Uskon (tai siis TIEDÄN) että vaativa persoonallisuus ja PTSD ajavat helposti juomaan, jotka sinulla käsittääkseni on molemmat. Ymmärrän niin hyvin miksi ihminen juo, vaikka kuinka tietää ettei se auta pitkässä juoksussa vaan pahentaa. Tuo on todella rankka yhdistelmä + vaikea elämäntilanne/kriisi, joka yleensä pahentaa PTSD-oireita.
Tuli tuosta hyppäämisestä mieleen, että olisipa hienoa jos löytäisin liukumäen pois omista kiduttavista päänsisäisistä kehistäni…
Joo, minulla on ne molemmat. Varsinkin ptsd:n kanssa esiintyy usein samaan aikaan riippuvuuksia. Ja niinhän ne ajaa helposti juomaan. Kiva, kun ymmärrät ja kiitos vertaistuesta! 
liukumäki olis kiva. Voimia sinne mielen kanssa kamppailuun!
Mulla on nyt aika pessimistinen asenne, mutta en tälläkään viikolla onnistunut vähentämään ja huono asia on se, että jotenkin arvasin sen. Jos etukäteen epäilen itseäni, en ainakaan onnistu. Jostain pitäisi löytää luottoa ja uskoa itseensä. Jospa ensi viikolla menisi paremmin. Pitää tehdä taas päiväkirjaan suunnitelmia, jos ne tukisi enemmän. Nyt kirjoitin vihdoin lompakkoon lapun “en osta juomista”. Toivottavasti sekin auttaa.
Päivät tuntuu loputtoman pitkiltä, kun en juo, koska en jaksa muuta kuin maata sängyssä. Pitäisi hyväksyä se, että alussa on tollaisia väsyneitä päiviä, mitkä kuluu peiton alla. Voisin toki jotain pientä puuhaa suunnitella niillekin päiville. Ja yrittää istua vaikka aamupalalla keittiön pöydän ääressä kauemmin. Uupumus on kyllä oikea vitsaus. Terapeuttini jatkuvasti huomauttelee, että tarvitsisin lepoa. Omasta mielestäni lepään liikaa, mutta se tunne saattaa johtua vaativuudestani. Haluaisin oppia rentoutumaan, niin lepääminen olisi helpompaa. Jatkan opettelua.
Onneksi terapeutin kanssa puhutaan joka kerta juomisesta. Mietitään syitä ja seurauksia ja lopettamisen mahdollisuuksia. On sentään joku taho apuna tässä. Nyt oli tosin juuri kahden viikon tauko terapiasta ja heti meni huonommin. Terapeutin kanssa pähkäilystä on ilmeisesti apua.
Tsemppiä kaikille Vähentäjille ja Lopettajille myös!
Poistinkin tästä viestin, kun tajusin suuren tunnistamisvaaran. Eilen tuli käsiteltyä paljon traumaterapian juttuja ja kirjoitin niistä paljon päiväkirjaankin, ehkä se saa nyt riittää.
Tämä viikko meni vielä huonommin kuin viime viikko. En tiedä miksi. Tällä viikolla olen ollut tosi uupunut ja käsitellyt paljon erilaisia asioita. Joka ilta olen silti levännyt ja katsonut ohjelmia. Olen huomannut ylimääräisestä lihasjännityksestä olleeni kireällä ja levottomalla päällä. Alkoholi ei varmasti tee hyvää kuin sen alun hetken, kun se taittaa terävimmän ahdistuksen pois. Ensi viikolla mietitään uutta lääkettä ahdistukseen. Toivon kovasti, että löytyisi joku sopiva, että itselääkinnän tarve vähenisi sitäkin kautta.
