Paluu Vähentäjiin, ennen paluuta Lopettajiin

Me Vähentäjät
687

Kurja juttu kyllä tuokin, ettet tule oikein kuulluksi ja tietysti tuokin, että juominen on pahentunut.

Mietin olisiko sinun mahdollista ottaa pieni loma niin miesystävästä kuin muustakin? Siis laittaa itsesi nyt etusijalle ja pitää kiinni omasta ajatuksestasi, että tarvitset lepoa, et järjestettyä ohjelmaa tai tehtävälistoja?
Sitten näkisit, mihin suuntaan vointisi ja juominen kehittyy.

Ihmisethän on välillä erossa toisistaan jopa pitkiäkin aikoja esim eri maissakin opiskelun tai työn takia, ehkä sellaista etäisyyttä voi järjestää toipumisenkin takia.
Nyt et näytä vapautuvan vaatimuksista muutoin kuin vetäytymällä humalaan.
Jos juominen yksin vain yltyy, sitten sekään ei auta, mutta kokeilematta asiaa ei tiedä.

Minä laitan kylmästi puhelimen äänettömälle ja kieltäydyn kaikesta, jos voimat ei riitä. Muutin jopa etäämmälle joistakin ihmisistä, joiden kanssa päivittäiset vaatimukset eivät loppuneet. Ajattelen tavallaan se on pakko, että jos muuten en saa lepoa tarpeeksi.

Ex-heila ei käsittänyt ollenkaan levon ja hiljaisuuden tarvettani ja vasta jälkeenpäin huomasin, miten raskasta oli koko ajan suorastaan taistella ihan perusasiooden toteutumisen takaamiseksi. Olisin kulunut loppuun moisessa aika pian.

Voimia kovasti!

2 tykkäystä
688

Kiitos vastauksestasi. Olin jo miettinytkin, että en pääse puusta pitkälle. Toisaalta jos en kuuntele ketään, en myöskään pääse pidemmälle. Nyt olen mennyt askeleen eteenpäin. Tärkeintä on ehkä se, että voin saada vihjeistä tietoa pihalla ollessa ja askelen eteenpäin. Jatkan vastauksien etsimistä.

1 tykkäys
689

Jäin vielä miettimään kirjoitettuja asioita. Eilen otin heti Metsänpeiton neuvosta vaarin ja pidin koko päivän puhelimen äänettömällä ja, vaikka sitä tuli sitten yllättävän paljon tarkisteltua, en vastannut viesteihin heti. Ja kyllä muuten helpotti jo sekin! Kiitos vain @metsänpeitto1 ajattelun aiheesta.

Mietin mahdollista lomaakin ja kohta siihen saattaa tulla itsestään mahdollisuus (vaikken mihinkään ole lähdössäkään), kun miesystävälläni alkoi uusi työ, mikä vie hänen ajatuksiaan muualle ja psykan polin työntekijä jää kesälomalle. Otan siitä ajasta kyllä kaiken irti ja nautin siitä, että vaatimukset vähenee.

Tämä kaikkihan kertoo siitä, että en osaa edelleenkään huolehtia tarpeeksi omista rajoistani. Olen esimerkiksi liian velvollisuudentuntoinen siten, että saapuneisiin viesteihin pitää vastata heti tai ainakin mahdollisimman pian, vaikka itselläni olisi huono hetki tai, vaikka olisin kuinka väsynyt. Nyt, kun asiaa olen tarkemmin miettinyt, niin tajusin, että pyrin aina optimaaliseen tilanteeseen ja se on kuormittavaa. Eihän tosiaan lankapuhelinten aikana todellakaan oltu heti tai edes samana päivänä, useampanakaan, saavutettavissa ja silloin pärjättiin varsin hyvin. Yritän ottaa itselleni enemmän aikaa.

