydytään tunnelma. Nimittäin joku ystävällinen ja ajattelevainen henkilö lahjoitti miehelleni ison pullon 40% konjakkia. Hän on tähän asti aloittanut maltillisesti, ja pullo on minun “takana” mutta huomaan sen polttelevan koko ajan. Ihan ensimmäinen ajatukseni oli että lahjoitetaan se eteenpäin…mutta vastus oli ei ikinä! Alkoholistinen piirre, ymmärrän. Ollaan sovittu jo aiemmin että yksi viinipullo ostetaan kinkun seuraksi ja molemmat juodaan siitä. Vaikka olen useasti tuonut esille että voisin olla täysin ilman alkoholia ikäänkuin jos seura tukisi hänenkin ilman olemistaan. Oikeastaan olen alkanut kyllästyä kaikkeen alkoholiin ja taidan itse lopettaa senkin pienen (kerta kuukaudessa 1-2 annosta) käytön.
Mutta toivon saavani hyvän joulun, mahdollisimman raittiin ja samaa toivon ensi vuodelta ja loppuelämältäni. Samoin lähetän taivaaseen toiveen ettei yhdenkään lapsen tarvitsisi kärsiä vanhemman juomisesta jouluna. Onhan niitä murheita elämässä muutoinkin, miksi hankkia niitä päihteillä lisää?
itse olen lopen kyllästynyt (tai ahdistunut) meidän tilanteeseemme. Kolme pientä lasta ja mies joka tissuttelee vähän väliä. Alkoholiongelma on kasvanut pikkuhiljaa. En pitkään aikaan halunnut edes nähdä sitä. Tätä nykyä jo muutamasta lasillisesta tulee miehelle kauhea krapula jota pitää lääkitä tietenkin “muutamalla loiventavalla”. Eikä siinä kaikki, hänestä tulee julmetun ilkeä, kun on juonut ja kun on krapulassa. Ei nyt sentäs kiinni käy, mutta on muutoin todella pelottava. Aatto lasten vuoksi pakko viettää yhdessä. Mutta toivon, että loppu joulun mies jättää minut ja lapset rauhaan. Avioeroa olen hakenut, mutta mies ei ymmärrä, että haluan tosissani tästä noidankehästä pois. Sulkee täysin silmänsä siltä, että en halua jatkaa avioliittoa.
Sinä Norman olet päätynyt eroratkaisuun, toivon että jaksat viedä sen läpi ja saat tukea uudelle elämänvaiheelle. Kyllä se pettymys on varmasti valtava kun yhteinen perhe-elämä ei onnistu. Mutta tottakai lapsia täytyy ajatella ja suojella. Lapsuus alkoholistiperheessä jättää valitettavasti jälkensä. Olen sitä sivusta seurannut. Tsemppiä Sinulle.
Meidän joulumme meni sitten niin että aatonaatto ja aatto kekkuloitiin kännissä, ei nyt ihan kontaten mutta kuitenkin. Postiivista oli se että juomat loppui noin neljän aikaan ja sitten myöhemmin minun laittamani jouluruuat kuitenkin maistuivat. Tunsin kyllä surua ja pettymystä, olinhan toivonut juuri sitä että saisin viettää hänen kanssaan raittiin joulun. Mutta tuota aattojen juopottelua seurasi tietenkin kauhea väsymys ja morkkis. Joulupäivä oli aika raskassoutuinen kun mies vaan murjotti jossain sohvannurkassa puhumatta kenellekkään mitään. En osaa sanoa kummasta noista tilanteista kärsin nyt tänä jouluna enemmän.
Mutta se joulu on ohi ja meni niin. Nyt olen taas omalla paikkakunnallani ja mies vetää kaljaa kaksin käsin, sen tietää siitä kun puhelimeen ei vastata, tekstiviestiin ei vastata. Voin taas kerran vaan rukoilla että ei kävisi vahinkoa ja koittaa säilyttää edes jonkunlaisen mielialan täällä toisaalla. Minulla on omat lapseni nyt pari päivää kylässä ja se on epäreilua että aina kun vietän aikaa lasteni kanssa, niin mieltäni rasittaa huoli tästä juovasta puolisosta. Haluaisin nauttia lasteni seurasta ilman taustamurhetta. Tuntuu raskaalta kantaa “salaisuutta” kun lapset ilakoivat ja haluavat nauttia seurastani.
