Voi olla hyvinkin totta, Zurussa, että päihteitä vedetään toisinaan sen vuoksi, ettei muka oltais “mt-potilaita”. Tai siksi, että pelätään mt-diagnoosia. Kun poikani jätti eräänkin kerran psykiatrisen tutkimuksen (ja hoidon) kesken, yksi perustelu oli se, että “ne antaa mulle kuitenkin jonkun kauheen diagnoosin”. Olen myös samaa mieltä siitä, että geenit on varmasti vahva perusta kaikelle, montaakin kautta. Poikani sukujuurista löytyy varmasti päihdegeeniä (vaikkei just omilla vanhemmilla olekaan ollut päihdeongelmaa), mutta myös sellaisia persoonallisuuden piirteiden perintötekijöitä (kuten ujoutta, elämyshakuisuutta ja impulsiivisuutta), jotka altistavat päihteiden käytölle. Ja löytyyhän “neurologisten oireyhtymienkin” kuten ADHD:n takaa geeniperimää, siitähän tuli muistaakseni just joku uusi tutkimus.
Aloitin muuten noin tunti sitten lukemaan juuri ilmestynyttä Bill Cleggin muistelmateosta Nuoren addiktin omakuva. Ei mitään hauskaa luettavaa. Mulla on kuitenkin jonkunlainen pakonomainen tarve saada selville, mitä huumeaddiktin - siis poikani - pään sisällä liikkuu. Se on jotain niin kummallista, ettei pysty itse kuvittelemaan. Aion nyt sentään katkaista tämän itseni kiusaamisen vaihtamalla Salkkarien pariin…
Ihmettelin aikoinani, miksi poikani ei löydä mitään hoitokanavia itselleen, kun monella kaverilla sellainen jo oli, ehdotin aina kysymään heiltä, miten ovat päässeet ongelmineen eteenpäin. Mitään ei tapahtunut, mutta ne lähimmät kaverit olivat saaneet mt-diagnoosit, joten jossain vaiheessa päättelin, että juuri se olikin haluttomuuden syy, ettei “saa vielä hullunkin papereita”, kuten ilmaistiin myöhemmin.
Perinnöllisyyden ymmärsin jo lapsena omia sukulaisiani seuratessa. Tosin minä eikä pojan isäkään emme ole juurikaan käyttäneet alkoholia, molemmilla meillä taitaa olla “japanilainen aineenvaihdunta”, jolloin pahoinvointi on nopea seuralainen yrityksestäkin. Emme myöskään kumpikaan tupakoi, joten kodin kuuluisa malli ei pelaa. Ei myöskään isovanhemmat ole olleet esimerkkinä, mutta kuitenkin lähisuvusta alkoholismia löytyy molemmin puolin. Neurologisten oireyhtymien perinnöllisyyden taas olen todennut omassa työssäni aikaa sitten.Ja itsessäni tunnistan monia erikoisia piirteitä, esim.juuri tuon ujouden, ja jonkinasteisen “saamattomuuden”,mutta kun olen silti pärjännyt läpi elämäni ilman suuria kolhuja, aina uskoin, että pojan erikoisuudet ovat vain hänen persoonallisuuttaan. Mutta ehkä tyttö pystyy luovimaan ne asiat paremmin kuin poikalapsi, jolta odotetaan tietynlaista aktiivisuutta ja urosmaisuutta , ja jos ei muuten siihen pysty, niin ainakin kaljapullo kädessä voi yrittää. Ja kun tuntee olevansa “outo”, tietenkin hakeutuu muiden “outojen” seuraan.
Minulla on myös miltei pakonomainen tarve lukea kaikki kirjallisuus,joka jotenkin sivuaa aihetta, niin mielenterveyttä ja päihteiden käyttöä. Jotenkin myös ns.extreme-ihmisten elämäkerrat kiehtovat, vaikkeivät he päihdeongelmaisia olekaan, jotain samaahan on ihmisessä,joka hakee extremetunnelmia vaarallisilla aineilla.