Siskonhan kanssa meillä on ollut yhteinen vähentämisprojekti ja sisko on alkanut lainata minulta rahaa, kun hänen juomisensa on yltynyt. Enkä osaa hänellekään sanoa ei. Kyselen vain miten vähentäminen on onnistunut, vaikka tiedän jo vastauksen. Ja olen mennyt lainaamaan ihan liian hövelisti. Olen nyt sittemmin monta kertaa yrittänyt sanoa, että hänen lainailunsa ahdistaa ja tuntuu, että hän manipuloi ja hyväksikäyttää minua. Hän pahoittelee asiaa, mutta sitten lainausyritykset jatkuvat. Enää en lainaa, sanoin asiat suoraan. Eihän minun kannata hänen juomistaan tai mitä lie mahdollistaa. Päästin tilanteen liian pitkälle. Olen saanut siitäkin tarpeeksi ja ollut ärtynyt monta päivää kaikkeen. Olen sitten vastapainoksi yrittänyt etsiä hyviä sarjoja katsottavaksi, yrittänyt hengitellä ja rentoutua ja saada oloani mahdollisimman mukavaksi. Minun ei tarvitse olla koko ajan valmiina muiden tarpeita täyttämään, vaan voin hyvällä omatunnolla pitää ensisijaisesti itsestäni huolen. Yllättävän vaikeaa se on ollut, kun olen sitä tässä jo aika kauan yrittänyt, mutta Terapian tarpeessa?- kirjassakin todettiin, että yhdenkin muutoksen toteuttaminen vie aikaa ja psyykkistä energiaa, joten harjoittelen edelleen myös armollisuutta ja kärsivällisyyttä.

Ymmärrän, metsänpeitto1 tuon jatkuvan taistelun raskauden. Minustakin alkaa tuntua, että pitäisi jaksaa taistella, kun asiat eivät mene perille. Otin toissa päivänä taas puheeksi miesystäväni kanssa levon ja tilan tarpeeni, mutta taas jo eilen häneltä tuli uusia ehdotuksia, vaikka juuri pahoitteli, että ei itse asiaa tajunnut. Meinasi mennä hermot, mutta ei riittänyt voimavarat. Tyydyin vain kieltäytymään ja muistuttamaan, että olen edelleen ihan yhtä uupunut ja lepään. En tajua, miten hän ei tajua. Hän ei selvästikään osaa asettua minun asemaani ja varmasti se liittyy siihen, että hänellä on nepsy ongelmia. Kärsivällisyyttä tarvitaan. Tulee tehtyä paljon hengitysharjoituksia pitkin vuorokautta… viime yönä sain sentään vähän paremmin nukuttua.

4 tykkäystä
690

Kiitos kiitoksista!
Sama juttuhan se minulla on/on ollut tuon rajojen vetämisen ja pitämisen kanssa. Liikaa kiltteyttäni on käytetty härskisti hyväksi.

Rahan lainaaminenkin on tuttua, sitä pyysi ex-heila ja ex-aviomies, jälkimmäinen vieläkin välillä. Takaisinmaksu takkuaa ja huolimatta että on puhuttu, että lopettaa pyytämisen, se jatkuu. Hätätilassa voin toki lainata, mutten koko ajan, enkä viinaan.
Nyt en ole vähään aikaan lainannut, en halua elämääni rahasta riitelyä ja pahaa mieltä. Asian suhteen on hermot menneet ja viimeksi sain rahanpyynnödtä raivokohtauksen, josta tuli paha olo koko päiväksi. En lainannut… ja hän oli muualta löytänyt rahaa, koska hetken päästä soitti humalassa.
*oppi tästä, että olen lainaamatta, kieltäydyn rauhallisesti tyyliin “valitan, nyt ei pysty”. Eiköhän pyytely lopu, kun se ei palkitse. Niin kauan kuin myöntyy, se jatkuu

Reilut 10v sitten olin hiton rasittunut ilmaisen puhelinterapeutin roolista. Päivässä saattoi mennä 6-8h tähän. Soitti muidtisairas isö, soitti sisko vatvoskseen vaihtuvia parisuhteitasn, soitti pari ystävää. Jos laitoin puhelimen äönettömälle, sisko soitti exän numeroon, joka kiikutti luurin minulle. Hommasta oli lopulta pakko tehdä loppu.

Minulla tämä “lapasuus” syntyi jo lapseba kun olin aina muita varten, eikä omilla tarpeillani ollut väliä.
Siihen, että niillä on väliä, on melkoinen oppiminen, mutta jos ei rajoja opettele vetämään taitaa terveys mennä ja oma elämä jää elämättä, josta seuraa helposti katkeruuden tunteita ja pahaa oloa.

