Tyttäreni on ollut aika hissukseen viime aikoina, mutta on nyt ruvennut soittelemaan. Kuulostaa yllättävän reippaalta, mutta puhelimessa on myös helppo huijata/skarpata. En ole antanut rahaa muutamaan kuukauteen ja olen pysynyt tosi tiukkana muutenkin. Nyt saan puheluita, että silmälasit ovat rikki, edes siteisiin ei ole rahaa (siis tässä kohdin viimeistään jokainen kunnon äiti auttaa!), ruuasta puhumattakaan. Että jos vähän voisin laittaa tilille…tietää, etten halua tavoita ellei ole hoidossa / jotain hoitosuunnitelmaa tehty.
Kävimme eilen ja nyt aamulla saman keskustelun, eli sanoin, että haluan puhua avokin kanssa ja jos hän sanoo, että tarvitaan oikeasti rahaa lainaksi ruokaan tms., niin voin laittaa vähän hänen tililleen. No avokki ei ole soittanut ja tyttäreni hermostui, kun kyselin hoidoista ja yleensäkin asioiden hoitamisesta. On kuulemma menossa torstaina päihdepsykiatrian polille laittamaan lääkityksen kuntoon. Kun ihmettelin, miksei ole käynyt siellä tässä välillä, niin sinne ei kuulemma ole saanut aikoja Ei nyt mene ihan tämä juttu läpi…
Puhelumme päättyi, koska minä olen kuulemma taas niin pahalla päällä ja rupean huutamaan hänelle. Sitkeästi yrittää taas pehmittää minua (kun ei olla edes nähty = kauhea äiti ei halua tavata lastaan = taitavaa syyllistämistä), mutta kun huomaa, että olen todella paljon tiukentanut linjaani, niin onkin vaikea miettiä uusia keinoja…Olen tyytyväinen, että näen jo monen asian taakse - siitä kiitos myös teille kaikille vilpolalaisille. Tänään kieltäminen oli helppoa, huomenna voin joutua tosissani taistelemaan itseni kanssa, etten anna tytön tilille rahaa. Ihan kuin kasvattaisin koko ajan aikuista lasta.
Hienoa Petunia olet pässyt jo ison askeleen eteenpäin.
Kuuntelet itseäsi ja luotat valintoihisi.
Tunnet tyytyväisyyttä eikä kieltäminenkään tunnu enään niin vaikealta.
Näet asioita eri tavalla kuin aikaisemmin
Aivan kuin käyttäjä raitistuessaan etenee pienin askelin, niin myös läheinen kulkee omin askelin
omaa polkuaan.
Joskus oman toiminnan muutokset ovat niin pieniä että ne huomaa vasta jälkikäteen.
Mutta ne ovat olemassa ja tapahtuneet.
Ne kantavat ja ylläpitävät toivoa.
Nämä sinun toimintatapasi muutokset toimivat myös viestinä tyttärellesi: hänen on etsittävä
muita vaihtoehtoja elämässään.
Kun hän huomaa että yhteydenpito pelkän hyödyn vuoksi ei tuota mitään tulosta. Hän voi valita
toisenlaisen tavan pitää yhteyttä.
Voi ei, taas tuota samaa mantraa! Sorry vaan ohjaaja Kerttu. Mutta välillä en jaksa tuota arviointia, kuka on päässyt eteenpäin, kuka ei. Siksi en aina jaksaisi IH-ryhmäänkään mennä, vaikka sillä on kuitenkin minulle paljon annettavaa. Ihan kuin me läheiset oltais jossain koulussa, jossa pitää pyrkiä ylöspäin, luokka luokalta.
Kyllä minä ymmärrän mitä tarkoitat. Ja olen ihan samaa mieltä siitä, että Petunia on toiminut oikein. Kyllä on varmasti hyvä, jos pystyy ajattelemaan omaa hyvinvointiaan. Ja myös oikeesti järkevää, ettei usko addiktilapsensa juttuja ihan kevyesti. Mutta ei se ihan noin opettamalla tapahdu. Jos on paha olla ja huolissaan lapsestaan, ei se muutu sillä että toinen sanoo, että älä mieti sitä, huolehdi itsestäsi. Tai “Hyvä, olet päässyt ison askeleen eteenpäin”.
Luin tuolta Kotikanavan puolelta pitkän (vuosia kestäneen) ketjun, jossa ´Narkin äiti´kertoi, miten hänen poikansa käytti kamaa, sitten meni hoitoon ja oli yli vuoden käyttämättä, sitten retkahti ja lopulta palasi uudestaan hoitoon ja kuntoutui. Olen sydämestäni iloinen ko. nimimerkin ja hänen poikansa puolesta. Kunpa meille muillekin kävisi yhtä hyvin! Lukemastani tuli kuitenkin minulle sellainen ajatus, että kun äiti pojan käyttäessä aineita yritti kovasti ottaa tähän etäisyyttä ja ´elää itselleen´, hän itse asiassa yritti suojella itseään siltä tuskalta, minkä kamaa käyttävä lapsi aiheutti. Eikä hän kuitenkaan voinut hyvin ennen kuin vasta sitten, kun poika oli kuivilla. En tiedä saatteko kiinni tästä; tarkoitan että tuo etäisyydenotto on niin kuin defenssi. Siis defenssi, joka on itsensä pettämistä. Välillä kun kuuntelen vertaisryhmässä joidenkin äitien puheita, tulee samanlainen tunne. Joskus (onneksi aika harvoin) tulee jopa sellainen olo, että joku yrittää miellyttää ohjaajaa kertomalla että voi ihan hyvin ja että ei ole ollenkaan enää vaikeaa olla antamatta rahaa jne.
Olen tänään tosi väsynyt ja mieli maassa. Voi olla että tuli senkin takia aika rankkaa kritiikkiä. Poikani on tulossa kotiin ensi viikonloppuna. En ole nähnyt häntä puoleentoista kuukauteen, mikä on pisin katko elämässämme. Pelottaa, miten hän voi, mutta vielä enemmän se, mitä hän syyslomaviikollaan täällä tulee tekemään. Ja eniten ehkä se, mitä sen jälkeen tapahtuu…
Hyvää yötä ja tsemppiä kaikille kaikesta huolimatta!
