Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa.
Olen myös ensimmäistä kertaa elämässäni suhteessa riippuvaisen ihmisen kanssa. En oikein tiedä mitä kirjoittaisin, tai mitä täältä haen, vastauksia tuskin on tulevaisuudesta kenelläkään minulle antaa.
Kun tapasin nykyisen avomieheni, kertoi hän avoimesti peliriippuvuudestaan, että oli hakenut apua aiemmin, käynyt kokouksissa jne., mutta että ongelma ei ollut juuri sillä hetkellä akuutti. Hän kertoi myös velkaantumisestaan. Huomasin, että minun oli vaikea ymmärtää kumpaakaan asiaa, koska en ollut aiemmin törmännyt missään samankaltaisiin ongelmiin. Olin ehkä tyhmä, naivi tai tietämätön, koska annoin asian olla. Kuitenkin aika pian aloin huomata miehen käyttäytymisessä jotakin outoa ajoittaista vetäytymistä, turhautumista ja kireyttä. Minusta tuntui, että hän salaili asioita, jätti kertomatta, mutta ajattelin hänen olevan luonteeltaan sulkeutunut ja itsenäinen aikuinen mies, joka ei kokenut tarpeelliseksi tilittää joka asiaa.
Itsessäni huomasin ihmeellisiä neuroottisia piirteitä, tutkin hänen tavaroitaan, puhelintaan, sähköpostejaan jne., koska tunsin, että jokin oli vialla. En pitänyt omista teoistani tai ajatuksista, mutta en voinut niille mitään. Mieheni taas koki minut uteliaana kyttääjänä ja kaipasi omaa tilaa.
Kun olimme olleet puoli vuotta yhdessä tapahtuikin yhtäkkiä niin, että kävi ilmi, että mieheni oli pelannut yli 1000 euroa kahden viikon sisällä. Otin asian puheeksi ja mieheni vaikutti helpottuneelta. Myönsi olevansa peliriippuvainen ja homman luisuneen täysin käsistä. Mieheni hakeutui hypnoosiin, joka muutti hänet täysin. Avoimuus, rehellisyys, hyväntuulisuus, läsnäolo ja helpotus tulivat suhteeseemme. Hän merkitsi pelaamattomat päivät kalenteriin ja puhuimme ongelmasta avoimesti. Huomasin rauhoittuvani lähes täysin vaikka luottamus olikin mennyt. Silti tietynlainen arkisten asioiden hoitaminen ei tuntunut häneltä sujuvan, hän nukkuin paljon ja koki ajoittain minun mielestäni normaalit asiat vaikeina. Hän korosti, että haluaa elää tässä hetkessä, ei suunnitella tulevaa. Aiemmista lupauksiat huolimatta hän ei tehnyt elettäkään velkojensa poismaksun eteen.
Pikkuhiljaa aloin joidenkin kuukausien jälkeen huomata miehessäni taas samanlaista vetäytymistä ja kireyttä. Kävi ilmi, että hän yhä pelasi satunnaisesti, omasta mielestään pieniä summia, 40 euroa kuukaudessa tai jotakin sellaista. Jos kysyin asiasta hän sanoi, että tilanne oli täysin hallinassa eikä mitään verrattuna aiempaan, eli siihen kun hän saattoi pelata tuntikausia jossain huoltoasemalla 200 euroa päivässä. Miehen puheet eivät vakuuttaneet minua ja rupesin taas kyttäämään. Jollain typerällä tavalla oikeasti kuvittelin, että ehkä tilanne olikin hallinnassa vaikka miehelle sanoin, että pelkään hänen ajautuvan pikkuhiljaa taas siihen vanhaan tilanteeseen.
No näinhän sitten kävi, että nyt muutaman viikon ajan olemme riidelleet omituisista asioista, mieheni on ollut ärtyisä ja lähtenyt aamuisin hoitamaan jotakin asioita, ollut vastaamatta puhelimeen ja vältellyt normaaleja kysymyksiäni. Tänään sen sitten vihdoin tajusin, hyväksyin epäilyni todeksi ja kun vihdoin sain kysyttyä mieheltäni suoraan, että pelaako hän taas - oli vastaus kyllä ja jälleen helpottuneen kuuloinen myönnytys. Hän on pettynyt itseensä, häpeää itseään omissa ja minun silmissäni. Sanoi menevänsä uudelleen hypnoosiin.
Menin tästä tilanteesta solmuun, ehkä vähän turraksi, mutta olen kuitenkin helpottunut etten ole hullu joka epäilee turhia. Tavallaan on hyvä olla kun tietää missä mennään, mutta samaan aikaan olen vihainen ja pettynyt, mietin suhteen jatkoakin, en oikein luota ja suoraan sanottuna olen myös raivona, haluaisin huutaa miehelle ja haukkua tämän vaikka tiedän, että kyseessä on sairaus. Soitin Peluurin tukipuhelimeen ja sain sieltä hyviä neuvoja tulevaa varten.
Tilanteemme on ilmeisesti myös toiveikas, koska mieheni myöntää ongelmansa, haluaa hakea apua ja on saanut myös hoidettua velka-asiansa vihdoin eteenpäin. Silti mietin, että tuleeko tämä olemaan loppuelämämme tällaista? Uskon, että jaksan tukea vaikeidenkin paikkojen yli, mutta miten voin luottaa siihen, että mieheni ei pelaa salaa? Mitä jos hän ei pääse pelaamisesta irti? Miten voi lähteä suhteesta jos rakastaa toista? Hän on jo yli neljäkymmentä vuotias ja omien kertomuksiensa mukaan lapsesta saakka taistellut peliriippuvuuden kanssa. Miten voin auttaa häntä? Miten saan itseni pidettyä kasassa? Miten pystyn olla kyttäämättä ja utelematta? Miten pääsen irti siitä tunteesta etten oikein arvosta häntä tähän asiaan liittyen, kun koen hänet saamattomaksi vaikka tiedän, että kyseessä on sairaus? Miten estän sen etten tunne itseäni hänen äidikseen, huoltajakseen, pelipoliisiksi tai aiheuta hänelle omalla holhoavalla käytökselläni miehisyyteen ja itsetuntoon kolhuja? Jokaisella täytyy kuitenkin säilyä tietty yksityisyys, haluan myös miehelleni suoda sen vaikka samaan aikaan haluaisin ottaa hänen raha-asiansa hoitooni ja vaatia tilivelvollisuutta jokaisesta hetkestä kun hän astuu kotiovesta ulos?
Mielessäni vilisee pelkkiä ristiriitaisuuksia. Miten nähdä ongelman vakavuus tekemättä siitä kuitenkaan elämän ja kuoleman kysymystä?