En halua enää “opettaa” ketään että olen aina saatavilla, käytettävissä tai valmis auttamaan. Valitettavasti ex-heilan kohdalla hänen paha maaennuskautensa suhteen alkupuolella johdatti minut liikaan auttamiseen… se oli tutunnäköinen kutsuva portti, josta astuin sisään. :joy:

Niin ehkä rohkaisisin sinuakin vaikka alkuun haparoiden hakemaan ja pitämään rajojasi. Jo olemassaomevissa ihmissuhteissa toimintatapojen muuttaminen vaatii sinnikkäästi toistoja. Puhelin välillä äänettömäl on hyvä alku. Lähipiiri alkaa siihen tottua

Kieltäytymiseen rauhallisestk oppii itsekin pikkuhiljaa ja se muuttuu neutraalimmaksi, eikä nosta syyllisyyden tunteita tai pyynnöt itsessään raivoa. Minullakin onnistuu useimmiten nykyään.

Kun niitä rajoja ei kukaan osaa kunniottaa tai noudattaa, jos niitä ei ole tai ne on kovin häilyvät, eikä niitä selvästi ilmaise. Eikä se vaikeus varsinaisesti ole kenenkään vika. Ihmiset on erilaisia; toiset puskee innokkaan liikaa ja toiset myöntyy liikaa.

Tsemppiä ja mukavaa päivää!

1 tykkäys
691

Kiitos❣️ Kirjoitit niin tunnistettavia asioita. Jos ei omia rajojaan pidä, niin henkilöt, joilla on suuri tarve jollekin, vaikka sitten lainalle, he kyllä käyttävät sen tilanteen hyväksi. Minullekin tämä on syntynyt jo lapsuudessa, kun minusta tuli skitsofreniaa sairastavan isäni “vanhempi” eli tapahtui parentifikaatio etenkin, kun hänen vaimonsa (eli äitini) ei enää kuunnellut vaan alkoi vetäytyä pikkuveljeni kanssa lukitun makuuhuoneen oven taakse, niin otin sen roolin. Olin 13. En siitä syytä itseäni, koska isäni oli uhkaillut tappavansa koko perheen (koska “saatana” hänen päässään käski), niin jonkunhan oli pakko valvoa ja vahtia, että isäni ei tee sitä. Olin hyvä puhumaan ja lohduttamaan ja suojelin muuta perhettä. Ja isänihän tarttui siihen kiinni. Minulta sai apua. Muualtahan emme saaneet apua. Jopa itsemurhayrityksen jälkeen, isäni kotiutettiin ilman kenkiä ja silmälaseja. Syytän siis myös terveydenhuoltoa heitteille jätöstä ym. En ole vain koskaan jaksanut tehdä valitusta, äitini ei edes aikoinut, kuin vasta, kun isäni toissa vuonna kuoli hoitovirheeseen. Se meni helposti läpi ja saimme tuhansien eurojen korvauksen. Isäni oli silti jo kuollut. Sen jälkeen aloinkin juoda. Alkoi nousta mieleen liikaa käsiteltävää kerralla.

Ymmärrän, Metsänpeitto, myös tuon tutunnäköisen kutsuvan portin. Olen paljon miettinyt sitä nykyisessä parisuhteessani. Miesystävälläni on sama melankolinen pohjavire, kuin isälläni oli. Kumpikin on sairastanut masennusta. Kummallakin on vähintään epäilty, jollei todettu nepsypiirteitä. Samankaltaisuuksia löytyy liikaa, siksi yritän miesystäväni kanssa toimia eri tavalla kuin isäni kanssa toimin. Isäni kanssa vain alistuin ja pyrin täyttämään tarpeet. Miesystäväni kanssa olen aika kauan tehnyt niin, osannut tosin paremmin sanoa ei, mutta en silti riittävästi.

Kiintymyssuhdetraumat seuraavat aikuisuuteen, jos niitä ei ehdi käsitellä. Itse asiassa ne seuraa silti, vaikka niitä käsittelisi. Sinäkin olet sen hyvin tunnistanut, metsänpeitto1. Sinulla vaikuttaa kuitenkin olevan jalat maassa, kuulostat niin tasapainoiselta ja siltä, että sinun on ollut helpompaa hyväksyä asiat ja siksikin päästä nopeammin niiden yli. Ehkä, tämä on toki vain omaa tulkintaani, mitä kannattaisi välttää. No, meni jo, suonette sen minullekin.