Varmasti moni ajattelee että eroa ja kun ei ole yhteistä asuntoa tai yhteistä lasta niin eikö se ole yksinkertainen ratkaisu? Minä vaan tunnen että siteet tähän juovaan puolisoon ovat kuitenkin jollaintapaa lujat ja en tahtoisi menettää häntä, en viinalle, en tapaturmalle, en alkoholisairaudelle, en millekkään. Hyvinä päivinä nautin niin paljon hänen seurastaan ja yhdessäolosta, en tahtoisi olla hetkeäkään erossa, viihdyn hänen kanssaan, hän on minulle paljon, hyvin paljon. Kumppanini, ystäväni ja rakastettuni.
En ole vielä löytänyt varmaankaan kaikkea sitä mistä rakentaa voimia ja jaksamista, tämän asian kanssa yksinolo on raskainta. Ei siten että häpeäisin paljon, vaan miten kertoa aina samaa tarinaa, eivät ihmiset/ystävät jaksa kuunnella sanomatta: eroa! Minun on etsittävä voimia jostain, jostain, kertokaa?
Hei
Täällä myös minä joka en ymmärrä muiden tarjoamaa ratkaisua erota, minulle se ei ole ratkaisu mihinkään.
Olen niin paljon joutunut käymään läpi etten usko enää “helppoon elämään”.
Tämä kivinen tie on kuljettava, se on minun tieni, minun osani.
Minun elämäni vaikeuksineen kaikkineen, karkuun en voi lähteä.
Voimia sulle niinkun mullekkin !
Ei sitä kivistä tietä ole ‘pakko’ kenekään kulkea, vieras, ellei ole varustettu sellaisella luonteella kuin mummolassa naapuri, joka sanoi “Itte mä ristini kannan”. Kulki kylillä vääntelemässä käsiään ja voihkimassa elämänsä kurjuutta, mutta taisi silti rakastaa kärsimystään? Ehkä hänen elämällään ei ollut muuta tarkoitusta?
Tänä aamuna lähdin töihin aamulla seitsemän jälkeen bussilla ja reitti kulkee ohi ex-mieheni asunnon. Näin hänet bussin ikkunasta. Hortoili kaupasta kilinäkassinsa kanssa. Erosimme 26 (!) vuotta sitten. Eron jälkeen olen kasvattanut lapset aikuisiksi ja saanut lapsenlapsen, opiskellut itselleni uuden ammatin, ollut avoliitossa, elänyt pari hurmiollista suhdetta, saanut harrastaa mitä itse haluan, katsonut jääkiekkoa, käynyt niillä keikoilla joilla itse haluan, matkustellut, tutustunut uusiin ihmisiin ja nauttinut elämästäni.
Kiitos, Cricket! Tuo antaa todella ajattelemisen aihetta.
Minun “tekosyyni” (yksi niistä) tällä hetkellä on, että olisi pitänyt älytä lähteä aikaisemmin. Että mies on jo niin syvällä alkoholismissaan, että hänen jättämisensä olisi heitteillejättö. Että hänen tahdillaan luonnollinen poistuma ratkaisee asian parin vuoden sisällä…
Mutta yhtä hyvin tilanne saattaa pysyä samanlaisena seuraavat parikymmentä vuotta! Ei pitäisi (puhun nyt itsestäni) jäädä odottamaan, että tapahtuu muutos tai jopa että toinen kuolee. Elänkö minä siksi, että kannattelen toisen elämää? Toki voin tehdä ja teenkin kaikenlaista omaa ja kivaa tässä sivussa - mutta riittääkö se.
Jokaisen elämä on tärkeä. Sen alkoholistinkin, mutta se on hänen elämänsä. Minulla on OMA elämä elettävänä! Toisia kunnioittaen - mutta itseä unohtamatta.