Komppaan Nurturing Motheria eli vierastan kyllä jotenkin minäkin tuota askelhommaa. Ihan just aika ajoin tulee tuo fiilis, että mä oon vielä eskarissa mutta ponnisteltava on että pääsisin kohta ekaluokalle. Muuten ei onnistu mikään. No tää on tosiaankin kärjistettyä, mutta oikeastihan meilläkin kaikilla on erilaiset tilanteet, erilaiset lapset ja itse ollaan erilaisia…
Itse tavoittelen vaan ehkä vaan että olisin mahdollisimman rehellinen, rohkea ja rauhallinen (kolmen R:n ohjelma - keksin sen just nyt ) ja että voitais elää mahdollisimman tavallista elämää, me muu perhe ja vielä niin, että myös huumepojalla olisi siinä paikka. Joskus onnistuu, joskus ei mutta askelia otetaan koko ajan
Oliko tässä mitään järkeä Tulin just vertaisryhmästä, itkettiin ja naurettiin, kyllä se virkistää, menkööt sitten askeleet miten päin vaan
Rohkeutta sinulle Nurturing Mother ja toivotaan, että poika on viikonloppuna niin reippaassa kunnossa, että voit häntä halata ja taputella oikein kovaa pitkästä aikaa!
Kiitos kommenteista ja ajatuksista. Olen osin kaikkien kanssa samaa mieltä. Itselleni välimatkan pitäminen tyttäreen on ehdottoman tärkeää. Tarvitsen todella aikaa itselleni ja pystyn olemaan välillä ajattelematta häntä sen enempää. Ja kyllä se on tietoista itsensä suojelemista. Minun kohdallani toimii. Joka kerta, kun olen mennyt liian lähelle ja joutunut mukaan ongelmavyyhtiin, olen itse mennyt huonompaan kuntoon. Ehkä näiden kuluneiden vuosien aikana kohdallani on ollut niin monta yritystä auttaa, etten vaan enää meinaa niitä jaksaa.
Sanotaan, ettei toivoa saa koskaan menettää, mutta kyllä se täällä ainakin tällä hetkellä on kovin vähäistä. Olen usein jopa ajatellut niin, että tyttäreni ei kenties parane/muutu tuosta koskaan. Mitä vähemmän häntä ajattelen, sitä parempi. Toki olen heti valmis tukemaan, jos hakeutuu hoitoon. Kyllä tämä sikäli mielestäni etenee jonkinlaisessa prosessissa / jonkinlaisin askelin, että mitä enemmän aikaa kuluu, eikä nuoressa tapahdu muutosta ja samalla ottaa etäisyyttä, niin oma ajatusmaailma alkaa pakostakin muuttua. Kuten olen usein maininnutkin, niin oma terapiani on ollut (ja tulee olemaan) aivan ehdoton apukeino tunteiden selvittelyssä.
Ai niin laitoin eilen 20 euroa tyttären tilille, että saa korjautettua lasit. Soittikin sitten illalla kymmeneltä aika sekaisin, ettei tiedä yhtään missä on, eikä pääse kotiin. Olisi halunnut luokseni, mutta kielsin ehdottomasti. Hän on itse sotkunsa taas kerran aiheuttanut ja saa vastata siitä. Ajattelen aina niin, että kyseessä on kuitenkin 23-vuotias ihminen, ei 5-vuotias (vaikka taso olisikin sama). Katsotaan, meneekö tänään päihdepolille…
Tervehdys kaikille Pehmittäjille, lukaisin kirjoituksenne läpi. Ihan hyvä, että otatte kantaa ja kritisoitte meidän ohjaajien kommentteja omasta näkökulmastanne. Ei meitä suinkaan tarvitse mielistellä.
Vertaisryhmän yksi tarkoitus, oli se sitten verkossa tai saman pöydän ääressä, on voimaannuttaa läheiset havahtumaan siihen että on monia tapoja käsitellä omaa tapaansa toimia käyttäjälastaan kohtaan. Puhumme läheisriippuvuudesta, käytön mahdollistamisesta, voisiko asioiden tekemistapaa muuttaa, miksi tehdä samoja asioita yhä uudelleen elleivät ne ole aiemminkaan toimineet, asioiden tekemisestä lapsen puolesta ja niin edelleen.
Jos tapahtuu niin, että läheinen onnistuu muuttamaan toimintaansa suuntaan, joka antaa hänelle mahdollisuuden hiukan hengähtää ja käyttäjälapselle viestin että nyt homma ei enää menekään niinkuin ennen, on otettu yksi askel eteenpäin. Joku kirjoitti, että se mättää kun ollaan niinkuin koulussa jossa pyritään eteenpäin, luokka luokalta. Usein se on juuri näin, se koskee sekä huumeriippuvaista että hänen läheistään, jolle usein on syntynyt hyvinkin voimakas läheisriippuvuus omaan sairaaseen lapseensa. Silloin oma sairastuminen jää taka-alalle, onhan fokus kokoajan siinä lapsessa ja hänen toivuttamisessaan. Käyttäjän toipumisaskeleet ovat kuitenkin usein todella pieniä, vaikka läheisten toive olisi että eteneminen tapahtuisi nopeasti tai mieluummin kertaheitolla.
Ja sitten haastetta teille kaikille. Kun pehmittäminen alkaa taas, niin:
Miten mielestänne läheisen tulisi toimia?
Miten reagoida rahapyyntöihin?
Entä muihin avunpyyntöihin?
Missä kulkee oma rajanne tuelle / avulle?
Onko irtipäästäminen huumeriippuvaisesta lapsesta mielestänne paha juttu, melkein sama kuin hylkääminen?
Ja sitten lopuksi vakiomottoni: Aina on toivoa, se pitää vaan havaita, löytää ja kaivaa esille.
Kyllä nyt on toivo niin hakusessa, että! Tytär elää aivan harhoissa, puhui minulle tänään puhelimessa niin puuta heinää, ettei ole tottakaan. Ja siis kun se juttu ei ole totta muuta kuin hänelle. Avokki on nyt niin täynnä tilannetta, että haluaa tyttäreni muuttavan pois hänen hankkimastaan asunnosta. Tämä asunto piti hankkia, kun tytär järjesti edellisestä häädön. Mies kertoi saavansa kohta itse häädön tästä uudesta asunnosta, ellei muutosta tapahdu. Hän hoiti edellisen asunnon tyhjennyksen ja järjestelyt.