Sain tänään vähän huonoja uutisia. Posttraumaattiset stressioireeni eivät ole parantuneet neljän vuoden takaisesta edes traumapsykoterapiassa. Neljä vuotta sitten olin raitis ja olen nyt juonut vuoden verran. Toisaalta oli silti kiva kuulla, että ei juominen ole niitä pahentanutkaan. En tosin tiedä voisiko juominen edes pahentaa ptsd-oireita. Joka tapauksessa, pisteet oli aivan samat kuin 4 vuotta sitten, jolloin olin raitis. Kuulemma siis ptsd:ni on kroonistunut ja on siksi vaikeampihoitoinen. Iski kyllä ainakin hetkellisesti joku luovutusmieliala. Olen tehnyt traumapsykoterapiassa rankkaa työtä monta vuotta ja se ei näykään missään?! En tiedä edes mitä ajatella.
Tänään olen miettinyt paljon itsearvostusta. Mikä siinä on, että sellaista uupuu? Johtuuko se lapsuudesta? Minä elin kuritusväkivallan täyttämän lapsuuden, sieltäkö se tulee? Entäpä miksi edes psykoterapian avulla siitä ei ole päässyt kasvamaan pois. Mietin miksi en arvosta itseäni tarpeeksi, että olisin juomatta. Mitä minulle on oikein tapahtunut, kun kuitenkin vuodesta 2015 lähtien olin juomatta kuukauden vajaa kahdeksan vuotta. Mitä ihmettä tapahtui. Miljoona vastoinkäymistä kyllä, mutta miksi pistän itseni kärsimään niistä? Eikö nyt nimenomaan pitäisi olla itsemyötätuntoinen ja armollinen? Vai peittääkö tarve paeta nuo tarpeet? Ehkä peittää, kun tarve paeta omaa elämää on niin suuri.
Taas jälleen kerran mietin, miten selvitä tästä savotasta. Rehellisyyden nimissä on todettava, että juominen auttaa niin paljon ahdistukseen. Jo ensimmäinen juoma vie ahdistuksen pahimman terän pois. Se kai se onkin se syy, miksi juon. Samalla tiedostan, että tässä ei ole mitään järkeä. Pidemmällä tähtäimellä vaikeutan oloani. Tai olen vaikeuttanut jo, kun selvinpäin oleminen tuntuu jo liian ahdistavalta. Osaisinpa olla järkevämpi tässä asiassa. Saisinpa sisäistä motivaatiota.
Luin Kotikanavaa ja se oli pysäyttävää. Pysäyttävää, miten alkoholin käyttö tuhoaa ihmissuhteita. Samaan aikaan aloin kuitenkin miettiä, miksi miesystäväni ei ole enempää juomisestani tolallaan. Jos ostan hänen seurassaan juomista, hän sanoo “hmph” eikä mitään muuta. Perun jatkuvasti lenkkejä ja kuntosalilla käyntiä uupumuksen ja juomisen aiheuttamien haittojen takia. Se on aina hänelle pienen harmin lisäksi ok. Ei se häntä juuri hetkauta. Emme asu yhdessä, joten hänen ei tarvitse todistaa juomistani. Hän on kuitenkin konfliktin välttelijä, joten alkoi pelottaa, että eikö hän vain uskalla sanoa suoraan mitä ajattelee? Aiemmin asiasta keskustellessamme hän on vain sanonut ymmärtävänsä juomistani, koska vastoinkäymisiä on kerta kaikkiaan ollut ihan liikaa. Silti Kotikanavaa luettuani, aloin pelätä onko hänen menettämisen mahdollisuutensa silti suurempi. Tämän takia toivoisin, että kaikki puolisot puhuisivat suoraan ensisijaisesti ja ennen kaikkea toisilleen. Nyt aion kysyä häneltä suoraan, mitä mieltä hän on juomisestani…en halua menettää häntä.
Edit. Laitoin miesystävälle viestitse kysymyksen, että mitä mieltä hän on mun juomisesta ja onko miettinyt eroa sen takia.
Miesystäväni vastasi, että ei ikinä jättäisi mua nyt, kun on selvää, että tarvitsen apua. Olen todella kiitollinen. On silti selvää, että en saa pitää tätä itsestäänselvyytenä. Pitää todella tarkkaan miettiä, olenko valmis menettämään tärkeimmät ihmissuhteeni juomisen takia…en todellakaan ole.