Tulkoon tästä vuodesta sellainen, että mahdollisimman moni meistä läheisistä herää ja voimaantuu järjestämään elämänsä niin, kuin se on parasta itselle. Oman elämämme arvostuksen vuosi.
Tässä sitä ollaan! Tavarat on taas kerran haettu 300km päästä ja erottu. Laskuissa olen mennyt sekaisin jo ajat sitten. Melko tarkkaan neljä vuotta sitä jaksoin, mutta mitä sitten tapahtui?
Maaliskuussa vanhin lapseni( -94) sairastui erittäin vakavasti ja on ollut siitä lähtien eli nyt yli kolme kuukautta erikoissairaanhoidossa sairaalassa. Olin shokissa aluksi ja sainko tukea? En. Matkustin paniikissa 300km keskellä yötä lasta katsomaan ja oliko puolisoni mukana? Ei. Kun lapsen vointi salli matkustin alkoholistini luokse takaisin häntä hoitamaan ja olinhan saanut myös määräaikaisen työsuhteen hänen paikkakunnaltaan. Työt aloitin. Viikonloppuisin ajoin tuon 300km lasta katsomaan. Sainko tukea? En. Puolisoa alkoi vaan janottaa ja joikin kovasti janoonsa. Tuli toukokuu ja keskimmäisen lapsen yo-juhlat, mies joi, minä kävin töissä ja siivosin kotona oksennusta ja kusta. Juhliin lähtöön aikaa 2vrk.tta mies päätti lopettaa ja tulla mukaan. Tulikin ja oli murjottavainen ja huonontuulinen koko ajan. Olin niin ärsyyntynyt että juhlat livahtivat ohitse suurempia iloitsematta. Palasimme ja mies jatkoi hyvää putkeaan, jäin sairaslomalle kun en jaksanut ihan ottaa koko pakettia vastaan. Mies joi lisää vaan, kun ahdistaa kun et ole töissä. Kävin töissä ja siivosin kotona oksennusta, kusta ja paskaa. Kuukauden jaksoin. Sitten ilmoitin työpaikalle että pakko lopettaa tämä määräaikainen työ kesken kun en saa levätä yhtään työpäivän jälkeen. No työsuhde päättyi sairaslomaan ja minä keräsin tavarani hyvin huolellisesti ja lähdin. Ymmärsin että minunkin terveyteni oli menossa samaan laariin alkoholistin kanssa, ja eniten minun huonosta voinnista kärsi se lapsi joka vakavasti sairastui keväällä. Eli annanko oman ja lapseni terveyden hänen tuhottavakseen???
Nyt sitä ollaan sitten tässä, kaukana juovasta miehestä. Mutta ei ole helppoa. Hyvät muistot, joita on kyllä paljon vähemmän kuin huonoja tulvivat mieleeni. Ikävä ja kaipuu raastaa, mutta mitä minä oikeastaan kaipaan? Vuoristorataako? Vai olenko niin arvoton että minua saa oiken luvan kanssa kohdella huonosti? Nyt tahdon olla yksin. Edes laastarisuhdetta en halua. Miehet pysykööt kaukana. Minä alan hoitaa itseäni. Alan arvostaa itseäni. Olen itselleni ystävällinen. Tarvitsen paljon apua ja tukea.
Luen aloittamaani viestiketjua epäuskoisena, miten naiivi voi ihminen olla? Miten sinisilmäinen ja luottavainen. Kyllä silmät avautuvat kun tajuaa että voi tosiaankin pelastaa enää vain itsensä. Oli vain ajan kysymys että ne silmät avautuvat. Näyttäsi olevan kesä!