Tyttäreni kävi tänään päihdepolilla, jonne me molemmat avokin kanssa soitimme ennen käyntiä, koska halusimme viestittää, että tilanne on todella huono ja nyt tarvitaan apua. Toivoimme molemmat, että hän olisi jäänyt osastolle, mutta ei. Ilmeisesti ei vapaaehtoisesti halunnut, eivätkä pakkohoidon kriteerit kait täyttyneet (näistähän ei anneta mitään tietoja täysi-ikäisen ihmisen omaisille).
Olen saanut lapseltani useamman puhelun, osaan vastannut. Ei ole rahaa, tupakkaa, ruokaa, puheaikaa…Lääkkeisiin ei ainakaan vielä tänään maksusitoumusta. Tilanne on jälleen kerran täysin poissa käsistä! Oma työni kärsi selvästi tänään näistä kaikista jutuista ja tajusin meneväni niistä ihan pois tolaltani. En halua, enkä jaksa olla enää mukana. Mutta mitä tehdä ihmiselle, joka ei itse ollenkaan tajua elävänsä epätodellisuudessa, ei pysty huolehtimaan asioistaan, ei mistään?
Istuin ennen puolta päivää työhuoneessani puhelin kädessä ja mietin, että minne hittoon soitan? Mihin tällaisen tapauksen voi sijoittaa? Kadulle? Vaihtoehtoja ei pahemmin ole. Luokseni en ota missään tapauksessa, enkä itse asiassa halua edes nähdä. Sanoin avokille, että voin hänen kauttaan toimittaa ruokakassin ja tupakkaa. En keksinyt muuta neuvoa hänelle, kuin soittaa aamulla tyttären sosiaalityöntekijälle ja kysyä, mitä tehdä eli mistä saada asunto(paikka) sekopäälle. Toisaalta tunnen tyttären ja hänen harhatilansa sen verran, ettei pysy missään asuntolassa, vaan pyrkii takaisin avokin luo. Joka kylläkin käy vuorotyössä ravintola-alalla.
Ei tätä enää jaksaisi, ei niin millään. Oma työni on juuri nyt haastavassa vaiheessa (myös mielenkiintoista) ja siihen pitäisi panostaa täysillä. Kerroin kyllä tilanteesta lyhyesti lähimmille työkavereille. Ei ole edes sanoja enää…pelkkä epätoivo! (Lauri juuri nyt on tosi vaikeaa allekirjoittaa mottosi
Petunia, “kuutioin” tässä kirjoitustasi pala palalta. Eipä todellakaan tunnu aurinko paistavan risukasaan. Tytär on aineista sekaisin ja avokkikin alkaa kypsyä häneen, tai tarkemmin hänen aiheuttamaansa tilanteeseen. Kysymys: mitä luulet tapahtuvan, jos avokki toteaisi että tyttärelläsi ei nyt ole tänne tulemista ennenkuin hän lähtee katkolle ja hoitoon? Voisiko tepsiä?
Teitte aivan oikein, kun kerroitte huolenne polille etukäteen. Pakkohoitolähetteen saaminen on kiven takana, eikä ketään Suomessa voida hoitaa tahdonvastaisesti ilman sitä. Vaikka monen läheisen mielestä näin pitäisi olla huumeidenkäytön pahimmassa vaiheessa. Kysymys: pitäisikö lakia muuttaa tällaisissa tapauksissa? Mitkä olisivat kriteerit lähetteen saamisen helpottamiseksi?
Oma elämäsi, oma minäsi, oma työsi, oma fysiikkasi, oma psyykkeesi on todella kovilla. Oletko harkinnut mahdollisuutta hellittää vielä enemmän kuin mitä olet jo tehnyt, päästää irti, heittäytyä välinpitämättömäksi? Kysymys: jos tekisit noin, mitä luulet siitä seuraavan?
Neuvosi avokille sosiaalityöntekijän kontaktoimisesta on aivan oikea. Petunia, minusta tuntuu että olet palamassa loppuun tilanteen johdosta. Oletko kanssani samaa mieltä?
Minusta tilanne ei kumminkaan ole toivoton. Miksikö ajattelen näin? En suinkaan “viran puolesta”, vaan siksi että kun vanhat konstit ja keinot eivät tepsi ja toimi, pitää löytää uusia tapoja välittää. Usein se uusi tapa joka saattaa toimia, on olla välittämättä ja rakastamatta niin paljon. En halua lisätä epätoivoasi tai syyllisyyttäsi näin kirjoittamalla. Kokemukseni perusteella voin kertoa, että perälaudan kohtaaminen tai siihen törmääminen on monessa tapauksessa havahduttanut käyttäjän aistit ja herättänyt piilossa olevan hoitomotivaation. Pakko on joskus paras opettaja, ja ainoa. Kysymys: mitä tuumit vähemmän välittämisen tai kokonaan välittämätää jättämisen vaikuttavan tyttäresi tilanteeseen? Entä omaan itseesi?
Ottakaapa muutkin kirjoituksillanne kantaa tähän kuutiointiini. Mitä olette ajatuksistani mieltä? Oletteko itse kokeilleet? Onko johtanut mihinkään? Ja haluaisin myös tietää kaikkien vilpolalaisten mielipiteen siitä, ovatko esittämäni ajatukset tässä tilanteessa liian radikaaleja, aggressiivisia tai jopa loukkaavia?
Lopuksi taas Tavaramarkkinoiden lyriikkaa: " sinä tarjosit vain salmiakkia, minä olin hölmö panin peliin koko elämän". Siitähän tässäkin on kyse.
Minusta tuntuu, että juuri tässä on ollut se perusongelma. Tyttö on asunut avopuolison luona, joka on enemmän tai vähemmän sallinut tytön päihdekäytön. Sen vuoksi Petunian tekemisillä tai tekemättä jättämisillä ei ole ollut vaikutusta. Kun minun poikani asui tyttöystävän kanssa, ei minulla ollut vaikutusta suuntaan tai toiseen. On sitten toinen kysymys, mitä tapahtuu, jos avokki heittää tytön ulos. Kun tyttöystävä jätti poikani huumeiden takia, alkoi poika vetää kamaa entistä enemmän. Ja kaiken lisäksi meidän piti ottaa poika kotiin asumaan n. viiden vuoden tauon jälkeen. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että heitän hänet kadulle. En vieläkään tiedä, olisiko pitänyt. Toisaalta kyllä niitä vetoluukkuja, joissa voi yöpyä, olisi varmaan löytynyt. Vaikea kysymys.