Mielenkiintoinen oli esim. kirja: Erämaan armoille. Siitä on tehty elokuvakin.
Moikka Zurussa,
oletko lukenut Ulla Korhosen kirjan “Irti riippuvuudesta - muutetut tunteet, muutettu minä”? Kustantaja on Delfiini-kirjat, ISBN numero on 978-952-5572-58-2. Kirja on Ullan pitkäaikaiseen kokemukseen perustuva käytännönläheinen ja humaani kokonaiskuvaus huumausaineriippuvuudesta 360-asteen näkövinkkelistä tarkasteltuna. Ei siis mitään diiba-daaba-duuta ja teoreettista pohdintaa. Kannattaa lukea!
Kiitos kirjavinkistä, Ohjaaja Lauri. En ole nähnyt kirjan mainoksia. Lopetin juuri Alakosken kirjan ja sitä ennen luin Anita Korhosen viimeisimmän kirjan. Joskus miettii, pitääkö vielä hakea kirjallisuudestakin samaa aihetta, mitä on ihan omin silmin saanut katsella vuosikausia, mutta oman ymmärryksen laajentamiseksi moni kirja on ollut apuna.
Minäkin luin Korhosen uusimman, mutta siitä tuli paha olo. Olenko minäkin vielä yhtä naivi 20 v. jälkeen, että lähettelen rahaa amsterdamiin satunnaisten selitysten perusteella.
Jos lukemasi Alakosken kirja oli uusin: Hyvää vanghilaa t: Jenna, (Kirjan nimi tosiaan kirjoitetaan noin, en ole kännissä ) niin se minusta tavoitti paljon paremmin minut ja sai ajattelemaan huumeidenkäyttäjien läheisten osaa.
Minäkin vähän ihmettelin Korhosen kirjassa sitä uskoa, mikä äidillä on lapsensa asioissa. En hurjimmissa päiväunissanikaan osaa ajatella että oma narkkini koskaan saisi itselleen mitään akateemista ammattia. Mutta, ehkä sitä pitäisi vaan luottaa ihmeisiin.
Alakosken kirja oli minusta todella hyvä. “Syväsuruinen” minäni,joka ei ole pystynyt vuosin yhtään kyyneltäkään enää tiristämään, kyynelehti monessa kohtaa. Alakoski on osannut niin hyvin kuvata niin omaisen kuin päihteidenkäyttäjänkin
mielenliikkeet, oli kirja sitten faktaa tai fiktiota. Se rakkaus, mitä läheinen kaikesta huolimatta tuntee käyttäjää kohtan, oli minusta kauniisti kuvattu. Läheisellä on mahdollisuus kulkea kaiken oman vihansa läpi. Olen lukenut myös Marttisen kirjan: Veljeni vartija. Siinä jotenkin kertoja jää kiinni omaan torjuntaansa. Tämä päihderiippuvuus on siinä mielessä niin kauhea sairaus, että vihatessaan sairauden aiheuttajaa, eli päihteitä, vihaa samalla käyttäjääkin, ja on niin vaikea kuoria kaikki muu pois ja nähdä se onneton käyttäjä siellä takana.
Oli kyllä tanakkaa kokemusta. Olen myös käynyt saman bubre/spiidi helvetin (reflat) läpi kolme kertaa 10v aikana. Se on niin hevii settiä et pää hajoaa väkisinkin jossain vaiheessa. Nyt on ollutjo pitkään" kuivilla", mutta jos nyt menee yks nappi (ja nyt oon rehellinen) kaks-kolme kertaa vuodessa ni menköön. Pöhinään en koske enää. Se tie on käyty loppuun. Ja sama koskee myös bubree, en jaksa enää yhtään vieroitus hoitoa. Joutuu narun jatkoks. Mut näin tää on mulla mennyt. Iso vapaus tää on. Eikä ahdista yhtään kun vertaa siihen kurimukseen.
) niin se minusta tavoitti paljon paremmin minut ja sai ajattelemaan huumeidenkäyttäjien läheisten osaa.