Pitää vielä lisätä, että kieltäytymisestä tosiaan tulee varmasti helpompaa, mitä enemmän sitä tekee. Vielä minulle herää hylkäämisen pelko tässä harjoitusvaiheessa, mutta uskon, että kunhan saan kokemuksia,että minua ei silti hylätä, niin uskallan sitä jatkaakin.

692

On surullista, että olet joutunut kannattelemaan ja tukemaan isääsi vanhemman lailla. Samantapainen tilanne oli minullakin. Isällä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Isillämme on siis ollut mielenterveysongelmia sieltä vakavammasta päästä.
Tottakai moinen jättää jälkensä.

Minulla ei hylätyksi tulemisen pelkoa juuri ole. Jotenkin sjattelen asian niin, että on pelkästään hyvä, jos joku lähtee, jos hänellä sellainen tunne on. Miksi hänen pitäisi vastentahtoisesti jäädä…
Ihmissuhteissa jonkinlainen riittämättömyyden tunne vaivaa enemmän. Mitä pystyn tai haluan antaa, ei riitä, vaan vaaditaan koko ajan enemmän, menetän oman tilan, rauhan ja joiltain osin itsemääräämisoikeuden.
Tietysti tuossakin voi joku kiintymyssuhdetrauma oireilla.

Oli niin tai näin, ehkä jokaisen on hyvä yrittää etsiä omaan ominaislaatuunsa sopiva tapa ja pailka elää. Itselleen vääränlaisissa olosuhteissa voi huonosti ja sairastuu.
Kuulostaa kivalle, jos sinäkin saat tarvitsemaasi lepoa laittamalla puhelimen äänettömälle ja muutenkin. Ehkä ajastaan alkaa mieleen pulpahdella sopivan kevyitä asioita, joita haluat tehdä ja joista saat iloa.
Varmasti ihan vaan oleminenkin tukee toipumista.

Levollista iltaa ja yötä!

1 tykkäys
693

Juu, tokikaan hylätyksi tulemisen pelko ei ole ainoa kiintymyssuhdetrauma. Riittämättömyyden tunne voi myös olla sitä. Hyvä suhtautuminen sinulla on hylkäämisiin; jos tarkemmin mietin, enhän minäkään oikeasti halua, että kukaan väkipakolla jää.

Minulle myös riittämättömyyden tunne on tuttu. Tai itse asiassa vielä tutumpi on tunne, että olen “liikaa”. En halua olla vaivaksi, mikä johtaa itseni piilottamiseen. Tarpeeni on liikaa, tunteeni on liikaa. Minun pitäisi olla näkymätön, että ei tulisi huono omatunto. Lapsuudessani vanhemmilleni tarvitsevuuteni ja tunteeni olivat liikaa, sieltähän tämäkin seuraa. Nykyisessä ja edellisessä parisuhteessa olen harjoitellut pitämään huolta tarpeistani ja tunteistani ja myös näyttämään niitä. Aluksi huomasin, että nykyinen miesystäväni on myös itseriittoinen (yksin pitää pärjätä) ja hänen oli välillä vaikeaa sietää tarpeitani ja tunteitani. Hän vetäytyi, mikä provosoi hylätyksi tulemisen pelkoani ja hätäännyin ja yritin vain enemmän saada uudelleen rakennettua yhteyttämme. Opettelemalla opettelin antamaan miesystävälleni myös tilaa, mitä itsekin tarvitsen paljon. Kyllä se miesystäväni aina kuorestaan tuli uudelleen esille. Sen opin ajan kanssa huomaamaan ja siihen luottamaan. Paljon olemme aiheesta myös yhdessä keskustelleet ja nykyään miesystäväni kunnioittaa toivettani, että enää meidän suhteessa ei ole mykkäkoulua. Hän alussa piti niitä ja mykkäkouluhan on väärää vallankäyttöä ja henkistä väkivaltaa. En kerta kaikkiaan suostunut hyväksymään sitä, aikuisia, kun ollaan. Olemme kumpikin kehittyneet matkan varrella paljon ja pahat riidat on taakse jäänyttä elämää. Osaamme olla rakentavia ja keskustella, vaikka se vaikeaa olisikin. Jos miesystäväni ei olisi lopettanut mykkäkoulujaan, en usko, että olisin tässä suhteessa enää. Olenkin kiitollinen myös hänen edistymisestään. Ihmissuhteet on välillä vaikeita ja monimutkaisia.