Pitäisi muuttaa tai sitten noudattaa edes nykyistä. Jos ihminen on harhainen eikä pysty huolehtimaan itsestään ja kaiken lisäksi käyttää koko ajan huumeita sekokuntoon saakka, hän on vaarallinen itselleen ja jopa muille.
Olen sitä mieltä (kuten aiemminkin olen sanonut), että välinpitämättömäksi ei psyty noin vain heittäytymään. Omalla kohdallani en ainakaan sellaista itsesuggestiota hallitse. Oman huumelapsen asiat pyörisivät kuitenkin mielessä. Mutta Petunia, olet tosi kovilla, siitä olen Laurin kanssa samaa mieltä. Mielestäni kuulut meistä vilpolalaisista niiden joukkoon, jotka ovat työstäneet tätä lapsen huumeasiaa jo enemmän ja pystyt tietoisesti muuttamaan käyttäytymistäsi niin, ettei se mahdollista lapsen kamankäyttöä. Olet kuitenkin samanlainen tunteva ja lapsessa kiinni oleva äiti kuin me kaikki. Ei ole helppoa.
Mutta olisko parempi ratkaisu myöntää töissäkin, ettei jaksa. Jos kävisit työterveyslääkärillä ja kysyisit tämän kantaa. Tai esimiehesi kantaa (mikäli hän tietää tilanteestanne)? Kun aikoinaan kerroin esimiehelleni pojan huumeidenkäytöstä ja siitä, että se voi välillä vaikuttaa työkykyyni, pomo sanoi, että hyvä kun kerroit. Hän jatkoi vielä siihen, että kyllä hän sitten sanoo, kun en ole hänen mielestään työkykyinen ja kehottaa sairaslomalle. Että se on esimiehenä hänen velvollisuutensa.
Itse painiskelen tämän asian kanssa juuri nyt. Narkkaripoikani on opiskellut kaksi kuukautta toisella paikkakunnalla, ja vaikka pidin onnistumista epätodennäköisenä, on kaikki sujunut tähän mennessä käsittämättömän hyvin. Poika on opiskellut, saanut uusia kavereita ja ollut käyttämättä kamaa! Siis tähän syyslomaan saakka. Nyt kun hän on täällä kotipaikkakunnalla, hän on vetänyt päihteitä (todennäköisesti ihan entiseen malliin) koko viikon. Eilen oli sitten masennus-itku-vaihe, jolloin hän kertoi minulle retkahduksesta (vai oliko se tarkoituksellista) ja oli kovin kovin pahoillaan ja pettynyt itseensä. Puhuttiin pitkään ja mietittiin tukimahdollisuuksia uudella paikkakunnalla. Sovittiin, että hän lähtee seuraavana päivänä takaisin opiskelupaikkakunnalle, täällä hän ei pysty olemaan ilman kamaa. No, tänään kun tulin töistä, hän oli lähtenyt. Mutta ei opiskelupaikkakunnalle, vaatteet ja muut tavarat olivat täällä… Jälleen kerran äidin toive vaihtui pettymykseen.
Mulla on ollut jo pitkin syksyä sellainen olo, että en kohta jaksa enää. Yritän esittää töissä normaalia, mutta vedän työpäivän läpi rutiinilla odottaen, että pääsen vain kotiin lepäämään. En jaksa mennä samaan aikaan muiden kanssa kahville, en jaksa jutella mistään yhdentekevästä. Palavereissa joudun todella skarppaamaan. Oletko sinä Petunia huomannut itsessäsi tällaisia piirteitä työpaikalla? Miten jaksat töissä?
Poika sanoi eilen minulle itkien, ettei jaksa enää tätä narkkarielämää. Mietin tänään, kun huomasin pojan häipyneen teilleen, että sanoisinko hänelle, että kohta minä en jaksa enää. Miten se mahtaisi vaikuttaa? Olisiko sillä jotain merkitystä? Eilen jouduin lähtemään (siis halusin lähteä) omaan vertaistukitapaamiseen kesken pojan masennusbriefauksen. Sanoin hänelle, että ryhmä on minulle välttämätön, jotta jaksaisin. Poika purskahti itkuun. En ole halunnut syyllistää poikaani lisää, kyllä hänestä varmaan pahalta tuntuu ilmankin. Nyt tuli kuitenkin sanottua.
Kiitos lämpimistä ajatuksista. Olen joskus puhunut tästä pomolleni ja hän kyllä ymmärsi (tai sen mitä nyt miespuolisena lapsettomana kuusikymppisenä voi ymmärtää
Pystyn tekemään osin töitä myös kotona ja joskus se on hyvä vaihtoehto. Toisaalta olen huomannut, että ajatukset saa paremmin irti, kun menee muiden joukkoon, osallistuu kokouksiin ym. ja lähtee työmatkoille ja seminaareihin. Toisaalta taas sitten välillä uupumus iskee niin päin näköä, ettei kerta kaikkiaan pysty tekemään mitään. Jos voin, niin tällaisena päivänä teen töitä etänä.
Terapeuttini ohjeisti laittamaan henkilökohtaisen puhelimen kokonaan kiinni työpäivien aikana ja ehkä muulloinkin. Tuntuu, että sehän on taas ihan uusi juttu…Minulla meni joitakin vuosia sitten paljon aikaa siihen, että pystyin laittamaan puhelimen yöksi äänettömälle. Nyt se on jo rutiinia - eikä muuten tule tyttäreltä yleensä yösoittoja enää eli on siis oppinut sen, ettei äiti vastaa yöllä. Laitan siis mahdollisuuksien mukaan työpäivien aikana puhelimeni kokonaan kiinni. Kaikki läheiset ja ystävät tietävät kyllä työnumeroni, johon tyttäreni ei soita (ei tiedä ainakaan vielä numeroa).