Hei taas pitkästä aikaa, en ole unohtanut teitä, päinvastoin olen elänyt tätä hullunmyllyä eteenpäin. Tuona kesänä mies joi juhannukseen asti, sitten häntä alkoi pelottaa ja oli mennyt paikalliseen AA.han oli käynyt sitä ehkä kuukauden kun minä loppukesästä matkustan taas 300km häntä tapaamaan, hän oli ennallaan kaikintavoin, raitis jakso menossa ja kova tarve puhua. Hän jatkoi AA.ssa käymistä, minä kävin Al-Anonissa. Puoli vuotta raittiina ja mies kosi minua. Kyllä tahdon! Menimme naimisiin. Pienesti, asiaa pidettiin rohkeana tekona tai sitten vaan kohteliaasti vaiettiin. Raittiutta kesti lähes puolitoista vuotta, sitten ote rupesi lipsumaan…on tämä raittiuskin nähty…juon muutaman…haluan juoda. Sepä se. Nyt ollaan naimisissa juu ja minä olen asunut puoli vuotta yhdessä hänen kanssaan, eli meillä siis on yksi yhteinen koti. Minä käyn välillä lapisiani (aikuisia) katsomassa tai nykyisin olen usein sairaalassa, on tullut sairauksia aika vaikeitakin, ja kun minä lähden mies juo. Ihan se sama kuvio. Minä lähden kassin kanssa sama sairaalaan vai mummolaan niin hän pääsee vetämään kaljaa. Onhan niitä tilanteita sitten ollut. Minulla maksa-arvot taivaassa ja viikko sairaalassa, kun tulen kotiin niin ensikisi pääsen juoppokuskiksi. Huomenna olen taas lähdössä, olen poissa kaksi yötä. En pelkää enää niin paljon, kuolee jos kuolee, en voi estää. Tuo raitis aika oli hyvää aikaa, minua surettaa ja ahdistaa miksi se ei voinut jatkua???Olen itse niin huonossa terveydentilassa että en pärjää edes yksin, voimia ei tietysti ole mihinkään. Tässä sitä miettii mikä siinä on ollut alusta alkaen niin vaikeaa panna poikki ja pitää päätös. Miksi tähän jäin???Tunnen olevani aika epäonnistunut ihminen. Monella tavoin, sairauksien vuoksi eläkkeelklä ollut nuoresta vaikka välillä yritin palata työhön. Naimisissa toista kertaa ja nyt alkoholistin kanssa. Minun elämä on mennyt pieneksi, lapset ja kissa, uskolliset. Miksi minä sairas ihminen otan taakakseni vielä alkoholistin??? No huomenna lähden ja kaikki menee totuttua rataa. Kiitos kun luitte.
Irtiotto voi kestää järjettömän kauan, sen tiedän itse nyt, ja se voi todella epäonnistua monta kertaa. Oma surkeuteni on luettavissa Kuole rakkaus, kuole -otsikon alta joten sitä en lähde enempää tähän vuodattamaan.
Olen surullinen puolestasi. Terveytesi reistailee, mutta juomarisi ei siitä piittaa. Tuntui pahalta lukea tilanteista, joissa sinun olisi kuulunut nauttia lastesi seurasta, mutta salaa hermoilit juomarin edesottamuksista ja niin juoppo varastaa toisilta elämän tähtihetket. Minä en usko enää terveeseen rakkauteen. Kun katselen pariskuntia, pidän ihan päivänselvänä, ettei he ole oikeasti onnellisia. Kotona on kuitenkin joku piinaavaa helvetti mitä muut ei näe. Niin elämä kyynistää. Ymmärrän sinua, olen tehnyt yhtä surkeita valintoja ja vihannut itseäni, kun en ole osannut arvostaa itseäni ja lopullisesti repiä juomaria irti itsestäni.
“Olen itse niin huonossa terveydentilassa että en pärjää edes yksin, voimia ei tietysti ole mihinkään”
Tietenkään en voi eikä tarvikaan tietää, millasista terveysongelmista muilla kyse. Mullakin huono terveys, nyt tulee reilu kaksi vuotta, kun alkkikseni muutti salaa pois saman katon alta. Mä pärjään suht hyvin, ja apua yleensä jostain saa kun ymmärtää pyytää. Ja kekseliäisyydestä ja hyvästä etukäteissuunnittelusta ja itselleen levon suomisesta (mitä en osaa, hah hah…) on myös apua.