Pidin eilenkin puhelimen äänettömällä ja katsoin elokuvia ja sarjoja maratonina. Olen vihdoin alkanut saada siitä mielihyvää, mikä on hyvä merkki. Nyt olen alkanut järjestämällä järjestämään sellaisia päiviä. Teen esim.yhtenä päivänä kaikki akuuteimmat kotityöt, että kunnon lepopäivät tulee mahdollisiksi. Minulle ei tule niistä enää niin huonoa omatuntoakaan, vaikka tuon mainitsemasi riittämättömyyden tunteen vuoksi saattaa mielessä hetken aikaa viivähtää ajatus “onkohan tämä nyt ok? Ja mitä tekee parisuhteellemme?”. Toistaiseksi on yhdessä vietetty aika vähentynyt, mutta miesystävä ei ainakaan vielä ole lähtenyt kävelemään, joten aion jatkaa niitä. Nyt minulla on vihdoin jotain ihan omaa, mikä ei liity lapseeni eikä miesystävääni eikä suorittamiseen ja aion pitää siitä kiinni.

Plinkin suhteenkin on vaatimuksia, että heti pitäisi vastata mahdollisiin viesteihin, mutta nyt harjoittelen siitäkin pois. Varsinkin, jos on ollut umpisurkea yö ja olen ihan poikki, kuten eilen koko päivän. Mikäs kiire täälläkään mihinkään on, kukaan ei varmasti suutu minulle, vaikken heti vastaisikaan. :blush:

3 tykkäystä
694

Olen viime päivinä taas miettinyt, miten pääsisin uhriminätilasta selviytyjätilaan, vaikka terapia loppuikin kesken. Olen huomannut, että minulla ei ole juuri toivoa toipumisesta, kun viimeiset 34 vuotta on olleet niin vaikeita. Olen nyt 47. Edellisen kerran, kun raitistuin, kun aikaa oli kulunut ja raittius vakiintunut, oli elämä pienen hetken ajan edes hieman helpottavaa, kunnes uuden työn alettua, tajusin taas, että vaativa persoonallisuuteni, ptsd:ni ja erityisherkkyyteni on pahoja. Silloin silti sinnikkäästi jatkoin työtekoa, kunnes taas uuvuin viitisen vuotta myöhemmin.

En kuitenkaan halua olla sellainen, joka surkuttelee kohtaloaan. Toivottavasti en ole, vaikka myönnänkin nyt terapeutinkin sanomana, että kohdalleni on sattunut valtava määrä vastoinkäymisiä ja uudelleen traumatisoitumista, vanhojen, alkuperäisten traumojen lisäksi. Sitä ennen vain vähättelin traumojani ja yritin selviytyä. Ennen terapian loppumista (vaikka olinkin edelleen kuntoutustuella) terapeuttini sanoi, että kaikkeen kokemaani nähden, olen sinnikäs selviytyjä. En samaistunut selviytyjätilaan yhtään. Sinnikäs kyllä olen. Terapeuttini muistutti kaikista traumoistani ja muistutti myös, että hänen luonaan käyvät vain vakavasti traumatisoituneet. Hän yritti ylläpitää toivoani, että elämisen arvoinen elämä on vielä mahdollista löytää. Muutkin olivat onnistuneet siinä. Sitä olen lähtenyt etsimään ja, vaikka toivo onkin nyt olematonta, tiedän, että se on mahdollista löytää uudelleen. En vain saa antaa periksi ja luopua toivosta. Traumatisoituminen ja erityisherkkyys on mahdollista kääntää voimavaroiksi. Mitään ei ole varsinaisesti vielä menetetty. Olisi vain hyvä oppia pitämään itsestään huolta niin, ettei tarvitsisi juoda.

Minulla on edelleen se ongelma, mikä välttelevästä kiintymyssuhteesta usein seuraa; yritän edelleen olla niin reipas “selviytyjä” ja jaksaja, että jo siitä tietää, että toipumiseni on ihan kesken. Olen tätäkin yrittänyt selättää jo useamman vuoden, mutta vanhat tavat istuu tiukassa. On omalla tavallaan niin pelottavaa tulla näkyväksi omana, traumatisoituneena itsenään. Lopulta en tiedä edes enää mitä siinä pelkään. Ehkä se pelko minulla on, että pelkään tulevani nähdyksi heikkona pelkurina. Vaikka olisi nimenomaan vahvuutta ja tervettä myöntää se, että välillä pelkään niin maan h**vetisti ja olen heikko. Pitäisi tajuta se, että olen silti yhtä arvokas omana itsenäni. Yritän myös aktiivisesti tajuta sitä, että olen paljon muutakin kuin traumatisoitumiseni.