Nyt on taas parempi olo. Kävin jumpassa ja pian lähden tapaamaan vanhaa hyvää tyttökaveria ja sitten illalla konserttiin. Yritän opetella nauttimaan hyvistä päivistä ja murehtimaan mahdollisimman vähän tulevaa. On tämä siitä niin paska homma, kun tuntuu, että kaikista pysäytysyrityksistä huolimatta ajetaan koko ajan päättymättömällä vuoristoradalla
Juuri näin se on! Hyvä Petunia, että olet itse saanut itsesi kuitenkin paremmalle mielelle!
Lauri kehotti miettimään uusia toimintatapoja, jos vanhat eivät toimi. Mutta miten menetellä tilanteissa, jotka vaihtuvat kamankäytön nousujen ja laskujen mukaan. Nousuissa jo omasta mielestäni osaan kutakuinkin toimia kuten suositellaan. Olen tiukkana, en anna rahaa, en luota, en usko. Mutta laskuissa? Mitä tehdä kun aikuinen lapsi itkee kyyneleet poskilla vierien retkahdustaan ja pieleen mennyttä elämäänsä? Saako silloin myötäelää ja auttaa?
Poikani, joka tuli viikko sitten viettämään syyslomaa kotiin, oli sellaisessa vauhdissa viisi ensimmäistä päivää, että näin vain vilahdukselta. Ja silloinkin selvästi aineissa / yliväsyneenä. Olin jo pistämässä poikaa paluujunalla takaisin, kun löysinkin hänet täysin surkeassa masennustilassa, itkemässä takapakkiaan ja koko elämäänsä. Hampaatkin on menneet aineissa! (taas uusi shokki minulle) Niinpä taas kerran lohdutin, tuin ja rohkaisin. Mietimme yhdessä miten tästä eteenpäin. Haimme netistä opiskelupaikkakunnan päihdehoitopaikkoja, katsoimme puhelinnumerot, minne hän soittaisi heti seuraavana päivänä. Puhuimme koko illan, kertasimme vanhoja juttuja, hoitoja, hyväksi koettuja keinoja jne. Olin jo vähän helpottunut, poika tuntui olevan minulle rehellinen ja tosissaan haluavan irti aineista. Kunnes - poika sanoi haluavansa lähteä vähän kävelylle. Yritin estellä, ulkona oli kaamea keli, vettä sanoi. Hän kuitenkin lähti, lupasi tulla ihan pian takaisin. Takaisin hän tuli joskus aamuyöllä! Eikä varmasti ollut koko aikaa kävelyllä… Ja minä jouduin lähtemään töihin jälleen väsyneenä huonosti nukuttu yö takana. Töistä palauttuani poika oli taas lähtenyt kamakavereidensa luo, minne muuallekaan, seuraavan yön oli kokonaan poissa. Eilen päätin jo töissä että nyt poika saa lähteä! Kotiin tullessani sanoinkin sen hänelle tiukasti ja laitoin eteen juna-aikataulut. Poika ei ollut ollenkaan halukas lähtemään, kun ei vielä ollut ehtinyt tavata “normaaleja” kavereitaan! Mieli oli “reipas ja hyvä” eikä hän ollut omasta mielestään ollenkaan väsynyt. Mies tuli tueksi minulle, sanoimme ihan suoraan missä nyt mennään. Vähän ajan päästä pojan mieliala laski yhtäkkiä, olo oli lähes yhtä surkea kuin pari päivää aikaisemmin. Taas puhuttiin ja “terapoin” häntä tuntikausia, kunnes väsyin niin, että oli pakko päästä nukkumaan. Aamulla, tai siis puolen päivän jälkeen kun poika heräsi, oli hänellä mieli taas muuttunut levottomaksi, eikä poikaa pidellyt mikään. Nyt hän on ollut “kävelyllä” viisi tuntia, tuskin tulee tänään. Maanantaina jatkuisi taas koulu, saa nähdä pääseekö sinne…
Osaisipa joku neuvoa… Nämä nousut ja laskut on viime vuosina muuttaneet muotoaan siten, että välit on tihentyneet, eikä sellaisia parin kolmen päivän tasaantumisvaiheita masennusillan jälkeen enää ole. Radalle lähdetään jopa samana iltana. Mun mielestä myös pojan psyykkinen kunto on mennyt yhä huonommaksi. Itse hän väittää, että selvin päin on kaikkein huonoin fiilis, esim. opiskelupaikkakunnalla puolentoista -kahden kuukauden aikana raittiina ollessa oli koko ajan masentunut ja kyllästynyt olo.(Puhelinkeskusteluissa en tosin ole tällaista huomannut)
Miten pitäisi toimia tällaisessa tilanteessa, jossa addiktilapsen mielentilat, yritykset pysyä ilman kamaa ja hirveät muutaman päivän vetojaksot vaihtelevat koko ajan? Haluaisin tietysti tukea ja auttaa lastani, kun hän vihdoin, vuosien jälkeen, yrittää lopettaa. Mutta voinko sittenkään tehdä mitään? Voinko sittenkään auttaa? Onko kaikki menetetty? Onko kellään tietoa, miten ja millä (omilla vai julkisella) rahalla huumeilla hampaansa pilanneen suu hoidetaan kuntoon? Netistä luin, että vankien hampaiden hoitoon menee miljoonia rahaa. Saako vankilassa ilmaiseksi hampaansa hoidetuksi?
Näitä asioita olen joutunut pohtimaan jo yli kymmenen vuotta,pääsemättä täysin perille edes omista ajatuksistani, saati sen ajatusten alkuunpanijan aivoituksista. Viha velloo aina kun huomaa taas tulevansa hyväksikäytetyksi, vaikka tietääkin, että siinä kohtaa on syy ihan itsessä. Mutta sen ahdistuneen ja itkevän, maan raon alla olevan nuoren katseleminen ja kuunteleminen on sydäntä repivää, varsinkin kun tietää, että tottahan tämä puhuu. Elämä on ryssitty pahan kerran ja vähän on mahdollisuutta siitä “normaalin” ihmisen kuvoihin siirtyä.