Itse asiassa jokaisen liikaa juovan kannattaisi lukaista kotikanavan puolelta sirä näkökulmaa.
Omalla kohdallani sekä join liikaa, että omin juopon puoliso. Exäni joi minua enemmän ja on eron jälkeisinä vuosina alkoholisoitunut lisää.
Jätin hänet juomisen takia; liikaa pettymyksiä ja petettyjä lupauksia. Alkoholi kiilasi pikkuhiljaa hänen ykkösrakkakseen ja minulle jäi kakkosvaimon rooli. Oli masentavaa ja itsetuntoa murskaavaa jäädä aina häviölle. Jos piti valita, mies mieluummin valitsi ykkösensä, oli minulle tärkeinä hetkinä humalassa tai krapulassa. Pirun yksinäistä elämää sellainen on.
Juominen syö ihmissuhteita ja luo epäluottamusta. En minä voinut ikinä olla varma, toteutuuko joku meno tai auttaako exä siinä misdä on luvannut. Hermoilu ja epäilys jatkui joka kerta h-hetkern saakka ja ja se epävarmuuden tuoma stressi pilasi osan toteutuneistakin jutuista.
Heilan kanssa on ollut toisenlaista. Toki tietty puokkoilua tuo hänen adhd-piirteensä, mutta hänen alkoholinkäyttönsä ei ei aiheuta ongelmia. Välillä katson hämmästyneenä, että tuollaistako on normaali ongelmaton juominen. Eihän homma ollut itsellänikään ollenkaan hallinnassa, joten on hassua katsoa, kun toinen ei suunnittele tai hekumoi juomistaan, ei ikinä juo aamulla ja ihan hyvillä mielin juo yhden tai kaksi, eikä kotona oleva alkoholi häntä polttele. Minusta ei tuohon ollut, eikä ole.
Tsemppiä kovasti vähentämiseen! Tämä on perin juurin ikävä ja kiero vaiva, mutta uskon, että pääset pikkuhiljaa taas tukevammalke maaperälle! 
Olen samaa mieltä, että jokaisen juojan pitäisi lukea Kotikanavaa, vielä etenkin heidän, jotka asuvat yhdessä jonkun kanssa. Vaikka kyllähän se juominen minunkin parisuhteeseeni vaikuttaa uupumisen ja ptsd:n lisäksi, en sitä aio kieltää. Olin tyytyväinen, että luin, koska se avasi silmiäni ongelman moniuloitteisuudelle ja vakavuudelle. Vaikka olinhan osannut toki itsekin sitä uumoilla, mutta nyt uumoilut sai lihaa luiden ympärille.
Olen monta kertaa pyytänyt miesystävältäni juomista anteeksi ja hän aina sanoo, että ei ole mitään anteeksi pyydettävää. Vaikka olenkin kiitollinen suhtautumisesta, mietin illalla sen haittapuolia. Ei ole miesystäväni tehtävä tukea minua juomisen lopettamisessa, mutta en voi kieltää etteikö siitä olisi hyötyäkin. Toisaalta jos pyytäisin apua ja tukea, sitä varmasti saisin. Ainakin luulen niin. Minun vastuullani on silti oman ongelmani taklaaminen. Kai tarkoitan lähinnä sitä, että tuen ja kannustan miesystävääni tosi paljon hänen ongelmiinsa ja työhönsä liittyen, niin olisi mukavaa, että se olisi vastavuoroista. Mies sanoi eilen, että kysyessäni asiasta häntä painoi se, että hän ei käytännössä edes juuri ikinä ajattele juomistani. Se oli mielestäni yllättävää. Jos mies joisi yksin kotonaan, olisin varmasti huolissani ja yrittäisin auttaa ja tsempata. No, tällaisiksi pohdinnoiksi tämä nyt kääntyi. Ei ole tarkoitus olla kiittämätön eikä tehdä tästä ongelmaa. Tuli vain yksinäinen olo. Tiedän, että on raitistuneita, joilla ei myöskään ole ollut kumppanin tukea, joten mikään este se ei raitistumiselle ole. Onneksi on Plinkki ja I am sober, ne ovat tärkeimmät tukikanavat ja vertaistuki on paras tuki.