2 tykkäystä
695

Tämähän kuulostaa tosi hyvälle. Olet keksinyt itsellesi ja omaan arkeesi sopivan tavan.
Toisekseen lepo ja sarjojen katseleminenkin on näennäisestä pasiivisuudesta huolimatta aktiivista toimimista toipumisen eteen, jos se ajatus yhtään rauhoittaa sisäistä piiskuria. Aivoille ja miellele tekee hyvää ollavälillä sillä tavalla joutokäynnillä ja irti esimerkiksi huolien vatvomisesta. Jos sarjat siinä auttaa, niidne katsominen on ihan kelpo keino.
Omalla kohdallani olen ajatellut, että juurikin sarjojen katselu tai sohvalla makoilu on aina pienmenpi paha kuin juominen tai vaikka tilailu. Harmitonta aivojen lepuuttamista omilta huolilta, jonka ansiosta pysyy ehkä poissa “pahanteosta” eli haitallisista tekemisistä.

Uupuessahan tahtoo ensin kadota kaikki harrastukset ja omat kivat tekemisest, kun voimat riittää nipinnapin töistä/arjesta selviytymiseen. Nehän sitten joutuu tietoisesti ottamaan takaisin pikkuhiljaa kun voimia riittää.

Ajatusten ja toimintatapojen muuttaminenvo olla vaikeaa, mutta milli milliltä sekin edistyy.

Kaikkea hyvää ja toipumista!

2 tykkäystä
696

Kiitos❣️ Terapeuttini aina huomautti, että en varsinaisesti koskaan lepää, koska vaikka makasinkin sängyssä iltapäivisin max pari tuntia, suunnittelin aina jo seuraavia tehtäviä, luin aina koko ajan vain uutisia ja uusimpia tutkimuksia. Aivoni siis raksuttivat koko ajan. Sen sijaan, kun nyt uppoudun johonkin fiktiiviseen sarjaan saan nimenomaan levon huolistani ja elämääni koskevista, päivän polttavista aiheista, kun sarjat ja elokuvat eivät koske minua. Eli juurikin taukoa jatkuvasta huolehtimisesta ja huolista, kuten sinäkin oivalsit @metsänpeitto1. Edit. Pitää vielä lisätä, että kyllä sarjojakin jne katsellessa peilaa omaan elämään sarjojen/elokuvien tapahtumia. Se kuitenkin tapahtuu jotenkin itsestään eikä niin tietoisesti, saati pakottamalla.

Työterveyslääkärini myös sanoi, että ptsd:n lisäksi olen klassinen työuupuja; juurikin noin, kuin @metsänpeitto1 sinäkin sanoit, aloin luopua nimenomaan omista harrastuksista ja itselleni tärkeistä asioista vain selvitäkseni vaativasta asiantuntijatyöstäni työyhteisössä, joka oli vakavassa kriisissä, kun minut palkattiin. Sen lisäksi suurin osa asiakkaistani oli väkivaltaisia kaksoisdiagnoosiasiakkaita ja lopullinen piste tuli, kun jälleen yksi ihastunut asiakas meni liian pitkälle. Ptsd oireili tosi pahasti ja olin myös taas uupunut. Jäin sairauslomalle. Enkä tiedä palaanko koskaan, ehkä en.

Nyt jo helpottaa, kun tuntuu, että voin ehkä sittenkin tottua näihin lepopäiviin. Joka päivä ei ole pakko suorittaa saati ylisuorittaa ja olla niin hemmetin aktiivinen. Olen tehnyt sitä vuosia. Nyt ajattelen, että jos tarvitsen lepoa, niin tarvitsen lepoa ja so be it.

Ymmärrän keskeneräisyyteni, mutta tässä on toivottavasti taas toinen uusi alku. Tiedostan, että muutosta on vaikeaa saada aikaan ja voi olla, että minä edelleen kirjoitan tänne näistä samoista aiheista. Se minulle sallittakoon.