Mutta hampaista nyt aluksi ( vasta rekisteröidyin sivuille ). Ne ovat ehkä ulkopuolisesta pienimpiä, mutta asianomaisen kannalta suuri asia ylöspäin tarpomisessa. Eihän ihmisen tarvitse kuin nauraa, niin kaikki ulkopuoliset pystyvät jo hammaskalustosta lukemaan elämänkuviot. Narkkihan siinä irvistelee. Tekareita odotellaan, niistä kaveritkin vitsailevat, ne joilla on asiat paremmin. Hammaslääkäripelkokin saattaa vaikuttaa siihen, ettei nuori edes ajattele korjauttamista. Kyllä ne “narkinkin” hampaat hammaslääkärissä korjataan. Monessa kunnassa on jopa hammaslääkärikammoiselle ihmiselle tarjolla nukutuksessa tehtävää hoitoa. Yksityiset eivät katso muuta kuin rahapussin paksuutta, jos omaiset ovat valmiita maksamaan. Oikeastaan tämä “sijoitus” oli parasta, mitä olen tehnyt nuoreni eteen. Tuntui että koko ihmisen ajatusmaailmassa tapahtui joku pieni nyrjähdys positiiviseen. Ihmispelkoa hävisi, lääkäripelkoa hävisi, hampaista huolehditaan joka päivä, pestään ja purskutellaan, ainakin kun olen näkemässä. Voihan olla että on väliaikaista, mutta tämäkin väliaika tuntuu hyvältä.
Hei Nurturing Mother, sinä jaksat vielä “terapoida” poikaasi useamman tunninkin.Itse en enää tällaiseen kykene. Olen jotenkin oivaltanut sen, että sanonpa mitä tahansa, niin siitä ei ole mitään apua. Että se on siis turhaa. Toki tämä onnistuu omalla kohdallani sikäli helpommin, että tytär ei käy (=ei pääse) luonani, enkä mene hänen luokseen. Jotenkin vaan tuntuu siltä, että kaikki on turhaa…en näe muuta vaihtoehtoa, kuin pitkäaikaiseen hoitoon hakeutumisen ja kuntoutuksen.
Tuo hammasasia menee varmaan kaikkien kohdalla samalla tavalla. Eli joko normaalisti kunnan jonoon tai sitten yksityiselle. Särkypäivystyksiinhän pääsee aina, mutta isommat remontit ovatkin sitten toinen juttu. Taitavat hampaat olla suurimmalla osalla käyttäjistä huonossa kunnossa (kuten koko kroppa muutenkin
Northuring mother : mun mielestä jos lapsi on masentunu ja ahdistunu käytöstään ni mikäli ite pystyt ni se auttaa kyl jos joku kuuntelee. Monet käyttäjät on masentuneita ja vaikka elämä olis kuinka shittiä ni ei vaa saa/osaa asioita muutettua. Siitäkin tuo käyttäjän avautuminen ja luotettavan ihmisen kuunteleminen on hyvä asia, että sit voi jatkossakin tosi pahassa tilanteessa ottaa yhteyttä!
Mä oon aikoinani asunu porukoil muutaman kk:den jolloin vaikka aikuinen olin, ni ekat viikot ei päästäny lähtemään kämpästä ja mä alistuin sit; tosin vasta-hakosest. Tosin olin niin huonossa kunnossakin ja oli uudet työt sekä seulat, mut eipä se sit pidemmän päälle toiminu. Toinen juttu ku äiskästä oli tosi paljon apua oli kun olin jo psyykannu itteni etten enää piriä ja bubrea ota. Sit retkahdin enkä saanu tukihenkilöä kiinni. Mies oli niin pettyny et psyykkas entisestään ja haukku aivan maahan, joten lopulta soitin äiskälle et on pakko saada tukea et voi heittää vessasta alas kamat ja katkoa vermet. Kyl sen kuul et tosi etäisesti auttoi, mikään ihme, mut mä en vain yksin pysty hävittää kamaa jos retkahdan. Olin psyykkisest aivan hajalla, itkin tuntikaudet ja pelkäsin joten ne oli vain pakko saada hävitettyä koska muuten vetäisin silti lisää! Muutenkin kun yleensä vanhempia tahdotaan suojella kun stressaavat muutenkin ja kuvittelevat aina että vika on heissä; mä kuitenkin arvostan sitä tosi paljon et jos oikeasti vaikea paikka tulee, ni tietää että apua saa! Tässä tietyst on hyvä katsoa että käyttäjä oikeasti yrittää lopettaa tai ei ota asiaa tavaksi; meillä aiemmin soitin jatkuvast jos oli riitaa äiskälle. Tarpeeks monta kertaa ku sano ettei tahdo puhua ellei selvänä oo (tai kuulosta) ni sit ei tullut soiteltua…
Vielä sellanen asia, et just ku laskuis mielialat on kuukausiakin todella karut kuten kaikki läheisetkin tietää. Mulla oli jo ennen käyttöä ollut karseat masikset ja pelkäsin et vaikka kuiville pääsisinkin, ne jatkuis. Silloin monest se lopettaminen on vielä vaikeampaa ku kokee et aikasempi elämä on ollu jo tosi ahdistavaa ja masentavaa ja aineet toi helpotusta. Sit nykyinenkin elämä on samaa mut ku vielä masentavampaa on olla viekkareissa ja yksin…
Vielä laitoksista, et mäkin oon ollu katkolla muutaman kerran sekä kolme kertaa laitoksissa. Oon kaikista paitsi vikasta häipyny, oli kyl sellanen olo et siellä en loppuun saakka ole. Tein ite kaikkeni, etten pääsis pois sieltä. Soitin sinne ettei päästä lähtemään samantien vaik tahtoisin, sanoin sukulaisille ettei mua saa hakea vaik millä uhkaisin ja päätin jo ennen sinne menoa, etten aio osallistua mihinkään nappien-vaihtoon. Tuolla oli puhuttava omahoitsulle, joten jo ekana päivänä tuli tilanne jossa tuli konflikteja ja hän sit kysy multa et onks mul auktoriteetti-kammo? Vastasin totuudenmukaisest ja sano itse myös “kärsivänsä” tuosta asiasta. Sovittiin sit et kohtelee ennemmin ku kaveria, mut sääntöjä tietty noudattaen. Muutenkin kun ilmoitti olevansa äkkipikainen yms. ni oli todella hyvä, et aina veti toiseen huoneeseen juttelemaan olosta yms. Sovittiin myös aina seuraava päivä (vaik 3pv eteenpäin), johon saakka aion olla paikalla ja niin sit olin Järvenpäässä koko hoidon ajan. Mullakin tosin meni vuos miettiä edes laitokseen lähtöä; oli koulu ja työ, kunnes koeajalla irtisanottiin. Sit ajattelin et nyt tai ei koskaan. Katko on sellanen paikka, jossa kukaan ei raitistu, tarkotuksena onkin saada putki poikki! Meilläpäin on vielä pelkkä “deeku-katko” joka on suunnattu alkkiksille joten siellä ei ole mitään virikkeitä tai mahdollisuuksia puhua olosta… Jossain vaiheessa kun olo on liian ahdistava niin on vain pakko joko yrittää itse tai katkon kautta lopettaa ja katko on paikka johon pääsee suht nopeasti; siksi osa sinne usein hakeutuukin…
Mut kuunnelkaa omaa oloanne tuossa autatteko keskustelemalla. Jos ahistaa liikaa tai asiasta ei tunnu olevan mitään hyötyä, niin sekin saattaa käyttäjälle olla asia jota pohtii miksi näin on. Tai sit pitää vähemmän yhteyttä. Me ollaa oltu aina melko läheisiä äiskän kans, joten valehtelu hänelle on aina ollu tosi vaikeaa, puhumattakaan kun kulissit on ollu pystyssä jopa päälle vuoden, ni sit taas myöntää ettei asia oo nyt ihan kaunistelematta esitelty vaan huonosti edelleen menee.