Sateinen päivä. Se oli mulle helpotus, koska en olisi jaksanut taas mennä lenkille. Saan olla ihan rauhassa ja juuri sitä nyt tarvitsen. Tiedostan, että olen sairaslomallakin polttanut itseäni loppuun molemmista päistä, kun olen suorittanut toipumista. Aiemmin tiedostin, että tässä on joku ongelma, mutta silti pakotin itseäni lenkille ja salille joka päivä. Ehkä juominen on osaltaan pakottanut minua suorittamaan ja nyt taas se on näyttänyt, että en voi enää suorittaa. Olen liian loppu.
Yleensä ottaen en näe järkevänä etsiä juomisen “hyviä” puolia, mutta toisaalta jos se on ainoa, mikä minut pysäyttää, on se sen arvoista. Nyt jää mietittäväksi, miten osaisin tehdä saman selvinpäin. Vaativan persoonallisuuden takia se on todella vaikeaa, mutta ehkä nyt on tullut aika. En voi mitenkään jatkaa samalla tavalla. Jonkinlainen seinä on nyt tullut vastaan. Voisin jatkaa juomalla harva se päivä, mutta haluanko ja uskallanko? Elimistökään ei loputtomiin kestä sitä. Minua pelottaa jo nyt maksani tilanne, silti ei tarpeeksi lopettaakseni. Aionko kauankin hakata päätäni seinään, kun usein nykyään on olo, että en edes jaksaisi juoda enää? Toivottavasti eletään ns. lopun aikoja juomisen suhteen. Toivon sitä enemmän kuin mitään muuta siitäkin huolimatta, että vielä juon ja osin haluankin juoda. Surullista.
Uusin ilmiö on, että en jaksa enää edes kirjoittaa päiväkirjaan. En edes juoneena. Silmukka kiristyy.
Olen googletellut AA-kokouksia, eritoten verkkokokouksia. En voi sille mitään, että mua häiritsee nää hurmokselliset “Iso kirja” -jutut ynnä muut. Olen muutenkin ateisti ja inhoan kaikkia uskonnon tapaisiakaan. Tätini raitistui AA:n avulla ja tuntui, että hän meni ihan sekaisin siitä. AA:sta tuli uusi riippuvuus vanhan tilalle ja hän todellakin “välitti sanaa” aina, kun pystyi/pystyy. Jopa isäni hautajaisissa hänen piti puheenvuorollaan ottaa se esille. Se loukkasi äitiäni enkä minäkään sitä hyvällä ottanut; konteksti oli täysin väärä. En ole enää hänen kanssaan läheisissä tekemisissä, koska tuntui, että hän meni AA:sta niin sekaisin. Järkevänä aikuisena toki tiedän, että se on vain yksi kertomus siitä, miten AA voi vaikuttaa ja ehkä tätini oli muutenkin altis menemään siitä sekaisin ja kehittämään AA-riippuvuuden tilalle. Tajuan, että kaikille ei välttämättä käy niin. Silti minulle AA aiheuttaa vastenmielisyyttä näistäkin johtuen.
En ole silti lyönyt hanskoja tiskiin, voisin johonkin nettiryhmään tarvittaessa osallistua. Tai kokeilla muutamaakin vaikka. Pitää miettiä.
Aikamoista menoa, olen vaihteeksi tosi huolissani. En tajua mikä mua vaivaa, vaikka samalla tajuan, että monen monta asiaa alkoholismista puhumattakaan. Kunpa vain pääsisin lopettamisessa alkuun, hyvään alkuun, olisin varmaan niin helpottunut. Toivon, etten ainakaan olisi tämän ahdistuneempi, koska jo se voisi estää juomattomuuden.
Vatsa kipeänä tein päiväkirjaan huomiselle suunnitelman olla juomatta. Toivon, että se jatkuisisikin siitä. Pelottaa hitosti, että en onnistu.
Paljon voimia tähän päivään <3
Kiitos @Reepu tällä hetkellä ihan suht siedettävä olo, mutta toki ahdistaa, kuten muinakin päivinä. Kivaa päivää sulle!
