Toivoin niin etten enää löytäisi itseäni täältä kirjoittamassa epätoivoani ulos. Olemme käyneet mieheni kanssa koko kevään terapiassa, ensisijaisesti tietysti hänen peliongelmansa takia, mutta myös rakentaaksemme suhteeseemme luottamuksen uudestaan. Terapia on ollut korvaamaton apu. Tunsimme molemmat, että pääsemme eteenpäin. Yhteinen elämämme muuttui huomattavasti kevyemmäksi ja uskomatonta kyllä, mutta minä aloin luottamaan mieheeni uudestaan. En tutkinut taskuja, puhelinta tai kysellyt jatkuvasti mahdollisesta pelaamisesta. Olin jopa onnellinen, kun mieheni yhdessä terapiaistunnossa kertoi repsahtaneensa pelaamaan, koska itse pelaaminen ei ole minulle niin ahdistavaa kuin se, että sen tekee toiselta salaa. Puhuimme selväksi, että minulle riittää, että mies kertoo jos on repsahtanut. Siinä kaikki. Kaiken muun kestän, mutta valehtelua en voi sietää. Kevään ja kesän aikana mies on laittanut taloutensa kuntoon, ryhdistäytynyt monella tapaa.
Jonkin verran suhteessamme on ollut yhä selittämätöntä omituisuutta, mutta olen ajatellut, että en voi laittaa aina kaikkea pelaamisen piikkiin. Muutama ihmeellinen kiivas riidanhakuisuus viime viikkoina mieheni puolelta, mutta olen ajatellut, että se on nyt jotain muuta. Nyt en taas enää tiedä yhtään mistään yhtään mitään.
Tänään paljastui (ei mieheni kertomana) vahingossa, että mies on pelannut veikkauksen sivuilla pari viikkoa sitten ja viikko sitten. Sain kummallisen tärinä kohtauksen ja jotenkin kaikelta meni pohja. Tuntuu typerältä, että olemme istuneet terapiassa, että mieheni on siellä sanonut ettei ole pelannut (en tiedä onko silloin jo pelannut), että minä olen uskonut ja luottanut. Ja tässä TAAS ollaan. Herätin jo nukkuvan miehen ja kerroin, että asia on nyt ilmeisesti paljastunut. Mies myönsi ärtyneenä pelanneensa. Pyysin saada katsoa veikkaustilin historian, että saisin mielenrauhan siitä, kuinka kauan hän on pelannut. Onko ehkä ollutkaan pelaamatta ollenkaan? Ei suostunut. En löydä enää sanoja tälle kummallisuudelle. Sanoin etten pysty tähän. Että minulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin erota, koska hän ei pysty olemaan minulle rehellinen. Koen, että hän ei arvosta minua, kunnioita parisuhdettamme, koska valehtelee vaikka tietää, että suhteemme loppuu siihen. Ymmärrän tai ainakin yritän ymmärtää, että hänen peliriippuvuutensa on vaikea sairaus jonka kanssa hän selvästi kamppailee ja siitä syystä repsahdukset eivät ole maailman loppu. Mutta se, että olemme terapiassa ja yhdessä kotona hyvin selkeästi puhuneet miten tärkeää on rehellisyys, sitä en käsitä, että sen vertaa ei voi tehdä, että kertoisi missä mennään. Niin kornia, mutta sydän sanoo, että jää. Järki alkaa jo huutamaan, että jos toinen jatkuvasti valehtelee niin minkälaisen suhteen sen pohjalta voi muka rakentaa? Ei tietenkään minkäänlaista. Mies suhtautui loukkaavan kylmästi eroasiaan. Totesi lakonisesti, että pitää ryhtyä järjestelemään asioita. Haahuili aikansa huoneesta toiseen ja sanoi menevänsä nukkumaan, että on huomenna valmis puhumaan. Tietää, että on mogannut.
Koko tilanne tuntuu sadistiselta. Totuus on se, että pyörsin jo eropuhettani. Kerroin rakastavani häntä ja hänen tytärtään ja sanoin haluavani olla heidän kanssaan, mutta en tiedä miten se on mahdollista. Minulla on sellainen olo niin kuin mieheni olisi jättänyt minut. Niin kuin hän haluaisi, että tämä suhde loppuu, koska ei kertonut pelanneensa vaikka tiesi juuri kertomattomuuden aiheuttavan luottamuspulan jota oli juuri kurottu takaisin.
En pelkää yksinoloa. Eron esteenä on tällä hetkellä ainoastaan rakkauteni mieheeni ja haluni olla hänen kanssaan. Minusta tuntuu, että hän on luopunut minusta. Tunnen pettymystä, vihaa, epätoivoa ja surua. Huomaan, että itsetuntoni on huonontunut. Tunnen myös itsesääliä ja se ärsyttää minua suunnattomasti. Minulla on niin petetty olo. Arvotonkin, ei omissa, mutta hänen silmissään.
En sääli miestäni, koska hän vaikuttaa niin kylmältä. Välillä hänen käytöksensä tuntuu jopa narsistiselta. Muutaman kerran olen jopa ajatellut, että hänen psyykkeessään on jotain häikkää. Ja nämä ajatukset tuntuvat todella pahoilta, koska hän on hieno mies ja ihana isä tyttärelleen. Kaikki on niin ristiriitaista. Luulen, että kaikki nämä negatiiviset asiat johtuvat pohjimmiltaan hänen sairaudestaan. Koska kun katson taaksepäin, osaan yhdistää miehen riitaisuuden pelaamisiin, repsahtamisiin.
En kestä tätä vihan tunnetta. Miksi hän ei vain voinut kertoa pelanneensa? Mikä ihme siinä on? Onko pelkoni siitä, että pohjimmiltaan hän ei ole sitoutunut tähän suhteeseen totta? Häpeän marttyyrimaisuuttani, mutta en tiedä mitä pitäisi tehdä. Vihaan häntä ja silti rakastan sitä kaikkea muuta hänessä paitsi tätä peliriippuvuudesta syntyvää paskaa.