Pystyisitkö sä Morthuring Mother ehdottamaan pojalle jos lähtisitte yhdessä puhumaan a-klinikalle? Varmasti on tosi hajalla ku retkahtanu kunnolla; ite oon soittan jopa myrkytyskeskukseen aikoinani ku olin niin varma etten enää käytä ja toisin kävi. Ajatukset varmasti on aivan sekaisin teillä molemmilla ja siellä saisitte (ellei työt oo esteenä) molemmat selkeytettyä ajatuksia ja he varmasti kehottaisivat poikaa menemään takaisin kouluun. Joko katkon kautta tai ilman, mut jos poika vastustaa katkoa ja hänelle muistutetaan että lopetti aiemminkin ilman apua käytön, niin vois saada uutta itseluottamusta taas jatkaa selvänä toisella paikkakunnalla. Tuo todellakin käy käyttäjän psyykkeeseen (sekä läheisten tietty) ku retkahtaa ja kokee ettei pysty elämään ilman ja pilas mahdollisuuden (vaikea huomata että retkahdus on retkahdus eikä paluu samaan kuin aiemmin) ja todennäkösest vielä se päälle et aiheuttaa huolta koko perheelle! Ois hyvä vain muistuttaa hänelle et on pärjänny hyvin, ei itse oo onnellinen käyttäessä, käyttöä ollut lyhyen aikaa joten eroon on suht helppo päästä ja että koska hän on aiemminkin onnistunut niin mikä tällä kertaa estää onnistumasta? Myös se, että retkahdukset kuuluvat toipumiseen, koska niiden kautta saadut morkkikset pysyvät mielessä paremmin kuin kuvitelma että aina olis yhtä ihanaa ku ekoilla kerroilla… A-klinikka kun vain välillä jopa hiukan painostaa tekemään ratkaisua, niin vois olla suht helppo saada se pojan omaksi ideaksi lähteä kouluun (ei jää jälkeen muista) ja lopettaa, koska ei vain ole onnellinen enää käyttäessään… Mun mielestä tuo vaikuttaa et tosi hyvin edenny vierotuksessa; mitä pahemmat morkkikset ni sitä kovemmat odotukset itsestään on. Valitettavasti myös mitä enemmän huonoja kokemuksia, sen heikompi itsetunto omaan lopettamiseen; mut se p***a fiilis pakottaa tekemään vaikeitakin ratkaisuja joka sit taas ylläpitää raittiutta. Retkahduksesta toipuessa nimittäin on tosi kovat morkkikset kun meni pilaamaan hyvän selvän kauden ja on aloitettava laskeminen alusta…
Tsemppiä teille kaikille jaksamiseen ja toivottavasti asiat alkavat menemään parempaan suuntaan kaikilla!
Tervetuloa Zurussa mukaan joukkoon! Kiitos sinulle neuvoista ja tuesta! Kertoisitko enemmän tilanteestasi? Onko lapsesi pystynyt irtautumaan kokonaan aineista vai onko nyt vain vähän parempi vaihe menossa?
Petunialle myös kiitos tuestasi! Jaksat aina tukea muita vaikka sinulla on itsellä tosi rankkaa! Voimia sinulle!
Malibu, on tosi kiva että jaksat seurata välillä meidän äitien keskusteluja ja valaista asioita käyttäjän näkökulmasta! Siitä on oikeesta iso apu! Tuo kaikki mitä kerroit siitä, miltä tuntuu kun yrittää lopettaa kaman käytön. Olen lukenut kirjoituksiasi muistakin viestiketjuista (esim. Kuivaushuone) ja se on avartanut paljon. Tiedän nyt paljon enemmän huumeiden käytöstä ja varsinkin siitä, miten vaikeaa niistä on päästä eroon. Olet upea nuori nainen, joka jaksaa vielä tukea muita vaikka omalla toipumisen tielläkin on mutkia! Olen varma, että onnistut itse tällä tielläsi!
Poika sitten lähti kuin lähtikin tänään takaisin opiskelupaikkakunnalle, saatoin hänet junaan. Hiljainen oli ja sanoi ettei tule ennen joulua (parempi niin sekä hänen että minun kannalta). Huomenna hänen on tarkoitus mennä paikalliselle matalan kynnyksen päihdepolille. Toivottavasti menee ja toivottavasti saa sitten jatkoa siihen. Kouluun on menossa huomenna myös.
Ja minä saan huokaista helpotuksesta - ainakin vähäksi aikaa. Viikko oli rankka ja jännitin sitä jo kauan etukäteen. Täytyy ruveta selvittämään seuraavaksi tuota hampaidenkorjausasiaa. Se tulee olemaan aika iso juttu.