Eilinen onnistui ihan hyvin. Iltapäivällä taas pariin otteeseen kävi mielessä kauppaan lähtö, mutta ne meni nopeasti ohi. Pidin tauon I am soberin seurannasta ja huomenna se alkaa uudestaan ja toivon, että juomattomuus onnistuu yhtä hyvin kuin eilen.
Eilen mietin juomistani ja tuntuu, että olen sen avulla niin sanotusti ottanut aikalisän elämästäni, vaikka olenkin prosessoinut älyttömän määrän terapiassa nousseita asioita ja hoitanut arjen pakolliset toimet. Nyt olisi aika lopettaa aikalisä ja palata normaaliin elämään. Huolestuttaa tietenkin, että voimavarat ei riitä, mutta sitä ei tiedä kuin kokeilemalla. Huomaan silti, että usein en jaksaisi enää juodakaan. Olen ihan poikki.
Rentoa sunnuntaita kaikille!
Kirjoitankin vielä, kun nyt olen huomannut selvän notkahduksen jaksamisessani. Tämän viikon kokouksessa myös psyk.sairaanhoitajani sanoi, että muuton aikana ja jälkeen toimintakykyni on romahtanut. Se oli pysäyttävää, mutta toisaalta ei enää mitään uutta.
Alkujaan, kun aloin 8 vuoden juomattomuuden jälkeen juoda, se oli selvästi siksi, että juomalla jaksoin jatkaa suorittamista. Suoritinkin hyvin ja pystyin olla edes jollain tasolla tyytyväinen. Sitä jatkui melkein vuoden ajan. Sitten lakkasin suorittamasta selvinpäin ja ilmeisesti aloin uupua myös juomisesta, kun aloin juoda krapulaan loiventavia. Se oli todella hölmöä, koska minulla oli lopulta minimaaliset krapulat, lähinnä väsymystä. Yhtäkkiä minusta tuli juoneenakin tehoton, enää en jaksanut suorittaa paljoa juoneenakaan.
Kun aloin juomaan loiventavia, homma silti repesi totaalisesti käsistä. Sitten piti juoda myös loiventavien loiventavia ja loiventajien loiventajien loiventavia. En yhtäkkiä enää osannutkaan lopettaa juuri ollenkaan. Olin juomatta yhden tai kaksi tai parhaimmillaan kolme päivää viikosta ja tätä on jatkunut nyt nelisen kuukautta. Koko elimistö ja järki huutaa, että pitää lopettaa kokonaan, mutta se ei vielä ole onnistunut. Siksi siirryin Lopettajista Vähentäjiin, vaikken oikeastaan edes tiennyt uskonko vähentämisenkään mahdollisuuksiin. Tämä oli nyt jo toinen epäonnistunut viikko. Se ei yllätä minua.
Olen silti päättänyt, että en lopeta yritystä. En kerta kaikkiaan suostu lopettamaan sitä. Olin jo kerran juomatta kuukautta vajaa 8 vuotta. Minun on pystyttävä siihen uudelleenkin. En enää muista millä kaikilla keinoilla pystyin viimeksi lopettamaan, se on suuri sääli. Luen silti joka päivä Lopettajia ja Vähentäjiä ja yritän löytää niitä keinoja uudelleen. Nyt tuntuu, että koko elämäni on pysähtynyt juomisen takia. En enää jaksa juuri käydä lenkeillä ja salilla ja olen varma, että tuotan miesystävälleni jatkuvia pettymyksiä tämän takia. Olen ihan loppu ja tuntuu, että pitäisi maata sängyssä vähintään viikko, että saisin jostain voimia.
Ajattelin, että yritän antaa itselleni luvan levätä niin paljon kuin tarve vaatii. Toki välillä pitää käydä kaupassa, tehdä ruokaa ja siivota pahimmat. Mutta jos en nyt viikkoon tekisi muita asioita, kenties saisin levättyäkin. Inhottaa jo etukäteen, kun tiedän että vaativan persoonallisuuden takia minulla tulee olemaan huono omatunto koko ajan. En aio silti antaa periksi, jos nyt jotain tarvitsen on se lepoa.