4 tykkäystä
697

Olen itse taas vähennellyt ja ollut juomatta ja on ollut ihan mukavaa. Olen tehnyt aamupäivisin sopivasti kotitöitä ja laitellut ruokia ja sitten taas levännyt ja katsonut sarjoja. Pitänyt puhelinta äänettömällä ja ottanut itselleni aikaa. Hieman toiveikkaana laitoin taas siskolle viestiä, miten hänellä menee. Hän vastasikin uhmakkaasti, että ei aio lopettaa juomista koskaan. Moodi oli siis kokonaan muuttunut ja tajusin, että minun on päästettävä irti “yhteisestä projektistamme”.

Voin sanoa, että tunsin lähes raivoa, avuttomuutta, pelkoa, huolta, surua ja inhotustakin. Olimme kuitenkin sopineet vähentävämme yhdessä ja myös siskoni mies vaati sitä. Vaikka siskoni pelkää joutuvansa kadulle, hän on silti sitä mieltä, ettei lopeta juomista kokonaan. Ja minä tajuan, että en voi häntä auttaa. Voin olla vain avuton sivustakatsoja ja keskittyä omaan prosessiini.

3 tykkäystä
698

Kuulostaa siltä, että jonkinlainen balanssi tekemisen ja levon suhteen alkaa löytyä. Ja kiva, kun se moutoutuu ilman tehtävälistoja luontevasti jonkinlaiseksi päivä/viikkorytmiksi.
Oikeastaan minullakin on niin käynyt.

Kurja juttu, ettei sinun ja siskosi yhteisprojektista tullut mitään. Ehkä hän on luisunut alkoholismissa pidemmälle, jollain tapaa tavoittamattomiin ainakin tässä kohtaa. Jonkun rajan yli, ja viisainta tosiaan sinun keskittyä hoitamaan itsesi kuntoon.
Ehkä jotenkin näin sivusta ja näillä tiedoilla, että yhteisprojektinne pyöri vähentämistä enemmän paljonko voisi kuitenkin vähentäessäkin juoda-tyylisesti. Niin se ei sinuakaan niin auttanut.
Eihän minunkaan ex-puolisoni motivoitunut hoitamaan ongelmaansa, vaikka antabustakin hetken kokeili.
Huomaan, että olen vähän kärttyinen ja väsynyt ja ilmeisesti taas touhunnut liikaa. Ärtymys on siitä vahva merkki ja huomisen sitten pääosin lepään.
Balanssia joudun minäkin hakemaan edelleen.

Rauhallista iltaa ja tsemppiä!

1 tykkäys
699

Kiitos. Toivottavasti sait levättyä. Oli kyllä hyvä, että erosit alkoholistipuolisostasi, jos hänellä ei ollut edes motivaatiota lopettaa.

Minustakin tuntuu, että balanssi alkaa hiljalleen löytyä. Vihdoinkin, on sitä tässä kauan yritetty etsiäkin.

Sisko tuli ilmeisesti katumapäälle uhoamisestaan ja laittoi viestin, että edelleen vähentää. Hänellä on tavoitteena, että joisi kerran viikossa lähes joka päiväisen juomisensa sijaan ja on tosiaan alkoholismissaan pidemmällä; hänhän joi koko ajan senkin 8 vuotta, kun minä olin raittiina. Minulla on vähentäminenkin sujunut paremmin kuin hänellä. Joka tapauksessa, pitää tosiaan keskittyä omaan tilanteeseeni. Mietin läheisiäni tosi paljon, vaikken heidän seurassaan juokaan. Uskon, että “kaikki silti vaikuttaa kaikkeen”. Minulla on taipumusta ottaa vastuuta muidenkin tunteista (alkoi teini-iässä) ja yritän siitäkin oppia pois. Voin ilman sitäkin olla silti muiden tukena. Opettelen tervettä itsekkyyttä, että en olisi koko ajan niin uupunut.

Tällä viikolla vähentely on taas onnistunut paremmin. Kaikkiaan minulla on selvästi enemmän päiviä, kun en juo ollenkaan ja määriäkin vähensin taas. Kaksi askelta eteen, yksi taakse ja taas eteenpäin. Maksa-arvot ja B-PEth on laskeneet huomattavasti. Siitä tulee hyvä mieli.

4 tykkäystä