Vielä Petunialle! Voi olla, että oot oikeassa, että mun kaikki yritykset tukea ja “terapoida” ovat turhia. Välillä (esim. monta kertaa tämän viikon aikana) ajattelen, että poika on vasta harkitsemassa käytön lopetusta, ettei hän ole vielä niin pohjalla, että on IHAN PAKKO LOPETTAA. Vaikka on menettänyt kaman takia jo niin paljon. Tai että ei pysty itsenäisesti pääsemään irti, eikä ole siinä kunnossa, että pystyisi käymään kouluaan. Että on vaan ajan kysymys, milloin kaikki (taas) hajoaa ja hän on valmis pitkäkestoiseen hoitoon. Mutta en voi tässä muutakaan kun tehdä parhaani ja odottaa, mitä tapahtuu…
Kiitos, Nurturing Mother, tervetuliaistoivotuksesta! Minulla on pitkä ura päihdeongelmaisen äitinä, ja itse “ongelmalapsen” ura on vielä pidempi. Vasta psykiatrin ja neuropsykologin lausunnoista näin, kuinka pitkä se hänellä on ollutkaan. Vaikka nekin viimeiset vuodet, joita hän kotona asui, jotenkin tajusin, ettei kaikki ole kohdallaan, niin koskaan en löytänyt kunnon merkkejä.Koulut käytiin ja saatiin jopa ammattitutkinto. Vasta kun oma kämppä oli saatu, epäilyt alkoivat saada ihan näkyviä merkkejä, ja alkoi varsinainen mahalasku ( siis äidin mielestä, ehkä pojan mielestä yhtä upeaa nousua kuin jossain virvoitusjuomamainoksessa ).
Tämän uran aikana on mielenterveys sitten mennyt. Myös on hyvin paljon mahdollista, että piilevät mielenterveysongelmat ovat olleetkin varsinainen syy. Muistaakseni joku kirjoitti,oliko Malibu, siitä,miten päihteitä aletaan käyttää persoonallisuushäiriöiden, sekä neurologisten syndroomien tuomien ongelmien lääkkeeksi. Mikä on hyvin lähellä totuutta, seurattuani, paitsi poikaani, myös hänen kavereitaan. Siis mitään muuta uraa ei oikein voi enää odottaakaan. En usko enää, että pojalla koskaan tulee olemaan mahdollisuutta työelämään kaikkien paniikkihäiriöittensä, jne kanssa, mutta entiseen elämään verrattuna näkyy ihan ilonpilkahduksiakin välillä. Vaikka mieli kulkee vuoristorataa näköjään “laillistenkin huumeiden” avulla. Minulla on tosin oma mieli jäänyt jonnekin kuoppaan, josta nousu on enemmän kuin vaikeaa.
Olen joutunut ajattelemaan tätä mielenterveysasiaa yhä uudestaan ja uudestaan. Alkuvaiheessa, kun hakeuduttiin ensimmäisiin hoitoihin, mietin mikä ahdistaa poikaa, mikä saa hänet käyttämään huumeita. Käytin pojan jopa psykiatrillakin. Päihdeterapeutti sanoi kuitenkin meille, että tämän pojan kohdalla (kuten ei kuulemma yleensäkään) kyse ei ole tunne-elämän ongelmasta, vaan nimenomaan päihdeongelmasta. Kuitenkin takana oli juuri mm. koulukiusatuksi joutumista (mikä on kai aika tavallista huumeita käyttävillä). Jossain vaiheessa poika oli itse sitä mieltä, että kamankäyttö johtuu ADHD:sta (ei koskaan epäilty eikä diagnosoitu), että hän on löytänyt lääkkeen (amfetamiini) tähän ongelmaan. Nyt kun huumeuraa on kohta 10 vuotta, alkaa minusta tuntua, että mielenterveysongelma on melkein pahempi kuin huumeongelma. Tarkoitan, että huumeet ovat vähitellen aikaansaaneet vaikeita mielenterveysongelmia, jotka tällä hetkellä ylläpitävät huumeiden käyttöä, vaikka poika haluaisi lopettaa. Ja ihan viime päivinä olen taas ruvennut kelaamaan pojan lapsuutta ja etsimään sieltä viitteitä alkavasta mielenterveysongelmasta. Tai piilevästä neurologisesta ongelmasta.
Kyllä olen sitä mieltä, että päihdeongelmilla ja mielenterveydellä on paljonkin yhteyttä, ihan molempiin suuntiin. Toinen juttu on, onko mitään hyötyä enää etsiä vastauksia näihin asioihin. Pääasiahan olisi saada ihminen kuntoon. Jos se on tosiaan enää mahdollista…
Minusta asia on aika selvä, että sekä mielenterveyden ongelmat ja päihteet lomittuvat toisiinsa. Vielä geeniperimäkin on vaikuttamassa. Onhan ihmisiä, jotka eivät jää koukkuun, vaikka lotraisivat kuinka kaljalla ja käyttäisivät muita päihteitä. Pojalleni olivat kaverit sanoneet jo varhain, että hän on juuri niitä, jotka jäävät päihdeloukkuun. Kaiketi “asiantuntijat” tietävät. Poika mietti kerran, että kyllä ne tiesivät jo silloin, mutta hän ei uskonut. Mutta turhaahan se on enää pohtia, mikä on mitäkin. Ihmettelin vain usein, kun vaikutti, että päihdeongelma on jotenkin parempi versio, kuin se mielenterveyden osuus. Soluttauduin kaveriporukkaankin aikonani, ja huomasin, että ne, joiden menneisyydessä oli ollut psyykkisen puolen hoitamista, olivat vitsien kohteena enemmän kuin aineilla tuhertavat. Siis vedetäänkö aineita senkin takia, ettei vaikutettaisi mielenterveyden ongelmista kärsivältä ??
Ei nyt mene ihan tämä juttu läpi…
) ja että voitais elää mahdollisimman tavallista elämää, me muu perhe ja vielä niin, että myös huumepojalla olisi siinä paikka. Joskus onnistuu, joskus ei mutta askelia otetaan koko ajan 
Tulin just vertaisryhmästä, itkettiin ja naurettiin, kyllä se virkistää, menkööt sitten askeleet miten päin vaan 
Hyvä Petunia, että olet itse saanut itsesi kuitenkin paremmalle mielelle!