Ehdotin miesystävälleni, että hän ei ensi viikolla ehdottaisi koko aikaa lenkkejä ja salilla käyntiä, vaan saisin ensi viikolla ihan oikeasti levätä koko viikon lukuun ottamatta arjen pakollisia. Tuntuu, että heti jo vähän helpottaa olettaen, että miesystäväni suostuu. Toki mietin mitä tämä tarkoittaa suhteellemme, mutta tarvitsen tätä nyt kipeästi. Tämä on nyt sitä, että laitan itseni etusijalle.
Miesystävälle ehdotukseni sopi. Nyt pitäisi siis vain osata levätä. Miten joku lepääminen voikin olla niin vaikeaa? Johtuuko se siitä, että silloin ehtii alkaa nousta kaikkia muistoja ja ajatuksia mieleen? Ptsd:n yksi kriteereistäkin on välttely. Tosi moni traumatisoitunut ylisuorittaa ja siten pakenee muistojaan, ajatuksiaan ja tunteitaan. Se on ihan yleinen ilmiö keskuudessamme, mutta siitä on mahdollista opetella nyt pois ja minäkin olen tätä opettelua tehnyt viiden vuoden terapiassani. Silti välillä häkellyn, miten huonosti siedän vaikeita tunteita. Terapeuttini sanoo, että olen vahva, sitkeä ja sinnikäs enkä itse koe lainkaan niin, päinvastoin.
Eilen eräs I am soberin ryhmässä ilmeisesti retkahti ja haukkui kaksi meistä muista ryhmäläisistä. Hän jopa muisti, miten olen edistynyt tai oikeastaan jättänyt edistymättä ja haukkui juopoksi, aikalisän ottamisesta jne.jne. Hän meni myös henkilökohtaisuuksiin. Hänet erotettiin ryhmästä, mutta omiin kirjoitushaluihini tuolla oli suora vaikutus. Miten joku edes muistaa kaikkia toisen juttuja niin tarkasti, sitäkin jäin ihmettelemään. En koskaan tehnyt tälle ryhmäläiselle mitään enkä edes kommunikoinut hänen kanssaan kuin eilen, kun puolustin toista ryhmäläistä, jota kohtaan hän ensin hyökkäsi. Hän oli asiaton ja yritin kyselläkin retkahtiko hän, mutta ei hänen kanssaan pystynyt keskustelemaan. No, hän sai potkut ryhmästä ja minä jäin nuolemaan haavojani. Mietin taas olenko liian herkkä näille netissä tapahtuville räiskinnöille, kun niistä tulee nopeasti halu vetäytyä ja jopa luopua kirjoittelusta kokonaan. Aina minä jossain vaiheessa tokenen, mutta tarvitsen aikani.
Harmillista vielä, kun tällaisilla palstoilla ihmiset on haavoittuvassa asemassa, kun kirjoitetaan itsestä ja omista ongelmista avoimesti. Tällaisilla, jos millä, palstoilla pitäisi olla hienotunteinen. Olen niin monesti ihmetellyt aikuisia ihmisiä, jotka menevät netissä puheineen ihan alta riman. Ei ole ihmekään, että lapset kiusaa, kun aikuiset on yhtä pahoja, jos ei pahempiakin somessa. Olenkin lopettanut kaikki muut somet paitsi Plinkin ja I am soberin. Silti sitä toivoisi, että edes näillä palstoilla saisi olla rauhassa toisten hyökkäyksiltä. Yritän nyt ajatella, että tuskin tuolla I am soberissa muut enää hyökkää. Tämä hyökkäävä persoona ei myöskään voi enää suoraan sitä tehdä, kun sai lähtöpassit ryhmästä. Onneksi ryhmän ylläpitäjä puuttui asiaan.
Edit. No, kuulin juuri ryhmän ylläpitäjältä, että nyt tämä ränttääjä jatkaakin sitä julkisella puolella, huoh.