Kieltämättä välillä potuttaa, kun yksin joutuu fyysisesti ei-terveenä tekemään kaikki raskaat hommatkin ja kaikki rullaa hitaasti (alkkikseni oli selvinä kausinaan kova työmies), mutta en silti vaihtaisi tätä rauhaisaa elämääni alkkisvuoristorataan.
Oikeastaan ne, joilla on huono terveys / terveysongelmia, ennen kaikkea ja nimenomaan tarvitsevat mielestäni alkkisvapaata elämää. Sairastaminen on jo sinällään taakka, ei siinä enää alkkisriippaa tarvis kantaa.
Ei koskaan ole myöhäistä ja kukaan ei ole toivoton tapaus. ja nyt puhun (kirjoitan) vain itsestä, ei muista ihmisistä.
Tarkoitan tietenkin että koskaan ei ole liian myöhäistä kääntää suuntaa elämälleen. Tuleeko siitä mukavampaa vai ei sitä ei kukaan voi etukäteen sanoa, on vain elettävä se.
Mutta jos ei mitään tee niin on ihan turhaa ja ajan hukkaa haikailla erosta tms. tai edes avun hakemisesta jos ei nöyrry hakemaan apua. Onkohan sekin ylpeyttä? Vai sitä että menettääkin sen marttyyrin kruunun jonka on itselleen ottanut, tavallaan kun muuta ei ole, eikä tiedä että muunkin laista elämää on.
Itse uskon muutokseen jos se on hengellinen, uskoon tulo yms. Vain siten pääsee irti kierteestä, niin tai ainakin minä pääsin irti jatkuvasta valittamisen ja vertailemmisen kierteestä.
Miksi sitten vertailin elämääni ja kadehdin muita? En tiedä. Mutta kun aloin etsiä henkisiä keinoja muuttaa elämääni, kiittämään elämästä ja ennenkaikkea tyytymään siihen mitä on, sain rauhaa ja sitä myöten pikkuhiljaa ja vuosien saatossa muutosta tuli. Enää en haikaile entiseen, joskus koen syyllisyyttä kun en aiemmin älynnyt muuttaa suuntaa, mutta siihenkin auttaa rukous ja usko.
Sitten on toinen muutos joka tulee kun alkaa etsimään Jumalan johdatusta, sellainen kireys, viha ja pakko tunne loppuu ja tilalle tulee armahtava ja ymmärtävä tunne joka ei yritä pakottaa muita muuttumaan vaan alkaa elämään omaa elämää teki siinä ympärillä muut mitä tahansa.
Aivan totta, sellasta tunnetta kohti on syytä suuntautua. Omalla kohdallakin varmaan olis hyvä “panostaa” hengellisyyteen enemmän, jotenkin jäänyt vaan taka-alalle se.
Aattelen ite niin, että jos kerran on Kaikkivaltias olemassa, kyllä hän sinne syvimpään kuoppaankin näkee ja voi auttaa, joskus yllättävilläkin tavoilla. Itse kuitenkin pitää päästää irti, synonyymina ehkä verbi luovuttaa.
Samaa mieltä että kyllä Kaikkivaltias näkee ja auttaa, jos ihminen huolii avun ja sen mikä on se apu. Ei välttämättä niin mukavakaan aina mutta pitkässä juoksussa juuri oikea.
Kiitos teille kaikista vastauksista. Olen melkein unohtanut tuon hengellisen ulottuvuuden, se on minulla jo olemassa suhde Luojaani, mutta en ole jaksanut käydä kirkossa, lukea Raamattua ja rukoilla. Vastauksista jäi mietitytämään tuo tarjottu marttyyrin kruunu…meidän rakkaustarinamme oli hurja äkkirakkaus, olimme molemmat vapaita ihmisiä ja niin tarina alkoi. Pidän miehestäni ihmisenä, hänessä on monia hyviä puolia. Mutta alkoholi on se kääntöpuoli. Itselläni on krooninen ja parantumaton kipusairaus ollut 16 vuotta ja lisäksi vaikea toistuva masennus ollut 15 vuotta. Tällä hetkellä varsinkin masennus pudottaa kuoppaan syvemmälle ja syvemmälle. Kuinka kauan tämä masennusjakso kestää, sellaista ei voi tietää, varmaa on että miehen juomiset kiristävät tilannetta. Hän on jo jotenkin huolissaan ja ahdistunut, selviänkö nyt yksin kotona kun hän sai töitä. Juomisella hän hallitsee stressiään, tunteitaan ym. Minusta se on törkeää että toinen on sairaalassa niin silloin hän juo, kun ahdistaa kun se toinen on sairaalassa, eihän siinä ole mitään tolkkua. Nyt minulla ei ole tiedossa mitään reissuja ja katsotaampa nyt, selvitäänkö viikonlopusta ilman kaljaa, onhan se rankkaa käydä töissä…Palaan takaisin hengellisiin asioihin, jos sitä kautta saisin tyyneyttä ja rauhaa.
