Päihdelinkissä keskustellaan usein raitistumisen henkisestä ja hengellisestä puolesta, korkeammasta voimasta, jumalasta (pienellä tai isolla alkukirjaimella) jne. Voisin kuvailla hieman omaa tapaani ajatella näistä asioista. Katsomukselliset asiat kun ovat aiheuttaneet minulle melkoisesti päänvaivaa siihen nähden, että olen pitänyt itseäni ateistina jo ennen kuin lopetin alkoholinkäytön, ja pidän edelleenkin.
Olen ollut raittiina nyt kolme vuotta. Tästä vaikeinta aikaa minulla ei - ehkä vähän yllättäen - ole ollut selvän elämän alkutaival, vaan henkiset hankaluudet alkoivat pian sen jälkeen, kun ensimmäinen raitis vuoteni oli tullut täyteen. Tuolloin oli useamman kuukauden mittainen jakso, jolloin koin melkoista olemassaolon tuskaa. Luonnontieteellisesti ajattelevana ymmärsin kiusallisen hyvin sen, että minulla ei (yksilönä, ihmislajin edustajana) ole lähtökohtaisesti sen kummempaa “tarkoitusta” olemassaololleni. Kirkosta olin eronnut jo jokusia vuosia aiemmin. Raittiina minusta alkoi kumminkin tuntua tarpeelliselta kuulua “edes johonkin”, minkä tuloksena liityin joksikin aikaa Vapaa-ajattelijoihin. Erosin siitä kumminkin ennen pitkää kun hoksasin, että aidosti vapaa ajattelu ei voi onnistua olemalla jäsenenä yhdistyksessä, joka perustuu yhteisölliseen samalla tavalla ajattelemiseen. Olin siis jälleen yksin katsomuskriisini kanssa, kunnes satuin törmäämään netissä “sekulaarin humanismin” käsitteeseen. Ajatus siitä, että ihmisellä on oikeus ja velvollisuus antaa merkitys omalle elämälleen käyttäen työkaluinaan järkeä ja tieteellistä ajattelua tuntui sopivan minulle sen verran hyvin, että saatoin lopettaa pähkäilyt. Sen jälkeen elämäni “tarkoitus” on ollut yksinkertaisesti elämä itsessään, eli olen suonut itselleni luvan tehdä elämässäni mitä haluan, ainoana ehtona se, etten vahingoita teoillani toisia. Kaikki itsestäni lähtevät ratkaisut elämääni koskien ovat yhtä “oikeita” kuin muidenkin ihmisten. Ajatuksena tällainen elämänasenne tuntuu edelleen hyvin vapauttavalta.
Olen siis humanisti ja vailla uskonnollista uskoa, mutta se ei silti ole tehnyt tarpeettomaksi pohtia uskontoja yleisesti ja omaa suhdettani uskoon. Itse asiassa luulisin tunnistavani sisimmässäni kohdan, johon uskonnollinen ihminen sijoittaisi jumalan. Aivan raittiuden alkuaikoina osasin nähdä ihmisen aineettomista puolista vain tekojamme ja ajatteluamme ohjaavat psyykkiset toiminnot, ja noiden ulkopuolella ei ollut sitten mitään. Pikkuhiljaa, itse asiassa juuri tuolloin toisen raittiin vuoteni kriisin vaiheilla, aloin kumminkin ajatella ja tuntea asioita jotenkin laajemmin. Hiljaisina hetkinä, kun oli aikaa ajatella muutakin kuin jokapäiväisyyksiä, aloin vaistota olevan myös jonkin kokonaisuuden, joka on tavallaan kaiken olemassaolevan “käyttövoima” ja jossain arkisen havaintopiirimme taustalla. Olisiko tämä juuri se henkisyyden osa-alue, jonka ihmiset määrittelevät kukin itselleen sopivimmalla tavalla?
Minun on pitänyt omalta kohdaltani päättää, miten suhtautua tuohon “käyttövoimaan”. Jumalasta en pysty kerta kaikkiaan puhumaan, sillä en osaa ajatella sellaista muuna kuin isolla alkukirjaimella ja jonkinlaisena hahmona, joka jostain ylhäältä tarkkailee ja säätelee elämäämme. Toisaalta tiedän esimerkiksi Einsteinin puhuneen usein “jumalasta”, mutta fyysikkona jumala merkitsi hänelle maailmankaikkeutta luonnonlakien kokonaisuutena, eli jumalolentoon ei hänkään voinut uskoa. “Valmiista” uskontosuunnista järkevimmältä (uskontokin voi olla järkevää?) tuntuu minusta panteismi, jossa “jumala” on yhtä kuin “kaikki”, eikä tässäkään tarvita henkilöitynyttä Jumalaa. Loppujen lopuksi olen kumminkin nykyisellään vain ateisti, ilman turhia kikkailuja. En kiellä Jumalaa ehdottomasti, sillä minulla ei tietenkään voi olla 100%:n varmuutta siitä, etteikö jumalaa voi olla - mutta niin epätodennäköiseltä se vaikuttaa, että 99% varmuudella häntä ei ole. Agnostikko jättäisi Jumalalle periaatteessa 50/50 -mahdollisuuden, mutta noin suureen mahdollisuuteen en voi uskoa.
Mitä hyötyä noista pähkäilyistä on sitten ollut raittiuteni kannalta, kun kyse on kumminkin yksinkertaisimmillaan siitä, että ymmärrän olla kaatamatta viinaa omaan kurkkuuni? Se hyöty, että olen saanut elämänuskoni takaisin. Jumalaa minulla ei siis ole, mutta luotan siihen, että elämä kantaa kyllä, jos en pane hanttiin. Pyrin erottamaan asiat, joihin voin vaikuttaa, niistä asioista jotka ovat vaikutusmahdollisuuksieni ulkopuolella, ja keskittymään ensiksi mainittuihin. Haluan nykyään ajatella - voisin sanoa jopa USKOA - siihen, että jos hoidan oman osuuteni kunnolla, asioilla on tapana järjestyä ennemmin tai myöhemmin oikealla tavalla. Maailmankaikkeus pitää minusta huolen.
–kh
.