Hei taas! Tiesinhän tämän, rankkaa käydä töissä, mutta kun tulee perjantai, voi ostaa 3 litraa punaviiniä ja mennä asuntovaunulle ryyppäämään. Minä tietysti kuskaan. Sattui vielä niin että vanhempi poikani oli täällä samaan aikaan, ja onkos siitä ollut puhetta että lasten vierailujen aikana ollaan raittiina…ihan sama. Minulta on nyt ne voimat loppu. Vielä on vähän rakkautta ja sitkeyttä yrittää vielä, mutta voimat, niitä ei ole. Perussairauksien lisäksi on muita sairauksia ollut nyt, tulhehduksia. Vointi niin kovin huono, masennus keikkuu olkapäällä valmiina hyppäämään päätähdeksi. Hermotkin meni niin täydellisesti tuohon ryyppäämiseen että huusin raivona ja vielä lisää huusin asiaan kuulumattomille ihmisille. En oikein tunne itseäni.
Raskas viikko, riitaa täällä kotona. Iso ajatusten pyörä on lähtenyt rullaamaan. Se vie voimia ja samalla tuntuu ettei alkoholistista enää niin väliä, kunhan minä voisin paremmin…
Hyvä mimmikana.Jokaisen on pakko kokea oma ns.pohjansa/herääminen omaan elämäntilanteeseen.Sitten tulee tekojakin kun ymmärtää että eilistä ei voi uudelleen elää,on vain tämä hetki.Hetkistä tulee elämä.Minullakin on edessä päätöksiä…kurjistuva oma terveys alkkiksen kanssa vai jotain muuta…jotain muuta ilman alkkista alkaa houkuttaa.
Minä käyn välillä lapisiani (aikuisia) katsomassa tai nykyisin olen usein sairaalassa, on tullut sairauksia aika vaikeitakin, ja kun minä lähden mies juo. Ihan se sama kuvio. Minä lähden kassin kanssa sama sairaalaan vai mummolaan niin hän pääsee vetämään kaljaa. Onhan niitä tilanteita sitten ollut. Minulla maksa-arvot taivaassa ja viikko sairaalassa, kun tulen kotiin niin ensikisi pääsen juoppokuskiksi. Huomenna olen taas lähdössä, olen poissa kaksi yötä. En pelkää enää niin paljon, kuolee jos kuolee, en voi estää. Tuo raitis aika oli hyvää aikaa, minua surettaa ja ahdistaa miksi se ei voinut jatkua???Olen itse niin huonossa terveydentilassa että en pärjää edes yksin, voimia ei tietysti ole mihinkään. Tässä sitä miettii mikä siinä on ollut alusta alkaen niin vaikeaa panna poikki ja pitää päätös. Miksi tähän jäin???Tunnen olevani aika epäonnistunut ihminen. Monella tavoin, sairauksien vuoksi eläkkeelklä ollut nuoresta vaikka välillä yritin palata työhön. Naimisissa toista kertaa ja nyt alkoholistin kanssa. Minun elämä on mennyt pieneksi, lapset ja kissa, uskolliset. Miksi minä sairas ihminen otan taakakseni vielä alkoholistin??? No huomenna lähden ja kaikki menee totuttua rataa. Kiitos kun luitte.